Kia ora! Uuden-Seelannin matkapäiväkirja alkaa viimein. Aloitin juuri kesälomani toisen osan ja olen vaihteeksi kotimaan kamaralla, jossa säät eivät kylläkään juuri nyt ole ihan niin kesäiset kuin olisin toivonut. No, sitä suuremmalla syyllä nyt on hyvin aikaa paneutua blogin kirjoittamiseen, mutta mistäs tässä oikein lähtisi liikkeelle?
No, aloitetaan maantieteestä. Mikään trooppinen maa Uusi-Seelanti ei ole, vaan se sijaitsee eteläisen pallonpuoliskon lauhkealla vyöhykkeellä, mutta se muodostaa yhden kulman niin sanotusta Polynesian kolmiosta, jonka kaksi muuta nurkkaa ovat Havaiji ja Pääsiäissaari. Periaatteessa nyt ollaan siis ihka aidossa Polynesiassa eikä missään tikibaarin romanttisessa fiktiossa, ja vaikka kaupunkien ulkopuolella liikkuessa havupuut ja lammaslaumat vievät ajatukset herkästi takaisin Suomeen ja Irlantiin, lukuisat maorinkieliset paikannimet muistuttavat siitä, että Eurooppa on kovin kaukana.
Uusi-Seelanti koostuu kahdesta pääsaaresta, joiden nimet ovat sangen proosallisesti Pohjoissaari ja Eteläsaari, sekä noin kuudestasadasta pienemmästä saaresta. Suurimmista kaupungeista Pohjoissaarella sijaitsevat Auckland ja pääkaupunki Wellington, Eteläsaarella puolestaan vuoden 2011 suuren maanjäristyksen pahoin vaurioittama Christchurch. Järistykset johtuvat maan sijainnista Tyynenmeren ja Indo-Australian mannerlaattojen saumakohdassa; Uusi-Seelanti on osa niin sanottua Tyynenmeren tulirengasta ja siellä on myös useita aktiivisia tulivuoria. Siellä ollessani sattuikin itse asiassa peräti magnitudin 7 maanjäristys, mutta tapahtumapaikka oli kaukana merellä asuttamattomien Kermadecsaarten lähettyvillä, enkä itse havainnut Aucklandissa pienintäkään tutinaa.
Ihmisasutus saapui Uuteen-Seelantiin verrattain myöhään: ensimmäiset polynesialaiset uudisasukkaat, nykyisten maorien esi-isät, rantautuivat saarille 1200-luvun loppupuolella. Ensimmäinen eurooppalainen tutkimusmatkailija, jonka tiedetään löytäneen saaret, oli hollantilainen Abel Tasman vuonna 1642, ja nimi Uusi-Seelanti juontaakin juurensa Alankomaiden Zeelandin provinssista. Tämän jälkeen eurooppalaisia ei saarilla nähty ennen kuin runsaat sata vuotta myöhemmin, vuonna 1769, jolloin sinne saapui brittikapteeni James Cook ensimmäisellä Tyynenmeren-tutkimusmatkallaan. Cook kartoitti retkellään molempien pääsaarten rannikot, ja hänen mukaansa on nimetty niitä erottava Cookinsalmi sekä Uuden-Seelannin korkein vuori, Eteläsaarella sijaitseva Mount Cook.
Cookin jälkeen saarille alkoi ilmaantua eurooppalaisia ja amerikkalaisia pyytämään valaita ja hylkeitä, käymään kauppaa sekä vähitellen myös asuttamaan maata. Vuonna 1788 suurin osa Uudesta-Seelannista tuli osaksi Britannian Australiaan perustamaa Uuden Etelä-Walesin rangaistussiirtokuntaa, joskin käytännön merkitystä tällä oli niukasti. Vasta puoli vuosisataa myöhemmin alkoi tapahtua toden teolla, kun Britannian kruunu alkoi päättäväisemmin vakiinnuttaa valtaansa saarilla ja lähetti laivastoupseeri William Hobsonin neuvottelemaan maorien kanssa hallintovallan luovuttamisesta kruunulle. Vuonna 1840 kruunun edustajat ja yli viisisataa maoripäällikköä allekirjoittivat Waitangin sopimuksen, minkä jälkeen Uusi-Seelanti julistettiin omaksi erilliseksi siirtomaakseen ja Hobsonista tuli sen ensimmäinen kuvernööri. Vuonna 1907 Uusi-Seelanti muuttui siirtomaasta itsehallinnolliseksi dominioksi, ja täysin itsenäinen valtio siitä tuli lopulta vuonna 1947, kun sen parlamentti ratifioi vuoden 1931 Westminsterin säädöksen.
Waitangin sopimusta voidaan pitää nykymuotoisen Uuden-Seelannin perustamisasiakirjana, ja sen solmimispäivää 6.2. juhlitaan nykyisin Uuden-Seelannin kansallispäivänä. Vaikka kyseessä oli muodollisesti vapaaehtoinen ja rauhanomainen vallansiirto, kaikki maoripäälliköt eivät sitä toki allekirjoittaneet, joko koska he kieltäytyivät tai koska heitä ei edes tavoitettu. Sopimuksen maorin- ja englanninkieliset versiot eivät sisällöllisesti täysin vastaa toisiaan, mistä on seurannut erimielisyyksiä sen tulkinnasta, ja pian sen solmimisen jälkeen puhkesikin sarja aseellisia konflikteja, joissa siirtomaavalta ja sille uskolliset maorit lopulta kukistivat kruunun valtaa vastustaneet maorijoukot ja joiden seurauksena tuhansia neliökilometrejä maorien maita takavarikoitiin laittomasti. Vuonna 1975 perustettiin Waitangin sopimuksen rikkomuksia tutkimaan erityinen komissio, joka on edelleen toiminnassa, ja muutenkin maa tuntuu ottavan alkuperäiskansan oikeudet vakavasti, mikä näkyy muun muassa siinä, että maori on yksi Uuden-Seelannin virallisista kielistä englannin ja viittomakielen ohella.
Se historiasta ainakin tällä erää, palataanpa nykypäivään ja omaan tutkimusmatkaani. Nykyisin Uuteen-Seelantiin päästäkseen ei onneksi enää tarvitse viettää kuukausia merellä, mutta jonkin verran epämukavuutta saa kuitenkin varautua sietämään, kun sinne matkustaa kirjaimellisesti toiselta puolen maapalloa. Reissuni alkoi seitsemän ja puolen tunnin lennolla Dublinista Dubaihin, josta jatkoin parin tunnin vaihtoajalla Sydneyhin – 14 tuntia yhtä soittoa. Sydneyssä minua odotti 12 tunnin välipysähdys, jonka käytin hyväkseni lähtemällä keskustaan muutaman tunnin tehovisiitille, koska pitihän se oopperatalo nyt nähdä omin silmin kun siihen kerran tarjoutui tilaisuus. Eteläisen pallonpuoliskon talvesta huolimatta päivä oli suomalaisittain mukavan kesäinen, ja Harbour Bridgen graniittipylvään laelta, jonne pääsi nousemaan 15 dollarin maksua vastaan, oli huikeat näköalat moneen suuntaan.
Viimeinen lento Sydneystä Wellingtoniin kesti kolmisen tuntia, perille saavuttiin vähän ennen keskiyötä paikallista aikaa; Uuden-Seelannin talviaika on yksitoista tuntia edellä Irlannin kesäaikaa, joten aikavyöhykkeen vaihdokseen sopeutuminen tulisi vaatimaan jonkin verran ponnisteluja. Tullikoirien varmistettua, ettei laukuissani ole kiellettyjä tavaroita kuten hedelmiä – Uusi-Seelanti varjelee hyvin tiukasti maatalouttaan ja uniikkia luontoaan kaikenlaisilta taudeilta, tuholaisilta ja vieraslajeilta – pääsin viimein siirtymään hotelliin, jossa nukkuminen ei onneksi ensimmäisenä yönä tuottanut vaikeuksia, vaikka sisäinen kelloni olikin ties missä ajassa. Mitä kaikkea sitten Wellingtonissa näinkään ja koinkaan, siitä lisää päiväkirjan seuraavassa osassa!
Yksi kotipuolessa lomailemisen monista hyvistä puolista on tietenkin oman kylän panimoiden viimeaikaisiin tuotoksiin tutustuminen, ja tällä kertaa molemmilta oululaisilta oli tarjolla blogin teemaan sopiva uutuus, joten kesän kunniaksi kuukauden kulaus otetaan tuplana. Sonnisaaren Palmua maistoin Roosterissa, jonka kellaripubi on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Oulun ykkösmestoista pienpanimo-oluiden ystävälle (ja sivumennen sanoen myös paikan hampurilaiset ovat kaupungin parhaimmistoa). Tämä Oseanian antimilla humaloitu pale ale on väriltään kirkas ja vaalean kullankeltainen, raikkaan kesäisessä tuoksussa on ananasta ja ehkäpä aavistus mangoa tai persikkaa. Maun puolesta olut ei kuitenkaan ole mikään hedelmäpommi, vaan pikemminkin yllättävän maltainen ja täyteläinen, joskin myös pirtsakan hapokas. Humalointi on sangen kesy, ja olutta voisi luonnehtia helpoksi kesäjuomaksi, joka sopinee moneen käyttöön, vaikkapa grilliruokien palanpainikkeeksi – ainakin burgerin kaverina se toimi oikein hyvin. 
Toinen oululaispanimo teki viimevuotiseen tapaan Titta på Tuira -korttelifestivaalille nimikko-oluen, joka viime vuonna oli vadelmalla maustettu Berliner weisse. Hapan on myös tämänvuotinen juoma, mutta huomattavasti trooppisempi: makua sille antavat ananas, persikka, sitruunankuori ja yuzu-sitrushedelmä. Olut on samea ja keltainen, jotain oljen ja kullan väliltä, ja tuoksu on odotetusti hapokkaan sitruksinen ja trooppinen. Maku on mukavan kirpakka ja ananas nousee selvästi esille, humalointi on tässäkin oluessa hyvin säyseä. Poreilevan alun jälkeen maku tuntuu vähän pliisulta ja mehumaiselta, mutta jälkimaku on miellyttävän viljainen. Loppujen lopuksi yllättävän moniulotteinen tapaus, mutta ehkä tämäkin silti enemmän mallia kevyt kesäpäivän raikastaja kuin runollisen syvällinen maistelujuoma. Ruokajuomana kokeilisin kevyiden kalaruokien tai salaattien kumppanina.
