maanantai 31. lokakuuta 2016

Kuukauden kulaus: Hainpurema saimaalaisittain

Mikä? Brewer's Special Pacific Pale Ale. Saimaan Juomatehdas. Alk. 4,7%, 30 EBU.
Missä? K-supermarket Välivainio, Oulu.

Kotimaisista panimoista tikihenkisten oluiden tuottamisessa on toistaiseksi kunnostautunut erityisesti Stadin Panimo, mutta välillä sentään muutkin panimot tuovat markkinoille blogin kannalta kiinnostavia tuotteita. Pacific Pale Ale on yksi kolmesta mikkeliläisen Saimaan Juomatehtaan Brewer's Special -tuotesarjassaan tänä vuonna lanseeraamasta amerikkalaistyylisestä oluesta; kaksi muuta ovat Houston Brown Ale ja California IPA. Epäonnisen oluenystävän nielaisseella hailla kuvitettuun tölkkiin pakattu kullankeltainen olut on humaloitu neljällä amerikkalaisella lajikkeella, joista ainakin Citralle ominaiset raikkaan sitruksiset aromit erottuivat selvästi. Miellyttävänä lisävivahteena löysin tuoksusta myös hieman karamellimaista makeutta. Makukin oli mukavan raikas, joskaan ei ihan niin runsas kuin tuoksu antoi odottaa. Suutuntuma oli makuuni aavistuksen verran liian kuiva, ja jälkimaku jätti suuhun hieman tympeän kitkeryyden, vaikka oluen katkerot muuten pysyivät hyvin aisoissa. Kokonaisuuden kannalta viat ovat vähäpätöisiä, ja kyseessä onkin mielestäni vallan mallikelpoinen pale ale, jos nyt ei mitenkään loistelias. "Trooppisuudessa" ykkössijan vie kuitenkin edelleen Stadin Panimo.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Elävien kuolleiden yömyssy

The Walking Deadin seitsemäs kausi alkaa ja halloweenkin on ihan nurkan takana, joten nyt on yllin kyllin veruketta ottaa käsittelyyn eräs niistä drinkeistä, joilla Don the Beachcomber aikanaan loi maineensa: Zombie. Tarina kertoo, että Don kehitti juoman krapulalääkkeeksi liikematkaajalle, joka myöhemmin palasi valittamaan, että se oli muuttanut hänet eläväksi kuolleeksi koko matkan ajaksi. Uskoo ken tahtoo, mutta ainakin drinkki on vahva, ja vaikka se ei maistukaan niin väkevältä kuin se todellisuudessa on, kannattaa suosiolla valita jokin toinen drinkki, jos vieraasi ovat kovin herkkiä alkoholin maulle (saati vaikutuksille). Tiettävästi Zombieita tarjoiltiin Donin ravintoloissa yhdelle asiakkaalle korkeintaan kaksi saman illan aikana, mikä lienee ollut viisasta muutenkin kuin mielikuvamarkkinoinnin näkökulmasta, kuten reseptiä lukiessa nopeasti käy ilmi:
Zombie
2¼ cl limemehua

1½ cl Don's mix -sekoitusta
1½ cl falernumia
4½ cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
cl ikäännytettyä jamaikalaista rommia (esim. Appleton V/X tai Extra)
3 cl Lemon Hart 151 -rommia
1 hölsky Angostura bittersiä
6 tippaa (⅛ tl) Pernod'ta
1 tl grenadiinia
n. 1,8 dl jäämurskaa

Blendaa aineksia korkeintaan 5 sekuntia ja kaada juoma korkeaan lasiin. Lisää tarvittaessa jääpaloja niin, että lasi täyttyy. Koristele mintunoksalla.
Kuten tikidrinkkien laita usein on, myös Zombiesta tunnetaan useita eri versioita: Donilla oli tapana muunnella reseptejään ajan mittaan, ja tietenkin hänen kilpailijansa kehittelivät omia Zombieitaan. Tämä resepti on kuitenkin se aito ja alkuperäinen, vuodelta 1934, ja sen selvittäminen ei ole ollut mikään helppo homma. Don tunnettiin nimittäin myös siitä, että hän käytti resepteissään erilaisia koodinimiä, niin etteivät edes hänen omat baarimestarinsa tienneet, mikä niiden sisältö tarkkaan ottaen oli; näin kilpailijat eivät voineet varastaa Donin reseptejä palkkaamalla hänen henkilökuntaansa. Tässä ohjeessa mainittu Don's mix oli pitkään mysteeri jopa ystävällemme Beachbum Berrylle, kunnes hän viimein sai selville sen koostuvan kahdesta osasta greippimehua ja yhdestä osasta kanelisiirappia. Yhteen drinkkiin tulee siis 1 cl mehua ja ½ cl siirappia.

Kanelisiirapin Berry suosittelee keittämään itse; kuulemma useimmat kaupalliset tuotteet ovat liian mausteisia tikidrinkkeihin. En osaa sanoa, miten on Suomessa saatavilla olevien siirappien laita, mutta eipä sen väliä, sillä itse tekeminenhän on hauskaa eikä resepti ole kovinkaan vaikea. Murskaa aluksi kolme kanelitankoa ja pane ne kattilaan. Lisää n. 2,4 dl sokeria ja saman verran vettä; kuumenna seosta hämmentäen kunnes sokeri on liuennut. Anna kiehahtaa, minkä jälkeen vähennä lämpöä, pane kansi päälle ja hauduta pari minuuttia. Poista kattila levyltä ja anna sen olla aloillaan ainakin kaksi tuntia, edelleen kannella peitettynä. Siivilöi, pullota ja säilö jääkaappiin. Kuten aina, voit lisätä siirappiin hieman alkoholia säilyvyyden parantamiseksi.

Toinen ainesosa, joka ei varmaan monellekaan lukijalle sano mitään, on falernum. Tämä Barbadokselta lähtöisin oleva likööri tai siirappi saa makunsa rommista, limestä sekä erilaisista mausteista, kuten neilikasta ja inkivääristä. Berry suosii Fee Brothers -merkkistä siirappia, mutta itse olen käyttänyt John D. Taylor's Velvet Falernumia, joka on 11-prosenttinen likööri ja pullon etiketin mukaan "the original falernum". Koska tämä sattuu olemaan ainoa falernum, jota minulla on ollut tilaisuus maistaa, en voi omakohtaisesta kokemuksesta väittää sen olevan erityisen suositeltava verrattuna muihin vastaaviin tuotteisiin, mutta ainakin se toimii oikein hyvin äskettäin keksimässäni shotissa, johon tulee 2 cl Lemon Hart 151:tä ja 2 cl John D. Taylor'sia. Sekoitus syntyi flunssaa potiessani, joten olkoon sen nimi vaikkapa Flu Shot.

Englannin kielen dash-sanalle ei tunnu olevan vakiintunutta suomennosta, joten päätin kääntää sen hölskyksi, joka kuvaa mielestäni hyvin sitä, mistä on kyse: yksi hölsky on se määrä nestettä, joka bitters-pullosta tulee ulos, kun sitä hölskäytetään kerran drinkkiä kohti. Angosturan ja Pernod'n käyttäminen hyvin pieninä määrinä juomien maustamiseen on tunnusomaista Don the Beachcomberille; Pernod'n annosteluun paras työväline on pipetti, mutta jos sellaista ei taloudesta löydy, teelusikkaa ja silmämääräistä arviotakin voi käyttää. Jos tällainen nyhertäminen ei innosta alkuunkaan, Pernod'n voi toki jättää poiskin, mutta lopputulos ei tällöin ole täysin alkuperäistä vastaava.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Satsuman satoa

Satsuman satokauden alkaminen on Tikiloikan huushollissa normaalistikin odotettu tapaus, mutta tänä syksynä se noteerattiin vielä tavallista suuremmalla innolla. Miksikö? No, tietenkin drinkkien takia! Satsumaan tai muihin mandariini-nimikkeen alle niputettaviin pikkusitruksiin tosin ei yleensä cocktailresepteissä törmää – syytä en osaa sanoa, mehuahan niistä kyllä voi puristaa siinä missä muistakin sitruksista, ja ainakin satsuman maku on ihan omanlaisensa eikä esimerkiksi appelsiinilla korvattavissa. Oli miten oli, reseptien puute on yksinomaan positiivinen ongelma, koska sehän tarkoittaa sitä, että saan olla pioneeri ja keksiä sellaisen itse!

Rehellisyyden nimissä on todettava, etten varmastikaan ole ensimmäinen, joka on keksinyt käyttää satsumamehua cocktailin raaka-aineena. En kuitenkaan etsinyt netistä muiden kehittämiä reseptejä; sen sijaan hain inspiraatiota tikijuomien ohella kahdesta klassisesta tequiladrinkistä, Margaritasta ja Tequila Sunrisesta. Näin syntyi ikioman satsumadrinkkini ensimmäinen versio, johon tuli mehun lisäksi jamaikalaista rommia, tequilaa, triple seciä ja grenadiinia. Varauksetonta suosiota se ei saavuttanut, vaan kahden hengen vahvuisesta testiryhmästä peräti puolet tuomitsi sen maistuvan liian viinaiselta. Niinpä kokeilut jatkuivat, kunnes erinäisten mutaatioiden kautta resepti muotoutui lopulta seuraavanlaiseksi:
Tahitian Sunset
6 cl satsumamehua (2 pienehköä satsumaa puristettuna)
2 cl greippimehua
3 cl puolitummaa jamaikalaista rommia
1 cl tequilaa
¾ cl oranssia Curaçao-likööriä
¾ cl maustepippurilikööriä
1½ cl sokerisiirappia
½ cl grenadiinia

Ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Ainesten joukosta on syytä nostaa esiin eräs, johon emme ole blogissa aiemmin törmänneet: maustepippurilikööri. Tämä alkujaan jamaikalainen aromaattinen likööri maistuu paitsi sellaisenaan, myös monenlaisissa drinkeissä lempeän mausteisuuden tuojana. Maun puolesta olisin saattanut käyttää sitä tässä enemmänkin, mutta päädyin kompromissiin saadakseni cocktailille haluamani värin (likööri on hyvin tummaa). Verkkokaupoista sitä kannattaa etsiä hakusanalla "pimento" tai "allspice"; ainakin Bitter Truth Pimento Dramia myydään useissa kaupoissa, joista itse olen juomia tilannut. Beachbum Berryn suosittelema St. Elizabeth Allspice Dram on harvinaisempi, muttei sekään mitenkään mahdoton löytää.

Jos viitseliäisyyttä löytyy, liköörin voi tehdä myös itse, ja tämä Matthew "Kuku Ahu" Thatcherin resepti onkin niin hyvä ja riittoisa, ettei kaupallisille tuotteille ole välttämättä mitään tarvetta. Aloita murskaamalla n. 0,6 dl kokonaisia maustepippureita ja jauhamalla niitä, kunnes ne muistuttavat koostumukseltaan jauhettua kahvia. Pane kattilaan pippurit sekä n. 2,4 dl vaaleaa rommia (esim. Bacardi Carta Blanca), kiehauta, katkaise lämpö ja hämmennä. Kaada näin hauduttamasi "tee" pippureineen päivineen tyhjään 0,7 litran vetoiseen (rommi)pulloon ja lisää samaa vaaleaa rommia sen verran, että pullosta jää neljäsosa tyhjäksi. Sulje pullo ja anna rommin maustua ainakin kahden viikon ajan ravistellen pulloa päivittäin. Tämän jälkeen suodata rommista pois kaikki kiinteä aines. Keitä siirappi, johon tulee 1:2-suhteessa vettä ja ruskeaa sokeria, ja tee likööri sekoittamalla tätä siirappia ja maustettua rommia 1:1-suhteessa. Pullota likööri ja anna sen olla aloillaan vielä ainakin kuukauden verran ennen käyttöä.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Baanalla: Tuopillinen tropiikkia ja S-bonukset kaupan päälle

Mikä? Oluthuone William K. Kurvi.
Missä? Helsinginkatu 2, Helsinki.

Maailma on erilainen bloggaajan silmin, kuten tuli todistetuksi äskettäin, kun piipahdin yhden yön reissulla Helsingissä. Pubissakaan ei ole enää mahdollista käydä ilman että silmä alkaa etsiä olutlistalta mahdollista jutun juurta, ja Sörnäisten William K:stahan sitä löytyikin roppakaupalla: bongasin ainakin neljä Stadin Panimon tuotetta, joiden nimessä on joko "Pacific" tai "Tropical". Minulla oli pari tuntia aikaa tapettavana ennen illan stand up -keikkaa, joten valitsin näistä testiin Tropical Stoutin ja Pacific IPA:n.

Tropical Stout oli väriltään musta kuin Guinness, mutta vaahto oli ohuempi ja rikkonaisempi. Tuoksusta löysin hieman suklaata, mutta ennen kaikkea voimakkaita hedelmäisiä ja kasvimaisia aromeja. Nämä hallitsivat myös makua, jossa oli myös yllättäen hiven happamuutta. Tyylille ominaista paahteisuutta oli toki myös, mutta kaiken kaikkiaan tämä oli stoutiksi aika erikoinen kokemus, raikas ja hivenen kihelmöivä. Itse tykkäsin, mutta veikkaan, että tämä saattaa jakaa mielipiteitä aika tavalla – eikä tämä nyt minullakaan varsinaisesti ikisuosikkien joukkoon nouse, mutta onpahan ainakin virkistävän erilainen tulkinta siitä, mitä stout voi olla.

Pacific IPA puolestaan oli kullankeltainen ja runsasvaahtoinen. Tuoksua hallitsi raikas humalan aromi, jonka alta olin erottavinani häivähdyksen passionhedelmää ja ananasta. Maku oli yllättävän mieto, jopa vaisu; varsinkin katkeruutta oli tyyliin nähden hyvin maltillisesti, kun taas maltaan makeus nousi esiin tavallista selvemmin. Jossain määrin epätavallinen kokemus siis tämäkin, olisi voinut luonnehtia jopa pehmeäksi jos hiilihappoa olisi ollut vähemmän. Jälkimaussa oli määrittelemätön, hitusen tympeä vivahde, joka ei kuitenkaan merkittävästi häirinnyt ellei siihen erikseen keskittynyt. Kokonaisuutena menee luokkaan "ihan kiva": ei tarjonnut suuria moitteen aiheita, muttei myöskään oikein mitään kiinnostavaa haastetta tai tarttumapintaa.