sunnuntai 18. elokuuta 2019

New Zealand story, osa 3: Auckland

Matkani seuraava etappi Auckland sijaitsee 490 kilometriä jokseenkin suoraan Wellingtonista pohjoiseen. Linnuntietä kaupunkien välinen etäisyys on siis jonkin verran lyhyempi kuin Helsingistä Ouluun, mutta siinä missä kyseinen matka taittuu VR:n kyydillä parhaimmillaan viidessä ja puolessa tunnissa, Wellingtonista Aucklandiin junailu vie aikaa tuplasti saman verran. Mitään kiireisen ihmisen hommaa junamatkailu Uudessa-Seelannissa ei siis todellakaan ole, mutta jos siirtymiseen on valmis uhraamaan lähes kokonaisen matkapäivän, palkinnoksi saa ihailtavakseen runsain mitoin hienoja maisemia. Rataverkko onkin pääasiassa rahtiliikenteen käytössä, ja harvakseltaan kulkevien pitkän matkan matkustajajunien ajatellaan olevan matkailijoille elämyksiä itsessään, mikä näkyy jo siinä, että niille on annettu mielikuvitusta kutkuttavat nimet: Northern Explorer (Auckland-Wellington), Coastal Pacific (Picton-Christchurch), Tranz Alpine (Christchurch-Greymouth).

Oma kulkupelini oli siis Northern Explorer, lähtöaika Wellingtonista 7.55. Istumapaikalta löytyvillä kuulokkeilla voi halutessaan kuunnella junan kulloisenkin sijainnin mukaan automaattisesti käynnistyviä selostuspätkiä, joissa kerrotaan, mitä kaikkea kiinnostavaa matkan varrella voi nähdä. Maisemien ohella rata itsessään on ainakin insinööritaidosta kiinnostuneille melkoinen nähtävyys, suurten korkeuserojen maassa kun riittää laaksoa ja kukkulaa, ja siten junaradan vetämiseksi on ollut tarpeen rakentaa jos jonkinlaista siltaa ja tunnelia. Yksi matkan mielenkiintoisimmista osuuksista onkin Raurimun spiraali, jossa rata laskeutuu jyrkästi mutkitellen ja kerran itsensä alittaen saaren keskiosan vulkaaniselta ylängöltä Whanganuijoen laaksoon. Legendan mukaan spiraalissa on joskus käynyt niinkin, että junankuljettaja on pimeällä ajaessaan tehnyt hätäjarrutuksen luultuaan oman junansa viimeisen vaunun perävaloja toiseksi junaksi.

Aucklandiin juna saapui hieman ennen iltaseitsemää. Yli 1,6 miljoonan asukkaan Auckland on Uuden-Seelannin selvästi suurin kaupunki, ja Waitangin sopimuksen solmimisen jälkeen se toimi myös maan pääkaupunkina vuoteen 1865, jolloin uudeksi pääkaupungiksi nimettiin Wellington. Rentoon ja tärkeilemättömään Wellingtoniin verrattuna Auckland tuntui heti paljon metropolimaisemmalta ja levottomammalta, mikä ei toki ole ihmekään, kun asukasluku on Wellingtoniin nähden nelinkertainen. Wellingtonin tavoin kaupungin nimi on peräisin brittiaatelistolta, tarkemmin ottaen Aucklandin jaarli George Edeniltä, joka urallaan toimi muun muassa laivastoministerinä ja Intian kenraalikuvernöörinä.

Saapumisillan ohjelmaksi riitti fish&chips ja olut hotellin läheltä löytyneessä kivassa pikku hipsteripubissa, mutta seuraavaksi päiväksi piti keksiä jo jotain tekemistäkin. Pienen arpomisen jälkeen päätin lähteä retkelle Waiheke-nimiselle saarelle, joka sijaitsee Haurakinlahdessa vain 40 minuutin lauttamatkan päässä Aucklandin keskustasta. Valinta osoittautui onnistuneeksi, sillä saari on oikein viehättävä ja siellä on mukavan luonnonläheisiä kävelyreittejä, joita kulkiessani tunsin välillä suorastaan katoavani viidakon keskelle, vaikka missään vaiheessa tuskin olin paljon sataa metriä etäämpänä lähimmästä autotiestä. Aktiviteettien ja rantojen ohella kävijöitä noin 9000 vakituisen asukkaan Waihekelle houkuttelevat saaren lukuisat pienet viinitilat, joiden antimiin voi tutustua vaikkapa tärkeimmän asutuskeskuksen Oneroan baareissa ja ravintoloissa, jos ei viitsi lähteä koluamaan itse tiloja. Vaelteluni päätteeksi päädyinkin italialaishenkiseen viinibaariin pinot gris -lasillisen ääreen pitämään sadetta ja katselemaan merelle illan hämärtyessä.

Seuraavana aamuna hyppäsin paikallisbussin kyytiin ja lähdin tutustumaan Aucklandin eläintarhaan. Tarhan asukeista minua kiinnostivat etenkin Uuden-Seelannin omat eläimet, joihin harvemmin missään törmää, siinä missä vaikkapa Afrikan savannien eläimistö on eläintarhojen vakiokamaa eikä siksi tunnu enää niin kovin eksoottiselta. Kiehtovinta katsottavaa tarhassa taisivatkin olla kiivilinnut – elämystä epäilemättä tehosti se, että kiivit ja muut etupäässä pimeän aikaan aktiiviset lajit on sijoitettu taloon, jossa vallitsee keinotekoinen yö ja siten hieman salaperäinen tunnelma. Muutenkin Uuden-Seelannin osaston mielenkiintoisinta antia olivat linnut sekä matelijat, kuten ikonisuudessaan lähes kiivin veroinen tuatara; omintakeisia nisäkkäitä ei Uudessa-Seelannissa, toisin kuin pussieläimistään tunnetussa Australiassa, juuri ole.

Iltapäivällä oli vuorossa yksi reissun ehdottomista kohokohdista: Auckland SkyJump, eräänlainen benjihypyn kontrolloidumpi versio, jossa hypätään Aucklandin keskustassa kohoavan Sky Towerin 53. kerroksesta maahan. Vaijerit pitävät huolen siitä, että hyppääjä pysyy pystyasennossa ja tömähtää hypyn päätteeksi pehmeästi jaloilleen 192 metriä alempana odottavalle laskeutumisalustalle. Pudotus kestää vain kymmenisen sekuntia, mutta sinäkin aikana hyppääjän vauhti ehtii kiihtyä yli 80 kilometriin tunnissa, ja adrenaliiniryöpsähdys on ainakin extreme-lajeja harrastamattomalle melkoinen. Jälkeenpäin voi halutessaan ostaa itselleen muistoksi valokuvia ja videoita omasta suorituksestaan, minkä lisäksi jokainen hyppääjä saa kunniakirjan, t-paidan sekä vapaalipun Sky Towerin näköalatasanteelle.

Illalla kävin palkitsemassa itseni uskalluksesta päivällisellä ja parilla drinkillä The Good Luck Coconut -tikiravintolassa. Paikan aasialaisvaikutteinen ruoka oli oikein kelpoa, muttei itsessään niin hyvää, että vierailu kannattaisi pelkästään sen takia. Cocktailit onneksi olivat oikein maukkaita: Zombie Apocalypse oli esikuvansa tavoin runsaan romminen mutta silti petollisen pehmeä ja hedelmäinen, valkosuklainen Fantasy Island puolestaan sopivan dekadentisti jälkiruokamainen ja lisäksi hauskan näköinen, koristeena drinkissä kellui pallonmuotoisen jääpalan sisään jäädytetty kukkanen. Illan ja samalla Aucklandin-vierailuni päätteeksi kävin vielä Sky Towerissa ihailemassa öistä kaupunkimaisemaa ja nauttimassa kuohuviinilasillisen näköalaravintolassa. Aamulla jatkoin matkaani kohti Rotoruaa, mutta siitä enemmän päiväkirjan seuraavassa osassa.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kuukauden kulaus / baanalla: Ei merta edemmäs, osa 3

Mikä? Palmu Pacific Ale. Sonnisaari panimo. Alk. 4,6%.
Missä? Cafe Rooster, Oulu.

Yksi kotipuolessa lomailemisen monista hyvistä puolista on tietenkin oman kylän panimoiden viimeaikaisiin tuotoksiin tutustuminen, ja tällä kertaa molemmilta oululaisilta oli tarjolla blogin teemaan sopiva uutuus, joten kesän kunniaksi kuukauden kulaus otetaan tuplana. Sonnisaaren Palmua maistoin Roosterissa, jonka kellaripubi on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Oulun ykkösmestoista pienpanimo-oluiden ystävälle (ja sivumennen sanoen myös paikan hampurilaiset ovat kaupungin parhaimmistoa). Tämä Oseanian antimilla humaloitu pale ale on väriltään kirkas ja vaalean kullankeltainen, raikkaan kesäisessä tuoksussa on ananasta ja ehkäpä aavistus mangoa tai persikkaa. Maun puolesta olut ei kuitenkaan ole mikään hedelmäpommi, vaan pikemminkin yllättävän maltainen ja täyteläinen, joskin myös pirtsakan hapokas. Humalointi on sangen kesy, ja olutta voisi luonnehtia helpoksi kesäjuomaksi, joka sopinee moneen käyttöön, vaikkapa grilliruokien palanpainikkeeksi – ainakin burgerin kaverina se toimi oikein hyvin.

Mikä? Titta på Tuira. Maistila. Alk. 4,5%.
Missä? Prisma Linnanmaa, Oulu.

Toinen oululaispanimo teki viimevuotiseen tapaan Titta på Tuira -korttelifestivaalille nimikko-oluen, joka viime vuonna oli vadelmalla maustettu Berliner weisse. Hapan on myös tämänvuotinen juoma, mutta huomattavasti trooppisempi: makua sille antavat ananas, persikka, sitruunankuori ja yuzu-sitrushedelmä. Olut on samea ja keltainen, jotain oljen ja kullan väliltä, ja tuoksu on odotetusti hapokkaan sitruksinen ja trooppinen. Maku on mukavan kirpakka ja ananas nousee selvästi esille, humalointi on tässäkin oluessa hyvin säyseä. Poreilevan alun jälkeen maku tuntuu vähän pliisulta ja mehumaiselta, mutta jälkimaku on miellyttävän viljainen. Loppujen lopuksi yllättävän moniulotteinen tapaus, mutta ehkä tämäkin silti enemmän mallia kevyt kesäpäivän raikastaja kuin runollisen syvällinen maistelujuoma. Ruokajuomana kokeilisin kevyiden kalaruokien tai salaattien kumppanina.


torstai 25. heinäkuuta 2019

New Zealand story, osa 2: Wellington

Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington sijaitsee Pohjoissaaren eteläkärjessä Cookinsalmeen kuuluvan luonnonsataman rannalla. Asukkaita kaupungissa on noin 420 000 ja koko maassa niukasti alle viisi miljoonaa, joten näin Suomeen ja Irlantiin tottuneena ihan täysin mukavuusalueella mennään. Nimensä kaupunki on saanut Wellingtonin herttua Arthur Wellesleyltä, siltä samaiselta joka päihitti Napoleonin Waterloon taistelussa.

Vietin Wellingtonissa aluksi neljä päivää osallistuen konferenssiin, joka järjestettiin Uuden-Seelannin kansallismuseo Te Papassa. Museo esittelee monipuolisesti maan kulttuuria, historiaa ja luontoa, ja se on Wellingtonin-kävijälle ehdottoman suositeltava kohde, etenkin kun sinne on joitakin erikoisnäyttelyitä lukuunottamatta vapaa pääsy. Konferenssiohjelman lomassa oli mukavasti aikaa tutkia museota, jossa erityisen suuren vaikutuksen minuun teki maorikansan historiaa ja kulttuuria esittelevä osasto lukuisine upeine veistoksineen ja muine käsintehtyine käyttö- ja koriste-esineineen. Perinteisiä materiaaleja näissä ovat paikalliset puulajit, kasvikuidut, paua-kotiloiden kuoret ja jaden kaltainen pounamu-kivi, modernimmat tekijät ovat ottaneet käyttöön myös uudempia materiaaleja kuten metalleja. Valokuvaaminen museon tässä osassa oli kulttuuri- ja tekijänoikeussyistä kielletty – hyvä muistutus siitä, että esineet edustavat elävää kulttuuria eivätkä mitään rommibaarin nurkassa nököttävää eksotiikkaa. Myös erityisesti tätä näyttelyä varten luotu ambient-henkinen taustamusiikki ohjasi suhtautumaan näyttelyesineisiin asiaankuuluvalla kunnioituksella.

Museon luonnonhistorialliselta osastolta jäivät mieleen erityisesti Uuden-Seelannin sukupuuttoon kuolleet jättiläislinnut, lentokyvytön moa ja sitä saalistanut haastinkotka, sekä kolmas jättiläinen, uusiseelantilaisen kalastusaluksen Eteläiseltä jäämereltä vahingossa pyydystämä lähes 500-kiloinen kolossikalmari. Peter Weirin hienon Gallipoli-elokuvan useampaan otteeseen nähneenä olin myös kovasti kiinnostunut osastosta, jossa esitellään tätä ensimmäisen maailmansodan kampanjaa, johon Australian ja Uuden-Seelannin yhteinen armeijakunta (Australian and New Zealand Army Corps, ANZAC) osallistui osana brittiarmeijaa. Anzac-joukkojen sodan merkitys australialaisille ja uusiseelantilaisille kansallisen identiteetin muovaajana vaikuttaisi olevan ainakin jossain määrin verrattavissa siihen, mitä talvisota merkitsee suomalaisille, ja Gallipolin maihinnousun vuosipäivä 25.4. eli Anzac Day on molemmissa maissa yleinen vapaapäivä.

Wellingtonin pienpanimoskene on erinomaisen eläväinen, ja etenkin Te Aron kaupunginosassa käsityöläispanimoja ja käsityöläisoluisiin keskittyviä baareja on pilvin pimein. Illanviettopaikkojen valinnassa vaikeuksia tuottikin lähinnä se, että lupaavan kuuloisia paikkoja oli tarjolla paljon enemmän kuin vapaita iltoja niiden koluamiseen. Mitään erityisiä muistiinpanoja en koko matkan aikana tehnyt sen paremmin ravintoloista kuin niiden antimistakaan, mutta yleiseksi mielikuvaksi jäi, että tarjonta on ilahduttavan runsasta, monipuolista ja kokeilevaa. Yksittäisistä oluista parhaiten jäivät mieleen Fork & Brewerin passionhedelmällä ja katajalla maustettu hapanolut Tainted Love sekä Yeastie Boysin Earl Grey -teellä maustettu Gunnamatta-IPA. Sivumennen sanoen myös pienpaahtimoja ja kahviloita on Wellingtonissa runsain mitoin, joten kaupunki on varsinainen hipsterimekka.

Ruoka Wellingtonissa, ja Uudessa-Seelannissa yleensäkin, oli hyvää, muttei mitenkään erityisen eksoottista. Valtaosa nykyväestöstä on eurooppalaista ja eritoten brittiläistä alkuperää, mikä näkyy ihan konkreettisesti muun muassa siinä, että fish and chipsin kaltaiset englantilaiset klassikot ovat suosittuja sielläkin. Muutenkin ruuanlaittotyyli vaikutti olevan varsin länsieurooppalainen ja raaka-aineet enimmäkseen tuttuja, joskin meren antimissa siellä törmäsi välillä sellaisiin lajeihin, joista en ollut aiemmin kuullutkaan. Uuden-Seelannin maatalouden vientituotteista meillä tunnettaneen parhaiten lampaanliha ja viinit, mutta myös maitotuotteita viedään paljon, ja meijeriyhtiö Fonterra onkin maan suurin yritys. Viime vuosina maassa on panostettu enenevässä määrin kalanviljelyyn, jonka päätuotteita ovat vihersimpukat, osterit ja kuningaslohi.

Herkuttelun vastapainoksi harrastin myös hieman terveitä elämäntapoja ja patikoin eräänä päivänä Wellingtonin keskustan itäpuolella kohoavan parisataametrisen Mount Victoria- eli Matairangi-kukkulan laella sijaitsevalle näköalapaikalle. Kukkulalta oli komeat näkymät kaupunkiin, satamaan sekä kansainvälisen lentoaseman suuntaan ja sen takana avautuvalle Tyynelle valtamerelle, joskin päivä oli pilvinen ja maisemat sen vuoksi vähän tylsänharmaita. Myöhemmin kävi ilmi, että kukkulalla olisi ollut myös paikkoja, joissa on kuvattu kohtauksia Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuviin, mutta ne jäivät tällä reissulla näkemättä. Konferenssin päätöspäivän jälkeisenä aamuna otin taksin Wellingtonin rautatieasemalle ja jatkoin matkaani junalla pohjoiseen kohti Uuden-Seelannin suurinta kaupunkia Aucklandia. Junamatkasta ja kaupungista enemmän päiväkirjan seuraavassa osassa!

maanantai 15. heinäkuuta 2019

New Zealand story, osa 1: Prologi

Kia ora! Uuden-Seelannin matkapäiväkirja alkaa viimein. Aloitin juuri kesälomani toisen osan ja olen vaihteeksi kotimaan kamaralla, jossa säät eivät kylläkään juuri nyt ole ihan niin kesäiset kuin olisin toivonut. No, sitä suuremmalla syyllä nyt on hyvin aikaa paneutua blogin kirjoittamiseen, mutta mistäs tässä oikein lähtisi liikkeelle?

No, aloitetaan maantieteestä. Mikään trooppinen maa Uusi-Seelanti ei ole, vaan se sijaitsee eteläisen pallonpuoliskon lauhkealla vyöhykkeellä, mutta se muodostaa yhden kulman niin sanotusta Polynesian kolmiosta, jonka kaksi muuta nurkkaa ovat Havaiji ja Pääsiäissaari. Periaatteessa nyt ollaan siis ihka aidossa Polynesiassa eikä missään tikibaarin romanttisessa fiktiossa, ja vaikka kaupunkien ulkopuolella liikkuessa havupuut ja lammaslaumat vievät ajatukset herkästi takaisin Suomeen ja Irlantiin, lukuisat maorinkieliset paikannimet muistuttavat siitä, että Eurooppa on kovin kaukana.

Uusi-Seelanti koostuu kahdesta pääsaaresta, joiden nimet ovat sangen proosallisesti Pohjoissaari ja Eteläsaari, sekä noin kuudestasadasta pienemmästä saaresta. Suurimmista kaupungeista Pohjoissaarella sijaitsevat Auckland ja pääkaupunki Wellington, Eteläsaarella puolestaan vuoden 2011 suuren maanjäristyksen pahoin vaurioittama Christchurch. Järistykset johtuvat maan sijainnista Tyynenmeren ja Indo-Australian mannerlaattojen saumakohdassa; Uusi-Seelanti on osa niin sanottua Tyynenmeren tulirengasta ja siellä on myös useita aktiivisia tulivuoria. Siellä ollessani sattuikin itse asiassa peräti magnitudin 7 maanjäristys, mutta tapahtumapaikka oli kaukana merellä asuttamattomien Kermadecsaarten lähettyvillä, enkä itse havainnut Aucklandissa pienintäkään tutinaa.

Ihmisasutus saapui Uuteen-Seelantiin verrattain myöhään: ensimmäiset polynesialaiset uudisasukkaat, nykyisten maorien esi-isät, rantautuivat saarille 1200-luvun loppupuolella. Ensimmäinen eurooppalainen tutkimusmatkailija, jonka tiedetään löytäneen saaret, oli hollantilainen Abel Tasman vuonna 1642, ja nimi Uusi-Seelanti juontaakin juurensa Alankomaiden Zeelandin provinssista. Tämän jälkeen eurooppalaisia ei saarilla nähty ennen kuin runsaat sata vuotta myöhemmin, vuonna 1769, jolloin sinne saapui brittikapteeni James Cook ensimmäisellä Tyynenmeren-tutkimusmatkallaan. Cook kartoitti retkellään molempien pääsaarten rannikot, ja hänen mukaansa on nimetty niitä erottava Cookinsalmi sekä Uuden-Seelannin korkein vuori, Eteläsaarella sijaitseva Mount Cook.

Cookin jälkeen saarille alkoi ilmaantua eurooppalaisia ja amerikkalaisia pyytämään valaita ja hylkeitä, käymään kauppaa sekä vähitellen myös asuttamaan maata. Vuonna 1788 suurin osa Uudesta-Seelannista tuli osaksi Britannian Australiaan perustamaa Uuden Etelä-Walesin rangaistussiirtokuntaa, joskin käytännön merkitystä tällä oli niukasti. Vasta puoli vuosisataa myöhemmin alkoi tapahtua toden teolla, kun Britannian kruunu alkoi päättäväisemmin vakiinnuttaa valtaansa saarilla ja lähetti laivastoupseeri William Hobsonin neuvottelemaan maorien kanssa hallintovallan luovuttamisesta kruunulle. Vuonna 1840 kruunun edustajat ja yli viisisataa maoripäällikköä allekirjoittivat Waitangin sopimuksen, minkä jälkeen Uusi-Seelanti julistettiin omaksi erilliseksi siirtomaakseen ja Hobsonista tuli sen ensimmäinen kuvernööri. Vuonna 1907 Uusi-Seelanti muuttui siirtomaasta itsehallinnolliseksi dominioksi, ja täysin itsenäinen valtio siitä tuli lopulta vuonna 1947, kun sen parlamentti ratifioi vuoden 1931 Westminsterin säädöksen.

Waitangin sopimusta voidaan pitää nykymuotoisen Uuden-Seelannin perustamisasiakirjana, ja sen solmimispäivää 6.2. juhlitaan nykyisin Uuden-Seelannin kansallispäivänä. Vaikka kyseessä oli muodollisesti vapaaehtoinen ja rauhanomainen vallansiirto, kaikki maoripäälliköt eivät sitä toki allekirjoittaneet, joko koska he kieltäytyivät tai koska heitä ei edes tavoitettu. Sopimuksen maorin- ja englanninkieliset versiot eivät sisällöllisesti täysin vastaa toisiaan, mistä on seurannut erimielisyyksiä sen tulkinnasta, ja pian sen solmimisen jälkeen puhkesikin sarja aseellisia konflikteja, joissa siirtomaavalta ja sille uskolliset maorit lopulta kukistivat kruunun valtaa vastustaneet maorijoukot ja joiden seurauksena tuhansia neliökilometrejä maorien maita takavarikoitiin laittomasti. Vuonna 1975 perustettiin Waitangin sopimuksen rikkomuksia tutkimaan erityinen komissio, joka on edelleen toiminnassa, ja muutenkin maa tuntuu ottavan alkuperäiskansan oikeudet vakavasti, mikä näkyy muun muassa siinä, että maori on yksi Uuden-Seelannin virallisista kielistä englannin ja viittomakielen ohella.

Se historiasta ainakin tällä erää, palataanpa nykypäivään ja omaan tutkimusmatkaani. Nykyisin Uuteen-Seelantiin päästäkseen ei onneksi enää tarvitse viettää kuukausia merellä, mutta jonkin verran epämukavuutta saa kuitenkin varautua sietämään, kun sinne matkustaa kirjaimellisesti toiselta puolen maapalloa. Reissuni alkoi seitsemän ja puolen tunnin lennolla Dublinista Dubaihin, josta jatkoin parin tunnin vaihtoajalla Sydneyhin – 14 tuntia yhtä soittoa. Sydneyssä minua odotti 12 tunnin välipysähdys, jonka käytin hyväkseni lähtemällä keskustaan muutaman tunnin tehovisiitille, koska pitihän se oopperatalo nyt nähdä omin silmin kun siihen kerran tarjoutui tilaisuus. Eteläisen pallonpuoliskon talvesta huolimatta päivä oli suomalaisittain mukavan kesäinen, ja Harbour Bridgen graniittipylvään laelta, jonne pääsi nousemaan 15 dollarin maksua vastaan, oli huikeat näköalat moneen suuntaan.

Viimeinen lento Sydneystä Wellingtoniin kesti kolmisen tuntia, perille saavuttiin vähän ennen keskiyötä paikallista aikaa; Uuden-Seelannin talviaika on yksitoista tuntia edellä Irlannin kesäaikaa, joten aikavyöhykkeen vaihdokseen sopeutuminen tulisi vaatimaan jonkin verran ponnisteluja. Tullikoirien varmistettua, ettei laukuissani ole kiellettyjä tavaroita kuten hedelmiä – Uusi-Seelanti varjelee hyvin tiukasti maatalouttaan ja uniikkia luontoaan kaikenlaisilta taudeilta, tuholaisilta ja vieraslajeilta – pääsin viimein siirtymään hotelliin, jossa nukkuminen ei onneksi ensimmäisenä yönä tuottanut vaikeuksia, vaikka sisäinen kelloni olikin ties missä ajassa. Mitä kaikkea sitten Wellingtonissa näinkään ja koinkaan, siitä lisää päiväkirjan seuraavassa osassa!



sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Kuukauden kulaus / baanalla: Shake it, baby!

Mikä? Milkshake IPA. Porterhouse Brewing Company, Irlanti. Alk. 6,0%, 16 IBU.
Missä? Porterhouse Central, Dublin.

Palasin Uudesta-Seelannista Dubliniin runsas viikko sitten, mutta matkaraportin aloitus saa luvan vielä odottaa. Kirjoittelin kyllä joitakin kappaleita jo matkalla ollessani, ja ylioptimistisesti ajattelin, että ehtisin jopa julkaista postauksen tai pari Uudesta-Seelannista käsin, mutta tietenkin kävi niin, että minulla oli siellä koko ajan paljon parempaakin tekemistä. Paluun jälkeen aika on puolestaan vierähtänyt töihin totutellessa ja matkan rasituksista toipuessa, joten blogin kirjoittaminen ei ole oikein jaksanut innostaa. Nyt sitten, kun tilanne on viimein normalisoitunut, kuukausi onkin jo loppumaisillaan, joten on jälleen kuukauden kulauksen aika.

Dublinilaisen Porterhouse-panimon Milkshake IPA on laktoosilla pyöristetty India pale ale, johon eksoottista lisämaustetta tuovat karambola ja kaktusviikuna. Nautintapaikkana oli tällä kertaa jonkinlaiseksi kantapaikakseni muodostuneen The Whitworthin sijaan toinen saman panimon baari, Dublinin keskustassa Grafton Streetin shoppailualueen tuntumassa sijaitseva Porterhouse Central. Olut on kirkas ja hailakan kullankeltainen, tuoksu on hedelmäinen ja hitusen hapan – liekö laktoosi, joka vie ajatukset happamiin maitotuotteisiin? Maussa laktoosin makeus tuntuu selvästi, humalakin puraisee mutta lempeästi. Muut makuaineet tulevat esiin lähinnä jonkinlaisena yleisenä trooppisena fiiliksenä, mutta toisaalta enpä voi sanoa, että etenkään kaktusviikuna olisi minulle mitenkään tuttu maku, joten on hyvin vaikea sanoa, missä määrin se erottuu. Kokonaisuus ei ole hullumpi, mutta makeus alkaa pidemmän päälle hieman etoa; puoli pinttia riittäisi hyvin, tai sitten olut kaipaisi kaverikseen jotakin tasapainottavaa ruokaa, kenties juustolautasen.


lauantai 1. kesäkuuta 2019

Kuukauden kulaus: Sitruksinen sivuvaunu

Mikä? Sidecar Orange IPA. Sierra Nevada Brewing Co., USA. Alk. 6,8%, 35 IBU.
Missä? Sweeney's Wine Merchants, Glasnevin, Dublin.

Kuukauden ainoaksi postaukseksi näyttää tällä kertaa jäävän kuukauden kulaus, ja tämän julkaisupäiväksi taitaakin itse asiassa tulla kesäkuun ensimmäinen, vaikka täällä Irlannissa ollaankin vielä toukokuun puolella. Oli miten oli, lähitulevaisuudessa asiaa on taas vähän runsaammin – Tikiloikka lähtee nimittäin matkalle Uuteen-Seelantiin! Nimellisesti reissun tarkoituksena on osallistua konferenssiin Wellingtonissa, mutta koska matka kestää minimissäänkin yhteen suuntaan alun toista vuorokautta, pelkän työn takia sinne ei olisi juurikaan järkeä matkustaa. Siispä pidänkin konferenssin päälle viikon verran lomaa ja käyn katselemassa, mitä pääkaupungin ulkopuolelta löytyy.

Siitä kuitenkin enemmän sitten aikanaan, nyt varsinaiseen asiaan! Sierra Nevada -panimon Sidecar on appelsiininkuorella maustettu IPA – ei mikään hullunrohkea konsepti, IPAt kun muutenkin ovat monesti sangen sitruksisia. Väriltään olut on vaalean kullankeltainen ja sameahko, tuoksu puolestaan on mehevän appelsiininen ja odotuksia herättävä. Maku lunastaakin odotukset, appelsiininkuori korostaa hienosti juoman luontaista sitruksisuutta ja kokonaisuus on suorastaan elegantti, appelsiinin maku on hienostunut kuin Cointreaussa tai jossain muussa laadukkaassa liköörissä. Sattumoisin sitruslikööri on tärkeässä roolissa Sidecar-nimisessä klassikkococktailissa; en tiedä, onko olut nimetty sen mukaan, mutta jos on, mielleyhtymälle löytyy kyllä perusteet. Tikiloikka arvostaa!

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Kuukauden kulaus: Superfoodia oluen muodossa

Mikä? Sippin' Pretty. Odell Brewing Company, USA. Alk. 4,5%.
Missä? Sweeney's Wine Merchants, Glasnevin, Dublin.

Tikiloikan perustamisen jälkeen erilaisia hedelmäoluita on tullut maisteltua sen verran, että mangon, passionhedelmän ja guavan kaltaiset eksoottiset hedelmät oluen mausteina alkavat tuntua jo vähän arkisilta. Siksipä olikin hauskaa löytää jotain hieman erilaista: coloradolaisen Odell Brewingin Sippin' Pretty -hapanolut heittää keitokseen guavan kaveriksi açai- ja seljanmarjoja sekä vielä ripauksen Himalajan ruususuolaa. Jo punainen väri kertoo, että mikään ihan tavallisin olut ei ole kyseessä, ja tuoksukin on olueksi epätyypillisen marjaisa. Vertailukohtaa hakee väkisinkin kuukausi sitten maistamastani Lervigin Passion Tangista, joka sekin oli hapan, hedelmäinen ja huomattavan epäolutmainen.

Maultaan Sippin' Pretty on raikas, pirtsakan hapokas ja voimakkaan marjamehumainen. Humalaa ei ole, mallastakin kovin niukasti – eli kyllä vain, melkoisen epätyypillinen tapaus tämäkin. Olut on helposti juotava, mutta jotenkin laiha, tukevampaa runkoa kaipaisin. Guavan ja etenkään suolan läsnäolosta maussa en osaa sanoa juuta enkä jaata, nimenomaan marjaisuus dominoi. Kaiken kaikkiaan jää sellainen fiilis, ettei lopputulos ole niin päräyttävä, että tällainen erikoisilla raaka-aineilla kikkailu olisi ollut tarpeen. Aivan mainio kuuman kesäpäivän raikastaja tämä kyllä epäilemättä olisi, ja voisin kuvitella, että se toimisi hyvin myös erilaisten olutcocktailien raaka-aineena.