maanantai 31. joulukuuta 2018

Kuukauden kulaus: Saisonia englantilaisittain kaverien kesken

Mikä? Matariki New Zealand Saison. Fuller's / Marble Brewery, Britannia. Alk. 5,8%, 32 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Perinteikäs lontoolaispanimo Fuller's tunnetaan muun muassa London Pride- ja ESB-aleistaan. Viime vuonna lanseeratussa Fuller's & Friends -projektissa Fuller's on tehnyt oluita yhteistyössä kuuden pienemmän englantilaisen panimon kanssa, ja projektin tuloksena syntyneitä juomia on saatavilla Alkosta. Vuoden viimeinen kuukauden kulaus on yksi näistä, manchesterilaisen Marble-panimon kanssa yhteistuumin luotu, viittä viljaa ja neljää uusiseelantilaista humalaa sisältävä Matariki-saison.

Olut on hieman samea ja vaaleahkon keltainen, jotain oljen ja kullan välimaastosta. Tuoksu on raikas ja rehevä, ja siinä on hienoisia vehnäolutmaisia ja jopa sahtimaisia sävyjä, mikä ehkä selittyy ainakin osaltaan sillä, että käytettyjen viljojen joukossa on niin vehnää kuin ruistakin. Maku on pirtsakan poreileva ja hapokas sekä miellyttävän katkeroinen, mutta myös jotenkin hitusen vaisu ja tunkkainen, olisin toivonut enemmän humalten aromia muiden elementtien rinnalle. Oikein mielenkiintoinen ja ennen kaikkea juotava olut joka tapauksessa, maistuisi varmasti etenkin kesäaikaan.

Tässä oli Tikiloikan vuosi 2018. Päivitystahti on viime aikoina erinäisistä syistä supistunut pariin-kolmeen postaukseen kuukaudessa, enkä voi luvata että se siitä välittömässä lähitulevaisuudessa merkittävästi nousisi, mutta lopettamista en suinkaan suunnittele – tikin ihmeellisessä maailmassa on vielä paljon tutkittavaa jäljellä. Onnea ja manuia vuodelle 2019!

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Pukki portilla kolkuttaa

Portviini kuuluu ainakin Tikiloikan huushollissa erottamattomasti vuoden pimeisiin ja kylmiin kuukausiin sekä aivan erityisesti joulunaikaan. Portviiniä drinkkien raaka-aineena olen käsitellyt kerran aiemmin, mutta tällä kertaa resepti on omani, ja se on vaihteeksi ginipohjainen. Kas näin:

Passionfruit Portini
3½ cl giniä
2½ cl portviiniä

1 tl Cointreau-likööriä

2 cl limemehua

2 cl passionhedelmäsiirappia


Kaada ainekset shakeriin ja ravista huolella jääpalojen kera. Siivilöi martinilasiin.
Viiniä ja siirappia on juomassa melko runsaasti, joten kokonaisuus on makeahko, mutta gini tuo siihen tanakkuutta ja lime sekä Cointreau puolestaan antavat sen verran sitruksista särmää, että mitenkään mehumainen drinkki ei ole kyseessä. Ginille ominainen yrttisyys yhdessä punaisen värin kanssa tuottaa myös aavistuksen verran glögimäisen vaikutelman, joten julistettakoon tämä nyt sitten Tikiloikan vuoden 2018 viralliseksi jouludrinkiksi – eipähän tarvitse ottaa paineita siitä, että pitäisi keksiä vielä toinen uusi ennen joululomille lähtöä, kun kiireitä riittää muutenkin.

torstai 29. marraskuuta 2018

Kuukauden kulaus: Olen kookoskahviportteri ja vaihdan paikkaa

Mikä? CoCo-POW! Porter. Stone Brewing, Saksa. Alk. 7,3%, 25 IBU.
Missä? Sweeney's Wine Merchants, Glasnevin, Dublin.

Tämänkertaisen kuukauden kulauksen on tuottanut alkujaan kalifornialaisen Stone Brewingin vuonna 2014 perustama Berliinin-panimo. Sijainnistaan huolimatta panimo ei näköjään anna Reinheitsgebotin turhaan rajoittaa innovointiaan, CoCo-POW!-portteriin on nimittäin käytetty perinteisempien olutainesten ohella kookoshiutaleita ja kahvipapuja. Lasiin kaadettaessa mustan oluen pinnalle muodostuu jonkin verran kauniin vaaleanruskeaa vaahtoa, joka kuitenkin haihtuu melko pian. Tuoksu on runsaan paahteinen ja maltainen sekä hieman siirappinen, eli jep, portterihan tämä.

Oluen maussa päällimmäisenä ovat makeus ja alkoholi, jopa siinä määrin että ensipuraisu tuntuu suorastaan ylitsekäyvän äitelältä ja viinaiselta. Alkujärkytyksen jälkeen siitä alkaa kuitenkin löytyä enemmän nyansseja, ja on pakko nostaa hattua sille, että mausteiden käyttö on osunut koko lailla nappiin: kookos ja kahvi maistuvat juuri sopivan lempeästi ja tekevät oluesta vähemmän raskasta juotavaa. Talvi-iltojen lämmittäjänä CoCo-POW! aivan epäilemättä toimii muutenkin kuin tölkin kylkeä koristavien palmujen ansiosta, mutta jotain soveliasta purtavaa sen kanssa kuitenkin kaipaisi, ehkäpä juustoja ja tummista hedelmistä tehtyä hilloa.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Vauhtia matelevaan marraskuuhun

Marraskuu on yli puolenvälin ja Irlannissakin on nähty talven ensimmäiset pakkaset, joten eiköhän ala olla taas kuumien drinkkien aika, vaikka viime päivinä onkin ollut leutoa eikä Suomessakaan kuulemma kovin talviselta näytä. Yhdistelin tässä omassa kehitelmässäni elementtejä useista hyviksi havaituista lähteistä: teen käyttäminen tuli Volcano House Hot Buttered Rumista, ananasmehu Hot Zombiesta, amarettoliköörin yhdistäminen ananasmehuun Scorpion Pinchistä, ja viski ja kermavaahto tietenkin klassisesta Irish Coffeesta. Et voilà:

Novemberrific
3 cl irlantilaista viskiä
2 cl amarettolikööriä
1 cl sitruunamehua
2 cl ananasmehua
kuumaa mustaa teetä
2–3 rkl kermavaahtoa
1 cl hyvää tummaa rommia
1 tl sokeria

Pane mukin pohjalle viski, amaretto, sitruunamehu ja ananasmehu. Kaada päälle tee, jätä mukiin tilaa kermavaahtoa varten. Sekoita. Valuta hitaasti päällimmäiseksi kermavaahto, johon on sekoitettu rommi ja sokeri. Tarjoa.

Kerma kannattaa vatkata jämäkäksi, koska se löystyy kun siihen lisätään rommi. Päällyste on hyvä valmistella etukäteen, vaikkapa teen hautuessa, jotta juoma ei turhaan pääse jäähtymään kerman kanssa näpertäessä kun tee on jo kaadettu kuppiin. Itse vähän fuskasin ja ostin kaupan valmista kermavaahtoa, mutta en sentään sitä pursotettavaa sorttia. Rommina käytin jamaikalaista Appleton Estate Reserve Blendiä, viskiksi valitsin vanhan kunnon Jamesonin.

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Kuukauden kulaus / baanalla: Slurpasauruksen yö

Mikä? Slurpasaurus Gargantuan Tropical IPA. Porterhouse Brewing Company, Irlanti. Alk. 5,3%.
Missä? The Whitworth, Glasnevin, Dublin.

Olin jo ehtinyt ostaa kaupasta oluen, josta piti tuleman lokakuun kuukauden kulaus, mutta sitten kantaravintolan hanassa pisti silmääni tämä "gargantuaaninen trooppinen IPA", joka ansaitsi tulla maistetuksi jo pelkästään psykedeelisen etikettinsä perusteella. Kaupan tölkki jääköön siis vielä toistaiseksi lepovuoroon. Kirkas ja vaalean kullankeltainen Slurpasaurus tuoksuu ja maistuu siltä kuin kuvauksen perusteella sopisi odottaakin: trooppisten hedelmien ja humalan aromeja on runsain mitoin. Perus-IPAan verrattuna mallas on jonkin verran voimakkaammin läsnä, mikä tuo olueen tiettyä viljaista täyteläisyyttä, mutta kokonaisuutena se on kuitenkin voittopuolisesti kevyt ja raikas.
Mihinkään suuriin moitteisiin olut ei anna aihetta, mutta ihan valtavasti en siitä kyllä innostunutkaan – tässä alkaa tulla vastaan se, että näitä enemmän tai vähemmän ronskisti humaloituja hedelmäisiä pale aleja on tullut maisteltua jo sen verran monta, ettei niitä oikein tahdo enää kunnolla erottaa toisistaan hyvässä tai pahassa. Slurpasauruksen tapauksessa humalointi tuntuu hivenen tympeältä ja tunkkaiselta, mutta on vaikea sanoa, minkä verran arvioon vaikuttaa se, että IPAt ylipäätään ovat alkaneet hieman kyllästyttää; voi olla, että olisin reagoinut hyvinkin eri tavalla, jos olisin maistanut tätä silloin, kun ne olivat minulle vielä suhteellisen uusi juttu. No, kuukauden päästä ainakin on sitten tiedossa jotain aivan muuta!


maanantai 29. lokakuuta 2018

Jotain lainattua, jotain punaista

Työpaikallani järjestettiin taannoin lounastilaisuus, jonka tarkoituksena oli tutustuttaa työyhteisön jäseniä yhtäältä toisiinsa, toisaalta irlantilaiseen ruokakulttuuriin, akateemisiin yhteisöihin kun tuppaa kerääntymään ihmisiä eri puolilta maailmaa. Yksi tarjolla olleista irlantilaisista erikoisuuksista oli red lemonade, joka kuulemma Tayto-merkkisten perunalastujen ohella on sellainen tuote, jota ulkomailla asuvat sukulaiset pyytävät tuomaan, kun kotisaarelta tullaan kyläilemään. Eräänlaista irkkujen salmiakkia siis, joskaan näin ulkopuolisena en täysin ymmärrä, mikä niissä on niin erityistä, ettei niitä voisi korvata jollain muulla: Tayto-sipsit ovat, no, sipsejä, ja red lemonade puolestaan melko geneerisen makuista sitruunalimpparia, joka vain sattuu olemaan punaista. Salmiakki sentään on muille kuin suomalaisille täysin käsittämätön jo konseptina.

Päätin joka tapauksessa kehittää red lemonaden ympärille drinkin, josta tuli samalla kunnianosoitus irlantilaiselle ginille, joka, kuten suomalainenkin, on ollut viime aikoina kovassa nosteessa. Resepti on sikälikin ajankohtainen, että tuore luumu on siinä avainasemassa ja syksyhän on luumun sesonkiaikaa. Näin se menee:
Red Leaf
1 iso kypsä tumma luumu (tai 2 pientä)
3 cl limemehua
1 tl inkivääripyreetä (tai hyvin hienoksi raastettua tuoretta inkivääriä)
5 cl giniä (mieluiten irlantilaista)
1 cl brandyä tai konjakkia
6 cl red lemonadea

Poista luumusta kivi ja lohko hedelmä. Pane lohkot shakerin pohjalle ja lisää limemehu ja inkivääri. Survo hyvin, lisää gini ja brandy ja ravista jääpalojen kera. Tuplasiivilöi kannuun tai muuhun sopivaan sekoitusastiaan, puristele hedelmämassaa siivilässä jotta saat siitä mahdollisimman paljon nestettä irti. Lisää red lemonade, sekoita ja kaada cocktaillasiin.
Täytyy myöntää, että ihan valtavan suurta roolia red lemonade ei tässä sekoituksessa saa, mutta se tuo juomaan makeutta, hieman poretta sekä tietenkin väriä. Suomen kaupoista red lemonadea lienee turha hakea, mutta otaksun, että suunnilleen samaan lopputulokseen pääsee käyttämällä esim. Spritea tai 7 Upia ja lisäämällä tipan grenadiinia värin vuoksi.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Alkoholia ja politiikkaa, osa 5

Etämyyntisaaga se vain jatkuu jatkumistaan. Viimeisin käänne on EU-komission antama lausunto alkoholin etämyyntiä koskevasta lakiluonnoksesta, josta sosiaali- ja terveysministeriö oli lähettänyt komissiolle ilmoituksen. Etämyyntikysymyshän jäi alkuvuodesta voimaan tulleen alkoholilain kokonaisuudistuksen yhteydessä vielä ilmaan roikkumaan, kun hallituspuolueet eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen edes siitä, onko etämyynti nykyisen lain mukaan kiellettyä, saati sitten siitä, pitäisikö sen olla. Epäselvyyttä ruokkii ehkä osaltaan se, että alkoholin tilaaminen etämyyjältä Suomeen ei STM:n oman tiedotteenkaan mukaan ole kiellettyä tai rangaistavaa, vaan lakia rikkoo (jos rikkoo) nimenomaan myyjä. Mitään selväsanaista etämyynnin kieltoahan laissa ei siis kuitenkaan nykyisellään ole, minkä vuoksi tilanteen selkiyttämistä on pidetty tärkeänä.

Alkoholijuomien verkkokauppaa on viime vuosina puitu Suomessa eri oikeusasteissa, ja tänä vuonna myös korkein oikeus päätyi sille kannalle, että etämyynti on tosiasiallisesti Suomessa tapahtuvaa vähittäismyyntiä ja että Suomen vähittäismyyntilupajärjestelmä ja Alkon monopoli eivät ole EU-oikeuden vastaisia. Niinpä kun yli 5,5-prosenttisten juomien myyntiin ei lupia ole jaossa ensinkään ja miedommillekaan juomille lupaa ei voi saada Suomen rajojen ulkopuolella toimiva myyjä, etämyynti on käytännössä laitonta, vaikkei siitä lakitekstissä mainintaa olekaan. Lakia tulkitsevia viranomaisia on kylläkin kritisoitu siitä, että Suomen EU-jäsenyyden alkuvuosina etämyyntiä pidettiin vielä sallittuna, tai ainakaan siihen ei puututtu, joten linja ei ole ollut mitenkään johdonmukainen – liekö sitten kyse ihan vain siitä, että verkkokaupan volyymin ja kuluttajien tietoisuuden kasvaessa on katsottu parhaaksi tarttua toimeen nyt, kun ilmiö on vielä marginaalinen ja hallittavissa. Etäoston, jossa juomien kuljetuksesta ja veroista huolehtii ostaja, nähtävästi katsotaan vastaavan sitä, että ostaja menisi itse henkilökohtaisesti ulkomaille tekemään kaupat, koska sen kieltämistä ei ole missään vaiheessa oltu edes yrittämässä.

Euroopan komission kokoushuone, Berlaymont,
Bryssel. (Lähde: Wikimedia Commons, kuvaaja:
JLogan. Julkaistu lisenssillä CC BY-SA 3.0.)
Komissiolle lähetetyssä ilmoituksessa STM korosti juuri sitä, että etämyyntikiellossa olisi kyse vallitsevan oikeuskäytännön vahvistamisesta eikä uusista säännöksistä. Ostajan näkökulmasta uutta olisi kyllä ainakin se, että etämyytyjen juomien maahantuonti olisi yksiselitteisesti kielletty, joten jatkossa tulli saattaisi ottaa suomalaisten viinatilauksia haltuun, siinä missä toistaiseksi se on tyytynyt lisäämään joihinkin lähetyksiin verovelvollisuudesta muistuttavia kirjeitä. Suurempi vaikutus tosin saattaa olla sillä, että kuuleman mukaan on käynyt vaikeammaksi löytää kauppoja, jotka ylipäätään lähettävät alkoholijuomia Suomeen, otaksuttavasti sen takia, että Suomen viranomaisilta on tullut noottia mahdollisista oikeusseuraamuksista. Komission lausunto joka tapauksessa edustaa samaa linjaa kuin EU-elimien aiemmat kannanotot: lainsäätäjien huoli suomalaisten kansanterveydestä ymmärretään, mutta samalla muistutetaan, että tavaroiden vapaa liikkuvuus unionin sisämarkkinoilla on tärkeä periaate, josta ei pidä poiketa yhtään enempää kuin on kansanterveyden kannalta välttämätöntä.

Konkreettisena ehdotuksena komissio kehottaa harkitsemaan sellaista vaihtoehtoa, että ulkomaisista verkkokaupoista voisi tilata juomia viranomaisen hyväksymiin luovutuspaikkoihin, samaan tapaan kuin Alkon verkkokauppa nykyisin toimii. Tämä ratkaisisi ainakin sen ongelman, että nykyisellään rajat ylittävässä etämyynnissä ei ole käytännössä mitenkään mahdollista valvoa sitä, ettei juomia luovuteta alaikäisille, ja varmaankin näin olisi myös helpompi varmistaa alkoholi- ja arvonlisäverojen asianmukainen tilitys valtiolle. Hesarin uutisessa STM:n virkamies kuitenkin piti ajatusta niin "lennokkaana" että oikein sanattomaksi vetää, mitä kommenttipalstalla pidettiin osoituksena siitä, että virkamieskunnan standardit lennokkuudelle eivät ole kovinkaan korkeat. Tässä törmätään taas siihen, että alkoholilaista puhuttaessa asiat tuppaavat olemaan isompia kuin miltä näyttävät, koska alkoholipolitiikan tekeminen Suomessa on eräänlaista shakkia, jossa siirtoja ei voi arvioida vain sen perusteella, mikä niiden välitön vaikutus pelitilanteeseen on. Etämyynnin salliminen vaikkapa samoihin luovutuspisteisiin, joihin Alkon tuotteita voi tilata, tuskin sinällään lisäisi alkoholin saatavuutta mitenkään dramaattisesti, mutta jos tällöin pitäisi yhdenvertaisuuden nimissä avata sama mahdollisuus myös kotimaisille etämyyjille, Alkon monopoli olisi käytännössä kertaheitolla historiaa, mikä ainakin toistaiseksi vaikuttaa olevan sellainen skenaario, jota halutaan vältellä viimeiseen asti, vaikka etenkin kokoomuksessa haluja monopolin purkamiseen kyllä olisi.

Tällä hetkellä en pidä kovin todennäköisenä, että etämyynnin kieltävä lakiluonnos sanottavasti muuttuisi komission palautteen jälkeenkään, muuten kuin ehkä siltä osin, että alle 5,5-prosenttisten juomien etämyynti sallittaisiin komission ehdotuksen mukaisesti. Mitä vahvempiin juomiin tulee, minulle tuli uutena tietona se, että Suomen päättäjät ovat enemmän tai vähemmän oma-aloitteisesti kehitelleet mallia, jossa ulkomaiset tavarantoimittajat voisivat listata tuotteensa Alkon verkkokauppaan, jolloin suomalaiset voisivat tilata niitä samaan tapaan kuin Alkon omia tuotteita. Monen makuun ehdotus on epäilemättä tarpeettoman byrokraattinen, mutta se saattaa hyvinkin olla paras tällä hetkellä saavutettavissa oleva kompromissi, kunhan vain Alkon rooli kuviossa rajataan siten, että se ei voi karkottaa Suomen markkinoista kiinnostuneita myyjiä asettamalla toiminnalle kohtuuttomia ehtoja. Varsin todennäköisenä voinee pitää myös sitä, että etämyyntikieltoa tullaan vielä koettelemaan EU-tuomioistuimessa, jos komissiolle ei tehdä minkäänlaisia myönnytyksiä.

Tällä välin Irlannissa parlamentin molemmat kamarit ovat peräti kolme vuotta kestäneen väännön päätteeksi hyväksyneet maan oman alkoholilakiuudistuksen, viralliselta nimeltään Public Health (Alcohol) Bill, joka nyt on enää presidentin allekirjoitusta vailla. Hyväksytty lakiesitys asettaa alkoholijuomille vähimmäisyksikköhinnan, vaatii lisäämään myyntipakkauksiin varoituksia haittavaikutuksista ja rajoittaa alkoholituotteiden mainontaa sekä niiden näkyvyyttä vähittäismyyntipaikoissa. Juomateollisuuden lobbaus on ollut voimakasta, mutta kritiikkiä on tullut myös tavallisilta irlantilaisilta. Lakiesitystä koskevissa verkkokeskusteluissa onkin mielenkiintoista se, miten paljolti niiden sisältö muistuttaa vastaavia keskusteluja Suomessa: aikuisten ihmisten holhoaminen pitäisi lopettaa, liikakuluttajat ovat pieni vähemmistö ja heidän juomiseensa lailla ei ole mitään vaikutusta, saatavuuden rajoittamisen sijaan pitäisi keskittyä vähentämään kysyntää valistuksen kautta, kokonaiskulutus on joka tapauksessa jo laskussa ja niin edespäin. On irlantilaisilla tosin ainakin yksi omintakeinenkin argumentti – useissa kommenteissa vaaditaan, että jos kansanedustajat haluavat suitsia juopottelua, heidän pitäisi siivota aluksi oma tonttinsa sulkemalla parlamentin baari.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Kuukauden kulaus: Wilsooon!

Mikä? Castaway Passionfruit Sour. YellowBelly Beer, Irlanti. Alk. 4,2%.
Missä? Carry Out, Wexford Town.

Taannoiselta Wexfordin-reissultani tarttui mukaan nokkossiirapin ohella lajitelma paikallisen YellowBelly-panimon oluita, joista yksi oli passionhedelmäpyreellä maustettu Berliner Weisse -tyyppinen hapanolut ja siten mitä oivallisin kandidaatti Tikiloikassa arvioitavaksi. Tölkin kyljessä komeilee panimon logoakin koristava parrakas ja viiksekäs mieshahmo, jolla vaikuttaa olevan taipumusta päätyä mitä eriskummallisimpiin seikkailuihin; tällä kertaa hän on haaksirikkoutunut trooppiselle saarelle, kourassaan kookospähkinän puolikkaaseen tehty drinkki ja seuranaan sika sekä antropomorfinen lentopallo. Ainakin visuaalinen ilme on siis kunnossa, mutta miten lie itse oluen laita?

Väriltään Castaway on kullankeltainen ja sameahko. Tuoksu lupaa hyvää, happamuus ja passionhedelmä ovat kumpikin selvästi läsnä, ja niiden yhdistelmä on harmoninen ja kutsuva – jokin kuivahko passionhedelmäinen drinkki voisi ihan hyvin tuoksua tällaiselta. Maku on niinikään kirpakan hapan ja mukavan hedelmäinen; humalointi on lähes huomaamaton, mutta maltaan maku sen sijaan erottuu selvästi, ja sen makeus tasapainottaa oluen happamuutta juuri sopivassa määrin. Muutenkin pidän tässä siitä, että maku ei ole mikään sekamelska, vaan eri elementit ovat siitä selvästi erotettavissa, kuitenkin niin että ne samalla pelaavat keskenään yhteen ja tekevät kokonaisuudesta enemmän kuin osiensa summan. Kaiken kaikkiaan Castaway saattaa hyvinkin olla tähän mennessä maistamistani passionhedelmäoluista paras, ja niitä on ehtinyt kertyä sen verran monta, että tämä ei ole mikään tyhjä kehu. Tätä pitää saada lisää!

torstai 27. syyskuuta 2018

Baanalla: Hiuslisäkkeitä ja hienoja drinkkejä

Mikä? Peruke & Periwig.
Missä? 31 Dawson Street, Dublin 2.

Tuumasin, että alkaisi olla aika käydä taas testaamassa jokin Dublinin lukuisista cocktailbaareista, ja valitsin tällä kertaa kohteeksi Dawson Streetillä lähellä St Stephen's Green -puistoa sijaitsevan Peruke & Periwigin. Melko huomaamattoman julkisivun takaa löytyy pohjakerroksen pieni pubimainen baari sekä ylemmistä kerroksista lounge-tyyppiset tilat, joissa tarjoillaan myös ruokaa. Valaistus on hämyinen, pöydissä on kynttilöitä ja seinillä ja katossa himmeitä sähkövaloja. Sisustus tavoittelee menneen ajan tunnelmaa; yhteen nurkkaan esimerkiksi on ripustettu 50- tai 60-luvun mallia olevaksi televisioksi naamioitu ruutu, jossa pyörii mustavalkofilmejä. Paikan erikoisuus ovat peruukit, joista sen nimikin on peräisin ja joita on alakerran baarissa joka puolella niin kuvien kuin aitojen asioidenkin muodossa.

P&P:n cocktailmenyy on jaoteltu musiikkityyleittäin: on poppia ("fun, sweet & easy going"), soulia ("for tastes that require a little more"), bluesia ("for those who enjoy it a little sour") ja niin edespäin. Drinkeillä on vitsikkäitä musiikkiin viittaavia nimiä, kuten Eye of the Cider ja Sage Against the Machine, ja jokaisen kohdalle on listaan painettu säe nimeen liittyvästä laulusta. Drinkit maksavat 12–13 euroa kappale, normihintoja craft-cocktaileista tänä päivänä. Kunkin cocktailin innoituksena on toiminut klassikko, joka niin ikään mainitaan sen kohdalla listassa; tikigenre on kohtalaisen hyvin edustettuna, ja Mai Taihin pohjautuvia juomia on tarjolla parikin erilaista. Saatavilla on toki myös olutta ja viiniä, ja olutpintti näyttääkin olevan monen asiakkaan valinta, ainakin alkuun ennen kuin kokeilunhalu vie voiton vanhasta tottumuksesta.

Tilasin alkajaisiksi listan rock & roll -osastolta ("on the rocks with a little roll") In the Navyn, jonka inspiraationa on toiminut tietenkin Navy Grog. Toisin kuin esikuvansa, P&P:n grogi ei pohjaudu rommiin vaan Glendalough-tislaamon viskiin, minkä lisäksi siihen tulee amarettoa, suolakaramellia, greippiä, sitruunaa ja Peychaud's bittersiä. Esillepano on kohtalaisen pelkistetty, koristeeksi tulee verigreippilohko ja mintunoksa, jotka ovat moitteettoman tuoreita ja tuoksuvat oikein houkuttelevasti, kun juoman nostaa huulille. Maku puolestaan on aivan loistava, ei niin tymäkkä kuin Don the Beachcomberin reseptillä tehty Navy Grog muttei liian pliisukaan, ja etenkin amaretto ja suolakaramelli ovat varsinainen match made in heaven. In the Navyn kerrotaan voittaneen Dublin Cocktail Festivalin kilpailun vuonna 2015, enkä sitä laisinkaan ihmettele tai epäile, sillä ainakin itse ihastuin tähän drinkkiin välittömästi.

Toinen kokeilemani drinkki oli Thriller, jonka esikuvana on ollut Zombie, mikäpä muukaan. Raaka-aineita on melkoinen kirjo ja niistä peräti neljä on erilaisia rommeja, joten ainakin vahvuuden puolesta voisi odottaa, että luvassa on sangen autenttinen Zombie-elämys. Tällä kertaa mukana on hieman show'takin, juoma nimittäin viimeistellään kaatamalla yksi rommeista koverrettuun passionhedelmän puolikkaaseen ja sytyttämällä se tuleen, ja päälle vielä ripotellaan kanelia niin että kipinät lentelevät. Palanut rommi jättää jälkeensä jännittävän imelänsavuisen tuoksun, joka tuo mieleen muhevan amerikkalaistyylisen bbq-kastikkeen. Maku vain ei valitettavasti yllä samalle tasolle muiden aistimusten kanssa: drinkki on kovin makea, ja sen makuprofiilia hallitsee niin voimakkaasti aprikoosilikööri, että muut ainekset eivät mielestäni oikein pääse oikeuksiinsa. Pientä kipakkuuttakin Thrilleristä löytyy, ja makeiden cocktailien ystävälle se saattaa toki olla hyvinkin toimiva, mutta itse kyllä petyin, kun odotin klassisen Zombien kaltaista moukarointia mutta sainkin vain lempeää taputtelua. Toisaalta drinkki olikin sijoitettu listan ballads-osastolle, joten ehkä voitaisiin sanoa, että minua varoitettiin. Joka tapauksessa In the Navy oli sen kaliiperin täysosuma, että enköhän eksy Peruke & Periwigiin vielä toistekin.



sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Polttaa, polttaa

Tein taannoin viikonloppuvisiitin Irlannin kaakkoisrannikolla sijaitsevaan Wexfordin kaupunkiin, joka osoittautuikin sangen mukavaksi matkakohteeksi. Ravintolaelämä on kaupunkin kokoon (n. 20 tuhatta asukasta) nähden yllättävän eloisaa ja tasokasta, ja mielenkiintoisia nähtävyyksiäkin löytyy, kuten Irlannin historiaa ja luontoa esittelevä laaja ulkomuseo Irish National Heritage Park. Museon kaupassa oli myytävänä paikallisen Wild About -firman tuotteita, joista valitsin kotiin vietäväksi pullon nokkossiirappia – drinkkien maustamiseen tietenkin.

Pullon kyljessä vinkataan, että siirappi toimisi hyvin Mojitossa, mutta kokeilin sen sijaan nokkos-Daiquiria, johon tuli ruokalusikallinen siirappia, yhden limen mehu ja kuusi senttiä kolmevuotiasta Havana Clubia. Hyvä alku, mutta tietenkään kokeiluja ei voinut jättää tähän, vaan seuraavaksi aloin kehitellä ihan uutta reseptiä, jossa siirapin luonnonläheinen maku pääsisi oikeuksiinsa. Mustikoiden ajattelin olevan nokkoselle sopivan metsäinen kaveri, ja lisäksi asetin itselleni ehdoksi, että juoman tulisi olla viskipohjainen. Näistä lähtökohdista toimiva kaava löytyikin varsin nopeasti:
Celtic Stinger
n. 10 pensasmustikkaa
2 cl limemehua
1,5 cl nokkossiirappia
3 cl irlantilaista viskiä (Jameson)
2 cl tummaa rommia (Havana Club)
1 cl appelsiinilikööriä (Cointreau)
1 tl amarettolikööriä (Disaronno)

Murskaa mustikat shakerin pohjalla. Lisää muut ainekset ja ravista jääpalojen kera. Siivilöi kahteen kertaan, ensin normaalisti ja sitten vielä tiheän siivilän läpi, jotta juomaan ei jää roskia. Tarjoile cocktaillasissa.
Amarettoliköörin voi vallan mainiosti jättää poiskin, tai sitten korvata jollain toisella pähkinäistä makua tuovalla liköörillä tai siirapilla (esim. orgeat). Pensasmustikoiden sijaan taas voi tietenkin käyttää metsämustikoita; sopiva määrä lienee suunnilleen sama tai hieman suurempi, metsämustikat kun ovat pienempiä mutta myös mehukkaampia. Kuvittelisin että metsämustikoita käyttämällä drinkistä tulee itse asiassa selvästi parempi, mutta en jaksanut lähteä ravaamaan ympäri Dublinia siinä toivossa, että niitä sattuisi jostain erikoiskaupasta löytymään, vaan tyydyin suosiolla lähimarketin tarjontaan. Mustikka kyllä ilmeisesti kasvaa villinä Irlannissakin, täkäläinen nimitys sille on fraughan.

Nokkossiirappia voi hankkia ainakin Wild Aboutin verkkokaupasta, joka näyttäisi toimittavan tuotteita kaikkialle maailmaan. Villivihannesten keräilyä harrastava voi tietenkin keitellä oman kotitekoisen siirappinsa – reseptejä löytyy netistä useita, kuten vaikkapa tämä The Spruce Eatsin maukkaan näköinen ohje.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Kuukauden kulaus: Mehudivisioona liikekannalla

Mikä? Juice Division Fruit IPA. Galway Bay Brewery, Irlanti / Bellwoods Brewery, Kanada. Alk. 7,5%.
Missä? Sweeney's Wine Merchants, Glasnevin, Dublin.

Kuukauden kulauksena on tällä kertaa Atlantin ylittävä kollaboraatio, jonka ovat tehneet galwaylainen Galway Bay Brewery ja torontolainen Bellwoods Brewery. Juice Divisioniksi nimetty olut on jokseenkin kirjaimellisesti irkku- ja kanukkipanimojen yhteistyön hedelmä, nimittäin ananaksella ja passionhedelmällä maustettu IPA. Millainen sekoitus syntyykään, kun valtameri väistyy välistä ja Galwaynlahti kohtaa Ontariojärven?

Väriltään olut on oranssiin vivahtavan keltainen ja paksun samea. Tuoksu on odotetusti runsaan hedelmäinen, mutta pienellä twistillä, hedelmäisyys on ikään kuin ylikypsää. Yksittäisten hedelmien aromeja en erota, mutta sana "trooppinen" kuvaa kyllä kokonaisuutta hyvin. Pistävyyttäkin on hiukan, korkeahko alkoholiprosentti antaa merkkejä itsestään. Maku on kohtalaisen hapokas ja myönteisellä tavalla mehumainen, joten juoman nimi on ihan osuva. Ananas maistuu melko anteliaasti, joten väkisinkin tulee mieleen Thornbridgen ananas-IPA, mutta Juice Divisionin maku on jotenkin muhkeampi, koko suun täyttävä. Passionhedelmä kyllä jää aika lailla piiloon, joskin uskaltautuu hieman paremmin esille kunhan olut vähäsen lämpenee. Lopussa maku on miellyttävän sitruksinen, vaikkakin hivenen epämiellyttävän kuiva. Kaiken kaikkiaan olut on sellaisenaan juotuna aika raskasta tavaraa, mutta tällainen tuhti ja happoisahko juoma voisi toimia vallan mukavasti jonkin rasvaisen liharuuan, vaikkapa porsaankyljen, kaverina.

maanantai 20. elokuuta 2018

Intohimosta passionhedelmään

Edellistä drinkkiä varten tein satsin passionhedelmäsiirappia, jolle täytyy nyt sitten keksiä muutakin käyttöä. Se ei onneksi ole vaikeaa, kyseessä kun sattuu olemaan yksi suosikkiraaka-aineistani. Selailin jälleen Greg Easterin opusta ja löysin tällä kertaa kokeiltavaksi tällaisen reseptin:
Passion Fruit Cocktail
3 cl vodkaa
1½ cl konjakkia
1
½ cl vaaleaa rommia
1
½ cl sitruunamehua
1
½ cl passionhedelmäsiirappia
1 cl Cointreau- tai parfait amour -likööriä

½
passionhedelmää

Kaavi puolikkaan passionhedelmän sisus shakeriin ja lisää muut ainekset. Ravista jäiden kera ja siivilöi martinilasiin.
Drinkin nimi on kieltämättä tylsänpuoleinen, mutta toki sikäli osuva, että passionhedelmähän tämän juoman kiistaton päätähti on, kun sitä on vieläpä kahdessa eri muodossa. Sen verran jouduin kyllä oikomaan mutkia, että kun tuoreiden passionhedelmien löytäminen osoittautui yllättäen vaikeammaksi kuin kotipuolessa, käytin niiden sijaan Tesco Finest Passion Fruit Coulis -jälkiruokakastiketta, josta myös siirappini keitin. Hätä keinot keksii!

Rommin valintaan Easter ei anna vinkkiä, mutta 3-vuotiaan Havana Clubin kanssa ei voi mennä kovin pahasti vikaan, kun vaaleaa rommia kysytään – ja sivumennen sanoen vaihtaisin mielelläni vodkan ja rommin määrät reseptissä päittäin, sillä drinkki oli mielestäni vähän turhan pistävän makuinen, vaikken edes käyttänyt Easterin suosittelemaa 50-prosenttista Stolitšnajaa vaan huomattavasti miedompaa Smirnoffia. Cointreauta parempana tässä juomassa Easter pitää Sinisestä enkelistä tuttua parfait amouria, joka sekin on sitruslikööri, mutta jossa on lisämausteena mm. ruusun terälehtiä. Maestron suosittelema merkki on Marie Brizard, mutta Alkosta löytyvä Bols lienee suunnilleen vastaava.

lauantai 11. elokuuta 2018

Ti-ta-nic

Selailin taas Greg Easterin kirjaa löytääkseni kokeiltavaksi reseptejä, joiden toteuttamiseen ei tarvita blenderiä. Moniin niistä valitettavasti tarvitaan aineksia, joita en viitsisi tänne Dublinin-asuntooni hankkia tilanpuutteen ja vähäisen tarpeen vuoksi, mutta onneksi poikkeuksiakin on, kuten vaikkapa tämä Titanicin kapteenin Edward J. Smithin mukaan nimetty drinkki:

Captain Smith
6 cl jamaikalaista rommia (Appleton Special)
2 cl tummaa kuubalaista rommia (Havana Club Añejo 7 Años)
1 cl sitruunamehua
1 cl limemehua
1 cl passionhedelmäsiirappia
1 cl vaahterasiirappia

Kaada ainekset shakeriin, ravista jäiden kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Resepti on peräisin kirjan kuudennesta luvusta, jossa Easter esittelee Johnny-isänsä eteläisen Tyynenmeren saarilla pyörittämissä improvisoiduissa baareissa tarjoiltuja juomia, tai ehkä pikemminkin hänen omia tulkintojaan niistä. Captain Smithin tapauksessa poika-Easterin käsialaa on ainakin tarjoilutapa, alkujaan drinkki on kuulemma tarjoiltu teeman mukaisesti jäiden kera ja pienellä muovisella pelastusveneellä koristeltuna. Kirjailija myös suosittelee lisäämään 3–5 tippaa appelsiinibittersiä, mutta itse päätin pärjätä tällä kertaa ilman.

Drinkin makua Easter luonnehtii "herkulliseksi ja nostalgiseksi" ja jatkaa, että lukija todennäköisesti ei ymmärrä, mitä hän tarkoittaa nostalgisella, ennen kuin on itse kokeillut. No, kokeilun jälkeenkään en ole asiasta oikein varma, mutta maku on joka tapauksessa oikein hyvä, ja vahvasti perusasioiden äärellähän tässä ollaan: on hapanta sitrusta, on makeaa siirappia sen vastapainoksi, ja ennen kaikkea on laadukkaita rommeja, joiden ominaisuuksia ei paineta piiloon liialla laimentamisella. Ehkäpä juuri se on sitten sitä nostalgiaa.

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Kuukauden kulaus: Generic Pacific

Mikä? Pyynikin Pacific Pale Ale. Pyynikin käsityöläispanimo. Alk. 5,5%.
Missä? Lidl Tuira, Oulu.

Lomilta Dubliniin palatessani vein mukanani palasen koto-Suomea, nimittäin tölkillisen Pyynikin käsityöläispanimon uutta Pacific Pale Alea. Ensikosketukseni tähän kansainvälisiäkin palkintoja niittäneeseen tamperelaispanimoon oli Virossa toiminut Papabeers-verkkokauppa, josta panimon oluita sai tilata Suomeen ja josta itsekin pari laatikollista ehdin ostaa. Verkkokauppakokeilu jäi melko lyhytaikaiseksi, mutta nyttemminhän pienpanimojen mahdollisuudet saada tuotteitaan kuluttajien käsiin ovat alkoholilain uudistuksen myötä parantuneet, mistä osoitukseksi käy vaikkapa se, että saatoin poimia Lidlistä mukaani oluen, jota aiemmin olisi saanut myydä vain Alkossa ja ravintoloissa.

Väriltään olut on pale aleksi varsin tumma, meripihkasta ruskeaan vivahtava. Tuoksu on rehevä ja houkutteleva, siinä on tuoretta ruohoa sekä makeutta, joka tuo aluksi mieleen melonin mutta muuttuu vähitellen enemmän karamellimaiseksi. Mukana on myös aavistus red alen tyylistä paahteisuutta. Maku on miellyttävä, muttei mitenkään erityisen runsas tai luonteikas; kaikki on sinänsä ihan mukavasti tasapainossa, mutta massasta erottuminen jää haaveeksi. Hieman tunkkainenkin tämä on, kaipaisi enemmän raikkautta, vaikka tiettyä sitruksisuutta löytyykin. Oikein juotava tapaus, muttei millään lailla mieleenpainuva.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Apinajuttu

Tämänkertainen postaus menee kategoriaan "because I can", eli löysin kiinnostavan reseptin ja päätin kokeilla sitä, kun kaikki raaka-aineetkin sattuivat olemaan käsillä:
Planet of the Apes
1½ cl limemehua
3 cl ananasmehua
3 cl appelsiinimehua
2¼ cl banaanilikööriä
3 cl tummaa jamaikalaista rommia
1½ cl puolitummaa 75,5-prosenttista rommia (esim. Bacardi 151)

Ravista jäiden kera ja kaada siivilöimättä korkeaan lasiin. Koristele cocktailtikkuun seivästetyllä banaaniviipaleella ja cocktailkirsikalla.

Resepti on Beachbum Berryn ja kumppanien, tosin se kuulemma perustuu West Indian Punch -nimiseen karibialaiseen juomasekoitukseen. Esikuvan reseptiä Berry ei kerro, mutta raaka-aineidensa puolesta Planet of the Apes kyllä muistuttaa kovasti ainakin tätä boolia. Berryn ohjeen mukaan koristeena tulisi olla banaanisiivun ja kirsikan ohella purppuranvärinen orkidea, mutta sellaista en tähän hätään löytänyt, joten panostin sitten enemmän muuhun rekvisiittaan, kuten kuvasta näkyy. Kuvan taiteelliset ansiot ovat jälleen paljolti Tikiloikan huushollin Suomeen jääneen puoliskon aikaansaannosta.

Julkaisen ohjeen siinä muodossa kuin se on Berryn kirjaan painettu, mutta jonkin verran kyllä tekisi mieleni sitä viilata enemmän omien mieltymysteni mukaiseksi. 151-proof-rommi tekee drinkistä aika tymäkän makuisen, ja banaanilikööri jää koko lailla peittoon, vaikka apinateemaisessa juomassa sen voisi kuvitella olevan nimenomaan "se juttu". No, kukin tyylillään – ehkäpä tämän on ajateltu olevan enemmänkin Charlton Hestonin kuin apinoiden mieleen.

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Kylmä kahvi kaunistaa

Viimeaikaiset helteet ovat olleet sitä luokkaa, että ei tarvitse juuri muuta kuin sulkea silmät, niin voi jo kuvitella itsensä jonnekin tropiikkiin. Lämpöaalto toki vaikuttaa moniin muihinkin asioihin, kuten vaikkapa siihen, että kuumat juomat eivät oikein tahdo maistua samaan malliin kuin tavallisesti. Suomalaisen on kuitenkin saatava kahvinsa, joten mikä neuvoksi? Yksi mahdollisuus on kokeilla tätä hetken mielijohteesta kehittämääni raikasta kahvipohjaista cooleria:
Heatwave
3 cl puolitummaa jamaikalaista rommia
2 cl falernumia (John D. Taylor's)
1 cl Licor 43 Original -likööriä
1 cl Rose's Lime -tiivistettä
1 cl greippimehua
8 cl kylmää kahvia

Kaada kaikki ainekset shakeriin ja ravista jääpalojen kera. Siivilöi suureen grogilasiin ja lisää muutama jääpala, niin että lasi tulee täyteen. Ripottele halutessasi pinnalle koristeeksi vaikkapa hieman kahvipapuja.
Licor 43 on espanjalainen likööri, joka kuuluu Alkon vakiovalikoimaan. Liköörin nimi viittaa sen 43 ainesosaan, joiden joukossa on ainakin sitrushedelmiä sekä erilaisia yrttejä, mutta hallitsevin maku on vanilja. Rose's Lime Juice Cordial puolestaan on makeutettu limemehupohjainen juomatiiviste, josta saa veteen tai soodaan sekoittamalla raikkaan alkoholittoman juoman. Cocktaileissa Rose's Lime toimii käytännössä siirapin tavoin silloin, kun juomaan halutaan limen makua makeassa muodossa happaman sijaan; tähän drinkkiin ajattelin sen sopivan, koska tässä on  pääosassa kahvi, joka on jo sinällään happamahkoa. Aavistus greippiä Rose'sin kaverina toi drinkille kaipaamani loppusilauksen, appelsiinimehu toimii myös.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

In the Navy!

Tikiloikan tukikohta on vaihteeksi muutaman viikon ajan koti-Suomessa, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että käytettävissä on runsaasti enemmän vaihtoehtoja niin raaka-aineiden, välineiden kuin kuvausrekvisiitankin suhteen. Tilanne täytyy tietenkin käyttää hyväksi, ja ensimmäiseksi päätin kokeilla tätä kolmen rommin cocktailia Don the Beachcomberin reseptikirjasta:
Kuvan lavastamisesta ja ottamisesta
krediitit Tikiloikan Suomen-osastolle.

Navy Grog
2¼ cl limemehua
2¼ cl greippimehua

2¼ cl soodavettä
3 cl hunajavettä
3 cl vaaleaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
3 cl tummaa jamaikalaista rommia
3 cl Demerara-rommia

Ravista ainekset jääpalojen kera ja kaada suureen grogilasiin.

Beachbum Berryn antamassa ohjeessa juoma kehotetaan tarjoilemaan jääkartion läpi työnnetyn pillin kera. Jääkartion tekemiseen voi käyttää joko pilsnerilasia ja syömäpuikkoa tai sitten Berryn nimenomaisesti tätä tarkoitusta varten markkinoimaa muottia; itse vedin vähän mutkia suoriksi ja kaadoin vain lasiin osan drinkin ravistamisessa käyttämistäni jäistä, mutta jos näpertely kiinnostaa, mallia voi ottaa vaikkapa tästä videosta. Sivumennen sanoen en itse mitenkään erityisemmin pitänyt tästä drinkistä, varsinkaan ensimmäisestä versiosta, johon käytin halvempia rommeja. Toisella kerralla vaihdoin vaalean Bacardin Flor de Cañaan ja Myers'sin 12-vuotiaaseen Appleton Estateen, mikä paransi lopputulosta huomattavasti, joten Navy Grogissa rommien laatuun panostaminen kannattaa,  siinä määrin vahvasti drinkki tuntuu nojaavan juuri siihen.
Edward "Old Grog" Vernon,
Thomas Gainsborough'n maalaus.
(Lähde: Wikimedia Commons.)

Yleisesti hyväksytyn tarinan mukaan sana grog juontaa juurensa 1700-luvulle ja Britannian kuninkaalliseen laivastoon, jossa amiraali Edward Vernon antoi käskyn vesittää merimiesten päivittäiset rommiannokset, puoli pinttia eli 0,284 litraa per seilori, suhteessa yksi osa rommia neljään osaan vettä. Vernonilla oli tapana pukeutua grogram-kankaiseen takkiin, mistä hän oli saanut lisänimen "Old Grog", ja niinpä hänen määräyksensä mukaisesti laimennettua rommia alettiin nimittää grogiksi. Sittemmin sana on levinnyt yleiseen käyttöön ja sillä voidaan viitata hyvinkin erilaisiin juomiin, mutta alkuperäinenkin merkitys säilyi kuranttina yllättävän pitkään: rommiannosten jakaminen jatkui brittilaivastossa aina vuoteen 1970 ja joidenkin muiden Kansainyhteisön maiden laivastoissa vielä pidempään, Uudessa-Seelannissa peräti vuoteen 1990 saakka.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Kuukauden kulaus: Tanskalainen puutarha

Mikä? Garden of Eden Fruit IPA. To Øl, Tanska / De proef brouwerij, Belgia. Alk. 6,4%.
Missä?
Sweeney's Wine Merchants, Glasnevin, Dublin.

Tikiloikan kesäloma alkoi tänään (leipätyöstä siis, ei toki blogin pitämisestä eikä varsinkaan drinkkien sekoittelusta), ja sopivasti Irlannissa ovatkin juuri nyt meneillään kovimmat helteet moneen vuosikymmeneen. Pientä aihetta juhlaan antaa sekin, että vuorossa on Tikiloikan postaus numero sata. Mikäpä siis maistuisikaan paremmin kuin olut, joka on maustettu peräti viidellä enemmän tai vähemmän eksoottisella hedelmällä? Todellakin, tanskalaisen To Øl -panimon Garden of Edenin valmistuksessa on käytetty aprikoosia, guavaa, papaijaa, passionhedelmää ja mangoa. Vuonna 2010 perustettu To Øl toimii pitkälti kiertolaispanimon tavoin, ja Garden of Edenin kohdalla varsinaisesta valmistuksesta on vastannut tilaustöihin erikoistunut belgialainen De proef.

Olut on syvän kullankeltainen ja samea, ja se vaahtoaa kohtalaisen runsaasti kaadettaessa. Tuoksu on odotetun trooppinen ja lupaava, aiemmin maistamani "sekahedelmäoluet" kuten Kona Brewingin Hanalei tulevat välittömästi mieleen. Maku on yhtä lailla anteliaan hedelmäinen, mutta ainakin alkuun tuntuu siltä, että kaikki aromit eivät ihan natsaa keskenään, ikään kuin hedelmät ja humalat taistelisivat paikasta parrasvaloissa sen sijaan että tekisivät sopuisasti yhteistyötä. Olut saattaisi toimia paremmin, jos se olisi selvemmin joko "fruit-forward" tai "hop-forward", joskin alkujärkytyksen laannuttua se maittaa jo paremmin. Hellejuomaksi tämä olisi kyllä muuten ihan omiaan, mutta alkoholia saisi olla ennemmin alle viisi prosenttia kuin yli kuusi.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Haukkaa haukkaa hedelmää

Irlannissa ei oikein juhannuksen päälle ymmärretä, mutta kehittelin kuitenkin juhannusviikonlopun ratoksi helpon ja raikkaan kesädrinkin, jossa yhdistyvät vihreän saaren ja Karibian saarten antimet. Ehdin jo melkein julkaista tämän huomattavasti tylsemmällä nimellä "Irish Caribbean Summer Punch", mutta päädyinkin sitten vaihtamaan sen iskulauseeseen, joka on täällä yleinen näky hedelmien, vihannesten ja niistä jalostettujen tuotteiden myyntipakkauksissa. Pidemmittä puheitta:
One of Your 5 a Day
1 pieni omena
2 cl limemehua
2 cl irlantilaista viskiä
2 cl vaaleaa kuubalaista rommia
6 cl irlantilaista omenasiideriä (esim. Magners)
6 cl ginger beeriä (esim. Fentimans)

Poista omenasta siemenkota ja leikkaa hedelmä reilun kokoisiksi paloiksi. Pane omenanpalat suuren lasin pohjalle ja täytä lasi jäillä. Kaada lasiin limemehu, viski, rommi ja lopuksi siideri ja ginger beer. Sekoita ja tarjoile.
En tällä kertaa jaksanut juurikaan kokeilla erilaisia sekoitussuhteita ja hioa drinkin tasapainoa juuri kohdalleen, joten kyseessä on oikeastaan eräänlainen sapluuna, jota sopii tavallistakin suuremmalla lisenssillä muunnella oman maun mukaiseksi. Siitä en kuitenkaan lähtisi tinkimään, että juomaan käytetään nimenomaan ginger beeriä eikä ginger alea, josta inkiväärin makua saa turhaan hakea. Kuvassa näkyvään versioon lisäsin hieman grenadiinia väriä antamaan, mutta drinkki olisi sen jälkeen kaivannut vielä jotakin makeutta tasapainottavaa, ehkäpä hiukan lisää limemehua.

torstai 21. kesäkuuta 2018

A spot of tea, anyone?

Irlanti oli pitkään osa brittiläistä imperiumia, mistä yhtenä muistutuksena irlantilaiset ovat edelleen melkoisen kovia hörppimään teetä. Niinpä päätin hakea teestä inspiraatiota ensimmäiseen ikiomaan poitín-drinkkireseptiini. Tein aluksi joitakin kokeiluja, joissa käytin teetä raaka-aineena sellaisenaan, mutta tulin pian siihen tulokseen, että on parempi keittää se siirapiksi. Teen kaveriksi sopii tietenkin sitruuna, johon sovelsin tässä Greg Easterin supercharging-tekniikkaa. Tikifiilistä juomaan tuovat rommi (kuinkas muutenkaan) sekä tilkkanen ananasmehua. Usean maistelusession jälkeen kelpuutin lopulliseksi reseptiksi tämän:
Irish Afternoon Tea-ki
1 tl raastettua sitruunankuorta
2½ cl sitruunamehua
3 cl poitínia
3 cl vaaleaa kuubalaista rommia
¾ cl ananasmehua
2 cl teesiirappia

Pane sitruunankuori tiheään siivilään ja kaada siivilän läpi shakeriin sitruunamehu, poitín ja rommi. Hiero sitruunankuoresta irti siihen imeytynyt neste ja heitä kuori sen jälkeen pois. Lisää shakeriin ananasmehu ja teesiirappi. Ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.
Valmista teesiirappi hauduttamalla sopivaksi katsomasi määrä hyvin vahvaa mustaa teetä, vaikkapa Irish breakfastia, ja keitä se siirapiksi 1:1-suhteessa samaan tapaan kuin tavallinen sokerisiirappi. Siirappiin käytetty tee saa olla reilusti vahvempaa kuin juotavaksi tarkoitettu, koska näin suuri määrä sokeria laimentaa sitä melkoisesti. Poitínin korvikkeena voi jälleen kokeilla esimerkiksi irkkuviskiä, tosin jos kaapista sattuu löytymään Fiskars Bierbrand -oluttislettä, siitä luulisi ainakin löytyvän samantapaista maltaisuutta kuin poitínista. Kyrö Distilleryn Juuri, joka on Napue-ginillään mainetta niittäneen pohjalaistislaamon ruisviskin kypsyttämätön versio, voisi sekin olla kokeilemisen arvoinen, mutta sitä ei ainakaan enää/toistaiseksi näytä olevan Alkossa saatavilla.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Korpikuusen kyyneliä trenditietoisille

Irlannin väkijuomista tunnetuin on eittämättä viski, jonka alkuperäisen keksijän statuksesta irlantilaisilla on ikuinen kiista skottien kanssa. Vähemmän tunnettua on, että on myös eräs toinen tislattu juoma, jota irlantilaiset ovat tehneet vuosisatojen ajan, ja sitä ei kukaan muu ole heiltä yrittänyt omia: poitín. Alkujaan  poitín (lausutaan potšiin) on pontikkaa sanan varsinaisessa merkityksessä; sitä tehtiin pääasiassa kotipolttoisesti ja lain kouralta piilossa, kunnes 1900-luvulla perinne kuoli pois lähes tyystin. Nyttemmin kuitenkin Irlannin – niin kuin muuten Suomenkin – tislaamoteollisuus on käymässä läpi renessanssia, joka on nostanut esille uusien viskien ja ginien ohella pientislaamojen craft-poitínit. Näinä päivinä jossain Dublinin trendikkäistä cocktailbaareista asioiva löytääkin listalta todennäköisesti ainakin yhden poitín-pohjaisen drinkin, joten tokihan minunkin piti tutustua tämän uutta tulemista tekevän perinnejuoman mahdollisuuksiin.

Tunsin kaipaavani oikean merkin valinnassa hieman asiantuntija-apua, joten suuntasin Dawson Streetille Celtic Whiskey Shopiin, josta aiemman kokemuksen perusteella uskalsin luottaa sitä saavani. Apu ei tosin ollut ihan sen luonteista kuin odotin – jututtamani myyjä nimittäin täräytti turhia kainostelematta ja kaunistelematta inhoavansa poitínia, mutta jos on pakko valita, hänen valintansa olisi galwaylainen Micil Irish Poitín. Ei siis välttämättä paras mahdollinen konsultti, mutta muitakaan ei sillä hetkellä ollut tarjolla, ja joka tapauksessa Micil on kuulemma se merkki, jota kaikkien niiden trendikkäiden cocktailpaikkojen baarimestarit käyttävät. Siispä pullo Miciliä kainaloon ja kotiin maistelemaan!

Vanhanajan laittomat poitínit ovat tyypillisesti olleet hyvin väkeviä, jopa 90-prosenttisia, mutta minkään sortin makunautinnosta tuskin niissä lukemissa voi enää puhua. Kotipolttoisen viinan kanssa on tietenkin aina myös ollut se riski, että taitamattoman tislaajan keitoksia juodessaan tuli myrkyttäneeksi itsensä metanolilla. Micilin laadunvarmistus lienee nykyaikaiset standardit täyttävässä kunnossa ja alkoholipitoisuus on huomattavasti maltillisempi 44 prosenttia, mutta perinne elää juomassa sitäkin väkevämpänä: poitínin valmistuksen taito kulkee tislaamomestari Pádraic Ó Griallaisilla suvussa, ja hän on ristinyt tuotteensa isoisoisoisoisänsä Micil Mac Chearran mukaan. Jokaisen pullon takaetiketissä on Pádraicin omakätinen nimikirjoitus, ja etuetiketissä niin ikään käsinkirjoitettuna tuotantoerän ja pullon järjestysnumerot. Hipsteribingokuponki siis täyttyy hyvää vauhtia, etenkin kun juoman maustamiseen on käytetty Connemaran alueelta (arvatenkin käsin) kerättyä raatetta.

Entäs se maku sitten? No, poitínin perinteisin raaka-aine on mallastettu ohra, ja vaikka muitakin viljoja saatetaan käyttää, kuten myös esimerkiksi perunaa tai sokerijuurikasta, pohjimmiltaan kyse on kypsyttämättömästä viskistä. Ainakin Micil onkin maultaan huomattavasti lähempänä viskiä kuin vodkaa; lähin minulle tuttu vertailukohta saattaisi olla japanilainen shochu, joskin saan Micilistä mielleyhtymiä myös cachaçaan ja grappaan. Mallaspohja tuo etenkin tuoksuun runsaasti makeutta, ja makukin on kypsyttämättömyydestä huolimatta sangen pehmeä. Jälkimaussa ei ole suurta eroa nuoreen irlantilaiseen viskiin nähden. Raatetta en tietääkseni ole koskaan ennen maistanut, joten en osaa sanoa, mitä se tarkkaan ottaen tähän poitíniin tuo, mutta ei se sille ainakaan haittaa tunnu tekevän.

Nyt kun viinakaupan myyjän poitín-viha on onnellisesti perusteettomaksi havaittu, seuraava askel on tietenkin keksiä, millaisia drinkkejä poitínista voisi sekoitella. Omia reseptejä on kehitteillä, mutta niitä odotellessa postaan tämän Flaviar-klubin blogista löytämäni ohjeen, johon kaikki tarpeet poitínia lukuunottamatta olivat ilahduttavasti hankittavissa lähi-Tescostani:
St Kevin's Garden
5 cl poitínia
1 cl sitruunamehua
2 cl juoksevaa hunajaa
4 mintunlehteä
2 timjaminoksaa
2 karhunvatukkaa

Pane marjat ja yrtit shakeriin ja survo niitä murskaimella. Lisää sitruunamehu, hunaja ja poitín. Ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.
Alkuperäinen resepti kysyy nimenomaisesti Glendalough-tislaamon poitínia, mutta kyllä Micilkin toimii tässä aivan erinomaisesti – ja sanoisinpa kyllä, että juuri poitín sopii tämän pohjaksi erityisen hyvin, eikä esimerkiksi neutraalimpi vodka. Jokin sen maussa vain loksahtaa harvinaisen hienosti yhteen mintun ja timjamin kanssa. Alkosta poitínia ei taida tällä erää saada, mutta lopputulos tuskin voi kovin huono olla, jos sen korvaa tässä vaikkapa irkkuviskillä.

torstai 31. toukokuuta 2018

Kuukauden kulaus: Nestemäinen ananaskakku

Mikä? Pineapple Halcyon Imperial Pineapple IPA. Thornbridge Brewery, Britannia. Alk. 7,4%, 50 EBU.
Missä? Drinkstore, Stoneybatter, Dublin.

Thornbridgen Halcyon Imperial IPA on ainakin mainospuheen perusteella yksi panimon hedelmäisimmistä tuotteita, ja tästä erikoisversiosta on tehty entistäkin hedelmäisempi lisäämällä siihen ananasta. Pakkohan sellaista herkkua oli päästä maistamaan! Olut on väriltään samea ja kullankeltainen; kaataessa ilmoille lehahtaa tujaus makean keksimäistä aromia, mutta sen jälkeen tuoksu on voittopuolisesti mehevän trooppinen, ananas sujahtaa luontevasti humalista peräisin olevien aromien joukkoon. Pistävää alkoholin tuoksua ei ole, vaikka olut onkin aika vahva, mutta varsin tuhdin oloinen juoma tämä kuitenkin on nenällä arvioiden, raikas kyllä muttei mitenkään kevyt.

Maussa tuntuu sitten jo se alkoholikin jonkin verran. Humalaa ja hedelmää on runsaasti, mutta myös yllättävän paljon makeutta; voisi sanoa, että olut on hyvällä tavalla mehumainen, ei aivan sellainen kuin odotin. Nyt ei siis puhuta mistään halvasta tiivisteen ja veden sekoituksesta, vaan kunnon tuorepuristetusta mehusta, jota ei ole suodattamalla pilattu. Sen verran täyttä tavaraa Pineapple Halcyon kuitenkin on kaikin puolin, että mikään optimaalinen kesäjuoma se ei ole, mutta voisin sen sijaan kuvitella, että joskus loka-marraskuussa se toisi tervetulleen tuulahduksen kesää ankean sateiseen päivään. Ruokajuomana sitä voisi kokeilla vaikkapa ananaskeikauskakun kera.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Alkoholia ja politiikkaa, osa 4

Nyt kun olen ehtinyt asustella Dublinissa muutaman kuukauden, ajattelin hieman eritellä suomalaisen ja irlantilaisen alkoholipolitiikan ja -kulttuurin eroja ja yhtäläisyyksiä. Ilmeisin yhdistävä tekijä lienee se, että molemmilla kansoilla on perinteisesti maine kovina ryypiskelijöinä, eikä toki täysin ansiotta, joskin Euroopan mittakaavassa alkoholin kulutus on molemmissa maissa keskitasoa. Paitsi kulutuksessa, Suomi ja Irlanti ovat kutakuinkin tasoissa myös alkoholin hintatasossa, jossa Suomi on Eurostatin tilastojen mukaan EU-alueen ykkönen ja Irlanti kakkonen (eikä liene sattumaa, että nämä maat ovat samoilla sijoilla myös alkoholiverotuksen suhteen). Mitenkään merkillepantavan halpaa alkoholi ei siis Irlannissa ole edes suomalaisen näkökulmasta, tosin tarjoushaukka voi säästää muutaman euron metsästämällä paljousalennuksia, jotka Irlannissa ovat sallittuja. Baarien happy hour -tarjoukset sen sijaan ovat olleet Irlannissa laittomia viimeiset 15 vuotta, siinä missä Suomessa alkoholilakia vastikään vapautettiin muun muassa tältä osin.

Valtion alkoholimonopolia Irlannissa ei ole, mutta myyntilupajärjestelmä kyllä on; anniskelulupa on täkäläisittäin on-licence ja vähittäismyyntilupa off-licence, joka toimii samalla synonyyminä viinakaupalle. Alkoholijuomiin keskittyvien off-licensejen ohella alkoholia myydään useimmissa ruokakaupoissa, joskaan ei kaikissa, ja valikoima on tyypillisesti melko suppea. Toisaalta pelkästään alkoholia myyvät kaupatkin ovat usein pieniä ja häviävät valikoiman laajuudessa keskimääräiselle Alkon myymälälle. Vähänkin harvinaisempaa juomaa saattaa siis joutua metsästämään ympäri kaupunkia, mitä kylläkin helpottaa se, että monista kaupoista juomat voi ostaa verkon kautta, ja usein kotiinkuljetus on maksuton tietyn loppusumman ylittäville tilauksille. Varsin yleistä näyttää muuten olevan, että viinakaupoissa ainakin osa valikoimasta, tyypillisesti väkevät, pidetään tiskin takana ja niitä on pyydettävä myyjältä, joten entisajan palvelutiski-Alkot muistaville suomalaisille on tarjolla eräänsorttinen nostalgiakokemus.

Jonkinasteisena yllätyksenä suomalaiselle saattaa tulla se, että myös Irlannissa alkoholin myyntiaikoja rajoitetaan, ja rajat ovat jopa jonkin verran tiukemmat kuin Suomessa: arkisin vähittäismyynti on sallittu 10.30–22.00 ja sunnuntaisin 12.30–22.00. Tavallisella anniskeluluvalla toimivien pubien on lopetettava myynti maanantaista torstaihin kello 23.30, perjantaisin ja lauantaisin 0.30 ja sunnuntaisin 23.00. Jatkoaikaa on mahdollista anoa puoli kolmeen saakka, minkä lisäksi monenlaisille erikoistapauksille on olemassa omat lupatyyppinsä; ruokaravintolalla esimerkiksi saattaa olla lupa tarjoilla alkoholia ainoastaan aterian yhteydessä. Alkoholin myynti on kokonaan kielletty joulupäivänä, aiemmin myös pitkänäperjantaina, mutta jälkimmäisen osalta myyntikielto poistettiin tänä vuonna. Pitkänperjantain kotibileet ovatkin Irlannissa eräänlainen klassikko, mutta baariinkin on halutessaan päässyt esimerkiksi menemällä rautatieasemalle ja ostamalla halvimman mahdollisen junalipun – yksi myyntikiellon poikkeuksista on nimittäin ollut matkustavaisille anniskelu.

Kuten Suomessa, myös Irlannissa alkoholin kulutus, ja etenkin binge drinking eli meikäläisittäin humalahakuinen juominen, on merkittävä kansanterveydellinen  huolenaihe. Juopottelua suitsiakseen Irlannin hallitus pyrkii säätämään uuden lain, jossa alkoholille asetettaisiin minimihinta samaan tapaan kuin Skotlannissa äskettäin. Ehdotettu minimihinta, kymmenen senttiä alkoholigrammaa kohden, vaikuttaisi lähinnä halpojen ja vahvojen kännäysjuomien hinnoitteluun, ei laadukkaampiin tuotteisiin, joten ainakin siltä osin toimenpide näyttää olevan oikein mitoitettu. Uusi laki, joka myös rajoittaisi alkoholin mainontaa ja määräisi myyntipakkauksiin näkyvät varoitukset terveysvaikutuksista, esiteltiin alkujaan jo vuonna 2015, mutta sen etenemistä on hidastanut kansallinen lobbaus, minkä lisäksi oman vastalauseensa on esittänyt Euroopan komissio. Käyttöönottoaikatauluun vaikuttaa myös Pohjois-Irlannin hallituskriisi, koska minimihinnoittelu halutaan voimaan samanaikaisesti molemmin puolin rajaa. Lakiesitys läpäisi parlamentin ylähuoneen viime joulukuussa ja on nyt alahuonekäsittelyn alkuvaiheessa, joten sillä on vielä matkaa kuljettavana, mutta pääministeri Leo Varadkar, joka pani lakimuutoksen alulle terveysministerinä toimiessaan, aikoo ajaa sen läpi nykyisessä muodossaan.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Aivan sumussa

Vielä lisää Scorpion-variantteja! Eikö tämä hulluus koskaan lopu? No, itse asiassa nämä kaksi eivät pohjaudu Scorpioniin vaan toiseen Trader Vic -klassikkoon, jonka Greg Easter kuitenkin laskee kuuluvaksi samaan perheeseen Scorpionin kanssa. Esikuvaa, joka on nimeltään Fog Cutter, en ole tässä blogissa vielä käsitellyt, mutta Beachbum Berryn kirjasta löytyy kyllä alkuperäinen resepti sekä joukko muunnelmia, joten enköhän palaa aiheeseen vielä joskus. Nyt siis kuitenkin pari Easterin luomusta:
Fog Blaster
4 cl tummaa rommia
1 cl konjakkia (Otard VSOP)
1½ cl Cointreau-likööriä
1 tl amarettolikööriä (Disaronno)
3 cl appelsiinimehua
1 cl sitruunamehua
¾ tl vaahterasiirappia
¾ tl makeaa sherryä

Pane shakeriin kaikki ainekset paitsi sherry. Ravista jääpalojen kera ja kaada siivilöimättä highball-lasiin. Valuta sherry floatiksi pinnalle.
Kuvassa näkyvä lasi ei varsinaisesti mikään highball ole, mutta kaappitilan niukkuuden vuoksi olen joutunut pitämään nykyisessä huushollissani tiukkaa kuria sen suhteen, miten monta erilaista mallia juoma-astioita tänne haalin. Rommin valintaan Easter antaa ohjeeksi, että sen tulisi olla mahdollisimman laadukasta – itse tyydyin Appleton Estate V/X:ään, joka (jälleen käytettävissä olevan varastotilan määrään liittyvistä syistä) on tällä hetkellä ainoa omistamani tumma(hko) rommi, joka ei sijaitse Suomessa. Konjakiksi kelpuutin Hennessy VS:n, Easterin suosittelemaa sorttia en viitsinyt lähteä metsästämään.

Maultaan Fog Blaster muistuttaa varsin paljon Scorpionia, mutta Scorpion on happamampi. Maku on yllättävän lempeä; alkoholin poltetta on jonkin verran, mutta se tuntuu suussa yksinomaan miellyttävältä, vähän niin kuin olisi syömässä jotain lievästi tulista itämaista ruokaa. Teelusikallinen amarettoa tuo juomaan juuri sopivan määrän mantelimaista täyteläisyyttä, mutta jos haluat liköörin maistuvan drinkissäsi kunnolla, kokeilepa tätä toista Fog Cutter -varianttia:

Catalina Fog
3½ cl jamaikalaista rommia (Appleton V/X)
1
½ cl giniä
1 cl amarettolikööriä
1 cl makeaa sherryä
1
½ cl sitruunamehua
¾
tl grenadiinia (tai mieluummin kotitekoista granaattiomenasiirappia)

Yhdistä ainekset shakerissa ja ravista jääpalojen kera. Siivilöi martinilasiin kuten kuvassa, tai halutessasi kaada grogilasiin ja tarjoile on the rocks.
Amarettoa tässä on siis tuplamäärä Fog Blasteriin verrattuna, minkä kyllä tuntee jo nenässä. Jos amaretto ei lukeudu suosikkijuomiisi, sen voinee näissä korvata orgeat-siirapilla, joka onkin perinteisempi vaihtoehto niin Scorpionissa kuin Fog Cutterissakin. Itse kyllä olen Dublinissa ollessani käyttänyt Disaronnoa kaikkiin sellaisiin juomiin, joihin normaalisti tulisi orgeat-siirappia, sillä en löytänyt sitä täysikokoista pulloa pienemmässä pakkauksessa ja jotenkinhan se on saatava kulumaan.

Valinnaisena ainesosana Catalina Fogin reseptissä on ¾ tl aprikoosikonjakkia, jonka Easter ohjeistaa tekemään liottamalla kuivattuja aprikooseja konjakissa. Jos haluat kokeilla, millainen drinkistä tulee tämän aineksen kanssa – tätä en ole itsekään kokeillut – kaada pilkottujen aprikoosien päälle juuri sen verran konjakkia, että ne peittyvät, ja pane ne jääkaappiin suljetussa astiassa. Odottele viikko tai mieluummin kaksi, ravistele astiaa ajoittain. Kun aika on kulunut, purista aprikoosinpaloista niihin imeytynyt neste, heitä palaset pois ja säilö aprikoosikonjakki jääkaappiin. Kuulemma 1900-luvun alkupuolen cocktailresepteissä apricot brandy saattaa viitata pikemminkin johonkin tämäntapaiseen juomaan kuin nykyisin tunnettuun makeaan likööriin.

Drinkit ovat luonteeltaan yllättävän erilaiset siihen nähden, miten paljon niissä on samoja raaka-aineita. Isoin selittävä tekijä vaikuttaisi olevan se, että Fog Blasterissa rommin kaverina on konjakkia, kun taas Catalina Fogissa on giniä, joka tuo siihen kuivuutta ja yrttisyyttä. Toinen ilmeinen ero on se, että Catalina Fogiin ei tule appelsiinimehua eikä Cointreauta, joten se on huomattavasti vähemmän sitruksinen kuin Fog Blaster. Oma vaikutuksensa on oletettavasti silläkin, että Fog Blasterissa sherry on juoman pinnalla, kun taas Catalina Fogissa se on ravistettuna muiden ainesten sekaan, mutta tässä mennään jo melko hienovaraisiin eroihin. Sherrynä käytin molemmissa drinkeissä Lustau-viinitalon tuottamaa Marks & Spencerin Rare Pedro Ximeneziä; Alkon valikoimasta löytyy esimerkiksi saman tuottajan San Emilio, joka lienee tyyliltään jokseenkin vastaava.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Pinch me

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt pari viikkoa, joten lueskelin taas Greg Easterin kirjaa inspiraation toivossa. Yksi kirjan luvuista on omistettu Scorpionille ja muille saman perheen drinkeille; samaan perheeseen kuuluviksi Easter laskee happamanmakeat cocktailit, joissa on konjakkia, rommia ja/tai giniä sekä jokin ainesosa, joka tuo juomaan mantelin makua. Easterin kehittelemä "Ultimate Scorpion Tiki Bowl" sisältää aineksia, joita minulla ei ole edes Suomessa, saati sitten täällä askeettisemmissa olosuhteissa, mutta onneksi hän tarjoaa vaihtoehdoksi tämän pelkistetyn version, jonka vähän kehnomminkin varustettu kotibaarimestari pystyy tekemään:

Scorpion Pinch
3 cl amarettolikööriä (Disaronno)
3 cl giniä
2 cl konjakkia
1½ cl tummaa rommia
1
½ cl triple sec -likööriä (tai mieluummin Grand Marnieria)
4
½ cl sitruunamehua
3 cl ananasmehua
1
½ tl sokerisiirappia (tai sokeria)

Pane kaikki ainekset shakeriin ja ravista jääpalojen kera. Kaada siivilöimättä esim. grogilasiin.
Minulle tuli yllätyksenä, että amaretto, jonka olen aina ajatellut olevan karvasmantelilikööriä, ei itse asiassa välttämättä saakaan luonteenomaista makuaan manteleista vaan esimerkiksi aprikoosinkivistä, jotka mantelien tavoin sisältävät bentsaldehydiä. Toinen yllätys minulle oli se, miten loistavasti amaretto ja ananas pelaavat yhteen – suosittelenkin kokeilemaan ihan vain amarettoa ja ananasmehua sekaisin, jos Scorpion Pinchin resepti tuntuu juuri nyt niin vaivalloiselta, ettei millään nappaisi aloittaa.

Kolmas amarettoon liittyvä yllätys oli se, että vaikka kolme senttilitraa tuntui ennakkoon melkoisen suurelta määrältä, lopputuloksessa liköörin maku ei ole mitenkään hallitseva. Toki drinkkiin tulee aika paljon muitakin viinoja, minkä kyllä huomaakin, tosin ei niinkään mausta vaan siitä tunnusomaisesta lämmöntunteesta, joka muistuttaa, että tässä ei todellakaan mitään hedelmämehua olla hörppimässä. Aiemmin tekemistäni Scorpioneista tämä on maultaan enemmän Luaun kuin Trader Vicin version kaltainen, mikä otaksuttavasti on suurelta osin ginin tekosia. Henkilökohtaisesti suosisin ehkä edelleen Trader Vicin Scorpionia, mutta tämäkin on kyllä ehdottomasti kokeilemisen arvoinen!