Aivan sumussa

Vielä lisää Scorpion-variantteja! Eikö tämä hulluus koskaan lopu? No, itse asiassa nämä kaksi eivät pohjaudu Scorpioniin vaan toiseen Trader Vic -klassikkoon, jonka Greg Easter kuitenkin laskee kuuluvaksi samaan perheeseen Scorpionin kanssa. Esikuvaa, joka on nimeltään Fog Cutter, en ole tässä blogissa vielä käsitellyt, mutta Beachbum Berryn kirjasta löytyy kyllä alkuperäinen resepti sekä joukko muunnelmia, joten enköhän palaa aiheeseen vielä joskus. Nyt siis kuitenkin pari Easterin luomusta:

Fog Blaster

4 cl tummaa rommia
1 cl konjakkia (Otard VSOP)
1½ cl Cointreau-likööriä
1 tl amarettolikööriä (Disaronno)
3 cl appelsiinimehua
1 cl sitruunamehua
¾ tl vaahterasiirappia
¾ tl makeaa sherryä

Pane shakeriin kaikki ainekset paitsi sherry. Ravista jääpalojen kera ja kaada siivilöimättä highball-lasiin. Valuta sherry floatiksi pinnalle.

Kuvassa näkyvä lasi ei varsinaisesti mikään highball ole, mutta kaappitilan niukkuuden vuoksi olen joutunut pitämään nykyisessä huushollissani tiukkaa kuria sen suhteen, miten monta erilaista mallia juoma-astioita tänne haalin. Rommin valintaan Easter antaa ohjeeksi, että sen tulisi olla mahdollisimman laadukasta – itse tyydyin Appleton Estate V/X:ään, joka (jälleen käytettävissä olevan varastotilan määrään liittyvistä syistä) on tällä hetkellä ainoa omistamani tumma(hko) rommi, joka ei sijaitse Suomessa. Konjakiksi kelpuutin Hennessy VS:n, Easterin suosittelemaa sorttia en viitsinyt lähteä metsästämään.

Maultaan Fog Blaster muistuttaa varsin paljon Scorpionia, mutta Scorpion on happamampi. Maku on yllättävän lempeä; alkoholin poltetta on jonkin verran, mutta se tuntuu suussa yksinomaan miellyttävältä, vähän niin kuin olisi syömässä jotain lievästi tulista itämaista ruokaa. Teelusikallinen amarettoa tuo juomaan juuri sopivan määrän mantelimaista täyteläisyyttä, mutta jos haluat liköörin maistuvan drinkissäsi kunnolla, kokeilepa tätä toista Fog Cutter -varianttia:

Catalina Fog
3½ cl jamaikalaista rommia (Appleton V/X)
1½ cl giniä
1 cl amarettolikööriä
1 cl makeaa sherryä
1½ cl sitruunamehua
¾ tl grenadiinia (tai mieluummin kotitekoista granaattiomenasiirappia)

Yhdistä ainekset shakerissa ja ravista jääpalojen kera. Siivilöi martinilasiin kuten kuvassa, tai halutessasi kaada grogilasiin ja tarjoile on the rocks.

Amarettoa tässä on siis tuplamäärä Fog Blasteriin verrattuna, minkä kyllä tuntee jo nenässä. Jos amaretto ei lukeudu suosikkijuomiisi, sen voinee näissä korvata orgeat-siirapilla, joka onkin perinteisempi vaihtoehto niin Scorpionissa kuin Fog Cutterissakin. Itse kyllä olen Dublinissa ollessani käyttänyt Disaronnoa kaikkiin sellaisiin juomiin, joihin normaalisti tulisi orgeat-siirappia, sillä en löytänyt sitä täysikokoista pulloa pienemmässä pakkauksessa ja jotenkinhan se on saatava kulumaan.

Valinnaisena ainesosana Catalina Fogin reseptissä on ¾ tl aprikoosikonjakkia, jonka Easter ohjeistaa tekemään liottamalla kuivattuja aprikooseja konjakissa. Jos haluat kokeilla, millainen drinkistä tulee tämän aineksen kanssa – tätä en ole itsekään kokeillut – kaada pilkottujen aprikoosien päälle juuri sen verran konjakkia, että ne peittyvät, ja pane ne jääkaappiin suljetussa astiassa. Odottele viikko tai mieluummin kaksi, ravistele astiaa ajoittain. Kun aika on kulunut, purista aprikoosinpaloista niihin imeytynyt neste, heitä palaset pois ja säilö aprikoosikonjakki jääkaappiin. Kuulemma 1900-luvun alkupuolen cocktailresepteissä apricot brandy saattaa viitata pikemminkin johonkin tämäntapaiseen juomaan kuin nykyisin tunnettuun makeaan likööriin.

Drinkit ovat luonteeltaan yllättävän erilaiset siihen nähden, miten paljon niissä on samoja raaka-aineita. Isoin selittävä tekijä vaikuttaisi olevan se, että Fog Blasterissa rommin kaverina on konjakkia, kun taas Catalina Fogissa on giniä, joka tuo siihen kuivuutta ja yrttisyyttä. Toinen ilmeinen ero on se, että Catalina Fogiin ei tule appelsiinimehua eikä Cointreauta, joten se on huomattavasti vähemmän sitruksinen kuin Fog Blaster. Oma vaikutuksensa on oletettavasti silläkin, että Fog Blasterissa sherry on juoman pinnalla, kun taas Catalina Fogissa se on ravistettuna muiden ainesten sekaan, mutta tässä mennään jo melko hienovaraisiin eroihin. Sherrynä käytin molemmissa drinkeissä Lustau-viinitalon tuottamaa Marks & Spencerin Rare Pedro Ximeneziä; Alkon valikoimasta löytyy esimerkiksi saman tuottajan San Emilio, joka lienee tyyliltään jokseenkin vastaava.

Pinch me

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt pari viikkoa, joten lueskelin taas Greg Easterin kirjaa inspiraation toivossa. Yksi kirjan luvuista on omistettu Scorpionille ja muille saman perheen drinkeille; samaan perheeseen kuuluviksi Easter laskee happamanmakeat cocktailit, joissa on konjakkia, rommia ja/tai giniä sekä jokin ainesosa, joka tuo juomaan mantelin makua. Easterin kehittelemä "Ultimate Scorpion Tiki Bowl" sisältää aineksia, joita minulla ei ole edes Suomessa, saati sitten täällä askeettisemmissa olosuhteissa, mutta onneksi hän tarjoaa vaihtoehdoksi tämän pelkistetyn version, jonka vähän kehnomminkin varustettu kotibaarimestari pystyy tekemään:

Scorpion Pinch
3 cl amarettolikööriä (Disaronno)
3 cl giniä
2 cl konjakkia
1½ cl tummaa rommia
1½ cl triple sec -likööriä (tai mieluummin Grand Marnieria)
4½ cl sitruunamehua
3 cl ananasmehua
1½ tl sokerisiirappia (tai sokeria)

Pane kaikki ainekset shakeriin ja ravista jääpalojen kera. Kaada siivilöimättä esim. grogilasiin.

Minulle tuli yllätyksenä, että amaretto, jonka olen aina ajatellut olevan karvasmantelilikööriä, ei itse asiassa välttämättä saakaan luonteenomaista makuaan manteleista vaan esimerkiksi aprikoosinkivistä, jotka mantelien tavoin sisältävät bentsaldehydiä. Toinen yllätys minulle oli se, miten loistavasti amaretto ja ananas pelaavat yhteen – suosittelenkin kokeilemaan ihan vain amarettoa ja ananasmehua sekaisin, jos Scorpion Pinchin resepti tuntuu juuri nyt niin vaivalloiselta, ettei millään nappaisi aloittaa.

Kolmas amarettoon liittyvä yllätys oli se, että vaikka kolme senttilitraa tuntui ennakkoon melkoisen suurelta määrältä, lopputuloksessa liköörin maku ei ole mitenkään hallitseva. Toki drinkkiin tulee aika paljon muitakin viinoja, minkä kyllä huomaakin, tosin ei niinkään mausta vaan siitä tunnusomaisesta lämmöntunteesta, joka muistuttaa, että tässä ei todellakaan mitään hedelmämehua olla hörppimässä. Aiemmin tekemistäni Scorpioneista tämä on maultaan enemmän Luaun kuin Trader Vicin version kaltainen, mikä otaksuttavasti on suurelta osin ginin tekosia. Henkilökohtaisesti suosisin ehkä edelleen Trader Vicin Scorpionia, mutta tämäkin on kyllä ehdottomasti kokeilemisen arvoinen!

Mehulinjalla uuteen vuoteen

Tervetuloa Tikiloikan vuoteen 2018! Kuten vuosi sitten, tarjoan uuden vuoden alkajaisiksi tipattomaan tammikuuhun sopivan drinkin. Alkujaan tarkoitukseni oli esitellä Beachbum Berryn versio Nada Coladasta eli alkoholittomasta Piña Coladasta; siihen olisi tarvittu eräs sangen erikoinen ainesosa, jolle arvelin pystyväni kehittämään kotikeittiössä oman vastineen, mutta eipä siitä sitten kovin toimivaa drinkkiä syntynytkään. Palaan aiheeseen ehkä joskus toiste, mutta jotain sisältöä tähänkin postaukseen täytyy saada, joten tässä sen sijaan Berryn näkemys alkoholittomasta Scorpionista:

Tailless Scorpion
9 cl appelsiinimehua
4½ cl sitruunamehua
4½ cl ananasmehua
2¼ cl orgeat-siirappia

Kaada kaikki ainekset shakeriin ja lisää runsaasti jääpaloja. Ravista hyvin ja kaada siivilöimättä suureen grogilasiin.

Vaikka drinkissä on lähinnä erilaisia mehuja sekaisin, siinä on silti yllättävän paljon ideaa: happamampien appelsiini- ja sitruunamehujen suuri määrä suhteessa makeampaan ananasmehuun tuo potkua ja orgeat-siirappi tikijuomille ominaista eksotiikkaa. Berry on eittämättä onnistunut saamaan sekoitussuhteet tarkasti kohdalleen ja kehittämään muutamasta sinänsä melko tavanomaisesta raaka-aineesta hyvinkin toimivan alkoholittoman cocktailin. Berryn simppelin reseptin pohjalta on myös hyvä kehitellä omia kompleksisempia muunnelmia – jos haluat hieman vivahteikkaamman juoman, kokeile lisätä sekoitukseen pikkutilkka balsamiviinietikkaa. Tasapainon säilyttämiseksi samalla voi olla tarpeen hieman vähentää sitruunamehun ja/tai lisätä orgeat-siirapin määrää; itse saavutin omaan makuuni varsin mainion lopputuloksen käyttämällä 4 cl sitruunamehua, 3 cl siirappia ja teelusikallisen verran etikkaa.

Seuraavassa postauksessa lieneekin sitten luvassa terveisiä Dominikaanisesta tasavallasta. Reissusta luulisi riittävän aineistoa useampaankin tekstiin, mutta ainakin merkittävimmät elämykset, niin rommisellaiset kuin muutkin, yritän jaksaa raportoida tuoreeltaan heti palattuani. Yrittäkää te puolestanne olla hajoamatta talveen sillä välin!

Putting the Fun in Funchal

Blogin tavanomainen päivitysaikataulu pääsi vaihteeksi hieman lipsumaan erinäisistä syistä, mm. kuun alussa tekemäni työmatkan takia. Vuosi sitten näihin aikoihin kävin Portossa; tänä vuonna sama konferenssi järjestettiin Madeiralla, ja olin jälleen mukana. Lomaparatiisina tunnettu saari sijaitsee Atlantin valtamerellä vielä reippaasti Manner-Portugalia etelämpänä, ja reissu olikin melkoisen tervetullut annos kesää keskellä Suomen pimeintä syksyä: päivälämpötilat olivat mukavasti 20 asteen paremmalla puolen, ja miellyttävää lämpöä riitti pitkälle iltaan saakka. Vettä satoi melko rankasti yhtenä päivänä, mutta sen ajan olisin muutenkin ollut sisätiloissa konferenssiesitelmiä kuuntelemassa. Iltaisin, jolloin pääasiassa liikuin ulkosalla, ei sateesta ollut tietoakaan.

Konferenssipaikkana ja samalla majapaikkanani toimi sangen viihtyisä hotelli Santa Cruzissa pääkaupunki Funchalin koillispuolella. Hotellin uima-allasalueelta pääsi suoraan viehättävälle rantapromenadille, josta oli hyvä paitsi ihailla valtameren äärettömyyttä, myös bongailla lentokoneita – Santa Cruzissa nimittäin sijaitsee myös Madeiran kansainvälinen lentokenttä, joka taannoin sai uuden nimen Funchalissa syntyneen Real Madrid -tähti Cristiano Ronaldon mukaan. Madeiran kenttää muuten pidetään yhtenä maailman vaarallisimmista, ja sinne laskeutuessaan huomaa kyllä, minkä vuoksi: merkittävä osa sen ainokaisesta kiitotiestä on rakennettu pylväiden varaan meren päälle, ja missä sitä ei ympäröi meri, vastaan tulevat saaren keskiosaa kohti jyrkästi kohoavat vuoret. Saarelle pääseminen saattaakin olla työn ja tuskan takana, mikäli tuulet eivät satu olemaan suotuisat, kuten eräskin suomalainen matkailijaryhmä sai äskettäin karvaasti kokea.

Santa Cruzissa ei lentokoneiden ohella paljoa nähtävää ollut, ja viimeisenä konferenssipäivänä jätinkin työhommat sikseen lounaan jälkeen ja lähdin katselemaan, mitä Funchalilla olisi tarjottavanaan. Hotellin minibussi jätti minut ja muut samalle vuorolle osuneet hotellivieraat satama-alueelle, josta kävelin suorinta tietä Teleféricon eli köysiradan ala-asemalle. Vuonna 2000 avattu köysirata kuljettaa elämyshakuisen matkailijan varttitunnissa merenrannasta ylös Monteen; korkeuseroa runsaan kolmen kilometrin matkalla kertyy 560 metriä, ja matkalla sekä perillä saa ihailla jokseenkin huikeita näkymiä alas kaupunkiin ja Funchalinlahdelle. Ylhäällä ollessani kävin parin tunnin jaloittelulla Monten palatsin trooppisessa puutarhassa, jossa karpit uiskentelivat itämaisten puutarhojen kalalammikoissa ja kukkaloistoa riitti tähänkin aikaan vuodesta. Yhtenä vaihtoehtona paluukyydiksi olisi ollut tarjolla perinteinen koripunoksesta kyhätty kelkka, mutta tyydyin rauhallisempaan menoon ja köysirataan, joka iltapäivän pahimman kuumuuden väistyttyä oli armeliaasti jo huomattavasti vähemmän saunamainen kokemus kuin menomatkalla.

Saarella kun ollaan, Madeiralla tietenkin syödään paljon mereneläviä, joista nimenomaan Madeiralle tunnusomaisin lienee espada eli mustahuotrakala. Paistettu espada banaanin kera on yksi saaren turistiravintoloiden vakioannoksista, mutta itse kokeilin tätä syvien vesien petokalaa passionhedelmän kera. Annoksessa oli yksinkertaisesti kypsän passionhedelmän sisusta kalan kastikkeena – yllättävän toimiva idea, jota voisi joskus soveltaa itsekin. Lapas eli maljakotilot (grillattuna, sitruunalohkojen kera) maistuivat myös, samoin erinäiset mustekalojen alaluokkaan kuuluvat otukset. Lämmön, vehreyden, hienojen maisemien, trooppisten hedelmien ja tuoreiden merenherkkujen keskellä oli silti turha kuvitellakaan ylläpitävänsä minkäänlaista kadotetun paratiisin illuusiota, kun Funchalin turistialueilla kävellessä suomea kuuli puhuttavan vähän väliä ja vanhassakaupungissa eräskin ravintolan sisäänheittäjä arvasi minut kertayrittämällä suomalaiseksi. Miekkosen väsytystaktiikka oli sen verran tehokasta, että päädyin lopulta illastamaan hänen ravintolassaan – ja eiköhän hetken kuluttua viereiseen pöytään pölähtänyt istumaan suomalainen seurue, jolle minua ei kuitenkaan onneksi väkisin esitelty. Suurta eksotiikkaa ei löytynyt muistakaan naapuripöydistä: yhdessä pöydässä hollantilainen pariskunta, toisessa brittiläinen. No, enpä voi moittia pohjoisen Euroopan asukkeja siitä, että aurinkoa on tullut ikävä.

Madeiran juomista epäilemättä kuuluisin on tietenkin madeiraviini, mutta saarella kasvaa myös sokeriruoko, josta tehdään rommia. Juomaa ei tosin välttämättä nimitetä rommiksi vaan aguardenteksi – kirjaimellisesti "tulivedeksi" – mutta yhtä kaikki kyse on sokeriruokomehusta tislatusta viinasta, siis agricole-rommista. Paikallisia rommeja kävin maistelemassa Madeira Rum House -nimisessä baarissa, jonka olin jo hyvissä ajoin ennen reissua päättänyt käydä katsastamassa. Kokeilin paria erilaista rommia (hyviä olivat) sekä Madeiran perinteistä juomasekoitusta ponchaa, joka tehdään rommista/aguardentestä, hunajasta ja hedelmämehuista. Pelkistetyimpään versioon, ns. kalastajan ponchaan, tulee ainoastaan rommia, hunajaa ja sitruunaa – eräänlainen Madeiran Daiquiri tai Caipirinha siis, ja kerrotaankin, että jälkimmäinen perustuisi alkujaan ponchan reseptiin, mikä kuulostaa ainakin päällisin puolin uskottavalta. Ponchan puolestaan ovat kuulemma keksineet madeiralaiset kalastajat, jotka käyttivät sitä vilustumisen torjuntaan, ja ilmeisesti se on edelleenkin saarelaisten suosima flunssalääke.

Hieman yllättäen Madeiralla on myös yksi tikibaari, Pukiki. Baarin nettisivujen mukaan nimi juontaa juurensa nimityksestä, jonka Havaijille seilanneet madeiralaiset sokerityöläiset saivat paikallisilta asukkailta – no, portugalilaisethan ovat tunnetusti vanhaa merenkävijäkansaa. Mielenkiintoinen tiedonjyvä on myös se, että ukulele, yksi Havaijin tunnetuimmista symboleista, polveutuu suoraan portugalilaisten siirtolaisten saarille mukanaan tuomista kielisoittimista. Baarin listalla onkin 3–4 janoisen jaettavaksi tarkoitettu drinkki, jonka tarjoiluastiana toimii keraaminen ukulele ja joka aineksista päätellen on jonkin sortin Scorpion-variantti. Pukikissa vierailuun aikani ei valitettavasti riittänyt, sillä se sijaitsee Estreito da Calhetassa, joka ei ole lähelläkään Funchal-Santa Cruz -akselia, mutta ehkäpä ensi kerralla sitten – sellainen tunne nimittäin jäi, että Madeiralle täytyy vielä joskus palata ihan vaan lomailemaan.

What's your poison?

Viikko sitten dissektoimamme Mai Tain vaatimat rommit ja Curaçao-likööri eivät harmi kyllä ole kaikkein helpoimmin hankittavia: suomalaisen kotibaarimestarin vaihtoehdot ovat lähteä matkoille, tilata verkosta tai tyytyä soveltuvuudeltaan enemmän tai vähemmän epäilyttäviin korvaaviin tuotteisiin. Jos ehdit jo keitellä itsellesi satsin orgeat-siirappia ja palat halusta päästä käyttämään sitä, kokeilepa verkkokaupan pakettia odotellessasi tätä toista Trader Vicin klassikkoa:

Scorpion Bowl
18 cl appelsiinimehua
12 cl sitruunamehua
4½ cl orgeat-siirappia
18 cl vaaleaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa, esim. Havana Club)
3 cl brandyä
n. 4,8 dl jäämurskaa

Pane kaikki ainekset blenderiin ja sekoita 10 sekuntia. Kaada siivilöimättä korkeisiin laseihin ja lisää jäitä.

Brandyn määrä reseptissä saattaa kuulostaa pieneltä muiden ainesten määriin verrattuna, mutta sen maku nousee lopputuloksessa yllättävän selvästi esiin, joten aivan mitä tahansa brenkkua juomaan ei kannata sotkea. Suurta ongelmaa brandyn valinnasta ei kuitenkaan tarvitse tehdä, kunhan nyt löytää jonkin sellaisen, joka itselle maistuu. Alkon valikoimasta löytyy sopivia vaihtoehtoja parinkympin molemmin puolin; itse pidän runsaan hedelmäisistä espanjalaisista brandyistä, joista minulla on kaapissani yleensä pullo Torres 10 Gran Reservaa. Jos haluat suosia kotimaista, kokeile Jaloviina Extraa, joka sekin mielestäni toimii tikidrinkeissä oikein hyvin.

Scorpionista riittää juotavaa 3–4 janoiselle (tai kahdelle hyvin janoiselle). Se on siis tarkoitettu jaettavaksi pöytäseurueen kesken, ja alkujaan se on tuotu pöytään erityisessä tikikulhossa pitkien pillien kera, gardeniankukalla koristeltuna. Näin se ilmeisesti tarjoillaan Trader Vic's -ravintoloissa vielä nykyäänkin, mutta koska tikikulhoja on markkinoilla niukanlaisesti, kotioloissa lienee aivan hyväksyttävää, että jokainen juo omasta lasistaan. Mielikuvituksen käyttäminen on tietenkin aina suotavaa, kun tikicocktaileista on kyse, joten jos haluat drinkille näyttävämmän tarjoiluastian, joka kunnioittaa sen alkuperäistä yhteisöllistä henkeä, mikään ei estä kaatamasta sitä vaikkapa Aalto-maljakkoon.

Etenkin ennen Mai Taita Scorpion oli yksi Trader Vicin tunnetuimmista luomuksista, ja toisin kuin Mai Tain tapauksessa, Scorpionin kohdalla isyyskysymyksestä ei liene missään vaiheessa ollut varteenotettavaa kiistaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Scorpionistakin olisi olemassa useita eri versioita; alla vertailun vuoksi Luau-ravintolan näkemys:

Luau Scorpion

6 cl appelsiinimehua
3 cl limemehua
3 cl sokerisiirappia
6 cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
6 cl giniä
3 cl brandyä
2¼ cl orgeat-siirappia
n. 2,4 dl jäämurskaa

Pane kaikki ainekset blenderiin ja sekoita 5 sekuntia suurella nopeudella. Tarjoile kuten Trader Vicin Scorpion Bowl, juomaa riittää ainakin kahdelle.

Luaun perusti vuonna 1953 filmitähti Lana Turnerin ex-miehenä tunnettu ja itsekin muutamassa elokuvassa näytellyt Stephen Crane. Näyttelijänä Crane ei itsekään pitänyt itseään kovin kaksisena, mutta ravintoloitsijana hän sen sijaan pärjäili varsin mukavasti neljännesvuosisadan ajan; Luaun lisäksi hän loi yhdessä Sheraton-hotellien kanssa Kon-Tiki-ravintolaketjun, jonka tarkoituksena oli ennen kaikkea vastata Hilton-hotellien kanssa yhteistyötä tehneen Trader Vic's -ketjun heittämään haasteeseen. Los Angelesin Beverly Hillsissä toiminut Luau oli Hollywood-väen suosiossa, mutta se kupsahti vuonna 1979, pian sen jälkeen kun Crane oli irtautunut siitä. Cranen itsensä vuoro tuli päivää vaille 69-vuotiaana vuonna 1985, ja saman kohtalon koki lopulta myös Kon-Tiki. Uusi Luau avasi ovensa vuonna 2008 vain parin korttelin päässä alkuperäisestä ja oli niinikään monien julkkisten näyttäytymispaikka – jopa joidenkin sellaisten, jotka olivat nuorempina hengailleet Cranen Luaussa – mutta suosio jäi lyhytikäiseksi, ja jo seuraavana vuonna tämäkin ravintola suljettiin.