Grande finale

Tikiloikka täytti tässä kuussa viisi vuotta, ja nyt on tullut aika jättää sille jäähyväiset, ainakin tällä erää. Ei sillä, että minulla olisi ollut blogin suhteen jonkinlainen viisivuotissuunnitelma, mutta lopetuspäätös on kyllä kypsynyt jo hyvän aikaa. En toki kuvittele, että olisin tässä ajassa ehtinyt sanoa kaiken mitä sanottavissa on, mutta blogin säännöllinen päivittäminen on alkanut tuntua enenevässä määrin velvollisuudelta eikä niinkään hauskalta harrastukselta, joka sen kuitenkin olisi tarkoitus olla. En toisaalta pidä oikein mielekkäänä sitäkään, että kirjoittaisin uusia juttuja vain muutaman kerran vuodessa sille päälle sattuessani, joten lopettaminen tuntuu parhaalta vaihtoehdolta, vaikka tikidrinkit toki edelleen maistuvat.

Jotta blogi saisi arvoisensa lopetuksen, päätin kehitellä vielä yhden Daiquiriin pohjautuvan cocktailin. Niin paljon kuin pidänkin legendaarisesta Mai Taista, ehkäpä kaikkein useimmin tekemäni drinkki on jollakin makusiirapilla ryyditetty Daiquiri – ja useimmiten siirapiksi valikoituu nimenomaan oma suosikkini eli passionhedelmäsiirappi. Niinpä tämä jäähyväisdrinkki on Daiquiri-muunnelma, jossa olen yhdistellyt lempimakujani sekä erinäisiä vuosien varrella drinkkien tekemisestä oppimiani asioita:

Fond Farewell
(Tikiloikan definitiivinen Daiquiri)
1 limen raastettu kuori
2 cl limemehua
4 cl vaaleaa rommia (Havana Club 3yo)
1 cl Grand Marnieria
1 cl mezcalia
1 tl maraschinolikööriä
2½ cl passionhedelmäsiirappia
hyppysellinen suolaa

Pane raastettu limenkuori tiheään siivilään ja kaada limemehu hitaasti sen läpi shakeriin. Puristele kuoriraasteeseen imeytynyt mehu irti esim. teelusikan pesän kuperalla puolella. Lisää loput ainekset, ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Mezcal on tequilan sukuinen viina, jonka valmistusprosessiin kuuluu raaka-aineena käytettävien agaavensydänten paahtaminen, mistä johtuen juoman maku on voimakkaan savuinen ja muistuttaa jonkin verran skottiviskiä. Tässä drinkissä mezcalia on kuitenkin verrattain vähän ja savuisuus tuntuu lempeänä vivahteena etenkin jälkimaussa. Grand Marnierin yhdistäminen agaaveviinaan on viittaus Cadillac Margaritaan, maraschinolikööri puolestaan Hemingway Daiquiriin. Sitruksen maun intensifiointiin käytettävän supercharging-tekniikan opin Greg Easterin kirjasta, ja suolan käyttämisestä cocktaileissa minulle vinkkasi Dublinissa The Exchequer Wine Barin baarimestari.

Tähän olisi jo ihan hyvä lopettaa, mutta eikö mitä, otetaanpa vielä viimeinen olutarvio tähän perään! Maisteltavat oluet ovat peräisin kohtalaisen eksoottisesta olutmaasta, nimittäin Vietnamista, Heart of Darkness -panimolta. Molemmat näistä ovat Alkon tilausvalikoiman tuotteita. The Tropics Pina Colada Hazy (alk. 6,5%, 36 IBU) on kullankeltainen ja nimestään huolimatta kirkas – mistähän se hazy tähän oikein on keksitty? Tuoksussa on odotetusti trooppista hedelmäisyyttä, mutta Piña Coladaan se ei kyllä mitenkään erityisesti assosioidu, ja myös maussa ananas ja kookospähkinä jäävät etenkin alkuun todella viitteellisiksi. Toisesta lasillisesta aromit löytyvät jo vähän selvemmin, joten ehkäpä juoma ehti kesähelteessä lämmetä otollisempaan tarjoilulämpötilaan. Suutuntuma on maltaisen täyteläinen ja kohtalaisesta katkeroinnista huolimatta olut on varsin makea, itse tykkäisin kuivemmasta.

The Sunshine Watermelon Lime Pilsner (Alk. 5,0%, 26 IBU) on väriltään hieman The Tropicsia hailakampi keltainen. Mausteista lime tarttuu paremmin nenään tuoksusta, kun taas maussa vesimeloni on selvemmin esillä ja tuo olueen oikein mukavan lisävivahteen. Humalointi on iisimpi, mutta hiilihappoisuus antaa juomalle miellyttävän puraisun. Elementit ovat paremmin tasapainossa kuin The Tropicsissa, tosin hitusen enemmän katkeroa tähän ehkä kaipaisin. Mainio kesäjuoma joka tapauksessa, ja muutenkin kiva näkemys pilsneristä, kokeilisin tätä esimerkiksi ruokaisan salaatin tai vaikkapa burgerin kaverina.

Sepä siitä sitten! En sulje pois sitä mahdollisuutta, että Tikiloikka vielä joskus tekisi paluun jossain muodossa, mutta sen aika tulee sitten jos on tullakseen – en lähde asialla tässä yhteydessä sen kummemmin spekuloimaan. Toivottavasti näitä juttuja on ollut kiinnostavaa lukea ja ne ovat tuoneet uutta tietoa tai uusia ideoita, itselläni ainakin on ollut kivaa ja olen oppinut yhtä sun toista drinkkien sekoittelusta, ravintolakulttuurista, historiasta ja ties mistä muusta. Nānā!

Kuukauden kulaus: Drink that funky fluid (white boy)

Mikä? Double Gelato Mango Lassi. Browar Funky Fluid, Puola. Alk. 8,0%, 32 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Palataanpa sitten Pohjois-Amerikasta Euroopan kamaralle. Puolalaisen Funky Fluid -panimon Double Gelato Mango Lassi on sour ale, jota ovat ainakin nimestä päätellen inspiroineet niin italialainen jäätelö kuin intialainen jogurttijuomakin. Monikulttuurisempaa olutta saa siis hakea! Mausteitakin on joka lähtöön: mangososetta, laktoosia, limemehua, Himalajan vuorisuolaa ja vielä kardemummaakin. Väriltään olut on hienokseltaan oranssihtava ja paksun samea; mieleen tulee tuorepuristettu hedelmämehu, ja tuoksu onkin tuhdin hedelmäinen.

Makukin on sangen mehukas, siinä on kirpakan poreilevaa hapokkuutta mutta sen vastapainoksi myös aika runsaasti makeutta. Jäätelö ei ehkä ole ihan tuulesta temmattu vertailukohta. Suolan ja etenkin kardemumman läsnäolo on enemmän viitteellistä. Pari kysymystä nousee mieleen tätä siemaillessa – ensinnäkin, onko tämä tosiaan 8-prosenttista? Ja toisekseen, onko tämä tosiaan olutta? Eipä siinä mitään, ihan maukasta juotavaahan tämä on, mutta perinteiset käsitykset siitä, miltä oluen kuuluu maistua, lentävät kyllä viimeistään tämän tuotteen myötä lopullisesti romukoppaan.

Hula hula! Aloha!

Tämänkertaisessa postauksessa ei ole mitään erityistä teemaa, päätinpähän vain kokeilla enemmän tai vähemmän summamutikassa joitakin reseptejä, joita en ollut aiemmin kokeillut ja joihin minulla oli ainekset heti saatavilla. Lähteenä käytin vaihteeksi Beachbum Berry's Sippin' Safari -kirjaa, joka esittelee ihmisiä juomien takana; ensimmäinen luku käsittelee Ray Buhenia, joka oli yksi Don the Beachcomberin alkuperäisessä ravintolassa (ja sittemmin monessa muussakin paikassa) uurastaneista filippiiniläisistä ja jonka varhainen luomus vuodelta 1934 tämä yksinkertainen drinkki on:

Hula Hula Cocktail
3 cl appelsiinimehua
3 cl oranssia Curaçao-likööriä
3 cl giniä

Ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Klassikkococktailit ovat usein hyvinkin pelkistettyjä, mutta tästä täytyy kyllä sanoa, ettei siinä mielestäni varsinaisesti klassikkoainesta ole. Ginin ja appelsiinin yhdistelmä toki toimii, ja Curaçao-likööri tuo juomaan tiettyä omaleimaista särmää, mutta ei niin paljoa, että lopputulos olisi mitenkään mieleenjäävä. Omien tuunausten pohjaksi tämä toki voisi sopia, esimerkiksi pari hölskyä katkeroa ja/tai tilkka jotain muuta likööriä varmaankin tekisi siitä jo huomattavasti mielenkiintoisemman.

Toisen reseptin isä on Hank Riddle, joka syntyi Filippiineillä vauraaseen amerikkalaisperheeseen. Sodan ja japanilaismiehityksen aikana perhe koki kovia ja mikäli kirjan kertomukseen on luottaminen, 15-vuotias Hank miltei teloitettiin japanilaisten vakoojana vaikka hän todellisuudessa kuului miehitystä vastustaneisiin sisseihin. Joka tapauksessa Hank selvisi miehitysajasta hengissä ja lähti japanilaisten vetäydyttyä seilaamaan kohti Yhdysvaltoja, jossa hän päätyi – kyllä vain – Don the Beachcomberin leipiin. Tämän drinkin hän kehitti vuonna 1970 työskennellessään Palm Springsin Beachcomberissa:

Aloha Cocktail
1½ cl limemehua
1½ cl appelsiinimehua
1½ cl grenadiinia
1½ cl Bacardi 151 -rommia
1½ cl vaaleaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
¾ cl Heering-kirsikkalikööriä
2 hölskyä Angostura bittersiä

Ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Tämä on jo selvästi enemmän minun mieleeni, sellainen drinkki jonka voisi tehdä toistekin. Heering-likööri vie ajatukset Singapore Slingiin, mutta rommipohjaisena ja lyhyenä juoma on tietenkin erityylinen – ehkä jopa parempi? Eräänlainen teemakin tälle jutulle lopulta saatiin, kun sattumalta molempien drinkkien nimet viittaavat Havaijiin. Juhannusluau ei ole enää mahdollinen, mutta vielä on kesää jäljellä, ainakin toivoa sopii. Otetaan siis sille!

Kuukauden kulaus: Canada, eh?

Mikä? Blood Orange & Hibiscus Sour. Collective Arts Brewing, Kanada. Alk. 5,8%, 10 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Kanadalla ei ole mennyt kovin kaksisesti jääkiekon MM-kisoissa, eikä vaahteranlehtimaata oluistaankaan juuri tunneta ainakaan meilläpäin. Ehkä on aika korjata asia? Hamiltonin kaupungissa Ontarion provinssissa pitää majaansa Collective Arts -panimo, jonka erikoisuus on yhteistyö taiteilijoiden kanssa: oluiden etiketit ovat kirjaimellisesti taideteoksia. Alkon valikoimissa taidepanimon tuotteita on peräti tusinan verran, joista otin testiin kaksi proosallisesti nimettyä hedelmäsouria. Näistä ensimmäinen on Blood Orange & Hibiscus Sour, jonka kauniin punainen väri tuo mieleen – niin, veriappelsiinimehun, joskin hieman vedellä jatketun. Sitruksinen on tuoksukin, hibiskuksesta en osaa sanoa kun en oikeastaan tiedä, mitä etsiä.

Maku jatkaa samalla linjalla, se on mehukkaan veriappelsiininen, ja oluessa onkin mukana veriappelsiinia sekä pyreenä että tiivisteenä. Happamuus on sopivalla tasolla, mutta maku jää kuitenkin jotenkin hieman ohueksi. Ehkä vähän tuhdimpi mallasrunko olisi paikallaan? Pidän kuitenkin siitä, miten selkeälinjainen oluesta on tehty: veriappelsiini näyttelee pääosaa ja pääsee siinä roolissa kunnolla oikeuksiinsa.

Mikä? Pomegranate & Grapefuit Sour. Collective Arts Brewing. Alk. 5,6%, 10 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Tässä toisessa sourissa on sitten mausteena granaattiomenaa ja greippiä. Väri on punertava, mutta ei niin voimakkaan punainen kuin veriappelsiinioluella vaan pikemminkin persikanvärinen. Tuoksukaan ei ole niin vahva, granaattiomena löytyy kun tietää sen olevan siellä, mutta ilman sitä tietoa hedelmä luultavasti jäisi minulta tunnistamatta. Happamuuden puolesta olut tuntuu kirpakammalta kuin kaverinsa, mutta muuten maku on vähän pliisumman oloinen eikä niin runsaan hedelmäinen. Toisaalta tässä on mukavana lisänä jonkin verran viljaisuutta, kenties kaurahiutaleiden peruina.

Kelpo soureja ovat molemmat, selvästikään kaikki Pohjois-Amerikan craft-panimokulttuuri ei ole pesiytynyt etelänaapuriin. Voittajaksi näistä selviytyy Blood Orange & Hibiscus, mutta aivan erityisesti haluaisin kyllä päästä maistamaan Mai Tai Souria!

Kuukauden kulaus: Kreikan meri, meri Kreikan

Mikä? Tiki Luau. Seven Island Brewery, Kreikka / Sori Brewing, Viro. Alk. 6,5%, 11 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Hauskaa vappua! Minkään sortin karnevaalitunnelmaan on tietysti näissä oloissa vaikea päästä, mutta yritetään parhaamme kuitenkin – ainakin tämänkertaisen maisteltavan etiketissä on niin komea vappunaamari ettei paremmasta väliä. Tiki Luau on Sori Brewingin korfulaispanimo Seven Islandille valmistama hedelmäsour, joka on maustettu passionhedelmällä, mangolla, guavalla, laktoosilla ja havaijilaisella vaniljalla. Olut on osa Seven Islandin Tiki Tales -sarjaa, johon kuuluu Tiki Luaun ohella ainakin tummilla marjoilla ja vaniljalla maustettu Tiki Moi. Moinen omistautuminen teemalle on tietenkin Tikiloikan mieleen, mutta miten on itse oluen laita?

Väriltään Tiki Luau on oranssihtavan keltainen ja samea. Tuoksu on paljolti sellainen kuin tällaiselta eksoottiselta hedelmäsourilta sopii odottaakin – onhan näitä jo jokunen tullut nähtyä ja maistettua – mutta siinä on myös jotain vähemmän tuttua, joka herättäisi kiinnostuksen ilman tikiteemaakin. Guava kenties? Maku on muhkean hedelmäinen, hapan tietenkin mutta ei ylenpalttisesti, laktoosi arvatenkin tasapainottaa ja kenties vaniljakin, vaikka rehellisesti sanoen en sitä kyllä omana makunaan muiden seasta erota, ellen sitten tiukasti keskittymällä. Makujen harmonia on joka tapauksessa huippuluokkaa, ja mehevän sitruunainen jälkimakukin on erittäin miellyttävä. Kyseessä on siis erinomaisen maukas olut, ja kun tikikredentiaalitkin ovat kohdallaan, niin mitäpä tässä muuta voisi toivoa – paitsi tietysti sitä, että kesä tulisi ja koronarajoitukset alkaisivat viimeinkin jäädä taakse?

Häivähdys purppuraa

Siemailin taannoin lähipanimoni Maistilan mainiota Purppuravyöhyke-hapankirsikkasouria ja tulin ajatelleeksi, että sen maku yhdistettynä rommiin saattaisi toimia vallankin hyvin. Tuumasta toimeen, ryhdyin kehittelemään reseptiä fiilispohjalta ja se osuikin lähestulkoon kerralla nappiin. Itse asiassa ainoa muutos, jonka ensimmäisen yrityksen jälkeen tein, oli limemehun lisääminen – aluksi kokeilin, riittäisikö oluen happamuus itsessään, mutta ilman sitrusta drinkki jäi vajaaksi. Tällaiseen reseptiin päädyin:

Pink Haze
4 cl jamaikalaista rommia (esim. Appleton Special Gold)
2 cl limemehua
1 cl Licor 43 -likööriä
1 cl orgeat-siirappia
6 cl Purppuravyöhyke-olutta

Pane kaikki ainekset sekoitusastiaan runsaan jäämurskan kera. Sekoita hyvin ja kaada siivilöimättä korkeaan lasiin.

Hieman paradoksaalisesti aineksista haastavin hankittava saattaa tällä kertaa hyvinkin olla kotimainen olut, Maistilan tuotteiden saatavuus muualla kuin Oulun seudun kaupoissa kun lienee rajallinen ja pienpanimojen etämyyntioikeudestakaan ei ole mitään tullut. Vertailun vuoksi kokeilin reseptiä myös parilla muulla löytämälläni kirsikkaoluella, belgialaisella St. Louis Kriekillä (kuvassa) sekä englantilaisen Little Valley -panimon Cherry Saisonilla. Nämäkin olivat ihan toimivia, mutta parhaan lopputuloksen tarjosi mielestäni Purppuravyöhyke, joka muuten on omaan makuuni näistä kolmesta paras olut myös sellaisenaan nautittuna.

Drinkin nimi on viittaus Jimi Hendrixin klassikkobiisiin, mutta Purple Haze ei oikein käynyt nimeksi juomalle, joka on ennemminkin vaaleanpunainen kuin purppurainen. Sivumennen sanoen tämä on omista luomuksistani mielestäni yksi parhaista ellei peräti paras, joten kannattaa ehdottomasti kokeilla! Jos oikeanlaista olutta ei löydy (tai jos hapankirsikan maku ei miellytä), jokin muu marjaisa sour ale uskoakseni käy korvikkeeksi ihan mainiosti. Mieluiten kotimaiselta pienpanimolta, tietenkin!

Kuukauden kulaus: Salamanisku Berliinissä

Mikä? Bloody Geezer Imperial Berliner Weisse. Salama Brewing Company. Alk. 8,0%, 6 EBU.
Missä? Alko, erikoiserä.

Viime kuussa oli imperial souria, nyt sitten imperial berliner weissea. Espoolaisen Salama Brewingin taidonnäytteen tölkki lupaa "hapanta räjähdystä", jossa on aistittavissa mangoa, passionhedelmää, veriappelsiinia ja vaniljaa. Hieman tulkinnanvaraiseksi jää, onko tällä tarkoitus kertoa, että kaikki nämä ovat myös mukana oluen valmistusaineissa, mutta maistetaanpa. Olut on keltainen ja hyvin samea, tuoksu on odotetusti raikkaan hapokas ja hedelmäinen mutta siinä on myös jokin aavistuksen epämiellyttävä vivahde, josta en oikein saa otetta – melkein tekisi mieleni viitata viinitermein tallin tai lannan tuoksuun.

Maun puolesta Bloody Geezer on ihan kelpo hedelmäsour, mutta melko persoonattoman oloinen, jään kaipailemaan sitä luvattua räjähdystä. Ehkä asia ei niin häiritsisi, jos en olisi nostanut odotuksiani lukemalla tölkin tekstejä, mutta kyllä lukemattakin uskoakseni olisi sitä mieltä, että sinänsä mainion happamuuden alla olut on vähän lattean makuinen. Ihan mielikseen sitä juo, mutta imperialisoinnin tuoma hyöty jää kyseenalaiseksi, kun en sellaiseksi kuitenkaan laskisi sitä, että perinteisesti miedosta oluttyylistä on onnistuttu tekemään kahdeksanvolttinen versio ilman että alkoholi maistuu läpi. Etiketti on kyllä komea!

Länteen vaiko itään?

Bourbon on tequilan tavoin niitä juomia, jotka harvemmin lasiini päätyvät, joskin Old Fashioned on ei-tikicocktaileista eräs suosikkini. Myös joissakin tikidrinkeissä bourbonia – tai amerikkalaista ruisviskiä, usein samassa reseptissä toimii kumpi tahansa näistä – käytetään, joten päätin taas kokeilla paria Beachbum Berryn kirjasta löytämääni reseptiä. Näistä ensimmäinen on peräisin Stephen Cranen Kon-Tiki-ravintoloista:

Western Sour
3 cl greippimehua
1½ cl limemehua
1½ cl falernumia
¾ cl sokerisiirappia
6 cl bourbonia

Kaada ainekset shakeriin, ravista jääpalojen kera ja kaada siivilöimättä grogilasiin.

Tämä toinen resepti on sitten puolestaan jälleen kerran Trader Vicin käsialaa:

Eastern Sour
7½ cl appelsiinimehua
2¼ cl sitruunamehua
¾ cl orgeat-siirappia
¾ cl sokerisiirappia
6 cl bourbonia

Ravista ainekset jäämurskan kera ja kaada siivilöimättä suureen grogilasiin. Upota drinkkiin koristeeksi palaset puristettua appelsiinia ja sitruunaa.

Tavanomaisesta linjastaan poiketen Berry speksaa, että appelsiinimehukin tulisi tätä juomaa varten puristaa itse. Syynä tähän saattaa olla yksinkertaisesti se, että puristettua hedelmää käytetään koristeena, mutta toisaalta mehun määrä ohjeessa on kyllä sen verran suuri, että ero tölkkitavaraan nähden saattaa olla hyvinkin huomattava. Bourbonin omaa makua se ei kuitenkaan peitä, joten viskin laatuun on suotavaa panostaa jonkin verran. En tosiaan ole amerikkalaisiin viskeihin juurikaan perehtynyt, mutta Alkossa asioidessa kannattanee ainakin nostaa katse vähän Jim Beamia ylemmäs.

Jos laadukkaampikaan bourbon ei maita, sen voi korvata skottiviskillä, jolloin drinkistä tulee London Sour, tai konjakilla, jolloin tuloksena on Munich Sour. Nämä lanseerattiin Berryn mukaan Trader Vicin Lontoon- ja Münchenin-ravintoloiden avajaisten yhteydessä vuosina 1965 ja 1972. Samalla logiikalla voi tietysti tehdä muitakin muunnelmia – miten olisi vaikkapa Dublin Sour tai Tokyo Sour?

Kuukauden kulaus: Kelpaisi vaikka keisarille

Mikä? Melba Imperial Sour. Mallaskosken panimo. Alk. 7,3%.
Missä? Alko, erikoiserä.

Imperial-lisämääre on perinteisesti liitetty lähinnä stouteihin ja porttereihin, mutta enenevässä määrin sitä näkee yhdistettynä mihin tahansa tyylinimikkeeseen kertomassa siitä, että olut edustaa jonkinlaista buustattua versiota perustyylistä. Oluen ominaisuuksissa imperialisointi näkyy selvimmin tavanomaista korkeampana alkoholipitoisuutena, ja tämä Mallaskosken imperial sour onkin pari prosenttiyksikköä vahvempi kuin esimerkiksi saman panimon mustikka- ja puolukkasourit. Oluen panemiseen on käytetty ohra- ja vehnämaltaita sekä kauraa, lisämausteina on mangoa, persikkaa, vadelmaa ja laktoosia.

Lasiin kaadettuna Melba on kauniin kuparinrusehtava, samea ja kuohuva, joskin vaahto haihtuu nopeasti. Tuoksu on odotetusti raikkaan hedelmäinen, mutta hedelmäaromit ovat melko hienovaraisia ja mikään yksittäinen elementti ei erityisesti pomppaa esiin. Maussa hieman yllättäen kaura nouseekin dominoimaan muita makuja, joten mikään ihan superhedelmäinen tapaus tämä ei ole. Oluessa on kuitenkin runsaasti ulottuvuuksia, sitä on uskallettu hieman katkeroidakin, ja kaikki osatekijät ovat oikein mallikkaasti sopusoinnussa keskenään, etenkin happamuus on omaan makuuni jokseenkin optimaalinen. Mikään kepeä janonsammuttaja tai makuhermot räjäyttävä hedelmäpommi ei siis ole kyseessä, vaan tavallista tuhdimpi sour, joka palkitsee kiireettömän nautiskelijan.

Tequila!

Tequilaa, tuota Meksikon lahjaa miksologialle, en ole vielä oikein oppinut drinkeissä käyttämään, ja se on muutenkin jäänyt minulle juomana koko lailla tuntemattomaksi, varsinkin tammikypsytetyt reposado- ja añejo-laadut. Satunnaisia tarpeita varten pidän kuitenkin kaapissa pientä pulloa kirkasta tequilaa (Antigua Cruz, jos jotakuta kiinnostaa), ja päätin nyt sitten tutustumismielessä tutkailla tequilapohjaisia tikireseptejä, joita Beachbum Berryn kirja tarjoilee kourallisen. Otin näistä kokeiluun kaksi, joista ensimmäinen on vanhan kunnon Trader Vicin käsialaa:

El Diablo
1½ cl limemehua
2¼ cl mustaherukkalikööriä
4½ cl kirkasta tequilaa
n. 5 cl ginger beeriä (enemmän tai vähemmän maun mukaan)

Sekoita ainekset jääpalojen kera ja siivilöi sitten jäämurskalla täytettyyn korkeaan lasiin.

Mikserin on syytä olla jääkaappikylmää ja nimenomaan ginger beeriä – siis sitä selvästi mausteista juomaa –  eikä ginger alea, josta inkiväärin makua saa turhaan hakea. Esimerkiksi Fentimans on varma valinta. Mustaherukkaliköörinä käytin kotimaista Lignell & Piispasen likööriä; en tiedä, onko se tarkkaan ottaen reseptissä mainittu crème de cassis, mutta en myöskään jaksa uskoa, että ero on mitenkään merkittävä, jos sellaista ylipäätään on. Jos joku tietää paremmin ja haluaa nipottaa asiasta, antaa tulla kommenttia.

Mustaherukkalikööriä tulee myös toiseen kokeilemaani drinkkiin, mikä panee arvelemaan, että se on Trader Vicin reseptin inspiroima, tequilan ja mustaherukan yhdistelmä kun ei ainakaan minusta tunnu mitenkään ilmeiseltä idealta. Merkittävin ero on se, että mikseri jää pois ja sen sijaan juomaan tulee tilkka Grand Marnieria, joka puolestaan vie ajatukset tequilacocktaileista ehkä klassisimpaan eli Margaritaan. Kirkkaan sitrusliköörin sijaan Grand Marnieria sisältävä Margarita tunnetaan Cadillac-muunnelmana, joten tämä Berryn Ciro's Special -nimisestä rommicocktailista mukailema drinkki on siis käytännössä mustaherukalla ryyditetty Cadillac Margarita:

Sea of Cortez
3 cl limemehua
2¼ cl mustaherukkalikööriä
¾ cl Grand Marnieria
4½ cl kirkasta tequilaa

Ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Ohjeen mukaan koristeeksi kuuluisi "valkoinen orkidea tai jokin muu tuoksuton kukka". No, sellaista ei nyt sattunut olemaan käsillä, mutta kieltämättä jonkinlaisen koristeen juoma kaipaisi, koska sellaisenaan se ei minusta kovinkaan houkuttelevan näköinen ole. Makua en kuitenkaan voi moittia – agaave ja mustaherukka eivät käsittääkseni kasva lähimainkaan samoilla seuduilla, mutta ainakin näissä drinkeissä niiden maut sointuvat oikein hyvin yhteen. Maukkaita juomia molemmat siis, mutta miltei identtisestä pohjasta huolimatta selvästi erityylisiä: Sea of Cortez on hienostuneempi ja vaikkapa aperitiiviksi sopiva, El Diablo taas rennompi ja passelimpi siihen aikaan illasta kun päivällinen on syöty, paidannappeja avattu ja musiikin volyymiä nostettu. Molemmat myös houkuttelevat varioimaan reseptiä esimerkiksi muita marjaliköörejä kokeilemalla, joten ehkäpä tältä pohjalta syntyy vielä omakin tequiladrinkkini.

Kuukauden kulaus: Mission impossible

Mikä? Lyre's White Cane Spirit. Lyre's Spirit Co., Iso-Britannia. Alk. 0,0%.
Missä? Aaltojuomat.com.

Kuukauden kulaus on tällä kertaa alkoholiton, ja muutenkin tavanomaisesta linjasta poikkeava. Inspiraation tähän tarjosi Aaltojuomat, jonka mainoksia olen viime aikoina nähnyt Facebook-syötteessäni melko usein. Kyseessä on espoolaisen Aalto Beverages Oy:n verkkokauppa, jossa myydään yrityksen maahatuomia alkoholittomia juomia. Tilasin kaupasta 24 pullon tutustumispakkauksen erilaisia alkoholittomia oluita, ja niiden joukosta löytyikin useita vahvoja kilpakumppaneita aiemmille suosikeilleni, Mikkellerin Drink'in the Sunille ja BrewDogin Punk AF:lle. Todennäköisesti tilaan siis uudemmankin kerran, Alkon ja markettien valikoimiin kun on mukava saada vaihtelua ja yli sadan euron tilauksiin saa ilmaisen kuljetuksen kotiovelle.

Alkoholittomissa juomissa tilanne tuntuu olevan se, että alkoholittomat oluet ja siiderit ovat parhaimmillaan jo erinomaisen laadukkaita; Laitilan alkoholiton Kukko Pils, jota viimeviikkoisessa mocktailissanikin käytin, peräti voitti pils-oluiden sarjan Suomen paras olut 2020 -kilpailussa, mikä oli kyllä kohtalainen yllätys, vaikka ihan kelpo juoma kyseessä onkin. Maistamani alkoholittomat viinit eivät ole sanottavasti säväyttäneet, mutta ihan juotavia nekin kaiken kaikkiaan ovat, ainakin hyvin viilennettyinä. Vaikein laji ovat alkoholittomat tisleet, mikä ei tietenkään ole mikään ihme, koska alkoholi luonnollisesti värittää juoman makua sitä voimakkaammin, mitä enemmän sitä on, joten lienee jokseenkin mahdoton tehtävä saada nollaprosenttinen juoma maistumaan samalta kuin 40-prosenttinen. Alkon tarjonnasta giniä jäljittelevä Fluère Original ei mielestäni maistunut juuri millekään, tillikurkut mieleen tuovalle Seedlip Garden 108:lle taas en ole toistaiseksi onnistunut keksimään mieleistäni käyttöä, ja Ceder'sin alkoholittomia ginejä en ole päässyt edes kokeilemaan.

Aaltojuomat kaupittelee alkoholittomien oluiden, viinien ja mikserien ohella brittiläisen Lyre's Spirit Companyn alkoholittomia cocktailaineksia, ja niitä onkin sangen laaja valikoima: löytyy "bourbonia" (American Malt), "giniä" (Dry London Spirit), valkoista ja punaista "vermuttia" (Aperitif Dry ja Aperitif Rosso) ja niin edelleen. Juomien väitetään olevan "impossibly crafted", joten päätin tarttua härkää sarvista ja tilata pullon Lyre's White Cane Spiritiä, jonka esikuva on tietenkin vaalea rommi. Onko Lyre's onnistunut tekemään mahdottomasta mahdollista?

Sellaisenaan maistettuna juoma on kuin onkin selvästi rommimainen ja jopa hieman poltteinen, mutta alkoholin potkua siltä on tietenkin turha odottaa ja kokonaisvaikutelma on melko vetinen. Varsinainen testi on kuitenkin se, miten juoma toimii vaalean rommin tilalla cocktaileissa, joten tein Daiquirin soveltaen valmistajan ohjetta, johon tulee 7½ cl White Cane Spiritiä, 2 cl sokerisiirappia, 3 cl limemehua sekä valinnaisesti ripaus suolaa. Kirkkaan sokerisiirapin sijaan käytin tummaa, ja suolan ohella laitoin drinkkiin omasta päähänpistostani hieman mustapippuria. Ja sitten maistelemaan!

No, eihän siitä mitenkään huono tullut – melko pliisu toki, mikä varmaan oli väistämätöntä, mutta White Cane Spirit tuo drinkkiin mukavan kookospähkinäisen maun. Lisää räväkkyyttä siihen ehdottomasti kaipaisi, mutta pohjareseptiähän voi muunnella ja vain mielikuvitus on rajana. Eräs mahdollisuus on korvata osa Lyre'sistä oikealla rommilla, jolloin tuloksena on maukkaampi, mutta edelleen vähäalkoholinen drinkki; tein vertailun vuoksi Daiquirin, johon tuli 2 cl Havana Clubia, 5 cl White Cane Spiritiä, 2 cl siirappia ja 3 cl limemehua, ja lopputulos oli heti tymäkämpi, vaikka siihen tuli alkoholia vain puolikas ravintola-annos. Tällaisiahan juo jo ihan mielikseen, vaikkakaan rahaa siinä touhussa ei kyllä säästä, kun Lyre's-pullo maksaa Aaltojuomien verkkokaupassa nelisen euroa enemmän kuin Havana Club -pullo Alkossa. Terveydeksi!

Punaista päin uuteen vuoteen

Tikiloikan perinteisiin kuuluu, että vuoden ensimmäinen drinkkiresepti on tipattoman tammikuun hengessä alkoholiton. Tänä vuonna lähdin rakentamaan reseptiä Kukko-oluistaan tunnetun Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan humalaveden ympärille, tarkoituksenani kehittää suht yksinkertainen pitkä juoma, johon sitruksisuutta toisi tavanomaisten epäiltyjen sijaan veden mausteena käytetty Citra-humala. Resepti alkoi kuitenkin pian elää omaa elämäänsä, komponentteja tuli aina vain lisää ja lopulta humalavesikin korvautui saman valmistajan alkoholittomalla oluella, kun se ei enää mielestäni maistunut lopputuloksessa riittävästi. Puolukkamehuun pohjautuva mocktail on väriltään kauniin punainen, joten mukailin sille nimen Red Dead Redemption -pelisarjasta:

Clear Head Redemption
5 cl puolukkatäysmehua
2 cl limemehua
2 cl sitruunamehua
3 cl ananasmehua
3 cl passionhedelmäsiirappia
2 hölskyä appelsiinibittersiä
5 cl alkoholitonta olutta (Kukko Pils tai vastaava)

Yhdistä ainekset shakerissa, paitsi olut. Ravista jääpalojen kera ja kaada siivilöimättä korkeaan lasiin. Lisää olut ja sekoita. Koristele halutessasi esim. limeviipaleella.

Puolukkamehun on syytä olla nimenomaan laimentamatonta ja sokeroimatonta täysmehua (esim. Marjex), jotta se on riittävän tymäkkää drinkin pohjaksi. Oluessa puolestaan saa olla kohtalaisesti humalan puraisua, jotta se ei jää liian mietona happamien mehujen jalkoihin. Ananasmehun ja passionhedelmäsiirapin tuoma makeus taittaa niin happamuutta kuin katkeruuttakin, mutta jos humalakatkerot siitä huolimatta tökkivät, pilsin voi korvata miedommin humaloidulla vaalealla lagerilla, humalavedellä tai vaikka ihan maustamattomalla soodavedellä.