Kuukauden kulaus: Takes one to tango

Mikä? Mango Tango. Maistila. Alk. 4,8%.
Missä? Maistilan panimomyymälä, Oulu.

Tarkoituksenani oli jatkaa näin joululomalla Uuden-Seelannin matkakertomusta, joka on paria osaa vaille valmis, mutta siinähän kävi sitten niin, että valokuvat jäivät Dubliniin kun lähdin Suomeen lomanviettoon. Perinteinen Tikiloikan jouludrinkkikin jäi tällä kertaa loppuvuoden kiireiden keskellä kehittelemättä, mutta kuukauden kulausta ei toki sovi jättää väliin, ja se tuleekin tällä kertaa suoraan alkulähteeltä, paikallisen Maistila-panimon myymälästä Oulun Alppilasta. Mango Tango on tyyliltään sour ale, ja kuten nimen perusteella jo saattaa arvata, se on maustettu mangolla. Väri on vaaleahkon keltainen ja kultaan vivahtava, tuoksu herkullisen hedelmäinen mutta hieman yllättäen ei suinkaan yksioikoisen mangoinen – seassa voisi luulla olevan jos jonkinlaista trooppista hedelmää, ainakin passionhedelmää ja ananasta ja kenties vielä jotain muutakin. Maussa happamuus dominoi ja hedelmäisyys jää vähän latteammaksi, ikään kuin käyneen mehun oloiseksi. Tummien ja tuhtien jouluoluiden vastapainoksi on kuitenkin virkistävää maistella välillä jotain kepeämpää ja raikkaampaa, ja Mango Tangolla kelpaakin vallan mainiosti toivottaa 2020-luku tervetulleeksi. Manuia ja hyvää uutta vuotta!

Kuukauden kulaus / baanalla: Sori siitä

Mikä? Passion Punch. Sori Brewing, Viro. Alk. 4,2%, 8 IBU.
Missä? Sori Taproom, Helsinki.

Hädin tuskin olin ehtinyt Edinburghista takaisin Dubliniin kun olin jälleen menossa, tällä kertaa Suomeen, jossa osallistuin Helsingin yliopiston Kumpulan kampuksella järjestettyyn konferenssiin. Suunnittelin aluksi, että olisin tällä reissulla käynyt tutustumassa äskettäin avattuun Laava-teemaravintolaan ja etenkin sen Adventure Lodge -tikibaariin, mutta paikan cocktailien hintataso herätti sen verran epäilyksiä, että päätin lopulta jättää kalliin pettymyksen riskin ottamatta. Sittemmin ravintolasta on kyllä kirjoitettu kehuja, joten ehkäpä käyn testaamassa sen joku toinen kerta, jos se nyt ei ainakaan ihan heti mene nurin tai vaihda konseptiaan.

Ilman Laavaakin itselleni uusia paikkoja riitti kyllä kokeiltavaksi, yhtenä niistä Sori Brewingin taproom Vuorikadulla. Vaikka panimo toimii Tallinnassa, sen takana on suomalaiskaksikko, joka päätti perustaa panimonsa Viroon voidakseen panna ja myydä oluitaan ilman Suomen alkoholilainsäädännön asettamia rajoituksia. Sori Taproomin yli 20 hanan valikoimasta löytyy niin Sorin omia tuotteita kuin eksoottisia vierailijoita läheltä ja kaukaa, ja pullovalikoimassakin löytyy – yksistään alkoholittomia oluita ja siidereitä on tarjolla tusinan verran erilaisia, joten kenenkään ei pitäisi joutua olemaan kuivin suin. Joukossa on todella erikoisiakin virityksiä, kuten Kyrön tislaamon Koskue-ginitynnyrissä kypsytetty rye wine Vinum Secale. Ruokaakin on saatavilla ja se on kokeiluni perusteella oikein hyvää, joskin syömäni nieriän nahka olisi voinut olla rapeampi ja paahdetut maa-artisokat hieman kypsempiä.

Valitsin hanalistalta maisteltavaksi Passion Punchin, joka on Sorin oma passionhedelmällä maustettu Berliner weisse. Väriltään olut on vaaleahkon keltainen, hieman olkea tummempi ja kirkas. Herkullinen tuoksu on raikkaan hapokas ja runsaan hedelmäinen, muttei silti mehumainen vaan pikemminkin drinkkimäinen. Makukin on oikein hyvä, juuri sopivan kirpakka ja passionhedelmä saa olla reilusti pääroolissa – mukava aina välillä löytää hedelmäolut, joka ei turhaan pihtaile hedelmää. Aavistus enemmän humalaa ei kenties olisi pahitteeksi, mutta oiva juoma tällaisenaankin, konstailematon ja tasapainoinen.

Mikä? Fruit/Wood/Time: Passionfruit (Rum Barrel Finish). Westbrook Brewing, USA. Alk. 6,6%, 10 IBU.

Baarin bottle share -listalta pisti silmään niin houkutteleva erikoisuus, ettei sitä kerta kaikkiaan voinut jättää maistamatta. Eteläcarolinalaisen Westbrook-panimon Fruit/Wood/Time on passionhedelmällä maustettu tynnyrikypsytetty sour ale, jonka viimeistelyyn käytetyissä tynnyreissä on aiemmin ollut barbadoslaista rommia – tikimpää olutta saa siis hakea. Juomaa tarjoiltiin maisteluun sopiva puolentoista desin annos pikkuruisessa aromilasissa, joka korosti sen voimakasta poreilua. Edelliseen verrattuna väri on ehkä vielä vähän vaaleampi ja hivenen samea, tuoksu ja maku puolestaan vähemmän hedelmäisiä mutta todella tuhdisti happamia – sokkotestissä en olisi tätä välttämättä edes olueksi arvannut, pikemminkin se toi mieleen ranskalaisen siiderin. Toinen assosiaatio oli joitakin vuosia sitten Portossa juomani portviinitynnyrissä kypsytetty sour, ehkäpä tässä oli jotain samaa tammisuutta. Varsinaista rommin makua sen sijaan en löytänyt, mikä saattaa olla hyväkin asia, muistan nimittäin sangen elävästi että Innis & Gunnin rommitynnyrikypsytetty ale ei ollut minulle mitenkään nautinnollinen kokemus. Toki voi olla, että makuni on niistä ajoista muuttunut, mutta joka tapauksessa F/W/T on ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaista olutelämyksistäni.

Baanalla: Kanootin kapean Forthinvuonoon työnsin

Mikä? 52 Canoes Tiki Den.
Missä? 27 West Port, Edinburgh, Skotlanti.

Pari viikkoa taannoisen Limerickin-reissuni jälkeen lähdin jälleen matkailemaan, tällä kertaa Skotlannin pääkaupunkiin Edinburghiin, jossa vietin pitkän viikonlopun, lokakuun viimeinen maanantai kun on Irlannissa vapaapäivä. Edinburghin vanhakaupunki ei välttämättä ole ensimmäinen paikka, jossa odottaisi törmäävänsä tikibaariin, mutta niin vain siellä sellainen nököttää linnavuoren varjossa ja kivenheiton päässä White Hart Inn -pubin ja Greyfriarsin hautausmaan kaltaisista ikonisista paikoista. Kun vielä hotellini sattui olemaan samoilla kulmilla, niin pakkohan tämä erikoisuus oli käydä testaamassa.

Erinäisistä syistä päädyin menemään baariin vasta maanantaina nauttimaan viimeisen drinkin ennen lentokentälle lähtöä. Paikka oli juuri avautunut, olin ainoa asiakas ja baarimikko vaikutti siltä kuin olisi ollut hieman hämmentynyt siitä, että siellä oli yleensäkään ketään siihen aikaan. Myöhemmin illalla ja etenkin viikonloppuisin meininki on epäilemättä ihan eri luokkaa. Sisustus oli melko sekalainen kokoelma enemmän tai vähemmän teemaan liittyvää roipetta, katosta roikkuvat kanoottivalaisimet olivat hauska yksityiskohta mutta Guinness Rugby -aiheiset tavarat suoraan sanoen vähän häiritsivät, vaikka rugbya lajina arvostankin. Soittolistalta löytyi kevyttä rokkia eri vuosikymmeniltä, vähän kantriakin – ei erityisen tikiä. Drinkkilistakaan ei ollut järin puhdasoppinen, esimerkiksi Espresso Martinia en todellakaan tikicocktailiksi laskisi. Mielikuvitustakin olisin kaivannut enemmän, samoin paikallisväriä – kun kerran Skotlannissa ollaan, niin viskipohjaisia drinkkejä soisi olevan listalla enemmän, eikä paikallisia ginejäkään juuri näkynyt.

Juomaksi valitsin Zombien, jonka ainesosat listan mukaan olivat "Zombie mix", banaani- ja persikkaliköörit, Angostura bitters, appelsiini-, ananas- ja limemehut sekä päällimmäisenä overproof-rommi. Talon Zombie mixin sisältö puolestaan on "Captain - Captain - Captain" – pelkkää Captain Morganiako siis? Esillepano oli asiaankuuluvan näyttävä, drinkki tarjoiltiin liekehtivänä pääkallon muotoisessa hillopurkissa, jossa silmäkuoppien kohdalle oli aseteltu mansikkalohkot. Maultaan se toi mieleen kirpeän hedelmäkarkin; ei likimainkaan niin kompleksinen kuin esikuvansa, muttei nyt ihan yksiulotteinenkaan. Ihan kelpo cocktail, mutta kiinnostaisi kyllä tietää, miltä se maistuisi jos rommien laatuun vähän panostettaisiin, ja laadukkaita rommeja oli kyllä tiskin takana yllin kyllin, Flor de Caña -maistelulaudan olisi saanut vajaalla 20 punnalla. Kaiken kaikkiaan 52 Canoes on Edinburghin-kävijälle harkitsemisen arvoinen paikka jos kaipaa vaihtelua perinteiseen pubimeininkiin, mutta jos nimenomaan tasokkaita cocktaileja hakee, niin arvelisin että kaupungista parempiakin baareja löytyy.

Kuukauden kulaus / baanalla: Souria sopimuskaupungissa

Mikä? Little Rickey. Kinnegar Brewing, Irlanti. Alk. 5,0%.
Missä? Mother Mac's Public House, Limerick.

Irlannin-turneeni lähestyessä loppuaan olen aktivoitunut reissailemaan Brittein saarilla, Suomesta käsin kun on koko lailla korkeampi kynnys lähteä tänne spontaaneille viikonloppureissuille kuin Dublinista. Muutama viikko sitten päätin lähteä käymään Limerickissä, joka noin sadantuhannen asukkaansa voimin on Irlannin tasavallan kolmanneksi suurin ja koko saaren neljänneksi suurin kaupunki. Monien muiden irkkukaupunkien tavoin Limerick on alkujaan viikinkien perustama, ja sen 1200-vuotiseen historiaan on mahtunut monenmoisia vaiheita. Kenties tärkein yksittäinen tapahtuma on 1600-luvun lopun jakobiittisodan päättäneen Limerickin sopimuksen solmiminen, minkä johdosta kaupunki tunnetaan myös lempinimellä Treaty City, ja samaa nimeä kantaa myös paikallinen käsityöläispanimo.

Tämänkertainen kuukauden kulaus tulee kuitenkin Kinnegar-panimolta Irlannin luoteisosasta, Donegalin kreivikunnasta. Mother Mac's -pubin hanavalikoimasta bongaamani Little Rickey on limellä ja basilikalla maustettu sour ale, väriltään vaalean kullankeltainen ja samea. Lime nousee selvästi esiin tuoksussa tuoden mieleen Solin tai Coronan tarjoiltuna klassisesti limelohkon kera. Maussa happamuus on melko iisi, mikä jättää tilaa hedelmän maulle, mikä puolestaan on oikein kiva juttu, sitruksen maku on oikein mehevä. Jonkin verran lisäulottuvuutta jäin kuitenkin kaipaamaan, pelkkä lime ei riitä tekemään oluesta mieleenpainuvaa elämystä ja basilikan maku ei ainakaan minun kieleeni juomasta tartu. Ruokajuomana voisi toimia vaikkapa tacojen kaverina, mielleyhtymä meksikolaisiin oluisiin on sen verran vahva.

New Zealand story, osa 4: Rotorua

Palataanpas pitkästä aikaa matkakertomuksen pariin. Rotoruan kaupunki sijaitsee samannimisen järven rannalla Uuden-Seelannin Pohjoissaaren keskiosassa, 230 kilometriä Aucklandista kaakkoon. Asukkaita kaupungissa on hieman alle 60 tuhatta, ja se on väkiluvultaan Uuden-Seelannin kymmenenneksi suurin. Kaupunki ja järvi sijaitsevat neljännesmiljoona vuotta sitten romahtaneen supertulivuoren jälkeensä jättämässä kalderassa, ja alueen tuliperäisyydestä ovat edelleen kertomassa lukuisat kuumat lähteet, joista tunnetuin lienee Pohutun geysir Whakarewarewan alueella kaupungin etelälaidalla.

Aucklandista Rotoruaan siirtymistä varten olin varannut bussimatkan, johon sisältyi vierailut kahdessa turistikohteessa. Näistä ensimmäinen oli Hobbiton Movie Set, eli paikka, jossa kuvattiin Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta- ja Hobitti-elokuvatrilogioiden Hobittilan kylään sijoittuvat ulkokohtaukset. Bilbon, Frodon ja Samin idyllinen kotikylä näyttää paikan päällä lähestulkoon yhtä upealta kuin valkokankaallakin, mutta siihen pääsee tutustumaan ainoastaan tiukasti aikataulutetuilla opastetuilla kierroksilla, mikä syö magiaa jonkin verran. Kiireetön tuopillinen Vihreän lohikäärmeen krouvissa rätisevän takkatulen loimussa jäi sekin haaveeksi: kierroksen hintaan kuului kyllä juoma, mutta sen saatuamme meitä pyydettiin ystävällisesti siirtymään ulkosalle sitä nauttimaan. Puolituisten stout oli kuitenkin hyvää, oppaan tarinat viihdyttäviä ja ryhmällemme varattu lounaskin sangen maittava – ehkäpä vielä jonain päivänä pääsen kokemaan iltakierroksen juhla-aterioineen, joka on kuulemma aivan erityisen hieno elämys.

Toinen pysähdyspaikka ennen Rotoruaa oli Waitomo, tarkemmin ottaen Waitomon luolat, jotka tunnetaan komeista tippukivimuodostelmistaan, mutta aivan erityisesti Arachnocampa luminosa -lajin kiiltomadoistaan. Tämän ainoastaan Uudessa-Seelannissa esiintyvän sääskilajin toukat elävät luolien katossa roikottaen seittipyydyksiään, joihin ne houkuttelevat saaliseläimiä hohtamalla aavemaisen sinistä valoa. Meidät vietiin ensin kävelykierrokselle luolaston valaistuun osaan, minkä jälkeen nousimme veneisiin ja lähdimme hiljakseen lipumaan maanalaista jokea pitkin kammioon, jossa ainoa valonlähde ovat kiiltomadot. Täydellinen hiljaisuus ja lukemattomat kirkkaansiniset valopisteet loihtivat luolaan todella taianomaisen tunnelman, joten jos Hobittilassa jäikin kaipaamaan vähän lisää magiaa, Waitomossa se puute tuli kyllä korjatuksi.

Iltaohjelma Rotoruassa oli jälleen mallia ruoka ja yksi olut, seuraavaksi päiväksi minulla oli runsain mitoin toimintaa suunniteltuna. Heti aamiaisen jälkeen minut tuli poimimaan hotellilta Rotorua Canopy Toursin auto, jonka kyydissä lähdin seikkailulle paikalliseen aarniometsään. Ennen ensimmäisten ihmisten saapumista Uuden-Seelannin saaret olivat miltei kokonaan metsän peitossa, mutta vuosien saatossa valtaosa metsistä on raivattu asutusten ja laidunmaiden tieltä pois; paikka paikoin koskematonta metsää on kuitenkin vielä jäljellä, ja Rotoruan lähistöllä tällaisessa metsässä järjestetään retkiä, joilla edetään latvustoon rakennetulta tasanteelta toiselle vaijeriliukuja ja riippusiltoja pitkin. Pisimmillä liu'uilla on mittaa useita satoja metrejä, joten etenkin pidemmälle ultimate-kierrokselle uskaltautuvalle on luvassa kunnon vauhdit, ja samalla pääsee ihastelemaan upeaa vanhaa metsää sangen uniikista näkökulmasta, puunlatvojen yläpuolelta. Kolmisen tuntia kestävän retken aikana oppaat paitsi huolehtivat turistien turvallisuudesta, myös hieman luennoivat alueen luonnonhistoriasta ja ekologiasta. Ekologinen näkökulma on mukana silläkin tavalla, että osa kierrosten tuotoista käytetään metsän alkuperäislajiston suojelemiseen loukuttamalla ihmisten mukanaan tuomia pikkunisäkkäitä, joita vastaan monet linnut ovat jokseenkin puolustuskyvyttömiä. Kaiken kaikkiaan hyvin monipuolinen elämys ja ehdottomasti yksi koko reissun kohokohdista.

Metsäseikkailun jälkeen lähdin iltapäiväkävelylle Rotoruajärven rantaa myötäilevää polkua pitkin. Kävellessä alueen tuliperäinen luonne tuli selväksi monen aistin voimin: kuumat lähdeet pulputtivat ja höyrysivät, ja nenässä tuntui voimakas rikinkatku. Myös järviveden erikoinen maitomaisen samea väri on perua veteen sekoittuneista rikkipitoisista hiukkasista. Kävelylenkin päätteeksi kävin nauttimassa kevyen lounaan ja oluttuopposen mukavassa gastropubissa ennen kuin palasin hotellihuoneeseeni hieman huilaamaan ennen lähtöä Tamaki Maori Villageen, historiallisen maorikylän rekonstruktioon, jossa järjestetään alkuperäiskansan kulttuuriin pohjautuvia illanviettoja. Aluksi katsottiin Rotoruan kaupungissa sijaitsevassa kokoontumispaikassa lyhyt johdatteleva elokuva, minkä jälkeen siirryttiin busseilla itse kylään kaupungin ulkopuolelle.

Kylässä meitä odotti aluksi vastaanottoseremonia, jossa kylän soturit ryntäsivät kukin vuorollaan portista ulos esittelemään taitojaan haasteena tulijoille: tulkaa rauhanomaisin aikein tai valmistautukaa taistelemaan henkenne edestä. Kun "heimoamme" edustamaan valittu amerikkalainen Jack oli ottanut vastaan rauhan eleenä tarjotun saniaisenlehden, meidät laskettiin sisään kylään, jossa oli ohjelmassa vapaata kiertelyä kyläläisten kertoessa kiinnostuneille kulttuurinsa eri osa-alueista. Tämän jälkeen oli vuorossa laulu- ja tanssiesitys, johon yleisöllekin oli varattu oma osuutensa, ja pääsinpä itsekin lavalle opettelemaan Uuden-Seelannin rubgymaajoukkueen otteluista tuttua haka-sotatanssia. Illan päätteeksi nautittiin rosvopaistin tapaan maakuopassa kypsennetty hangi-ateria.

Tamakin ohella maorikulttuurielämyksiä on Rotoruassa tarjolla pari muutakin, Tamakin tyylinen Mitai sekä elävä maorikylä Whakarewarewa. On tietenkin mahdotonta tietää, valitsinko näistä parhaan, mutta väliäkö tuolla, valinta oli joka tapauksessa hyvä. Tervetuliaisseremoniaa lukuunottamatta meininki oli kaikkea muuta kuin ryppyotsainen, ja etenkin kyläpäällikkö oli varsinainen huuliveikko. Oli myös hauska havaita, että leikkimielinen nokittelu naapurimaiden kesken elää ja voi hyvin joka puolella maailmaa – uusiseelantilaisten suhde australialaisiin vaikutti melko samantapaiselta kuin suomalaisten suhde ruotsalaisiin. Jopa bussikuskimme paljastui paluumatkalla kunnon showmieheksi, joka heitti läppää, lauloi hassuja lauluja ja laulatti myös meitä kyytiläisiä niin ettei aika todellakaan käynyt pitkäksi. Tämän jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa seuraavana aamuna takaisin Wellingtoniin, vaikka ehdinkin viettää Rotoruassa vain yhden kokonaisen päivän.

Kuukauden kulaus: Marjainen sekamelska

Mikä? The Púca Berry Hibiscus & Ginger. The White Hag Brewery, Irlanti. Alk. 3,5%.
Missä? O'Briens Wine, Glasnevin, Dublin.

Syyskuu on ollut kiireisenlainen, kun varsinaisten töiden ohella on pitänyt tehdä eräänlaista työnhakua eli rahoituksen hakemista jatkotutkimukselle. Aikaa ja energiaa blogin kirjoittamiseen ei tässä ruljanssissa ole oikein liiennyt, joten kuun ainoaksi postaukseksi jää nyt sitten taas tällä kertaa kuukauden kulaus. Kuten usein ennenkin, kävin hakemassa maisteltavaa Sweeneyn viinikaupasta – paitsi että se ei ole enää Sweeneyn kauppa, puoti nimittäin vaihtoi omistajaa ja on nykyisin osa O'Briens-ketjua. Valikoiman laajuus ei vaihdoksesta onneksi näytä kärsineen, ja kokeiluun valikoitui marjoilla ryyditetty versio The Púca -sitruunasourista, jonka on tehnyt Sligon kreivikunnassa majaansa pitävä The White Hag -panimo. Sitruunan ja metsämarjojen ohella oluelle antavat makua ruusunmarja, korianteri, hibiskus ja inkivääri.

Muodonmuuttajana ja keppostelijana tunnetun kelttiläisen taruolennon mukaan nimetty Púca vaikuttaa päällisin puolin melko tavanomaiselta marjasourilta: väri on punainen ja tuoksu odotetun hapan ja marjamehumainen, joskin siinä on selvästi taustalla jotain muutakin. Korianteriko sieltä kenties pyrkii esiin? Perusmaku on niin ikään tutun oloinen, mutta siihen on sekoittuneena sen verran eklektinen lajitelma muita aineksia, että vaikka kokonaisuus ei ole varsinaisesti epämiellyttävä, se on kyllä jotenkin outo. Johtuu ehkä vain siitä, että ruusunmarja on mainittu valmistusaineissa, mutta saan oluesta mielleyhtymän ruusunmarjaviiliin; sinänsä kiinnostavaa, muttei ehkä kuitenkaan sellainen ominaisuus, jota oluesta ensisijaisesti haen, niin klassikkotuote kuin onkin kyseessä. Kuivahumalointia en löydä hyvällä mielikuvituksellakaan, mutta maltainen makeus sen sijaan hieman tasapainottaa vähän turhankin ärhäkkää happamuutta. Jännä tuttavuus, mutta täytyy kyllä sanoa, että selkeälinjaisempi hedelmäsour ilman ylenmääräistä mausteilla kikkailua on enemmän makuuni.

Kuukauden kulaus / baanalla: Etelän hetelmiä

Mikä? Fruitropolis Pale Ale. Rascals Brewing Company, Irlanti. Alk. 4,3%.
Missä? Whelan's, Dublin.

Asuntoni Dublinissa on keskustan pohjoispuolella, ja kun jo vartin kävelymatkan säteellä kämpästäni on useita hyviä pubeja, harvemmin tulen lähteneeksi oluelle kivenheittoa edemmäs keskustan läpi virtaavan Liffeyjoen eteläpuolelle. Yhden poikkeuksen sääntöön tekee Whelan's, joka tarjoilee Wexford Streetillä livemusiikkia moneen makuun ja johon olen siksi kovasti tykästynyt, etenkin kun sinne pääsee kotikulmiltani kohtalaisen näppärästi julkisilla kulkuvälineillä. Varsinkin tässä kuussa olen käynyt siellä vähän väliä, alkukuusta järjestettyä ilmaista blues- ja juurimusiikin festivaalia kun seurasi kansanmusiikkifestivaali, jossa niinikään oli useita ilmaistapahtumia. Näillä reissuilla tuli sitten baarin oluthanoista bongattua myös tämänkertainen kuukauden kulaus, dublinilaisen Rascals-panimon ananaksella, passionhedelmällä ja aprikoosilla maustettu Fruitropolis.

Olut on samea ja väriltään kullankeltainen, sikäli kuin väriä kykeni hämärässä baarissa erottamaan. Rehevän hedelmäinen tuoksu on miltei makea ja runsaan sitruksinen, ananas ja passionhedelmäkin nousevat aavistuksenomaisesti esiin. Maku on alkuun ärhäkän hapokas mutta tasoittuu sitten, jopa siinä määrin että olut tuntui ensin vähän mauttomalta, mutta tuopin loppua kohden siinä alkoi saada tilaa herkullinen greippisyys, joten lämpeneminen taisi tehdä juomalle hyvää. Humalointi on keskivoimakas, enemmän aromaattinen kuin katkeroinen. Hedelmien rooliksi jää tyypilliseen tapaan tuoda olueen pikemminkin jonkinlaista trooppista tunnelmaa kuin mitään selvästi erottuvia makuja, mutta kokonaisuus on oikein maukas ja alkoholipitoisuuskin mukavan maltillinen, joten mikäs tätä on särpiessä.

New Zealand story, osa 3: Auckland

Matkani seuraava etappi Auckland sijaitsee 490 kilometriä jokseenkin suoraan Wellingtonista pohjoiseen. Linnuntietä kaupunkien välinen etäisyys on siis jonkin verran lyhyempi kuin Helsingistä Ouluun, mutta siinä missä kyseinen matka taittuu VR:n kyydillä parhaimmillaan viidessä ja puolessa tunnissa, Wellingtonista Aucklandiin junailu vie aikaa tuplasti saman verran. Mitään kiireisen ihmisen hommaa junamatkailu Uudessa-Seelannissa ei siis todellakaan ole, mutta jos siirtymiseen on valmis uhraamaan lähes kokonaisen matkapäivän, palkinnoksi saa ihailtavakseen runsain mitoin hienoja maisemia. Rataverkko onkin pääasiassa rahtiliikenteen käytössä, ja harvakseltaan kulkevien pitkän matkan matkustajajunien ajatellaan olevan matkailijoille elämyksiä itsessään, mikä näkyy jo siinä, että niille on annettu mielikuvitusta kutkuttavat nimet: Northern Explorer (Auckland-Wellington), Coastal Pacific (Picton-Christchurch), Tranz Alpine (Christchurch-Greymouth).

Oma kulkupelini oli siis Northern Explorer, lähtöaika Wellingtonista 7.55. Istumapaikalta löytyvillä kuulokkeilla voi halutessaan kuunnella junan kulloisenkin sijainnin mukaan automaattisesti käynnistyviä selostuspätkiä, joissa kerrotaan, mitä kaikkea kiinnostavaa matkan varrella voi nähdä. Maisemien ohella rata itsessään on ainakin insinööritaidosta kiinnostuneille melkoinen nähtävyys, suurten korkeuserojen maassa kun riittää laaksoa ja kukkulaa, ja siten junaradan vetämiseksi on ollut tarpeen rakentaa jos jonkinlaista siltaa ja tunnelia. Yksi matkan mielenkiintoisimmista osuuksista onkin Raurimun spiraali, jossa rata laskeutuu jyrkästi mutkitellen ja kerran itsensä alittaen saaren keskiosan vulkaaniselta ylängöltä Whanganuijoen laaksoon. Legendan mukaan spiraalissa on joskus käynyt niinkin, että junankuljettaja on pimeällä ajaessaan tehnyt hätäjarrutuksen luultuaan oman junansa viimeisen vaunun perävaloja toiseksi junaksi.

Aucklandiin juna saapui hieman ennen iltaseitsemää. Yli 1,6 miljoonan asukkaan Auckland on Uuden-Seelannin selvästi suurin kaupunki, ja Waitangin sopimuksen solmimisen jälkeen se toimi myös maan pääkaupunkina vuoteen 1865, jolloin uudeksi pääkaupungiksi nimettiin Wellington. Rentoon ja tärkeilemättömään Wellingtoniin verrattuna Auckland tuntui heti paljon metropolimaisemmalta ja levottomammalta, mikä ei toki ole ihmekään, kun asukasluku on Wellingtoniin nähden nelinkertainen. Wellingtonin tavoin kaupungin nimi on peräisin brittiaatelistolta, tarkemmin ottaen Aucklandin jaarli George Edeniltä, joka urallaan toimi muun muassa laivastoministerinä ja Intian kenraalikuvernöörinä.

Saapumisillan ohjelmaksi riitti fish&chips ja olut hotellin läheltä löytyneessä kivassa pikku hipsteripubissa, mutta seuraavaksi päiväksi piti keksiä jo jotain tekemistäkin. Pienen arpomisen jälkeen päätin lähteä retkelle Waiheke-nimiselle saarelle, joka sijaitsee Haurakinlahdessa vain 40 minuutin lauttamatkan päässä Aucklandin keskustasta. Valinta osoittautui onnistuneeksi, sillä saari on oikein viehättävä ja siellä on mukavan luonnonläheisiä kävelyreittejä, joita kulkiessani tunsin välillä suorastaan katoavani viidakon keskelle, vaikka missään vaiheessa tuskin olin paljon sataa metriä etäämpänä lähimmästä autotiestä. Aktiviteettien ja rantojen ohella kävijöitä noin 9000 vakituisen asukkaan Waihekelle houkuttelevat saaren lukuisat pienet viinitilat, joiden antimiin voi tutustua vaikkapa tärkeimmän asutuskeskuksen Oneroan baareissa ja ravintoloissa, jos ei viitsi lähteä koluamaan itse tiloja. Vaelteluni päätteeksi päädyinkin italialaishenkiseen viinibaariin pinot gris -lasillisen ääreen pitämään sadetta ja katselemaan merelle illan hämärtyessä.

Seuraavana aamuna hyppäsin paikallisbussin kyytiin ja lähdin tutustumaan Aucklandin eläintarhaan. Tarhan asukeista minua kiinnostivat etenkin Uuden-Seelannin omat eläimet, joihin harvemmin missään törmää, siinä missä vaikkapa Afrikan savannien eläimistö on eläintarhojen vakiokamaa eikä siksi tunnu enää niin kovin eksoottiselta. Kiehtovinta katsottavaa tarhassa taisivatkin olla kiivilinnut – elämystä epäilemättä tehosti se, että kiivit ja muut etupäässä pimeän aikaan aktiiviset lajit on sijoitettu taloon, jossa vallitsee keinotekoinen yö ja siten hieman salaperäinen tunnelma. Muutenkin Uuden-Seelannin osaston mielenkiintoisinta antia olivat linnut sekä matelijat, kuten ikonisuudessaan lähes kiivin veroinen tuatara; omintakeisia nisäkkäitä ei Uudessa-Seelannissa, toisin kuin pussieläimistään tunnetussa Australiassa, juuri ole.

Iltapäivällä oli vuorossa yksi reissun ehdottomista kohokohdista: Auckland SkyJump, eräänlainen benjihypyn kontrolloidumpi versio, jossa hypätään Aucklandin keskustassa kohoavan Sky Towerin 53. kerroksesta maahan. Vaijerit pitävät huolen siitä, että hyppääjä pysyy pystyasennossa ja tömähtää hypyn päätteeksi pehmeästi jaloilleen 192 metriä alempana odottavalle laskeutumisalustalle. Pudotus kestää vain kymmenisen sekuntia, mutta sinäkin aikana hyppääjän vauhti ehtii kiihtyä yli 80 kilometriin tunnissa, ja adrenaliiniryöpsähdys on ainakin extreme-lajeja harrastamattomalle melkoinen. Jälkeenpäin voi halutessaan ostaa itselleen muistoksi valokuvia ja videoita omasta suorituksestaan, minkä lisäksi jokainen hyppääjä saa kunniakirjan, t-paidan sekä vapaalipun Sky Towerin näköalatasanteelle.

Illalla kävin palkitsemassa itseni uskalluksesta päivällisellä ja parilla drinkillä The Good Luck Coconut -tikiravintolassa. Paikan aasialaisvaikutteinen ruoka oli oikein kelpoa, muttei itsessään niin hyvää, että vierailu kannattaisi pelkästään sen takia. Cocktailit onneksi olivat oikein maukkaita: Zombie Apocalypse oli esikuvansa tavoin runsaan romminen mutta silti petollisen pehmeä ja hedelmäinen, valkosuklainen Fantasy Island puolestaan sopivan dekadentisti jälkiruokamainen ja lisäksi hauskan näköinen, koristeena drinkissä kellui pallonmuotoisen jääpalan sisään jäädytetty kukkanen. Illan ja samalla Aucklandin-vierailuni päätteeksi kävin vielä Sky Towerissa ihailemassa öistä kaupunkimaisemaa ja nauttimassa kuohuviinilasillisen näköalaravintolassa. Aamulla jatkoin matkaani kohti Rotoruaa, mutta siitä enemmän päiväkirjan seuraavassa osassa.

Kuukauden kulaus / baanalla: Ei merta edemmäs, osa 3

Mikä? Palmu Pacific Ale. Sonnisaari panimo. Alk. 4,6%.
Missä? Cafe Rooster, Oulu.

Yksi kotipuolessa lomailemisen monista hyvistä puolista on tietenkin oman kylän panimoiden viimeaikaisiin tuotoksiin tutustuminen, ja tällä kertaa molemmilta oululaisilta oli tarjolla blogin teemaan sopiva uutuus, joten kesän kunniaksi kuukauden kulaus otetaan tuplana. Sonnisaaren Palmua maistoin Roosterissa, jonka kellaripubi on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Oulun ykkösmestoista pienpanimo-oluiden ystävälle (ja sivumennen sanoen myös paikan hampurilaiset ovat kaupungin parhaimmistoa). Tämä Oseanian antimilla humaloitu pale ale on väriltään kirkas ja vaalean kullankeltainen, raikkaan kesäisessä tuoksussa on ananasta ja ehkäpä aavistus mangoa tai persikkaa. Maun puolesta olut ei kuitenkaan ole mikään hedelmäpommi, vaan pikemminkin yllättävän maltainen ja täyteläinen, joskin myös pirtsakan hapokas. Humalointi on sangen kesy, ja olutta voisi luonnehtia helpoksi kesäjuomaksi, joka sopinee moneen käyttöön, vaikkapa grilliruokien palanpainikkeeksi – ainakin burgerin kaverina se toimi oikein hyvin.

Mikä? Titta på Tuira. Maistila. Alk. 4,5%.
Missä? Prisma Linnanmaa, Oulu.

Toinen oululaispanimo teki viimevuotiseen tapaan Titta på Tuira -korttelifestivaalille nimikko-oluen, joka viime vuonna oli vadelmalla maustettu Berliner weisse. Hapan on myös tämänvuotinen juoma, mutta huomattavasti trooppisempi: makua sille antavat ananas, persikka, sitruunankuori ja yuzu-sitrushedelmä. Olut on samea ja keltainen, jotain oljen ja kullan väliltä, ja tuoksu on odotetusti hapokkaan sitruksinen ja trooppinen. Maku on mukavan kirpakka ja ananas nousee selvästi esille, humalointi on tässäkin oluessa hyvin säyseä. Poreilevan alun jälkeen maku tuntuu vähän pliisulta ja mehumaiselta, mutta jälkimaku on miellyttävän viljainen. Loppujen lopuksi yllättävän moniulotteinen tapaus, mutta ehkä tämäkin silti enemmän mallia kevyt kesäpäivän raikastaja kuin runollisen syvällinen maistelujuoma. Ruokajuomana kokeilisin kevyiden kalaruokien tai salaattien kumppanina.

New Zealand story, osa 2: Wellington

Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington sijaitsee Pohjoissaaren eteläkärjessä Cookinsalmeen kuuluvan luonnonsataman rannalla. Asukkaita kaupungissa on noin 420 000 ja koko maassa niukasti alle viisi miljoonaa, joten näin Suomeen ja Irlantiin tottuneena ihan täysin mukavuusalueella mennään. Nimensä kaupunki on saanut Wellingtonin herttua Arthur Wellesleyltä, siltä samaiselta joka päihitti Napoleonin Waterloon taistelussa.

Vietin Wellingtonissa aluksi neljä päivää osallistuen konferenssiin, joka järjestettiin Uuden-Seelannin kansallismuseo Te Papassa. Museo esittelee monipuolisesti maan kulttuuria, historiaa ja luontoa, ja se on Wellingtonin-kävijälle ehdottoman suositeltava kohde, etenkin kun sinne on joitakin erikoisnäyttelyitä lukuunottamatta vapaa pääsy. Konferenssiohjelman lomassa oli mukavasti aikaa tutkia museota, jossa erityisen suuren vaikutuksen minuun teki maorikansan historiaa ja kulttuuria esittelevä osasto lukuisine upeine veistoksineen ja muine käsintehtyine käyttö- ja koriste-esineineen. Perinteisiä materiaaleja näissä ovat paikalliset puulajit, kasvikuidut, paua-kotiloiden kuoret ja jaden kaltainen pounamu-kivi, modernimmat tekijät ovat ottaneet käyttöön myös uudempia materiaaleja kuten metalleja. Valokuvaaminen museon tässä osassa oli kulttuuri- ja tekijänoikeussyistä kielletty – hyvä muistutus siitä, että esineet edustavat elävää kulttuuria eivätkä mitään rommibaarin nurkassa nököttävää eksotiikkaa. Myös erityisesti tätä näyttelyä varten luotu ambient-henkinen taustamusiikki ohjasi suhtautumaan näyttelyesineisiin asiaankuuluvalla kunnioituksella.

Museon luonnonhistorialliselta osastolta jäivät mieleen erityisesti Uuden-Seelannin sukupuuttoon kuolleet jättiläislinnut, lentokyvytön moa ja sitä saalistanut haastinkotka, sekä kolmas jättiläinen, uusiseelantilaisen kalastusaluksen Eteläiseltä jäämereltä vahingossa pyydystämä lähes 500-kiloinen kolossikalmari. Peter Weirin hienon Gallipoli-elokuvan useampaan otteeseen nähneenä olin myös kovasti kiinnostunut osastosta, jossa esitellään tätä ensimmäisen maailmansodan kampanjaa, johon Australian ja Uuden-Seelannin yhteinen armeijakunta (Australian and New Zealand Army Corps, ANZAC) osallistui osana brittiarmeijaa. Anzac-joukkojen sodan merkitys australialaisille ja uusiseelantilaisille kansallisen identiteetin muovaajana vaikuttaisi olevan ainakin jossain määrin verrattavissa siihen, mitä talvisota merkitsee suomalaisille, ja Gallipolin maihinnousun vuosipäivä 25.4. eli Anzac Day on molemmissa maissa yleinen vapaapäivä.

Wellingtonin pienpanimoskene on erinomaisen eläväinen, ja etenkin Te Aron kaupunginosassa käsityöläispanimoja ja käsityöläisoluisiin keskittyviä baareja on pilvin pimein. Illanviettopaikkojen valinnassa vaikeuksia tuottikin lähinnä se, että lupaavan kuuloisia paikkoja oli tarjolla paljon enemmän kuin vapaita iltoja niiden koluamiseen. Mitään erityisiä muistiinpanoja en koko matkan aikana tehnyt sen paremmin ravintoloista kuin niiden antimistakaan, mutta yleiseksi mielikuvaksi jäi, että tarjonta on ilahduttavan runsasta, monipuolista ja kokeilevaa. Yksittäisistä oluista parhaiten jäivät mieleen Fork & Brewerin passionhedelmällä ja katajalla maustettu hapanolut Tainted Love sekä Yeastie Boysin Earl Grey -teellä maustettu Gunnamatta-IPA. Sivumennen sanoen myös pienpaahtimoja ja kahviloita on Wellingtonissa runsain mitoin, joten kaupunki on varsinainen hipsterimekka.

Ruoka Wellingtonissa, ja Uudessa-Seelannissa yleensäkin, oli hyvää, muttei mitenkään erityisen eksoottista. Valtaosa nykyväestöstä on eurooppalaista ja eritoten brittiläistä alkuperää, mikä näkyy ihan konkreettisesti muun muassa siinä, että fish and chipsin kaltaiset englantilaiset klassikot ovat suosittuja sielläkin. Muutenkin ruuanlaittotyyli vaikutti olevan varsin länsieurooppalainen ja raaka-aineet enimmäkseen tuttuja, joskin meren antimissa siellä törmäsi välillä sellaisiin lajeihin, joista en ollut aiemmin kuullutkaan. Uuden-Seelannin maatalouden vientituotteista meillä tunnettaneen parhaiten lampaanliha ja viinit, mutta myös maitotuotteita viedään paljon, ja meijeriyhtiö Fonterra onkin maan suurin yritys. Viime vuosina maassa on panostettu enenevässä määrin kalanviljelyyn, jonka päätuotteita ovat vihersimpukat, osterit ja kuningaslohi.

Herkuttelun vastapainoksi harrastin myös hieman terveitä elämäntapoja ja patikoin eräänä päivänä Wellingtonin keskustan itäpuolella kohoavan parisataametrisen Mount Victoria- eli Matairangi-kukkulan laella sijaitsevalle näköalapaikalle. Kukkulalta oli komeat näkymät kaupunkiin, satamaan sekä kansainvälisen lentoaseman suuntaan ja sen takana avautuvalle Tyynelle valtamerelle, joskin päivä oli pilvinen ja maisemat sen vuoksi vähän tylsänharmaita. Myöhemmin kävi ilmi, että kukkulalla olisi ollut myös paikkoja, joissa on kuvattu kohtauksia Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuviin, mutta ne jäivät tällä reissulla näkemättä. Konferenssin päätöspäivän jälkeisenä aamuna otin taksin Wellingtonin rautatieasemalle ja jatkoin matkaani junalla pohjoiseen kohti Uuden-Seelannin suurinta kaupunkia Aucklandia. Junamatkasta ja kaupungista enemmän päiväkirjan seuraavassa osassa!

New Zealand story, osa 1: Prologi

Kia ora! Uuden-Seelannin matkapäiväkirja alkaa viimein. Aloitin juuri kesälomani toisen osan ja olen vaihteeksi kotimaan kamaralla, jossa säät eivät kylläkään juuri nyt ole ihan niin kesäiset kuin olisin toivonut. No, sitä suuremmalla syyllä nyt on hyvin aikaa paneutua blogin kirjoittamiseen, mutta mistäs tässä oikein lähtisi liikkeelle?

No, aloitetaan maantieteestä. Mikään trooppinen maa Uusi-Seelanti ei ole, vaan se sijaitsee eteläisen pallonpuoliskon lauhkealla vyöhykkeellä, mutta se muodostaa yhden kulman niin sanotusta Polynesian kolmiosta, jonka kaksi muuta nurkkaa ovat Havaiji ja Pääsiäissaari. Periaatteessa nyt ollaan siis ihka aidossa Polynesiassa eikä missään tikibaarin romanttisessa fiktiossa, ja vaikka kaupunkien ulkopuolella liikkuessa havupuut ja lammaslaumat vievät ajatukset herkästi takaisin Suomeen ja Irlantiin, lukuisat maorinkieliset paikannimet muistuttavat siitä, että Eurooppa on kovin kaukana.

Uusi-Seelanti koostuu kahdesta pääsaaresta, joiden nimet ovat sangen proosallisesti Pohjoissaari ja Eteläsaari, sekä noin kuudestasadasta pienemmästä saaresta. Suurimmista kaupungeista Pohjoissaarella sijaitsevat Auckland ja pääkaupunki Wellington, Eteläsaarella puolestaan vuoden 2011 suuren maanjäristyksen pahoin vaurioittama Christchurch. Järistykset johtuvat maan sijainnista Tyynenmeren ja Indo-Australian mannerlaattojen saumakohdassa; Uusi-Seelanti on osa niin sanottua Tyynenmeren tulirengasta ja siellä on myös useita aktiivisia tulivuoria. Siellä ollessani sattuikin itse asiassa peräti magnitudin 7 maanjäristys, mutta tapahtumapaikka oli kaukana merellä asuttamattomien Kermadecsaarten lähettyvillä, enkä itse havainnut Aucklandissa pienintäkään tutinaa.

Ihmisasutus saapui Uuteen-Seelantiin verrattain myöhään: ensimmäiset polynesialaiset uudisasukkaat, nykyisten maorien esi-isät, rantautuivat saarille 1200-luvun loppupuolella. Ensimmäinen eurooppalainen tutkimusmatkailija, jonka tiedetään löytäneen saaret, oli hollantilainen Abel Tasman vuonna 1642, ja nimi Uusi-Seelanti juontaakin juurensa Alankomaiden Zeelandin provinssista. Tämän jälkeen eurooppalaisia ei saarilla nähty ennen kuin runsaat sata vuotta myöhemmin, vuonna 1769, jolloin sinne saapui brittikapteeni James Cook ensimmäisellä Tyynenmeren-tutkimusmatkallaan. Cook kartoitti retkellään molempien pääsaarten rannikot, ja hänen mukaansa on nimetty niitä erottava Cookinsalmi sekä Uuden-Seelannin korkein vuori, Eteläsaarella sijaitseva Mount Cook.

Cookin jälkeen saarille alkoi ilmaantua eurooppalaisia ja amerikkalaisia pyytämään valaita ja hylkeitä, käymään kauppaa sekä vähitellen myös asuttamaan maata. Vuonna 1788 suurin osa Uudesta-Seelannista tuli osaksi Britannian Australiaan perustamaa Uuden Etelä-Walesin rangaistussiirtokuntaa, joskin käytännön merkitystä tällä oli niukasti. Vasta puoli vuosisataa myöhemmin alkoi tapahtua toden teolla, kun Britannian kruunu alkoi päättäväisemmin vakiinnuttaa valtaansa saarilla ja lähetti laivastoupseeri William Hobsonin neuvottelemaan maorien kanssa hallintovallan luovuttamisesta kruunulle. Vuonna 1840 kruunun edustajat ja yli viisisataa maoripäällikköä allekirjoittivat Waitangin sopimuksen, minkä jälkeen Uusi-Seelanti julistettiin omaksi erilliseksi siirtomaakseen ja Hobsonista tuli sen ensimmäinen kuvernööri. Vuonna 1907 Uusi-Seelanti muuttui siirtomaasta itsehallinnolliseksi dominioksi, ja täysin itsenäinen valtio siitä tuli lopulta vuonna 1947, kun sen parlamentti ratifioi vuoden 1931 Westminsterin säädöksen.

Waitangin sopimusta voidaan pitää nykymuotoisen Uuden-Seelannin perustamisasiakirjana, ja sen solmimispäivää 6.2. juhlitaan nykyisin Uuden-Seelannin kansallispäivänä. Vaikka kyseessä oli muodollisesti vapaaehtoinen ja rauhanomainen vallansiirto, kaikki maoripäälliköt eivät sitä toki allekirjoittaneet, joko koska he kieltäytyivät tai koska heitä ei edes tavoitettu. Sopimuksen maorin- ja englanninkieliset versiot eivät sisällöllisesti täysin vastaa toisiaan, mistä on seurannut erimielisyyksiä sen tulkinnasta, ja pian sen solmimisen jälkeen puhkesikin sarja aseellisia konflikteja, joissa siirtomaavalta ja sille uskolliset maorit lopulta kukistivat kruunun valtaa vastustaneet maorijoukot ja joiden seurauksena tuhansia neliökilometrejä maorien maita takavarikoitiin laittomasti. Vuonna 1975 perustettiin Waitangin sopimuksen rikkomuksia tutkimaan erityinen komissio, joka on edelleen toiminnassa, ja muutenkin maa tuntuu ottavan alkuperäiskansan oikeudet vakavasti, mikä näkyy muun muassa siinä, että maori on yksi Uuden-Seelannin virallisista kielistä englannin ja viittomakielen ohella.

Se historiasta ainakin tällä erää, palataanpa nykypäivään ja omaan tutkimusmatkaani. Nykyisin Uuteen-Seelantiin päästäkseen ei onneksi enää tarvitse viettää kuukausia merellä, mutta jonkin verran epämukavuutta saa kuitenkin varautua sietämään, kun sinne matkustaa kirjaimellisesti toiselta puolen maapalloa. Reissuni alkoi seitsemän ja puolen tunnin lennolla Dublinista Dubaihin, josta jatkoin parin tunnin vaihtoajalla Sydneyhin – 14 tuntia yhtä soittoa. Sydneyssä minua odotti 12 tunnin välipysähdys, jonka käytin hyväkseni lähtemällä keskustaan muutaman tunnin tehovisiitille, koska pitihän se oopperatalo nyt nähdä omin silmin kun siihen kerran tarjoutui tilaisuus. Eteläisen pallonpuoliskon talvesta huolimatta päivä oli suomalaisittain mukavan kesäinen, ja Harbour Bridgen graniittipylvään laelta, jonne pääsi nousemaan 15 dollarin maksua vastaan, oli huikeat näköalat moneen suuntaan.

Viimeinen lento Sydneystä Wellingtoniin kesti kolmisen tuntia, perille saavuttiin vähän ennen keskiyötä paikallista aikaa; Uuden-Seelannin talviaika on yksitoista tuntia edellä Irlannin kesäaikaa, joten aikavyöhykkeen vaihdokseen sopeutuminen tulisi vaatimaan jonkin verran ponnisteluja. Tullikoirien varmistettua, ettei laukuissani ole kiellettyjä tavaroita kuten hedelmiä – Uusi-Seelanti varjelee hyvin tiukasti maatalouttaan ja uniikkia luontoaan kaikenlaisilta taudeilta, tuholaisilta ja vieraslajeilta – pääsin viimein siirtymään hotelliin, jossa nukkuminen ei onneksi ensimmäisenä yönä tuottanut vaikeuksia, vaikka sisäinen kelloni olikin ties missä ajassa. Mitä kaikkea sitten Wellingtonissa näinkään ja koinkaan, siitä lisää päiväkirjan seuraavassa osassa!

Kuukauden kulaus / baanalla: Shake it, baby!

Mikä? Milkshake IPA. Porterhouse Brewing Company, Irlanti. Alk. 6,0%, 16 IBU.
Missä? Porterhouse Central, Dublin.

Palasin Uudesta-Seelannista Dubliniin runsas viikko sitten, mutta matkaraportin aloitus saa luvan vielä odottaa. Kirjoittelin kyllä joitakin kappaleita jo matkalla ollessani, ja ylioptimistisesti ajattelin, että ehtisin jopa julkaista postauksen tai pari Uudesta-Seelannista käsin, mutta tietenkin kävi niin, että minulla oli siellä koko ajan paljon parempaakin tekemistä. Paluun jälkeen aika on puolestaan vierähtänyt töihin totutellessa ja matkan rasituksista toipuessa, joten blogin kirjoittaminen ei ole oikein jaksanut innostaa. Nyt sitten, kun tilanne on viimein normalisoitunut, kuukausi onkin jo loppumaisillaan, joten on jälleen kuukauden kulauksen aika.

Dublinilaisen Porterhouse-panimon Milkshake IPA on laktoosilla pyöristetty India pale ale, johon eksoottista lisämaustetta tuovat karambola ja kaktusviikuna. Nautintapaikkana oli tällä kertaa jonkinlaiseksi kantapaikakseni muodostuneen The Whitworthin sijaan toinen saman panimon baari, Dublinin keskustassa Grafton Streetin shoppailualueen tuntumassa sijaitseva Porterhouse Central. Olut on kirkas ja hailakan kullankeltainen, tuoksu on hedelmäinen ja hitusen hapan – liekö laktoosi, joka vie ajatukset happamiin maitotuotteisiin? Maussa laktoosin makeus tuntuu selvästi, humalakin puraisee mutta lempeästi. Muut makuaineet tulevat esiin lähinnä jonkinlaisena yleisenä trooppisena fiiliksenä, mutta toisaalta enpä voi sanoa, että etenkään kaktusviikuna olisi minulle mitenkään tuttu maku, joten on hyvin vaikea sanoa, missä määrin se erottuu. Kokonaisuus ei ole hullumpi, mutta makeus alkaa pidemmän päälle hieman etoa; puoli pinttia riittäisi hyvin, tai sitten olut kaipaisi kaverikseen jotakin tasapainottavaa ruokaa, kenties juustolautasen.

Kuukauden kulaus: Sitruksinen sivuvaunu

Mikä? Sidecar Orange IPA. Sierra Nevada Brewing Co., USA. Alk. 6,8%, 35 IBU.
Missä? Sweeney's Wine Merchants, Glasnevin, Dublin.

Kuukauden ainoaksi postaukseksi näyttää tällä kertaa jäävän kuukauden kulaus, ja tämän julkaisupäiväksi taitaakin itse asiassa tulla kesäkuun ensimmäinen, vaikka täällä Irlannissa ollaankin vielä toukokuun puolella. Oli miten oli, lähitulevaisuudessa asiaa on taas vähän runsaammin – Tikiloikka lähtee nimittäin matkalle Uuteen-Seelantiin! Nimellisesti reissun tarkoituksena on osallistua konferenssiin Wellingtonissa, mutta koska matka kestää minimissäänkin yhteen suuntaan alun toista vuorokautta, pelkän työn takia sinne ei olisi juurikaan järkeä matkustaa. Siispä pidänkin konferenssin päälle viikon verran lomaa ja käyn katselemassa, mitä pääkaupungin ulkopuolelta löytyy.

Siitä kuitenkin enemmän sitten aikanaan, nyt varsinaiseen asiaan! Sierra Nevada -panimon Sidecar on appelsiininkuorella maustettu IPA – ei mikään hullunrohkea konsepti, IPAt kun muutenkin ovat monesti sangen sitruksisia. Väriltään olut on vaalean kullankeltainen ja sameahko, tuoksu puolestaan on mehevän appelsiininen ja odotuksia herättävä. Maku lunastaakin odotukset, appelsiininkuori korostaa hienosti juoman luontaista sitruksisuutta ja kokonaisuus on suorastaan elegantti, appelsiinin maku on hienostunut kuin Cointreaussa tai jossain muussa laadukkaassa liköörissä. Sattumoisin sitruslikööri on tärkeässä roolissa Sidecar-nimisessä klassikkococktailissa; en tiedä, onko olut nimetty sen mukaan, mutta jos on, mielleyhtymälle löytyy kyllä perusteet. Tikiloikka arvostaa!

Kuukauden kulaus: Superfoodia oluen muodossa

Mikä? Sippin' Pretty. Odell Brewing Company, USA. Alk. 4,5%.
Missä? Sweeney's Wine Merchants, Glasnevin, Dublin.

Tikiloikan perustamisen jälkeen erilaisia hedelmäoluita on tullut maisteltua sen verran, että mangon, passionhedelmän ja guavan kaltaiset eksoottiset hedelmät oluen mausteina alkavat tuntua jo vähän arkisilta. Siksipä olikin hauskaa löytää jotain hieman erilaista: coloradolaisen Odell Brewingin Sippin' Pretty -hapanolut heittää keitokseen guavan kaveriksi açai- ja seljanmarjoja sekä vielä ripauksen Himalajan ruususuolaa. Jo punainen väri kertoo, että mikään ihan tavallisin olut ei ole kyseessä, ja tuoksukin on olueksi epätyypillisen marjaisa. Vertailukohtaa hakee väkisinkin kuukausi sitten maistamastani Lervigin Passion Tangista, joka sekin oli hapan, hedelmäinen ja huomattavan epäolutmainen.

Maultaan Sippin' Pretty on raikas, pirtsakan hapokas ja voimakkaan marjamehumainen. Humalaa ei ole, mallastakin kovin niukasti – eli kyllä vain, melkoisen epätyypillinen tapaus tämäkin. Olut on helposti juotava, mutta jotenkin laiha, tukevampaa runkoa kaipaisin. Guavan ja etenkään suolan läsnäolosta maussa en osaa sanoa juuta enkä jaata, nimenomaan marjaisuus dominoi. Kaiken kaikkiaan jää sellainen fiilis, ettei lopputulos ole niin päräyttävä, että tällainen erikoisilla raaka-aineilla kikkailu olisi ollut tarpeen. Aivan mainio kuuman kesäpäivän raikastaja tämä kyllä epäilemättä olisi, ja voisin kuvitella, että se toimisi hyvin myös erilaisten olutcocktailien raaka-aineena.

Nelikymppisen naukku

Brasilialainen ystäväni toi minulle alkuvuodesta joululomiltaan tuliaisiksi pullon maansa kansallisjuomaa cachaçaa. Olin eleestä kovasti otettu ja lupasin löytää juomalle arvoistaan käyttöä; erinäisiä kokeiluja olenkin tehnyt, mutta ne ovat olleet sen verran päämäärättömiä, että sain vasta nyt aikaiseksi kehittää julkaisukelpoisen drinkkireseptin. Lähtökohtana minulla oli cachaça-drinkeistä eittämättä tunnetuin eli Caipirinha, ja etenkin sen valmistustapa, jossa limeä ei puristeta vaan se survotaan lasin pohjalle. Tätä drinkkiä ei kuitenkaan tehdä suoraan lasiin vaan shakerissa, tähän malliin:

Midlife Crisis
½ limeä
2–3 palaa tuoretta ananasta
2 cl passionhedelmäsiirappia
5 cl cachaçaa
1 cl amarettolikööriä (Disaronno)
1 cl kuivaa kuohuviiniä tai samppanjaa

Leikkaa limenpuolikas neljään lohkoon ja pane ne shakerin pohjalle ananaspalojen kera. Survo hyvin ja lisää siirappi, cachaça ja amaretto. Ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin. Lisää viini ja sekoita varovasti.

Ananaspalat saavat olla suht ronskin kokoisia, hedelmälihan määrää ajatellen ananasta ja limeä tulisi olla suunnilleen yhtä paljon. Juomasta tulee keväisen keltainen, kuten näin pääsiäisviikonloppuna sopivaa onkin. Sattumoisin tähän viikonloppuun osuu myös Mr. Tikiloikan 40-vuotispäivä, mistä juontaa juurensa drinkin leikkisähkö nimi – ajatus kuohuviinin lisäämisestä tulikin itse asiassa juuri syntymäpäivästä ja aivan loppuvaiheessa, luulin reseptin olleen jo valmis julkaistavaksi kun sain päähäni tehdä vielä yhden kokeilun. Jos haluat tehdä poreettoman version, jätä pois kuohuviini ja käytä passionhedelmäsiirappia hieman vähemmän, omassa versiossani sitä oli puolitoista senttilitraa.

Kuten kuvasta näkyy, käyttämäni cachaça ei ole kirkasta vaan ruskeaa, siis kypsytettyä. Caipirinha tehdään tavallisesti kirkkaasta cachaçasta ja varmaankin sellainen toimii myös tässä reseptissä, mutta laatuun satsaaminen kannattaa aina, joten jos vähän hienompaa tavaraa on käsillä, suosittelen käyttämään sitä. Manuia seuraaville 40 vuodelle!

Kuukauden kulaus: Hedelmäsourilla olutharrastuksen alkuun

Mikä? Passion Tang. Lervig Aktiebryggeri, Norja. Alk. 7,0%, 2 IBU.
Missä? Sweeney's Wine Merchants, Glasnevin, Dublin.

Stavangerilaisen Lervig-panimon Passion Tang -sour ale tekee heti kättelyssä selväksi, mistä on kyse, tölkin kylkeä nimittäin koristaa läjäpäin halkaistuja passionhedelmiä (sekä kaksi paria karvaisia jalkoja, joiden symboliikka jää allekirjoittaneelle hämäräksi). Lisämausteena oluessa on grains of paradise, joka suomenkieliseltä nimeltään on nähtävästi meleguettapippuri – koskaan tätä ennen en ollut moisesta mausteesta kuullutkaan, mutta ilmeisesti se muistuttaa maultaan mustapippuria. Lasiin kaadettuna Passion Tang on meripihkanruskea ja sameahko, tuoksussa on runsain mitoin sitä passionhedelmää eikä sitten juuri muuta, sokkotestissä en välttämättä olueksi arvaisi. Anteliaan hedelmäinen tuoksu kuitenkin houkuttelee maistamaan, joten käydäänpä asiaan.

Oluen maku on hapan, mehumainen ja, kyllä vain, reilusti passionhedelmäinen. Vilja maistuu jonkin verran, humala sen sijaan ei käytännössä ollenkaan. Seitsemän prosentin vahvuuteensa nähden olut on petollisen helppoa juotavaa, alkoholi ei todellakaan maistu läpi. Kaiken kaikkiaan sangen epäolutmainen olut, ja valmistajan kuvauksen mukaan tarkoituksena onkin ollut tehdä craft-olut niille, jotka eivät juurikaan pidä oluesta. En liene sopivin henkilö sanomaan, kuinka hyvin tässä on onnistuttu, mutta kuvittelisinpa kyllä, että hedelmäaromeineen ja olemattomine katkeroineen Passion Tang on hipsterioluita vierastavalle hyvinkin paljon helpommin lähestyttävä tapaus kuin IPAt, etenkin kun juoman happamuuskaan ei ole mitenkään ylenpalttista. Itse jään kaipaamaan vähän rohkeampaa revittelyä, mutta pisteet Lervigille siitä, että kerrankin passionhedelmä saa olla kiistattomasti pääroolissa.

Pinteilla Paddyn pidoissa

Mikä? Alltech Craft Brews & Food Fair 14.–16.3.2019.
Missä? Convention Centre Dublin, Irlanti.

Toinen Irlannin-vuosi on hyvässä vauhdissa, viikko sitten sunnuntaina vietin jo toisen Pyhän Patrickin päiväni Dublinissa. Viikonlopun alla olin melko pahassa flunssassa ja jouduin pitämään pari saikkupäivää töistä, mutta tervehdyin onneksi lauantaihin mennessä sen verran, että saatoin aloittaa juhlimisen – hyvä niin, sillä, varsinaisen juhlapäivän aatto oli tänä vuonna Alltech Craft Brews & Food Fair -pienpanimotapahtuman päätöspäivä, johon olin viimevuotiseen tapaan ostanut lipun ennakkoon. Kuten silloin, myös tänä vuonna runsaalla kahdellakympillä sai sisäänpääsyn tapahtumaan, muovituopin sekä kuuden euron eli käytännössä yhden pintin arvosta rahakkeita, joilla päästä maistelun alkuun.

Muutenkin konsepti oli edellisvuodelta tuttu aina sitä myöten, että tapahtuma oli ajoitettu päättymään samana päivänä kuin Six Nations -rugbyturnaus, jonka viimeisen kierroksen ottelut näytettiin messuhallissa isoilta ruuduilta. Viimevuotinen mestari Irlanti jäi tällä kertaa Walesin ja Englannin jälkeen kolmannelle sijalle, mutta se ei juhlatunnelmaa sanottavasti hillinnyt, ja miksipä olisikaan, kun edessä oli yksi vuoden tärkeimmistä juhlapäivistä sekä siihen liittyvä pitkä viikonloppu. Olin sopinut meneväni illalla kaupungille työkaverien kanssa, joten tapahtuman riehakkain osuus rokkibändeineen jäi tällä kertaa kokematta, mutta viimevuotisen kokemuksen perusteella en usko, että jäin paitsi mistään maata mullistavasta viihde-elämyksestä.

No entäs ne tärkeimmät sitten, eli oluet? Carrig Brewingin ananaksella, mangolla ja passionhedelmällä maustettu Tutti Frutti -IPA oli tuoksunsa puolesta nimensä veroinen, tuhdista hedelmäisyydestä nauttivat jopa flunssan turruttamat aistit. Maku oli kyllä vaisumpi, mutta kuitenkin miellyttävän raikas. Toinen trooppinen pläjäys oli Wild Beerin Pogo -pale ale, jolle makua antavat passionhedelmä, guava sekä tarkemmin yksilöimättömät mausteet; tuoksussa olikin mukavasti hedelmää ja lämmintä mausteisuutta, olin tunnistavinani ainakin kanelin. Maun puolesta olut oli oikein toimiva kokonaisuus, jossa mikään komponentti ei erityisesti erotu mutta kaikki pelaa hyvin yhteen, mitä nyt makeutta olisi saanut olla hieman vähemmän. Kolmas hedelmäolut, McGarglesin Grapefruit Session IPA, oli puolestaan ilahduttavan konstailematon greippi-IPA, jossa hedelmä on selvästi läsnä sekä tuoksussa että maussa.

Muista maistamistani oluista Ballykilcavan Brewingin Brickyard Red Ale oli mukavan freesi tulkinta perinteisestä irkkutyylistä, Rascals Brewingin Whiskey Sour Stout ja Mont Breweryn Two Gaps -kahvipilsneri puolestaan mielenkiintoisia kokeiluja, joiden maistaminen saa ehkä kuitenkin minun osaltani jäädä yhteen kertaan; molemmista jäi sellainen olo, että erilaisten makujen ennakkoluuloton yhdisteleminen on toki sinänsä kiva juttu, mutta ihan kaikki yhdistelmät eivät kuitenkaan ole hyviä ideoita. Tempted Ciderin mansikkasiideri, joka voitti tapahtuman yhteydessä järjestetyn siiderikilpailun, maistui vahvasti aidolta mansikalta ja vei ajatukset välittömästi kesälaitumille. Pearse Lyons Distilleryn Míl Ginistä tehty Míl Thai oli nimensä mukaisesti Mai Tain inspiroima cocktail (giniä, orgeat-siirappia, Chartreuse-likööriä, greippimehua), ei hassumpi muttei toki kuitenkaan esikuvansa veroinen.

Tutkimusprojektini Dublinissa päättyy ensi vuoden tammikuussa, joten vuoden 2020 tapahtumasta ei ainakaan näillä näkymin ole raporttia luvassa, vaikka yllätyksiähän toki saattaa elämässä aina sattua. Oluita onneksi voi maistella ilman mitään erityistä tapahtumaakin, joten monta kiinnostavaa uutta tuttavuutta ehtii vielä varmasti tulla vastaan. Selvästikin Irlannin pienpanimoskene on hyvissä voimissa ja uusia juomia kehitellään kaikkien tyylien ystäville, ja itse kun tykkään kokeilla vähän kaikkea, niin tilannehan on mitä mainioin. Sláinte!

Kuukauden kulaus: Mandariini-ipajunan kyydissä

Mikä? Tangerine Express IPA. Stone Brewing, USA. Alk. 6,7%, 75 IBU.
Missä? Sweeney's Wine Merchants, Glasnevin, Dublin.

Kalifornialaisen Stone Brewingin Euroopan-haaran panemaa olutta olen maistellut jo kerran aiemmin, mutta tämänkertainen kulaus on lähtöisin emämaasta. Tangerine Express on mandariinilla ja ananaksella maustettu IPA – tölkin kyljessä korostetaan, että nimenomaan kokonaisilla hedelmillä eikä pelkillä mehuilla. Väriltään olut on kullankeltainen, avattaessa se jostain syystä kuohahti hieman yli, muttei kuitenkaan vaikuttanut olevan millään muotoa pilaantunut. Siispä asiaan!

Oluen tuoksu on mehukkaan hedelmäinen ja kirpeän sitruksinen, taitaapa se ananaskin jostain taustalta kurkistella – oikein herkullinen. Maku on hedelmäinen poikkeuksellisen täyteläisellä tavalla, mandariini tuntuu olennaiselta osalta oluen runkoa eikä pelkältä lisämausteelta. Verrattain runsaat katkerot eivät potki ollenkaan niin voimakkaasti kuin saattaisi kuvitella. Ananas kyllä hukkuu jonnekin, mutta sitä ei oikeastaan jää kaipaamaan, ja valmistajan kuvauskin sanoo, että sitä ei luultavasti ylipäätään huomaisi ellei tietäisi sen olevan siellä; itse ehkä huomaisin sen vasta sitten, jos se puuttuisi tyystin. Mainio juoma kaiken kaikkiaan, menee heittämällä vähintään kärkikymmenikköön tähän asti maistetuista, ehkä jopa kärkiviisikkoon.

Netflix & chill(i)

Tammikuu vierähti jo ja helmikuukin on lopuillaan, mutta kyllähän hyville alkoholittomille(kin) drinksuille on aina tilausta, joten tässä vielä yksi ehdotelma. Potkua juomaan tuovat tällä kertaa inkivääri ja chili:

Red Alert
½ lime
pala tuoretta inkivääriä
pala tuoretta chiliä
1 rkl grenadiinia
tonic wateria

Leikkaa limenpuolikas neljään lohkoon, kuori inkivääri ja poista chilistä siemenet. Pane limelohkot, inkivääri ja chili suuren grogilasin pohjalle ja survo hyvin. Täytä lasi jäillä, kaada päälle grenadiini ja lopuksi tonic. Sekoita varovasti ja tarjoa pillin kera.

Etenkin chilin osalta resepti on mitä suurimmassa määrin mallia "oman maun mukaan", toiset kun tykkäävät tulisemmasta ja toiset eivät niinkään. Omaan versiooni tuli noin kahden euron lantin kokoinen siivu inkivääriä, yksi pieni bird's eye -chilipalko ja puolitoista desiä tonicia.

Nimensä drinkki sai punaisen eli korkeimman tason säävaroituksesta, jonka Irlannin kansallinen sääpalvelu julisti vuosi sitten, pian tänne muuttoni jälkeen, kun maahan iskivät samanaikaisesti Emma-myrsky sekä "Beast from the East" -lempinimen saanut kylmä rintama. Suomalaisen näkövinkkelistä pakkaset ja lumisateet olivat melko vaatimattomia, mutta täkäläisittäin toki poikkeuksellisia, ja sainkin viettää muutaman lekottelupäivän kotosalla, kun julkinen liikenne lakkasi kulkemasta ja työpaikkani suljettiin, kuten myös jokseenkin kaikki muut paikat, joihin olisin saattanut haluta mennä. Myrskytuuli sitä paitsi ulvoi nurkissa siihen malliin, että ihan kernaasti pysyttelin sisätiloissa odottamassa sen laantumista ja nauttimassa lämmittäviä juomia – chilin ansiosta tämäkin sellaisesta käynee, ja voihan tähän tietysti halutessaan lisätä vaikkapa tujauksen giniä.

Kuukauden kulaus: Hedelmäinen huijaus

Mikä? Citra Single Hop IPA. Eight Degrees Brewing, Irlanti. Alk. 5,7%, 62 IBU.
Missä? Sweeney's Wine Merchants, Glasnevin, Dublin.

Mr Tikiloikalla on tällä kertaa hieman huijattu olo – ostin nimittäin kuukauden kulaukseksi oluttölkin, jonka kyljessä luvattiin näkyvästi tarjolla olevan passionhedelmää ja kiinanluumua. Vasta kotona tölkkiä lähemmin tarkastellessa paljastui, että kyse ei ollut laisinkaan oluen valmistusaineista vaan ainoastaan sen maun luonnehdinnasta. No, uusi ostosreissu paremmin Tikiloikan pirtaan sopivan juoman löytämiseksi ei houkuta, joten kelvatkoon nyt sitten, ja saattaahan sitä paitsi käydä niin että lupaukset pitävät kutinsa.

Mitchelstownissa Corkin kreivikunnassa oluitaan panevan Eight Degrees Brewingin Citra Single Hop IPA on nimensä mukaisesti citra-lajikkeella humaloitu IPA, ja juuri citrasta ovat peräisin sen väitetyt trooppiset aromit, mikäli tölkkiin on luottaminen. Väriltään olut on IPA:ksi tummahko, ei tavanomaisen kullankeltainen vaan ennemminkin meripihkan tai kuparin värinen. Tuoksu on kieltämättä hedelmäinen sekä hieman makea, tuo mieleen mangomelonijäätelön – oikein houkutteleva, ajatukset siirtyvät kyllä tropiikkiin.

Maussa on hyvä maltainen runko ja sopivasti humalaa, joskin hieman vähemmän pureva katkerointi olisi enemmän mieleeni. Citralle ominainen greippisyys ja yleinen sitruksisuus tulee selvästi esille, mutta eksoottisempien hedelmien osalta täytyy kyllä sanoa, että niiden tavoittaminen vaatisi joko tarkempaa makuaistia tai vilkkaampaa mielikuvitusta kuin minulta löytyy. Makuprofiili on kuitenkin miellyttävän selkeä ja olut kaiken kaikkiaan oikein nautittava, joten suotakoon harhaanjohtava markkinointi sille anteeksi.

Otetaan hapanta

Kuten Tikiloikan tapoihin kuuluu, vuoden ensimmäinen juoma on alkoholiton drinkki eli mocktail, jotta tipattoman viettäjät eivät jäisi kaikesta huvista paitsi. Vuosi sitten opimme, että tilkka etikkaa tuo mocktaileihin mukavasti potkua, joten valitsin drinkkini lähtökohdaksi siiderietikan, jota Irlannissa käytetään muun muassa vähän hintavampien salt&vinegar-makuisten sipsien maustamiseen. Siispä etikan kaveriksi ripaus suolaa, jonka käyttöön drinkkien raaka-aineena minut vihki The Exchequer Wine Barin juomanlaskija. Suola puolestaan pelaa hyvin yhteen paitsi etikan, myös karamellin kera, joten päätin valita makeuttajaksi karamellisiirapin, jota sopivasti sattui löytymään täkäläisestä lähikaupastani. Näin drinkin pohja rakentui assosiaatioiden kautta ikään kuin itsestään, joskin muiden ainesten valinta ja sekoitussuhteiden kohdalleen hiominen vei tietysti oman aikansa. Tällaiseen reseptiin päädyin:

Sour & Sober
1 cl siiderietikkaa
3 cl limemehua
6 cl ananasmehua
2 cl appelsiinimehua
1 cl karamellisiirappia (esim. Monin)
1 tl grenadiinia
1–2 kierrosta suolaa myllystä

Kaada ainekset shakeriin, ravista jääpalojen kera ja kaada siivilöimättä suureen grogilasiin.

Juoman makuprofiilia voi helposti säätää oman suun mukaiseksi muuttamalla etikan määrää: itse pidän varsin happamista drinkeistä, mutta makeampien ystävä voi käyttää etikkaa senttilitran sijaan vaikkapa teelusikallisen. Suolan määrää kannattaa niin ikään testailla, jotta oma "sweet spot" löytyy, jos nyt sellaista ilmaisua voi tässä yhteydessä käyttää. Jos siiderietikkaa ei ole käsillä, uskoisin että valkoviinietikka toimii kelpo korvikkeena, mutta ainakin itse tykkään kovasti siiderietikan omenaisesta mausta ja keksin sille varmasti paljon muutakin käyttöä, joten suosittelen käyntiä jossain hyvin varustetussa ruokakaupassa.