Mikä? Greg Easter:
Cocktails of the South Pacific and Beyond: Advanced Mixology. International Cuisine Press, 2009, 276 s.
Missä? Adlibris.
"This is not a cocktail book!" Näin kuuluu Greg Easterin
Cocktails of the South Pacific and Beyond -kirjan esipuheen ensimmäinen virke. Heti perään kirjailija täsmentää, että kyseessä ei ole cocktailkirja siinä mielessä kuin lukija kenties odottaa: tarkoituksena ei ole tarjota cocktailreseptien kokoelmaa vaan pikemminkin eräänlainen cocktailien kehittelyn filosofia, jota seuraamalla kunnianhimoinen kotibaarimestari voi löytää oman äänensä ja oppia luomaan todella uniikkeja ja ikimuistoisia drinkkejä. Reseptejäkin kirja sisältää useita kymmeniä, mutta ne eivät ole itsetarkoituksellisia, vaan miltei aina niiden tehtävänä on havainnollistaa jonkin periaatteen, menetelmän tai raaka-aineen soveltamista käytännön miksologiaan. Kirja on siis tarkoitettu luettavaksi lineaarisesti kannesta kanteen, ja sangen sujuva lukukokemus se onkin, mutta pitääkö se sen, minkä lupaa?
Aivan ensimmäiseksi huomion väkisinkin kiinnittää valtava kontrasti Beachbum Berryn kirjojen aistikkaan graafisuuden ja Easterin teoksen pelkistetyn ulkoasun välillä. Kirjan typografia ja taitto ovat kuin suoraan tekstinkäsittelyohjelmasta repäistyt, kaikki kuvat ovat mustavalkoisia ja drinkeistä ei ole kuvia laisinkaan. Eipä sillä, että niistä ilman värejä paljoa kostuisikaan. Käytetty painopaperikin on halvempaa, tympeän harmahtavaa laatua. Mikään silmänilo kirja ei siis todellakaan ole, etenkään kun oikolukukin jättää hieman toivomisen varaa, joten asiasisällön on parasta olla sitäkin laadukkaampaa.
Easter on omistanut kirjansa isoisälleen Doc Easterille sekä isälleen Johnny Easterille, ja ensimmäisessä luvussa hän esittelee sukunsa historiaa alkoholibisneksen parissa. Doc Easter aloitti työt bourbontislaamossa Kansas Cityssä vuonna 1908 ja jatkoi saman alan hommia lain väärällä puolella kieltolain tultua voimaan vuonna 1919. Kieltolain poistuttua hän ryhtyi kiropraktikoksi ja määräsi potilailleen alkoholipohjaisia lääkkeitä, joiden nauttiminen oli yhä sosiaalisesti hyväksytympää kuin varsinainen juominen – eihän "tohtorin" määräyksiä sopinut jättää noudattamatta. Docin vastaanotto sijaitsi Oaklandissa saman kadun varrella kuin Trader Vicin alkuperäinen kapakka, ja koko perhe oli hyvää pataa Vicin kanssa, mikä lienee vaikuttanut siihen, että Johnny Easter alkoi Tyynenmeren sodan aikana Yhdysvaltain kauppalaivastossa palvellessaan tehdä sivubisnestä pyörittämällä baaria janoisille amerikkalaissotilaille. Johnnyn seikkailuista kirjassa kerrotaan varsin hurjiakin juttuja, kuten se, miten hän ja hänen palvelustoverinsa pihistivät kenraali Douglas MacArthurille tarkoitetut laatuviinakset laivan lastiruumaan tehdyn tunnelin kautta, puhumattakaan siitä, miten Uuden-Guinean sademetsien alkuasukkailla oli tapana leikata päät viidakkoon kaatuneilta sotilailta ja viedä ne kyliinsä. Easter vieläpä antaa ymmärtää, että alkuasukkaiden kutistamia päitä olisi päätynyt Kaliforniaan Trader Vic's -ravintolan sisustuselementeiksi, mutta on vaikea sanoa, kuinka vakavasti otettavaksi väite on tarkoitettu.
Kirjailijan omista ansioista selviää ainakin sen verran, että hän on vuosikymmenten mittaan kaatanut melkoisen määrän drinkkejä eri puolilla maailmaa niin asiakkaiden laseihin kuin omaan kurkkuunsakin, joten hänen luulisi tietävän, mistä puhuu. Kirjaa lukiessa tulee kuitenkin selväksi, että varsinaisesta filosofiasta puhuminen on liioittelua: mitään yhtenäistä teoriaa tai systemaattista yleisesitystä Easter ei tarjoa, vaan pikemminkin kyseessä on sarja toisiinsa löyhästi liittyviä pohdintoja eri teemoista. Harvat yleisemmät ohjenuorat jäävät irrallisiksi, ja huomattavasti kiinnostavampia ovatkin esimerkiksi omien tuunattujen raaka-aineiden valmistamiseen liittyvät ideat. Näistäkin jotkut ovat sangen villin kuuloisia; esimerkiksi viskin maustamiseen kuulemma sopivat murskatut, osittain poltetut sikarit. Siirappireseptejäkin kirja esittelee useita, tosin Easter myös muistuttaa, ettei kotitekoinen suinkaan aina ole parempi tai edes yhtä hyvä kuin teollisesti valmistettu.
Kirjan etenemisjärjestys ei saatesanoista huolimatta vaikuta erityisen tarkkaan harkitulta, ja jossain määrin sen luvut ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, jotka voisi lukea toisessakin järjestyksessä kirjan "juonen" siitä kärsimättä. Valitun lähestymistavan vahvuus onkin siinä, että kun kyseessä ei ole mikään ota tai jätä -paketti, joka pitäisi joko omaksua orjallisesti tai hylätä kokonaan, lukija voi helposti poimia siitä omaan käyttöönsä ne elementit, jotka tuntuvat luontevilta, ja unohtaa muut, mahdollisesti palatakseen niihin myöhemmin. Esimerkiksi Easterin
superchargingiksi nimittämä menetelmä, jossa sitruksen makua vahvistetaan valuttamalla mehu tai alkoholi raastetun sitruksenkuoren läpi, on heti kokeiltavissa ilman erikoisia työvälineitä tai raaka-aineita. Kustomoitujen viinojen tekeminen Easterin ohjeilla vaatii jo pitkäjänteisempää työtä, puhumattakaan aivan omien tuunausten ja niitä hyödyntävien drinkkien kehittelystä, mutta ehkäpä siinä on sopiva aihe tulevan kesäloman projektiksi.
Beachbum Berryn tavoin Easter on tarkka reseptiensä mittasuhteista: suurin osa mitoista on annettu millilitroissa, kymmentä millilitraa pienemmät teelusikoissa, ja edes katkeroiden mittayksiköksi ei ole kelvannut
shake tai
dash, vaan ne annostellaan tipoittain. Myös käytettävät raaka-aineet Easter määrittelee usein hyvin tarkkaan, joskaan ei mitenkään johdonmukaisesti: välillä ohjeissa nimetään esimerkiksi Bombay Sapphire tai Appleton Special, mutta välillä taas niissä lukee vain "giniä" tai "tummaa rommia". Tämä toisaalta sopii hyvin Easterin filosofiaan – sikäli kuin termiä voi perustellusti käyttää – jossa kulmakivenä on oman näkemyksen löytäminen ja toteuttaminen cocktailien tekemisessä. Lukijan omille mieltymyksille on jätetty tilaa myös drinkkien tarjoilussa, johon monissa resepteissä annetaan väkevämpi ja laimeampi vaihtoehto. Easter itse on selvästi enemmän
straight up- kuin
on the rocks -miehiä, ja blendaamiseen hän tuntuu suhtautuvan suorastaan nuivasti, pitäen sitä useimmissa tapauksissa lähinnä ravintoloiden tapana lisätä katteitaan tinkimällä raaka-aineiden laadusta. Ääriesimerkki on Easterin versio
Zombiesta, johon ei edes tekovaiheessa tule jäitä laisinkaan, vaan se jäähdytetään jääkaapissa.
Muutenkaan Easter ei antamissaan drinkkiohjeissa pyri autenttisuuteen, vaan esittelee mieluummin itse viilaamiaan reseptejä ja selittää, miksi ne ovat juuri sellaisia kuin ovat. Oikeastaan ainoan poikkeuksen tekee kirjan kuudes luku, otsikoltaan
Cocktails of the South Pacific, jonka aiheena ovat Johnny Easterin väliaikaisissa Tyynenmeren-baareissa tarjolla olleet sekoitukset. Tämä on myös ainoa luku, joka keskittyy yksinomaan drinkkiresepteihin eikä niiden taustalla piileviin yleisempiin viisauksiin. Viimeisessä, kahdeksannessa luvussa Pietariin asettunut Easter käsittelee Venäjän nousevaa cocktailkulttuuria ja nostaa esiin hyväksi havaitsemiaan itäeurooppalaisia raaka-aineita, joiden joukkoon hän on suomalaisittain ilahduttavasti kelpuuttanut Lapponia-merkkiset marjaliköörit.
Kaiken kaikkiaan Easterin kirjaa voi suositella, mutta jonkin verran isommalla varauksella kuin Berryn opuksia, kahdesta syystä. Ensinnäkään Easter ei tarinaniskijänä ole aivan Berryn veroinen, joten ihan silkkana lukuviihteenä
Cocktails of the South Pacific and Beyond ei nouse samalle tasolle kuin
Beachbum Berry's Sippin' Safari. Toisekseen Easterin teoksen kohderyhmä on kapeampi: sen opeista hyötyy vasta vähän edistyneempi cocktailharrastaja, jolla on jo ainakin kohtalainen ymmärrys siitä, miten eri perusraaka-aineet pelaavat keskenään yhteen ja miten niistä rakentuu kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa. Itse pari vuotta miksailua harrastaneena en kehtaa väittää, että saisin kirjasta kaiken hyödyn irti, mutta uskon, että sen pariin tulee aika ajoin palanneeksi uusin silmin, kun alkaa tuntua siltä, että lisäinspiraatiolle olisi tarvetta. Joitakin kirjan tarjoamista resepteistä aion kokeilla nyt pääsiäisen aikaan, joten blogin lukijoille on luvassa ensimmäiset maistiaiset ihan lähipäivinä.
Tuatara Brewery, jonka Sauvinova Single Hop Pale Alesta pidin kovasti, on tehnyt invaasion Ouluun: sen tuotteita on saatavilla ainakin kahdesta täkäläisestä olutkulttuurin sanansaattajasta, perinteisestä Leskisestä sekä uudemmasta tulokkaasta Roosterista. Todennäköisesti en niitä kaikkia ehdi edes maistamaan, mutta älköön ainakaan kukaan sanoko, etten yrittänyt! Muuten, ennen kuin kukaan huomauttaa: tiedän, ettei Tuataran kotipaikka ole Rotorua, mutta en ole koskaan voinut vastustaa hyvää sanaleikkiä, enkä näe mitään syytä aloittaa nyt.
Pullosta nauttimani Outrigger puolestaan on väriltään oljenkeltainen ja kristallinkirkasta Mot Eurekaa hivenen sameampi. Pullon kyljessä luvataan trooppisia hedelmiä, ja niitä kyllä löytyykin sekä tuoksusta että mausta kuin hyvin varustetusta lahjakorista konsanaan. Mot Eurekaan verrattuna Outriggerin maku on selvästi tasapainoisempi, epämiellyttävää kitkeryyttä ei ole edes jälkimaussa. Toki katkeroaineiden määräkin on alle puolet Mot Eurekan lukemasta, ja varovaisen humaloinnin hintana oluen mausta jää puuttumaan intensiteettiä; happo dominoi liikaa. Näin suomalaiseen kontekstiin siirrettynä kesäinen ja helposti juotava Outrigger olisi esimerkiksi hyvinkin mainio saunajuoma, mutta maistelun kannalta Sauvinova oli huomattavasti mielenkiintoisempi tapaus.
