Kuukauden kulaus: Thornbridgen tupla

Mikä? Kipling South Pacific Pale Ale. Thornbridge Brewery, Britannia. Alk. 5,2%, 46 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Nyt kun Tikiloikka on siirtänyt tukikohtansa Brittein saarille, niin otetaanpa testiin pari samaisesta maailmankolkasta kotoisin olevaa olutta (jotka kylläkin ehdin maistaa Suomessa ennen lähtöäni). Vuonna 2005 perustettu Thornbridge on Britannian käsityöläispanimoista kansainvälisesti maineikkaimpia, ja sen Jaipur IPA on saavuttanut olutmaailmassa modernin klassikon aseman, joten odotukset olivat korkealla. Ensimmäisenä maisteluvuoroon päässyt Nelson Sauvin -humaloitu Kipling on väriltään oljenkeltainen; tuoksu on varsin hento, siinä on sitrusta ja mangoa sekä hitunen makeutta, joka tuo mieleen mehun tai marmeladin. Maku on yhtä lailla hento, katkeroinen mutta ohut ja vähän vetinen. Mukana on mahdollisesti häivähdys karviaismarjaa, joka Nelson Sauvin -humalan yhteydessä usein mainitaan, mutta kaiken kaikkiaan täytyy kyllä sanoa, ettei tämä niitä korkeita odotuksia lunastanut.

Mikä? Melba Peach IPA. Thornbridge Brewery. Alk. 5,2%, 20 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Thornbridgen Melbaa kuvittelin jo kerran aiemmin jossain pubissa juoneeni, mutta tämä pullo-olut ei kyllä oikein vastannut muistikuviani. Värimaailma on sama hailakan keltainen kuin Kiplingissä, tuoksu on mehukkaan hedelmäinen ja siinä on, kuinka ollakaan, persikkaa. Maku ei Melbassakaan ole kovin runsas, eikä todellakaan niin voimakkaan persikkainen kuin muistelin. Persikkaa ei itse asiassa edes löydy oluen valmistusaineluettelosta, ja aiemmin juomassani oluessa hedelmä maistui niin väkevästi, että siinä oli kyllä pakko olla mukana sitä itseään, joten arvelenpa tämän olevan eri tuote. Sinänsä on ihan positiivinen juttu, ettei hedelmän aromia ole ylenpalttisesti, mutta kuitenkin sen verran, että oluella on jokin oma juttunsa eikä se ole pelkkä geneerinen IPA. IPA:ksi Melbaa ei itse asiassa maun perusteella välttämättä edes arvaisi, sillä humalointi on tyyliin nähden kovin säyseä. Kokonaisuutena se on kuitenkin ryhdikkäämpi kuin vaisuhko Kipling, joten tästä parista Melba jatkoon.

Rommipäiväkirja, osa 5: Ruokaa ja juomaa

Sikäli kuin viikon kokemusten perusteella voi mitään kovin lopullisia tuomioita jaella, sanoisin, että Dominikaaninen tasavalta ei ole mikään ruokamatkailijan mekka. Latinalaiseen Amerikkaan matkatessaan voisi odottaa saavansa mausteista ruokaa, mutta dominikaanilainen ruoka on itse asiassa enimmäkseen sangen miedosti maustettua eikä muutenkaan järin eksoottista, ainakaan eurooppalaisesta näkökulmasta. Toki jotkin raaka-aineet ovat sellaisia, joihin täälläpäin harvemmin törmää, mutta nekin herättävät usein mielleyhtymiä tuttuihin ruokiin; esimerkiksi uppopaistetut keittobanaaniviipaleet ovat kuin ranskalaisia perunoita, ja keittobanaaneista tehty sose, mangú, puolestaan muistuttaa kovasti kotoisaa perunamuusia, joskin Dominikaanisessa tasavallassa sitä on tapana syödä aamiaisella.

All inclusive -lomalla kun olin, söin suurimman osan aterioistani hotellissa, jonka buffetti olikin lajissaan oikein hyvä: valinnanvaraa oli runsaasti, paikallista väriä oli tarjolla esimerkiksi monensorttisten meren antimien muodossa, ja miltei kaikki maistamani ruuat olivat hyvin valmistettuja. Ainoa varsinainen moite tulee eräänä iltana lautaselleni ottamistani artisokansydämistä, joista ei ollut poistettu kaikkia syömäkelvottomia osia ja jotka sen seurauksena pistelivät suussa ikävänpuoleisesti. Buffetin lisäksi hotellissa oli kolme à la carte -ravintolaa, joista kussakin sai viikon aikana syödä kerran ilman lisämaksua, mutta niistä yksikään ei täysin lunastanut odotuksia. Kaikkien ravintoloiden alkuruuat olivat kyllä hyviä, etenkin meksikolaisen kurpitsasosekeitto ja kalaravintolan hummeribisque, mutta italialaisen häränpihvi oli liian kypsäksi paistettu ja meksikolaisen kananrinta suorastaan kuivaa. Kalaravintolan symphony of seafood oli pääruuista selvästi paras esitys, mutta siihenkin olisin kaivannut lisää luvattuja basilikaa ja sahramia.

Symphony of seafood -annoksessa oli kiitettävästi erilaisia
mereneläviä, mutta mausteita olisi saanut käyttää rohkeammin.

Tyypillinen dominikaanilainen lounasruoka on ruskeista pavuista tehty kastike tai muhennos, jonka ohella tarjotaan kanaa (tai jotain muuta lihaa) ja riisiä; yhdistelmä on siinä määrin ikoninen, että se tunnetaan yleisesti nimellä la bandera, lippu. Kaikkia kolmea olikin tarjolla molemmilla kerroilla, kun olin mukana retkellä, johon sisältyi lounas. Oikein maittavaa, mutta ei mitenkään erikoista. Toista tunnettua kansallisruokaa, sancocho-lihapataa, johon parhaimmillaan tulee seitsemääkin erilaista lihaa (sancocho de siete carnes), en harmi kyllä päässyt tällä reissulla maistamaan.

Entäs juomapuoli sitten? No, kuten on jo käynyt ilmi, rommi kuuluu Dominikaanisessa tasavallassa erottamattomasti niin arkeen kuin juhlaankin. Merkkejä on lukuisia, mutta tunnetuimmat ovat kolme "B-vitamiinia" eli Brugal, Barceló ja Bermúdez. Ainakin Puerto Platan seudulla Brugal on näistä ykkönen, mutta kyse ei ole pelkästä kotikenttäedusta vaan myös aidosti laadukkaasta tuotteesta, kuten aiemmin tuli todetuksi. Milloin rommia ei juoda sellaisenaan tai pelkkien jäiden kera, se usein sekoitetaan joko Coca-Colaan (Cuba Libre) tai Spriteen (Santo Libre). Muitakin klassisia rommidrinkkejä on tarjolla jokseenkin joka baarissa ja ravintolassa, mutta ainakaan hotellissani niitä ei kannattanut tilata; etenkin eräänä päivänä tilaamani Piña Colada oli suorastaan kamala, aivan liian makea ja koostumukseltaan epämääräistä sohjoa.

Zombie dominikaanilaiseen
tapaan. Yritystä on vähän
enemmän kuin hotellin
baarissa, mutta vain vähän.

Ainoa loman aikana juomani varsinainen tikidrinkki oli Zombie, jonka tilasin rantabaarissa Cayo Levantadon saarella lähinnä nähdäkseni, miten se siellä tehdään. Sikäli kuin oikein näin, mitä pulloja baarimestari nappasi käteensä, juomaan tuli rommin ohella ainakin vodkaa, vermuttia ja Camparia, joten varsinaisen Zombien kanssa sillä ei ollut paljoakaan tekemistä. Ennakko-odotuksiin nähden yllättävän juotava sekoitus kyllä. Sosúassa piti tietojeni mukaan olla ihan oikea tikibaarikin, mutta en sitä kyllä onnistunut löytämään, enkä edes mitään vihjettä siitä, missä kohtaa se olisi mahdollisesti ollut ennen katoamistaan. Myös Puerto Platassa on nähtävästi ainakin joskus ollut tikiravintola, mutta sitä en ehtinyt käydä edes etsimässä.

Dominikaanisen tasavallan oma perinteinen juomasekoitus on Mama Juana, joka vaihteeksi ei synny tavanomaisen "rommia, hapanta ja makeaa" -kaavan mukaan. Rommia siihen kyllä tulee, ja hunajaa myös, mutta hieman yllättävämpi ainesosa on punaviini. Juoman varsinainen salaisuus ovat kuitenkin erinäiset yrtit ja muut kasviperäiset ainekset, joiden annetaan liota pullon pohjalla antamassa juomalle makua (mutta ei huumaavia ominaisuuksia, vaikka nimi saattaa sellaisia mielikuvia herättääkin). Mamajuana nautitaan yleensä huoneenlämpöisenä, ja sen yrttinen ja punaviininen maku tuo mieleen suomalaistyylisen glögin. Luonnollisesti mamajuanan uskotaan auttavan vähän kaikensorttisiin vaivoihin sekä toimivan myös lemmenlääkkeenä.

Craft beer -ilmiö on löytänyt
tiensä Karibiallekin.
Kippis sille!

Olutmarkkinoiden kiistaton ykkönen Dominikaanisessa tasavallassa on Presidente, joka edustaa samaa vaaleaa ja miedosti humaloitua lager-tyyliä kuin suosituimmat oluet suurimmassa osassa maailmaa. Lajissaan se on ihan kelpo, ei suoranaisesti huono muttei myöskään niin hyvä, että sitä tilaisi muuten kuin sen vuoksi, että se on paikallista ja siten huokeaa, tai all inclusiven tapauksessa maksutonta. Toista isoa dominikaanilaista olutmerkkiä, Bohemiaa, en kokeillut laisinkaan. Aivan pelkkää Presidenteä en kuitenkaan lomallani särpinyt, vaan ostin yhtenä päivänä supermarketista pullon Charley Horse -merkkistä pienpanimo-olutta. Summer Ale -niminen olut oli nimensä mukaisesti kesäjuoma, raikkaan sitruksinen ja helposti juotava, vähemmän maltainen ja maukkaampi kuin Presidente, mutta silti jonkin verran vetinen eikä mikään varsinainen nautiskeluolut. Jonkin paikallisen miedonmakuisen ruuan, vaikkapa paistetun tai grillatun kalan, kanssa sen kyllä kuvittelisi uppoavan erittäinkin hyvin.

Rommipäiväkirjan loppu häämöttää vähitellen, mutta ainakin pari osaa on vielä kirjoittamatta. Seuraavassa osassa lähdemme retkelle Samananlahdelle katsomaan, olisimmeko niin onnekkaita, että sattuisimme näkemään vilauksen ryhävalaasta!

Rommipäiväkirja, osa 4: Kahvia ja tupakkaa

Puerto Plata -päivän jälkeen matkaohjelmassani oli välipäivä, jonka käytin lähinnä laiskotteluun ja jatkosuunnitelmien tekemiseen. Seuraavana päivänä olin sitten taas menossa, tällä kertaa suuntana Santiago de los Caballeros, tuttavallisemmin Santiago. Santiago-nimisiä kaupunkejahan latinalaisessa Amerikassa piisaa, tunnetuimpina esimerkkeinä Santiago de Chile ja Santiago de Cuba, mutta Dominikaanisen tasavallan Santiago mainostaa olevansa uuden maailman Santiagoista se aivan ensimmäinen. Muutenkin Dominikaanisesta tasavallasta, ja etenkin pääkaupunki Santo Domingosta, löytyy aika monta paikkaa, jotka ovat lajissaan Amerikan ensimmäisiä: ensimmäinen linna, ensimmäinen yliopisto, ensimmäinen tuomiokirkko ja niin edespäin. Santo Domingon kansainvälinen lentoasema ei sentään tähän joukkoon kuulu, vaikka onkin nimeltään rehvakkaasti Las Américas.

Retken ensimmäinen pysähdyspaikka oli vuonna 1903 perustettu La Auroran sikaritehdas, joka ainakin oman ilmoituksensa mukaan on Dominikaanisen tasavallan vanhin. Tosiaan, sokeriruoko jalostustuotteineen ei suinkaan ole ainoa nautintoaine, josta Dominikaanisen tasavallan maatalous tunnetaan, vaan tärkeässä roolissa ovat myös tupakka, kahvi ja kaakao. Dominikaanilaiset sikarit eivät ehkä ole aivan yhtä myyttisessä maineessa kuin kuubalaiset, mutta kyse lienee pikemminkin mielikuvista kuin mistään todellisista laatueroista. Olisiko Yhdysvaltain asettama kauppasaarto ja siitä seurannut kielletyn hedelmän leima avittanut Kuuban maabrändiä?

Tältä näyttää mies,
joka rakastaa sikarien
polttamista ja niistä
puhumista.

Opastetulla tehdaskierroksella meille esiteltiin yrityksen historiaa sekä sitä, kuinka tupakka kasvatetaan, korjataan, kypsytetään ja lopulta kääritään sikareiksi. Mielenkiintoinen uusi tieto minulle oli se, että kuten jalojen juomien, myös sikarien valmistuksessa yhden tyhjä tynnyri on toisen aarre – osana kypsytysprosessia tupakanlehtiä saatetaan panna esimerkiksi vanhoihin rommitynnyreihin makua keräämään. Oppaamme Eugenio oli vallan mainio showmies, joka selvästikin nautti työstään ja erityisesti siitä, kun sai demonstroida meille, miten sikari leikataan ja sytytetään, miten sitä pidellään kädessä elegantisti ja miten sitä poltellessa (tai siis nautiskellessa, kuten Eugenio meille painotti) kävellään edestakaisin mietteliään näköisenä. Etenkin viimeksimainittu on ilmeisen tärkeä taito, sikarin polttaminen kun kuulemma vapauttaa ajatukset juoksemaan ja auttaa tekemään parempia päätöksiä. Miten olisikaan Britannialle käynyt toisessa maailmansodassa, ellei Winston Churchill olisi ollut niin ahkera tupruttelija?

Kierroksen kohokohtana oli pääsy kaikkein pyhimpään eli sikarinkäärijöiden työpajaan, joka näytti siltä, ettei siellä ollut monikaan asia vuosikymmenten saatossa muuttunut: hienoimmat sikarit tehdään edelleen käsityönä, perinteisin menetelmin ja työvälinein. Käsinkäärityistä tähteeksi jääneet hukkapalat käytetään hyödyksi huokeampien koneellisesti käärittyjen sikarien valmistuksessa. Tässä vaiheessa Eugenio alkoi jaella kaitsettavilleen avokätisesti maksuttomia näytteitä, joita sai myös polttaa siinä kierrellessä ja katsellessa; paha sanoa, miten tehtaan työntekijät suhtautuvat siihen, että heidän työpaikalleen ilmaantuu turistiryhmiä kurkkimaan olan yli ja sauhuttelemaan, mutta ainakin itsestäni moinen varmaankin tuntuisi aika absurdilta ja häiritsevältä. Osa käärijöistä tosin polttelee itsekin töitä tehdessään, ilmeisestikin eräänlaisena työsuhde-etuna.

Rancho Baiguaten puutarhassa riitti
kukkaloistoa tammikuussakin.

Kierroksen päätteeksi oli tietenkin mahdollisuus tehdä ostoksia tehtaan sikarikaupassa, minkä jälkeen nousimme bussiin ja jatkoimme matkaamme etelämmäs Jarabacoaan. Siellä ensimmäinen etappimme oli Rancho Baiguate, jossa söimme yksinkertaisen mutta maittavan lounaan ja ihastelimme ranchin viehättävää puutarhaa siivekkäine ja nelijalkaisine eläimineen. Ruokatauon jälkeen lastauduimme safariautoihin ja köröttelimme vehreiden maalaismaisemien läpi katsomaan likeistä 25 metrin korkuista Baiguaten vesiputousta. Putoukselta meidät kärrättiin edelleen Belarminio Ramírez & Hijosin tehtaalle, jossa oli vuorossa päivän toinen opastettu kierros, tällä kertaa kahvinvalmistuksen saloihin. Matkallaan pellolta pakettiin kahvipapu käy läpi erinäisiä vaiheita, ja käsityöllä on sijansa tässäkin, etenkin papujen lajittelussa. Luonnollisesti tähänkin kierrokseen kuului maistiaiset ja ostosmahdollisuus, ja mikäpä kahvinhimoisille suomalaisille olisikaan mieluisampaa; omaan tuliaispussiini sujahti muutama paketti Jarabacoa-kahvia, joka on sekoitettu yksinomaan Jarabacoan alueen vuorilla kasvaneista pavuista.

Kahvinpakkaajia työn touhussa.

Kahvikierroksen jälkeen vaihdoimme safariautot bussiin ja suuntasimme takaisin kohti Santiagon kaupunkia. Hieman liikkeellelähdön jälkeen paikallisoppaamme Tony lähetti Brugal-rommipullon kiertämään ja seurasi sitten itse perässä lantrinkipullojen kera, joten ajomatka sujui rattoisasti rommikolaa siemaillen. Santiagoon päästyämme pysähdyimme noin tunnin ajaksi ostoskeskukseen, josta löysin vielä hieman lisää tuliaisia sekä itselleni pikkupullon rommia loman aikana nautittavaksi, maahantuontikiintiöni kun olin jo käytännössä ehtinyt täyttää Brugalin tehtaanmyymälässä asioidessani. Paluumatka Sosúaan vierähti letkeissä merkeissä, kun bussikuski pani reggaeta soimaan. Seuraava päivä oli jälleen välipäivä, ja sitä seuraavana lähdin loman viimeiselle retkelle, mutta siitä en kuitenkaan kerro vielä seuraavassa postauksessa, vaan keskityn sen sijaan syömiseen ja juomiseen. Millaista ruokaa Dominikaanisessa tasavallassa syödään, ja mitä muuta siellä juodaan kuin rommia? Siitä enemmän ensi kerralla.

Rommipäiväkirja, osa 3: Hopeaa ja meripihkaa

Lomani toisena päivänä lähdin matkanjärjestäjältä varaamalleni opastetulle kierrokselle tutustumaan San Felipe de Puerto Platan kaupunkiin. Kaupungin virallinen nimi on siis tuo, mutta sitä kutsutaan tavallisesti ihan vain Puerto Plataksi. Sosúan tavoin se sijaitsee Dominikaanisen tasavallan pohjoisrannikolla, ajomatkaa näiden välillä kertyy valtatietä pitkin n. 25 kilometriä. Puerto Platassa on asukkaita vuoden 2012 väestönlaskun mukaan vajaat 300 000, ja se on samannimisen provinssin pääkaupunki.

Puerto Platan nimi merkitsee hopeasatamaa. Nimen alkuperästä on olemassa useita vaihtoehtoisia tarinoita: se saattaa juontaa juurensa rannikon hopeanhohtoisista vesistä, läheisen vuoren huippua usein peittävästä hopeanvärisestä sumusta tai paikallisen puulajin lehdistä, joiden toinen puoli on väritykseltään hopeanharmaa. Oli miten oli, nimi ei siis nähtävästi liity jalometalleihin sinänsä, vaikka niitäkin maasta on kyllä löydetty – Pueblo Viejon kultakaivos Dominikaanisen tasavallan keskiosassa on yksi maailman suurimmista. Myöskään kaupungin perustamisvuodesta ei ole täyttä yksimielisyyttä, mutta se sijoittuu joka tapauksessa jonnekin 1400- ja 1500-lukujen vaihteeseen, joten yksi Amerikan vanhimmista eurooppalaisasutuksista on kyseessä.

Kohta maistellaan!

Tikiloikan näkökulmasta kaupunkikierroksen tärkein anti oli heti ensimmäisenä ohjelmanumerona: vierailu Casa Brugalissa eli Brugal-rommitalon tuotantolaitoksella. Lyhyehkön opastetun kierroksen aikana saimme kuulla Brugalin historiasta sekä romminvalmistuksen eri vaiheista sokeriruo'on korjuusta tisleen tynnyrikypsytykseen. Pääsimme myös varsinaisen tehtaan puolelle katsomaan sen pullotuslinjastoa, joka tosin ei vierailupäivänä ollut käynnissä. Tietenkin kierrokseen kuului myös maistelu: tarjolla oli täyteläisen kermatoffeista Brugal Extra Viejoa sekä kuivempaa ja hedelmäisempää Brugal XV:tä. Kierroksen päätteeksi oli mahdollisuus tehdä ostoksia tehtaanmyymälässä, josta kotimaahan vietäväksi lähti mukaan pullo Brugal Leyendaa. Tämä runsaan hedelmäinen ja vaniljainen rommi osoittautuikin sitten oikein hyväksi valinnaksi, joskin makeutta siinä voisi olla vähemmänkin.

Casa Brugalin jälkeen seurueemme suuntasi kohti vuorta, joka yhdessä Puerto Platan nimen alkuperätarinoista sai itseltään Kolumbukselta nimen Hopeavuori, mutta jonka nykyinen nimi on Pico Isabel de Torres Kolumbuksen ensimmäistä matkaa sponsoroineen Kastilian kuningatar Isabellan mukaan. 800-metrisen vuoren huipulle voi nousta köysiradalla, joka edustaa hieman vanhempaa sukupolvea kuin Madeiran vastaava: vaunuja on vain kaksi, niin että kun toinen vaunu menee ylös, toinen tulee aina vastaavasti alas. Omaa vuoroaan saattaa siis joutua odottamaan jonkin aikaa, mutta matka on kyllä jonotuksen arvoinen, sillä näkymät vaunusta ja huipulta ovat mitä hienoimmat. Sykähdyttävien maisemien ohella Hopeavuoren huipulla on nähtävissä Trujillon aikaisen linnoitetun tykistöaseman päälle pystytetty 16-metrinen kopio Rio de Janeiron Kristus-patsaasta sekä miellyttävän vilpoisa kasvitieteellinen puutarha, jossa kävimme kävelyllä ennen kuin laskeuduimme takaisin merenpinnan tasalle.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli 1500-luvulla Puerto Platan suojaksi rakennettu San Felipen linnoitus (Fortaleza San Felipe), joka lienee kaupungin vanhin edelleen pystyssä oleva rakennus. Kunnioitettavaa ikäänsä lukuunottamatta linnake ei ole mikään erityisen vaikuttava ilmestys; sen sisällä toimii museo, mutta siihen emme tällä kierroksella päässeet tutustumaan. Sen sijaan jatkoimme lyhyen valokuvauspaussin jälkeen matkaamme toiseen museoon, Amber Galleryyn, jossa on näytteillä kahta Dominikaanisen tasavallan erikoisuutta: meripihkaa ja sinistä larimar-korukiveä. Näistä etenkin jälkimmäinen on nimenomaan Dominikaaniselle tasavallalle tunnusomainen, sillä tätä pektoliitin muunnosta ei tiedetä esiintyvän missään muualla maailmassa. Meripihka- ja larimarkorut ovat matkamuistokauppiaiden vakiokamaa, mutta caveat emptor – perusturistin on vaikea erottaa aitoa jäljitelmästä muuten kuin mahdollisen ylettömän halvan hinnan perusteella. Kuulemma hyvä tapa varmistaa meripihkanäytteen aitous on painaa sitä kuumalla neulalla ja haistaa, mutta harvoinpa sellainen tulee otettua kotoa mukaan koruostoksille lähtiessä.

Puerto Platan paloasema on
helposti tunnistettava maamerkki.

Viimeisenä ohjelmanumerona ennen hotelliin paluuta oli vapaata oleskelua Puerto Platan keskustassa. Käytin oman aikani tehden hieman tuliaisostoksia, katsellen paikallista arkkitehtuuria, nauttien viilentävästä merituulesta rantabulevardilla ja nauttien erinomaista jäätelöä Heladería Mariposassa Itsenäisyydenaukion laidalla. Illemmalla uskaltauduin ensimmäisen kerran syömään hotellin ulkopuolelle, ravintolaan, joka TripAdvisor-arvioiden perusteella vaikutti oikein lupaavalta, mutta joka ei kyllä ihan lunastanut odotuksia. Siitä ei kuitenkaan sen enempää tällä erää; paneudun reissun ruoka- ja juomapuoleen ihan omassa tekstissään. Seuraavassa postauksessa lähdemme katselemaan maaseutua La Vegan provinssissa sekä selvittämään, mitä muuta kuin rommia Dominikaanisella tasavallalla on tarjottavanaan nautiskelunhaluiselle vierailijalle.