The Walking Deadin seitsemäs kausi alkaa ja halloweenkin on ihan nurkan takana, joten nyt on yllin kyllin veruketta ottaa käsittelyyn eräs niistä drinkeistä, joilla Don the Beachcomber aikanaan loi maineensa: Zombie. Tarina kertoo, että Don kehitti juoman krapulalääkkeeksi liikematkaajalle, joka myöhemmin palasi valittamaan, että se oli muuttanut hänet eläväksi kuolleeksi koko matkan ajaksi. Uskoo ken tahtoo, mutta ainakin drinkki on vahva, ja vaikka se ei maistukaan niin väkevältä kuin se todellisuudessa on, kannattaa suosiolla valita jokin toinen drinkki, jos vieraasi ovat kovin herkkiä alkoholin maulle (saati vaikutuksille). Tiettävästi Zombieita tarjoiltiin Donin ravintoloissa yhdelle asiakkaalle korkeintaan kaksi saman illan aikana, mikä lienee ollut viisasta muutenkin kuin mielikuvamarkkinoinnin näkökulmasta, kuten reseptiä lukiessa nopeasti käy ilmi:
Zombie
2¼ cl limemehua
1½ cl Don's mix -sekoitusta
1½ cl falernumia
4½ cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
4½ cl ikäännytettyä jamaikalaista rommia (esim. Appleton V/X tai Extra)
3 cl Lemon Hart 151 -rommia
1 hölsky Angostura bittersiä
6 tippaa (⅛ tl) Pernod'ta
1 tl grenadiinia
n. 1,8 dl jäämurskaa
Blendaa aineksia korkeintaan 5 sekuntia ja kaada juoma korkeaan lasiin. Lisää tarvittaessa jääpaloja niin, että lasi täyttyy. Koristele mintunoksalla.
Kuten tikidrinkkien laita usein on, myös Zombiesta tunnetaan useita eri versioita: Donilla oli tapana muunnella reseptejään ajan mittaan, ja tietenkin hänen kilpailijansa kehittelivät omia Zombieitaan. Tämä resepti on kuitenkin se aito ja alkuperäinen, vuodelta 1934, ja sen selvittäminen ei ole ollut mikään helppo homma. Don tunnettiin nimittäin myös siitä, että hän käytti resepteissään erilaisia koodinimiä, niin etteivät edes hänen omat baarimestarinsa tienneet, mikä niiden sisältö tarkkaan ottaen oli; näin kilpailijat eivät voineet varastaa Donin reseptejä palkkaamalla hänen henkilökuntaansa. Tässä ohjeessa mainittu Don's mix oli pitkään mysteeri jopa ystävällemme Beachbum Berrylle, kunnes hän viimein sai selville sen koostuvan kahdesta osasta greippimehua ja yhdestä osasta kanelisiirappia. Yhteen drinkkiin tulee siis 1 cl mehua ja ½ cl siirappia.
Kanelisiirapin Berry suosittelee keittämään itse; kuulemma useimmat kaupalliset tuotteet ovat liian mausteisia tikidrinkkeihin. En osaa sanoa, miten on Suomessa saatavilla olevien siirappien laita, mutta eipä sen väliä, sillä itse tekeminenhän on hauskaa eikä resepti ole kovinkaan vaikea. Murskaa aluksi kolme kanelitankoa ja pane ne kattilaan. Lisää n. 2,4 dl sokeria ja saman verran vettä; kuumenna seosta hämmentäen kunnes sokeri on liuennut. Anna kiehahtaa, minkä jälkeen vähennä lämpöä, pane kansi päälle ja hauduta pari minuuttia. Poista kattila levyltä ja anna sen olla aloillaan ainakin kaksi tuntia, edelleen kannella peitettynä. Siivilöi, pullota ja säilö jääkaappiin. Kuten aina, voit lisätä siirappiin hieman alkoholia säilyvyyden parantamiseksi.
Toinen ainesosa, joka ei varmaan monellekaan lukijalle sano mitään, on falernum. Tämä Barbadokselta lähtöisin oleva likööri tai siirappi saa makunsa rommista, limestä sekä erilaisista mausteista, kuten neilikasta ja inkivääristä. Berry suosii Fee Brothers -merkkistä siirappia, mutta itse olen käyttänyt John D. Taylor's Velvet Falernumia, joka on 11-prosenttinen likööri ja pullon etiketin mukaan "the original falernum". Koska tämä sattuu olemaan ainoa falernum, jota minulla on ollut tilaisuus maistaa, en voi omakohtaisesta kokemuksesta väittää sen olevan erityisen suositeltava verrattuna muihin vastaaviin tuotteisiin, mutta ainakin se toimii oikein hyvin äskettäin keksimässäni shotissa, johon tulee 2 cl Lemon Hart 151:tä ja 2 cl John D. Taylor'sia. Sekoitus syntyi flunssaa potiessani, joten olkoon sen nimi vaikkapa Flu Shot.
Englannin kielen dash-sanalle ei tunnu olevan vakiintunutta suomennosta, joten päätin kääntää sen hölskyksi, joka kuvaa mielestäni hyvin sitä, mistä on kyse: yksi hölsky on se määrä nestettä, joka bitters-pullosta tulee ulos, kun sitä hölskäytetään kerran drinkkiä kohti. Angosturan ja Pernod'n käyttäminen hyvin pieninä määrinä juomien maustamiseen on tunnusomaista Don the Beachcomberille; Pernod'n annosteluun paras työväline on pipetti, mutta jos sellaista ei taloudesta löydy, teelusikkaa ja silmämääräistä arviotakin voi käyttää. Jos tällainen nyhertäminen ei innosta alkuunkaan, Pernod'n voi toki jättää poiskin, mutta lopputulos ei tällöin ole täysin alkuperäistä vastaava.
Kotimaisista panimoista tikihenkisten oluiden tuottamisessa on toistaiseksi kunnostautunut erityisesti Stadin Panimo, mutta välillä sentään muutkin panimot tuovat markkinoille blogin kannalta kiinnostavia tuotteita. Pacific Pale Ale on yksi kolmesta mikkeliläisen Saimaan Juomatehtaan Brewer's Special -tuotesarjassaan tänä vuonna lanseeraamasta amerikkalaistyylisestä oluesta; kaksi muuta ovat Houston Brown Ale ja California IPA. Epäonnisen oluenystävän nielaisseella hailla kuvitettuun tölkkiin pakattu kullankeltainen olut on humaloitu neljällä amerikkalaisella lajikkeella, joista ainakin Citralle ominaiset raikkaan sitruksiset aromit erottuivat selvästi. Miellyttävänä lisävivahteena löysin tuoksusta myös hieman karamellimaista makeutta. Makukin oli mukavan raikas, joskaan ei ihan niin runsas kuin tuoksu antoi odottaa. Suutuntuma oli makuuni aavistuksen verran liian kuiva, ja jälkimaku jätti suuhun hieman tympeän kitkeryyden, vaikka oluen katkerot muuten pysyivät hyvin aisoissa. Kokonaisuuden kannalta viat ovat vähäpätöisiä, ja kyseessä onkin mielestäni vallan mallikelpoinen pale ale, jos nyt ei mitenkään loistelias. "Trooppisuudessa" ykkössijan vie kuitenkin edelleen Stadin Panimo.
