Kuukauden kulaus: No saison of mine

Mikä? Susanna's Housewarming Saison. Humalove Brewing / Brouwerij Anders. Alk. 7,0%, 21 EBU.
Missä? Alko, vakiovalikoima.

Olin joskus sitä mieltä, että ihanteellinen kesäolut on baijerilaistyylinen vaalea vehnäolut – mutta se oli ennen kuin tutustuin saison-tyylisiin oluisiin. Helsinkiläisen Humalove Brewingin suunnittelema ja belgialaisen Brouwerij Andersin panema Susanna's Housewarming Saison on maustettu mangolla, ja kun saisoneille muutenkin on ominaista voimakkaan hedelmäinen luonne, voisi kuvitella, ettei tämän aurinkoisempaa juomaa olekaan. Meripihkanruskean oluen tuoksu onkin raikkaan hedelmäinen, mutta myös aavistuksen alkoholinen ja hunajainen tavalla, joka tuo mieleen vahvan belgialen tai jopa barleywinen. Jälkiviisaasti ajatellen tämä oli ehkä odotettavissakin ottaen huomioon sen, että SHS:n alkoholiprosentti on saisoniksi epätavallisen korkea.

Siinä missä tuoksussa hedelmäisyys dominoi ja alkoholi on hentona taustanuottina, maussa asetelma kääntyy päälaelleen: alkoholin puraisu tuntuu huomattavasti selvemmin, kun taas hedelmäisyys häipyy taka-alalle. Mangoa on käytetty hyvin konservatiivisesti, ja se lähinnä loistaa poissaolollaan. Olut kuivattaa suun ja jättää jälkeensä hivenen tympeän jälkikatkeruuden. Kevyttä kesäjuomaa tästä ei siis saa tekemälläkään, ja toisaalta jos tuhtia alea tekee mieli – kuten tähän aikaan vuodesta hyvinkin saattaa tehdä – niin parempiakin vaihtoehtoja löytyy, vaikkapa sitten niistä belgialaisista. Päällimmäiseksi jääkin mielikuva, että SHS yrittää olla sekä kesä- että talviolut, muttei onnistu olemaan oikein kunnolla kumpaakaan.

Doncha wish you had some poncha

Äskettäisen Madeiran-matkani innoittamana halusin kehitellä oman tulkintani ponchasta, saaren ikiomasta "tikidrinkistä". En kylläkään tuonut sieltä mukanani Suomeen yhtään paikallista rommia, mutta koska Madeiran rommintuotannossa suositaan agricole-tyyliä, arvelin, että sovelias korvike löytyisi ranskankieliseltä Karibialta. Madeiran omista mauista halusin tuoda drinkkiini tietenkin ponchaan erottamattomasti kuuluvan sitruksen, mutta myös passionhedelmän sekä madeiraviinin. Kun vielä päätin lisätä hieman kompleksisuutta käyttämällä hunajan sijaan hunajalla maustettua likööriä, reseptistä tuli seuraavanlainen:

Madeira Madness
puolikas sitruuna
puolikas appelsiini
3 cl agricole-rommia (esim. martiniquelaista)
1½ cl Bénédictine-likööriä
1½ cl makeaa madeiraa (esim. Blandy's Santa Luzia)
1½ cl passionhedelmäsiirappia

Pese hedelmät hyvin. Lohko sitruunanpuolikas ja survo lohkoja murskaimella shakerin pohjalla, kunnes olet saanut niistä kaiken mehun irti. Lisää lohkottu appelsiininpuolikas ja survo se samalla tavoin. Lisää loput ainekset ja ravista huolella jääpalojen kera. Kaada juoma tiheän siivilän läpi lyhytjalkaiseen viinilasiin; helpointa on siivilöidä se ensin suurempaan astiaan ja kaataa vasta sitten lasiin.

Alkuperäinen ideani oli käyttää tässä skotlantilaista Drambuie-likööriä, jota minulla mukamas piti kaapissani oleman, mutta havaitsin muistini pettäneen. Sen jälkeen tein joitakin kokeiluja hunajavedellä, kunnes hoksasin, että minullahan on kyllä lähes täysi pullo toista hunaja-yrttilikööriä, ranskalaista Bénédictineä. Drambuieakin sopii kaikin mokomin kokeilla, vaikka se viskipohjaisena onkin hieman eriluonteinen – uskoisin senkin toimivan tässä vallan hyvin. Molempia liköörejä saa Alkosta, kuten myös Santa Luzia -madeiraa.

Alun perin tarkoituksenani oli myös, että juomaan tulisi pelkkää sitruunaa, mutta lopputulos oli silloin niin hapan, ettei muilla aineksilla ollut siinä juuri minkäänlaista roolia. Lopullinen versio on luonteeltaan edelleen selvästi hapan, mutta makeampi appelsiini tasoittaa happamuutta sen verran, että muutkin maut saavat tilaa. Madeiralla ponchan valmistukseen käytetään perinteistä murskainta, joka tunnetaan nimellä mexelote tai caralhinho, mutta tämä minun versioni taitaa olla jo muutenkin niin kerettiläinen, että työvälineen oikeaoppisuudesta tuskin kannattaa niuhottaa. Olennaista on, että hedelmät murskataan kuorineen – kuorista irtoaa aromeja, joita pelkässä mehussa, tuorepuristetussakaan, ei ole.

Putting the Fun in Funchal

Blogin tavanomainen päivitysaikataulu pääsi vaihteeksi hieman lipsumaan erinäisistä syistä, mm. kuun alussa tekemäni työmatkan takia. Vuosi sitten näihin aikoihin kävin Portossa; tänä vuonna sama konferenssi järjestettiin Madeiralla, ja olin jälleen mukana. Lomaparatiisina tunnettu saari sijaitsee Atlantin valtamerellä vielä reippaasti Manner-Portugalia etelämpänä, ja reissu olikin melkoisen tervetullut annos kesää keskellä Suomen pimeintä syksyä: päivälämpötilat olivat mukavasti 20 asteen paremmalla puolen, ja miellyttävää lämpöä riitti pitkälle iltaan saakka. Vettä satoi melko rankasti yhtenä päivänä, mutta sen ajan olisin muutenkin ollut sisätiloissa konferenssiesitelmiä kuuntelemassa. Iltaisin, jolloin pääasiassa liikuin ulkosalla, ei sateesta ollut tietoakaan.

Konferenssipaikkana ja samalla majapaikkanani toimi sangen viihtyisä hotelli Santa Cruzissa pääkaupunki Funchalin koillispuolella. Hotellin uima-allasalueelta pääsi suoraan viehättävälle rantapromenadille, josta oli hyvä paitsi ihailla valtameren äärettömyyttä, myös bongailla lentokoneita – Santa Cruzissa nimittäin sijaitsee myös Madeiran kansainvälinen lentokenttä, joka taannoin sai uuden nimen Funchalissa syntyneen Real Madrid -tähti Cristiano Ronaldon mukaan. Madeiran kenttää muuten pidetään yhtenä maailman vaarallisimmista, ja sinne laskeutuessaan huomaa kyllä, minkä vuoksi: merkittävä osa sen ainokaisesta kiitotiestä on rakennettu pylväiden varaan meren päälle, ja missä sitä ei ympäröi meri, vastaan tulevat saaren keskiosaa kohti jyrkästi kohoavat vuoret. Saarelle pääseminen saattaakin olla työn ja tuskan takana, mikäli tuulet eivät satu olemaan suotuisat, kuten eräskin suomalainen matkailijaryhmä sai äskettäin karvaasti kokea.

Santa Cruzissa ei lentokoneiden ohella paljoa nähtävää ollut, ja viimeisenä konferenssipäivänä jätinkin työhommat sikseen lounaan jälkeen ja lähdin katselemaan, mitä Funchalilla olisi tarjottavanaan. Hotellin minibussi jätti minut ja muut samalle vuorolle osuneet hotellivieraat satama-alueelle, josta kävelin suorinta tietä Teleféricon eli köysiradan ala-asemalle. Vuonna 2000 avattu köysirata kuljettaa elämyshakuisen matkailijan varttitunnissa merenrannasta ylös Monteen; korkeuseroa runsaan kolmen kilometrin matkalla kertyy 560 metriä, ja matkalla sekä perillä saa ihailla jokseenkin huikeita näkymiä alas kaupunkiin ja Funchalinlahdelle. Ylhäällä ollessani kävin parin tunnin jaloittelulla Monten palatsin trooppisessa puutarhassa, jossa karpit uiskentelivat itämaisten puutarhojen kalalammikoissa ja kukkaloistoa riitti tähänkin aikaan vuodesta. Yhtenä vaihtoehtona paluukyydiksi olisi ollut tarjolla perinteinen koripunoksesta kyhätty kelkka, mutta tyydyin rauhallisempaan menoon ja köysirataan, joka iltapäivän pahimman kuumuuden väistyttyä oli armeliaasti jo huomattavasti vähemmän saunamainen kokemus kuin menomatkalla.

Saarella kun ollaan, Madeiralla tietenkin syödään paljon mereneläviä, joista nimenomaan Madeiralle tunnusomaisin lienee espada eli mustahuotrakala. Paistettu espada banaanin kera on yksi saaren turistiravintoloiden vakioannoksista, mutta itse kokeilin tätä syvien vesien petokalaa passionhedelmän kera. Annoksessa oli yksinkertaisesti kypsän passionhedelmän sisusta kalan kastikkeena – yllättävän toimiva idea, jota voisi joskus soveltaa itsekin. Lapas eli maljakotilot (grillattuna, sitruunalohkojen kera) maistuivat myös, samoin erinäiset mustekalojen alaluokkaan kuuluvat otukset. Lämmön, vehreyden, hienojen maisemien, trooppisten hedelmien ja tuoreiden merenherkkujen keskellä oli silti turha kuvitellakaan ylläpitävänsä minkäänlaista kadotetun paratiisin illuusiota, kun Funchalin turistialueilla kävellessä suomea kuuli puhuttavan vähän väliä ja vanhassakaupungissa eräskin ravintolan sisäänheittäjä arvasi minut kertayrittämällä suomalaiseksi. Miekkosen väsytystaktiikka oli sen verran tehokasta, että päädyin lopulta illastamaan hänen ravintolassaan – ja eiköhän hetken kuluttua viereiseen pöytään pölähtänyt istumaan suomalainen seurue, jolle minua ei kuitenkaan onneksi väkisin esitelty. Suurta eksotiikkaa ei löytynyt muistakaan naapuripöydistä: yhdessä pöydässä hollantilainen pariskunta, toisessa brittiläinen. No, enpä voi moittia pohjoisen Euroopan asukkeja siitä, että aurinkoa on tullut ikävä.

Madeiran juomista epäilemättä kuuluisin on tietenkin madeiraviini, mutta saarella kasvaa myös sokeriruoko, josta tehdään rommia. Juomaa ei tosin välttämättä nimitetä rommiksi vaan aguardenteksi – kirjaimellisesti "tulivedeksi" – mutta yhtä kaikki kyse on sokeriruokomehusta tislatusta viinasta, siis agricole-rommista. Paikallisia rommeja kävin maistelemassa Madeira Rum House -nimisessä baarissa, jonka olin jo hyvissä ajoin ennen reissua päättänyt käydä katsastamassa. Kokeilin paria erilaista rommia (hyviä olivat) sekä Madeiran perinteistä juomasekoitusta ponchaa, joka tehdään rommista/aguardentestä, hunajasta ja hedelmämehuista. Pelkistetyimpään versioon, ns. kalastajan ponchaan, tulee ainoastaan rommia, hunajaa ja sitruunaa – eräänlainen Madeiran Daiquiri tai Caipirinha siis, ja kerrotaankin, että jälkimmäinen perustuisi alkujaan ponchan reseptiin, mikä kuulostaa ainakin päällisin puolin uskottavalta. Ponchan puolestaan ovat kuulemma keksineet madeiralaiset kalastajat, jotka käyttivät sitä vilustumisen torjuntaan, ja ilmeisesti se on edelleenkin saarelaisten suosima flunssalääke.

Hieman yllättäen Madeiralla on myös yksi tikibaari, Pukiki. Baarin nettisivujen mukaan nimi juontaa juurensa nimityksestä, jonka Havaijille seilanneet madeiralaiset sokerityöläiset saivat paikallisilta asukkailta – no, portugalilaisethan ovat tunnetusti vanhaa merenkävijäkansaa. Mielenkiintoinen tiedonjyvä on myös se, että ukulele, yksi Havaijin tunnetuimmista symboleista, polveutuu suoraan portugalilaisten siirtolaisten saarille mukanaan tuomista kielisoittimista. Baarin listalla onkin 3–4 janoisen jaettavaksi tarkoitettu drinkki, jonka tarjoiluastiana toimii keraaminen ukulele ja joka aineksista päätellen on jonkin sortin Scorpion-variantti. Pukikissa vierailuun aikani ei valitettavasti riittänyt, sillä se sijaitsee Estreito da Calhetassa, joka ei ole lähelläkään Funchal-Santa Cruz -akselia, mutta ehkäpä ensi kerralla sitten – sellainen tunne nimittäin jäi, että Madeiralle täytyy vielä joskus palata ihan vaan lomailemaan.