Kuukauden kulaus / baanalla: Trooppinen humalapommi Tampereelta

Mikä? Tropic Bomb New Zealand IPA. Panimoravintola Plevna / Koskipanimo. Alk. 6,5%, 100 EBU.
Missä? Oluthuone Leskinen, Oulu.

Dominikaanisen tasavallan matkakertomukseni ei suinkaan ole vielä loppunut, mutta palatkaamme kuitenkin tässä välissä kotimaan kamaralle perinteisen kuukauden kulauksen ajaksi. Tämänkertainen kulaus matkaa luoksemme Tampereella vanhalla Finlaysonin tehdasalueella jo vuodesta 1994 toimineesta panimoravintola Plevnasta, tai oikeammin sen yhteydessä käsityöläisoluita valmistavasta Koskipanimosta. Maistelupaikkana oli jälleen Plevnaa vielä pari vuotta iäkkäämpi Oulun Leskinen.

Plevnan Tropic Bomb on tyyliltään New Zealand IPA, eli eteläisen Tyynenmeren humalia on käytetty. Väriltään olut on syvän kullankeltainen ja aavistuksen verran samea. Tuoksu on raikas ja rehevä, löytyy hedelmää ja jopa hieman punaisia marjoja. Ainoastaan pieni pistävyys antaa osviittaa siitä, mitä tuleman pitää – maistaessa humalakatkerot nimittäin iskevät päälle todella tymäkästi, niin että luulisi IPA-fanaatikoillekin kelpaavan. Ei siis ole mikään kevyt-IPA tämä näin. Meille muille, tai ainakin minulle itselleni, piisaisi kyllä iisimpikin humalointi, mikä on oikeastaan vähän sääli, sillä katkerotykityksen alla piileskelee oikein maukkaan greippinen pale ale, joka voisi hyvinkin mennä suosikkieni joukkoon, jos kokonaisuus olisi paremmin tasapainossa.

Rommipäiväkirja, osa 2: Mikä maa, mikä valuutta?

Vaikka Dominikaaninen tasavalta on Karibian valtioista suurimpia niin väestöltään, taloudeltaan kuin pinta-alaltaankin, se ei ehkä suomalaisille ole edes mielikuvien tasolla samalla tavalla tuttu kuin vaikkapa Kuuba tai Jamaika. Niinpä ajattelin, että pikku tietoisku siitä, millaiseen maahan oikein matkustinkaan, voisi olla paikallaan ennen kuin alan kertoa seikkaperäisemmin siitä, mitä siellä tein ja koin.

Jatkaakseni siitä, mihin elokuussa jäin, Kolumbuksen retkien jälkeen Hispaniolan saari oli aluksi Espanjan siirtomaana, mutta muutkin senaikaiset siirtomaavallat olivat siitä kiinnostuneita, ja 1600-luvulla Ranska saikin haltuunsa sen läntisen kolmanneksen, josta tuli Ranskan siirtokunta Saint-Domingue. Vuonna 1804 siirtokunta itsenäistyi ja siitä tuli Haiti – viimeinen sitä hallinnut Ranskan valtionpäämies oli muuten itse ensimmäinen konsuli (ei vielä keisari) Napoléon Bonaparte. Espanjan hallintaan jäänyt itäinen osa, Santo Domingo, puolestaan julistautui itsenäiseksi vuonna 1821, mutta liitettiin miltei välittömästi osaksi Haitia, joka siihen aikaan oli huomattavasti naapurimaataan voimakkaampi. Virallisesti Dominikaanisen tasavallan itsenäisyyden lasketaan alkavan vuodesta 1844, jolloin se irtautui Haitista, joskin vielä sen jälkeenkin se on ollut muutamaan otteeseen isompiensa miehittämänä, viimeksi 1960-luvulla, jolloin Yhdysvaltojen johtama interventio lopetti sotilasdiktaattori Rafael Trujillon salamurhaa seuranneesta valtakamppailusta syttyneen sisällissodan.

Kenraali Gregorio Luperón taisteli Espanjan miehitystä
vastaan ja nousi myöhemmin myös presidentiksi –
eräänlainen Dominikaanisen tasavallan Marski siis.

Trujillon diktatuurin kolme vuosikymmentä olivat harvinaisen synkkää aikaa ihmisoikeuksien näkökulmasta, eikä dominikaanilaisten herraonni sen jälkeenkään ole aina ollut ykkösluokkaa, mutta etenkin vuoden 1994 vilpillisiksi syytettyjen vaalien jälkeen demokratia maassa on vakiintunut. Kulttuurikin kukoistaa, ja erityisesti dominikaanilaiset merengue- ja bachata-musiikkityylit tunnetaan laajalti ulkomaillakin siinä missä vaikkapa kuubalainen son ja rumba. Näihin liittyen matkaopas jakoi hauskan tiedonjyväsen: kuulemma monet paikat, jotka päivisin toimivat autopesuloina, muuttuvat iltaisin tanssipaikoiksi, ne kun ovat silloin muuten tyhjän pantteina ja niissä on riittävästi avointa tilaa poppikoneille, baarille ja tanssijoille.

Dominikaanisen tasavallan talous kasvaa tätä nykyä varsin mukavaa vauhtia, eikä kenellekään liene yllätys, että yksi kasvun vetureista on juuri matkailu. Turismin merkitys paikallisten tienesteille näkyy perin konkreettisesti siinä, että missä vain ihmisten ilmoilla ulkomaalainen kulkeekin, tyrkyllä on jos jonkinlaisten palvelusten tarjoajia: kantajia, oppaita, takseja, rahanvaihtajia. Kaikki näistä tuskin ovat ihan laillisia, esimerkiksi valuutanvaihtoa saattaa tarjota kadunkulmassa muovituolissa setelitukko kädessään istuskeleva ukko. Seksiä ja huumeitakin on avoimesti kaupan, joten mikään rikkumaton trooppinen idylli ei tämäkään saari ole. Ehdottomasti hämmentävin kokemus olivat minua aivan kirkkaassa päivänvalossa aurinkoisen ystävällisesti lähestyneet pärinäpojat, joiden oletin olevan mopotakseja (motoconcho, halpa muttei välttämättä aivan turvallinen tapa taittaa lyhyitä matkoja kaupungissa), mutta jotka alkutervehdysten jälkeen alkoivatkin kysellä, kiinnostaisiko minua kannabis tai kokaiini.

Tyypillisiä soittimia merengue-musiikissa
ovat mm. güira (vas.) ja tambora (oik.).

Dominikaanisen tasavallan väestö, noin kymmenen miljoonaa, on etnisesti sangen monimuotoista, ja hiemankin tummemmalla hipiällä ja hiuksilla varustettu turisti saattaisi ajoittain onnistua sulautumaan paikallisten joukkoon, mutta pohjoismainen blondi pistää silmään vähän turhan helposti – ja vaikka vaaleus jostain syystä jäisikin joltakulta huomaamatta, all inclusive -resortin ranneke takuulla ei jää. "Casa Marina!" -huutoja saikin kuulla aika paljon Sosúan turistialueilla kävellessä, joskus myös "Terve terve!", joten mitä ilmeisimmin suomalaisia on niillä seuduilla nähty ennenkin. Välillä huutelu kävi vähän rasittavaksi, mutta onneksi kauppiaat ja avuntarjoajat eivät enimmäkseen ole liimaantuvaa sorttia, vaan antavat suosiolla periksi, kunhan heille vain sanoo "ei kiitos" ja jatkaa matkaansa.

Dominikaanisen tasavallan virallinen valuutta on peso, joita nykykurssilla menee yhteen euroon kuutisenkymmentä. Ainakin turistikohteissa myös Yhdysvaltain dollarit ovat monessa paikassa käypää valuuttaa, joissakin liikkeissä eurotkin. Maksukortit kelpuuttavia kauppoja ja ravintoloita on sen verran, että teoriassa ilman käteistäkin voisi pärjätä, mutta korttipäätteiden verkkoyhteydet ovat häiriöille alttiita, ja kerran jouduinkin lähtemään kaupungille pankkiautomaattia metsästämään, kun retkeä varatessa korttimaksu ei suostunut menemään läpi. Toisekseen käteistä tarvitaan tietenkin tippeihin kaikille niille avuliaille ihmisille, jotka kantavat laukkuja, tarjoilevat ruokaa ja juomaa, pitävät hotellihuoneen siistinä ja niin edespäin.

Dominikaaninen tasavalta on kaunis maa, muttei vailla
ongelmia. Kuvassa näkymä Isabel de Torres -vuorelta
Puerto Platan kaupunkiin ja Sosúan suuntaan.

Niin, tippaaminen. Vaikka olenkin ehtinyt elämäni aikana matkustella runsaanlaisesti, en voi sanoa, että olisin vielä oppinut antamaan tippejä täysin luontevasti. Erityisesti Yhdysvaltojen kaltaista institutionalisoitunutta tippikulttuuria vierastan; Dominikaanisessa tasavallassa meininki on hieman rennompi ja tippaaminen selvemmin vapaaehtoinen tapa kiittää hyväksi koetusta palvelusta, mutta sielläkin on kyllä tavanmukaista lisätä esimerkiksi ravintolalaskuun kymmenisen prosenttia palvelurahaa, joten mistään aivan spontaanista suorituksesta ei voi puhua. Toisaalta suomalainen turisti all inclusive -paketteineen onkin paikalliseen hinta- ja ansiotasoon suhteutettuna sen verran varakas, että tippejä jakelee kyllä ihan mielellään, kunhan vain muistaa huolehtia siitä, että pieniä seteleitä on aina käsillä. Amerikkalaiset tippaamiseen tottuneina saattavat all inclusivessakin heittää baarimikolle dollarin joka juomasta ja saavat siitä hyvästä epäilemättä hövelimpää palvelua, joskin monilla heistä onkin mukanaan omat isot termosmukit, joihin mahtuu litrankin verran juotavaa, joten heidän oluensa pysyy kylmänä Karibian helteessäkin ja sitä ei tarvitse olla vähän väliä hakemassa lisää.

Tämä riittänee tältä erää Dominikaanisen tasavallan historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta. Rommipäiväkirjan seuraavassa osassa lähdetään kaupunkikierrokselle Puerto Plataan ja vieraillaan mm. Brugalin rommitehtaalla!

Rommipäiväkirja, osa 1: Sinne

Palasin Dominikaanisesta tasavallasta myöhään perjantai-iltana. Nyt, parien kunnon yöunien jälkeen, tunnen olevani valmis aloittamaan matkan aikana kertyneiden muistojen ja muistiinpanojen purkamisen koherenti(mma)ksi tekstiksi. Lainaan matkakertomukselleni otsikon Hunter S. Thompsonin Puerto Ricoon sijoittuvalta romaanilta, joka Johnny Deppin tähdittämänä elokuvanakin tunnetaan, mutta jotta isommilta pettymyksiltä vältyttäisiin, varoitan heti kärkeen, että ihan vastaavanlaisia käänteitä ei ole luvassa. Varsinaisten päiväkirjamerkintöjen ohella aion kirjoittaa joitakin taustoittavaa tietoa ja matkan aikana tekemiäni havaintoja yhdisteleviä temaattisia postauksia.

Näkymä hotellihuoneen parvekkeelta merelle – ei
hullumpi, vaikka palmujen latvat vähän blokkaavatkin.

Lomani ei lähtenyt varsinaisesti parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin, sillä lento Helsingistä Puerto Plataan joutui tekemään ylimääräisen välilaskun Halifaxin kentälle Kanadaan; kuulemma jostain syystä oli pitänyt lentää normaalia lentokorkeutta matalammalla, minkä vuoksi polttoainetta oli kulunut odotettua enemmän, joten sitä piti käydä hakemassa lisää, jotta päästäisiin turvallisesti perille. Puerto Platan lentokentälle laskeuduimme lopulta aamuyöstä kolmen kieppeillä paikallista aikaa, kun aikataulun mukainen saapumisaika olisi ollut 1.05. Rajamuodollisuudet hoituivat verrattain sutjakkaasti, etenkin meillä, joille matkanjärjestäjä oli hankkinut maahantuloon vaadittavat kymmenen dollarin arvoiset turistikortit etukäteen – muut joutuivat osallistumaan hieman huvittavaan näytelmään, jossa yhdeltä virkailijalta ostetaan turistikortti, kävellään pari metriä ja luovutetaan kortti seuraavalle virkailijalle. Hotellissa sen sijaan asiat etenivät todella hitaasti, kun meitä pölähti yhtä aikaa paikalle monta kymmentä matkailijaa ja vastaanotossa oli vain yksi ihminen työvuorossa. Kun vielä satuin jäämään sisäänkirjautumisjonon häntäpäähän, sain huoneeni vasta aamukuuden aikoihin.

Majapaikkanani viikon ajan oli hotelli Casa Marina Sosúan pikkukaupungissa noin kuuden ja puolen kilometrin päässä Puerto Platan lentokentältä. Heti huoneeseen saapuessani kävi selväksi, että mikään luksushotelli ei ole kyseessä: huoneen ovi ei tuntunut oikein sopivan karmeilleen, ja muutenkin huone olisi ollut vähintäänkin pienen pintaremontin tarpeessa. Parvekkeilla ja ulkoalueilla oli enimmäkseen halvimmat mahdolliset muovikalusteet, ja muissa kuin ruokaravintoloissa kaikki juomat tarjoiltiin samanlaisissa parin–kolmen desilitran vetoisissa kertakäyttökupeissa. No, olinkin valinnut hotellini Aurinkomatkojen valikoimassa olevien all inclusive -resorttien edullisemmasta päästä, ja sitä paitsi etenkin saapumishetkellä minulle oli merkitystä lähinnä sillä, että huoneessa oli suuri ja mukava sänky.

Cuba Libre Casa Marinan tapaan.
Esillepanosta ei pisteitä, mutta
rommikola on aina rommikola.

Muutaman tunnin unien jälkeen nousin jalkeille melkoisen tokkuraisena – yllättävää kyllä, tämä oli melkeinpä ainoa kerta koko loman aikana, kun koin mitään aikaerorasituksen tapaista. Iltaisin olin kyllä väsynyt, etenkin retkien jälkeen, mutta päivisin en juurikaan, ja aamuisin olin usein jo ennen kahdeksaa pirteänä aamiaista syömässä. Valon määrän vaikutus virkeyteen ja unentarpeeseen ei taida olla pelkkää huhupuhetta, Dominikaanisessa tasavallassa kun päivän pituus on tähän aikaan vuodesta yli 11 tuntia siinä missä Oulussa se on alle kuusi. Asetin kyllä välipäivillekin aamuherätyksen varmistamaan, että ehdin ajoissa aamupalalle, mutta tarpeeseen se tuli ainoastaan retkipäivien aamuina.

Poistuttuani huoneesta ja nähtyäni matkakohteeni ensimmäisen kerran päivänvalossa sain ensikosketukseni myös siihen, että Karibialla ei kaikki aina toimi ihan niin kuin on ilmoitettu: aamiaista piti olla tarjolla kahdessa ravintolassa, mutta kun suuntasin niistä lähimpään, ruuasta ei ollut tietoakaan. Ihmettelin ensin, oliko aamiaisaika jo ohi, vaikka olin kyllä mielestäni ihan ajoissa liikkeellä, mutta kävikin ilmi, että aamiaista tarjoiltiin vain siinä toisessa ravintolassa, ja se, johon olin ensiksi yrittänyt, oli pelkästään à la carte -käytössä. Muutenkin loman aikana kannatti varautua siihen, että erilaiset ohjeet, kartat ja aikataulut ovat joskus pikemminkin suuntaa-antavia kuin sitovia, mutta mitään sellaista ei tullut eteen, josta ei pienellä suurpiirteisyydellä olisi selvinnyt (lukuunottamatta paluupäivänä hieman ennen lentokentälle lähtöä sattunutta kommellusta, mutta siitä enemmän sitten kun matkakertomus etenee sinne saakka).

Hotellialueelta löytyi paljon tikimajahenkistä
arkkitehtuuria. Kuvassa kalaravintola Sea Scape.

Myöskään infrastruktuuri ei Dominikaanisessa tasavallassa ole ihan sillä tasolla, johon Suomessa on saanut tottua: ainakin Sosúassa kadut ja etenkin jalkakäytävät olivat kapeita ja heikkokuntoisia ja katuvalaistus ydinalueiden ulkopuolella niukkaa tai olematonta. Koko ajomatka lentokentältä Sosúaan meni käytännössä aivan pilkkopimeässä, millä on kyllä myönteinenkin puolensa, sillä mitä vähemmän valosaastetta, sitä paremmin tähdet näkyvät. Iltaisin olikin mukava viettää hetki jossain hotellialueen pimeässä nurkassa ihan vain aurinkotuolilla loikoillen, katsellen tähtitaivasta ja kuunnellen aaltojen lyöntiä rantaan.

Infrastruktuurin puutteet näkyivät siinäkin, että edes sähköt eivät toimineet pätkimättä, saati sitten tietoliikenneyhteydet. Sähkökatkot olivat päivittäisiä, joskin hotelleissa on tyypillisesti omat varavoimageneraattorit, jotta me hienohelmaiset turistit emme joutuisi kohtuuttomasti kärsimään pimeydestä ja ilmastoinnin puutteesta, joten valot sammuivat yleensä vain sekunniksi tai pariksi. Matkapuhelinverkkokin on Dominikaanisessa tasavallassa melko epäluotettava, eikä niillä roaming-hinnoilla toki liiemmin huvittaisikaan soitella tai viestitellä, datasiirrosta puhumattakaan. Oppaat suosittelivat käyttämään yhteydenpitoon mieluiten WhatsAppia, ja wifi-yhteyksiä olikin ainakin turistialueilla tarjolla varsin laajalti hotelleissa, ravintoloissa ja jopa retkibusseissa. Internet-pimennossa ei siis tarvinnut olla kovin pitkiä aikoja kerrallaan ellei välttämättä halunnut, tosin loman loppuvaiheessa hotellin wifi oli täysin nurin pitkälti toista vuorokautta ja toimi sen jälkeenkin ainoastaan vastaanotossa.

Mitään merkittäviä tapahtumia tai aktiviteetteja ensimmäiseen päivään ei sisältynyt. Kävin matkatoimiston infotilaisuudessa, kävelin pankkiin vaihtamaan rahaa ja kuljeskelin ympäri Sosúaa, muuten sitten vain söin, join ja lepäilin. Selvästi olin kuitenkin löytänyt kaiken, mitä olin tullut Dominikaanisesta tasavallasta hakemaan: aurinkoa, merta, palmuja ja helppoa elämää, laadukasta rommia unohtamatta. Tästä tulisi hyvä viikko!

Mehulinjalla uuteen vuoteen

Tervetuloa Tikiloikan vuoteen 2018! Kuten vuosi sitten, tarjoan uuden vuoden alkajaisiksi tipattomaan tammikuuhun sopivan drinkin. Alkujaan tarkoitukseni oli esitellä Beachbum Berryn versio Nada Coladasta eli alkoholittomasta Piña Coladasta; siihen olisi tarvittu eräs sangen erikoinen ainesosa, jolle arvelin pystyväni kehittämään kotikeittiössä oman vastineen, mutta eipä siitä sitten kovin toimivaa drinkkiä syntynytkään. Palaan aiheeseen ehkä joskus toiste, mutta jotain sisältöä tähänkin postaukseen täytyy saada, joten tässä sen sijaan Berryn näkemys alkoholittomasta Scorpionista:

Tailless Scorpion
9 cl appelsiinimehua
4½ cl sitruunamehua
4½ cl ananasmehua
2¼ cl orgeat-siirappia

Kaada kaikki ainekset shakeriin ja lisää runsaasti jääpaloja. Ravista hyvin ja kaada siivilöimättä suureen grogilasiin.

Vaikka drinkissä on lähinnä erilaisia mehuja sekaisin, siinä on silti yllättävän paljon ideaa: happamampien appelsiini- ja sitruunamehujen suuri määrä suhteessa makeampaan ananasmehuun tuo potkua ja orgeat-siirappi tikijuomille ominaista eksotiikkaa. Berry on eittämättä onnistunut saamaan sekoitussuhteet tarkasti kohdalleen ja kehittämään muutamasta sinänsä melko tavanomaisesta raaka-aineesta hyvinkin toimivan alkoholittoman cocktailin. Berryn simppelin reseptin pohjalta on myös hyvä kehitellä omia kompleksisempia muunnelmia – jos haluat hieman vivahteikkaamman juoman, kokeile lisätä sekoitukseen pikkutilkka balsamiviinietikkaa. Tasapainon säilyttämiseksi samalla voi olla tarpeen hieman vähentää sitruunamehun ja/tai lisätä orgeat-siirapin määrää; itse saavutin omaan makuuni varsin mainion lopputuloksen käyttämällä 4 cl sitruunamehua, 3 cl siirappia ja teelusikallisen verran etikkaa.

Seuraavassa postauksessa lieneekin sitten luvassa terveisiä Dominikaanisesta tasavallasta. Reissusta luulisi riittävän aineistoa useampaankin tekstiin, mutta ainakin merkittävimmät elämykset, niin rommisellaiset kuin muutkin, yritän jaksaa raportoida tuoreeltaan heti palattuani. Yrittäkää te puolestanne olla hajoamatta talveen sillä välin!