Loman viimeiseksi päiväksi en ollut suunnitellut mitään erityistä ohjelmaa, mutta aikaa kyllä oli, sillä lento takaisin Suomeen lähti vasta seuraavan vuorokauden puolella. Hotellihuone toki piti luovuttaa jo kello 13, mutta all inclusive -palveluihin oikeuttavan rannekkeen sai pitää lentoasemalle lähtöön saakka, joten hotellialueelta ei välttämättä tarvinnut poistua sitä ennen. Halusin kuitenkin tehdä edes vähän jotain muutakin kuin lojua aurinkotuolissa rommikolaa särpimässä, joten harkitsin ottavani taksin naapurikaupunki Cabareteen, mutta päädyin lopulta vain kävelemään Playa Sosúa -rannalle lounaspaikkaa etsimään.
Ruokapaikaksi valikoitui The Mofongo King, jossa sain kohtuullisen hyvää grillattua kalaa friteerattujen keittobanaaniviipaleiden kera sekä reissun ainoan juoman, jota voisi sanoa kunnon tikidrinkiksi: ontoksi koverrettuun ananakseen tehty Piña Colada! Drinkin seassa oli tosin niin paljon ananaksen hedelmälihaa, että se oli pikemminkin jälkiruoka kuin juoma, ja se tarjoiltiinkin huomaavaisesti paitsi pillin, myös lusikan kera. Sää oli mitä mainioin ja istumapaikka sopivasti syrjässä auringon julmimmasta paahteesta – tunnelmaa oli pilaamassa ainoastaan kaksi aksentista päätellen amerikkalaista (seksi)turistia, joilla oli iso volyymi ja niin rasvaiset jutut, että presidentti Trumpillakin olisivat korvat alkaneet punoittaa. Näiden sankarien poistuttua viimein tilasin vielä rommin jäillä ihan siitä ilosta, että sain istua ja nauttia olostani tarvitsematta kuunnella kommentteja kaikkien ohikulkevien naisten vartalonmuodoista.
Lounaan jälkeen minulla oli jäljellä vielä muutama satanen Dominikaanisen tasavallan valuuttaa – liian vähän, että sitä olisi kannattanut vaihtaa takaisin euroiksi, mutta onneksi käyttökohde oli jo tiedossa: matkalla takaisin hotelliin pistäydyin Silhouette Cigar Lounge -nimisessä kahvila-sikarikaupassa, jossa oli ollut tarkoitukseni käydä jo aiemmin, mutta joka oli ollut suljettuna aina kun olisin ollut sinne menossa. Tällä kertaa olin paikalla aukioloaikojen puitteissa ja ostin viimeisen illan juhlistamiseksi talon sikarin, jota myyjä lämpimästi suositteli. Tämän jälkeen lompakossani olikin enää yksi ainokainen 50 peson seteli, jonka sujautin illemmalla tippinä yhdelle hotellin baarimikoista.
Ilta eteni rauhallisen rattoisasti lentokenttäkuljetuksen lähtöä odotellessa: päivällinen buffetissa, sen jälkeen viimeiset drinkit rantabaarissa ja Silhouettesta ostamani sikari.
Päiväkirjan ensimmäisessä osassa mainitsemani jännitysmomentti tuli eteen siinä vaiheessa, kun oli aika vaihtaa kesävaatteet sellaisiin, joissa kelpaisi palata Suomen pakkasiin. Kysyin vastaanotosta, missä moinen operaatio olisi soveliasta suorittaa, ja sain käyttööni huoneen, joka ei ollut aivan täydellisesti varusteltu – siitä nimittäin puuttui ovenkahva, mutta en ollut niin skarppina, että olisin rekisteröinyt puutteen perustavanlaatuisen luonteen ennen kuin yritin poistua huoneesta (jonka oven olin sulkenut perässäni) ja havaitsin, ettei se noin vain onnistukaan. Muita asioita, joita huoneesta ei löytynyt: toimiva puhelin, hotellin puhelinnumero, langaton verkko. Ainoa mahdollisuus numeron selvittämiseen olisi ollut kokeilla onneani mobiilidatan kanssa, mutta päätin sen sijaan siirtyä suoraan viestintäkeinojen alkukantaisuusskaalan toiseen ääripäähän eli huutamiseen ja oven paukuttamiseen. Onnistuinkin saamaan yhteyden toiseen hotellivieraaseen, joka kävi ilmoittamassa ahdingostani vastaanottoon, josta lähetettiin huoltotiimi ronkkimaan ovi auki. Aikaa bussin lähtöön jäi vielä reilusti, mutta täytyy kyllä sanoa, etten olisi ollut mitenkään pettynyt, vaikka lomani olisi päättynyt tylsästi ilman vangiksi joutumista tahi muuta vastaavaa episodia.
Lentoaseman kaupasta ostin vielä vihoviimeiset tuliaiset, pienen pussillisen dominikaanilaista suklaata. Lennon lähtöä odotellessa portille kuulutettiin lähes tauotta joitakin matkustajia, joiden nimistä ei ollut minkäänlaista toivoa saada selvää, mutta vaikutti siltä, että sinnikkään yrittämisen tuloksena kaikki kaivatut ihmiset lopulta löytyivät, mikä lie sitten ollutkaan etsinnän syy. Lento Helsinkiin lähti jonkin verran aikataulusta jäljessä, mutta tällä kertaa ei sentään tarvinnut laskeutua minnekään tankkaamaan, ja perille saavuttiin lopulta jopa hieman etuajassa. Vaihtoaika Oulun-lennolle olisi ollut sangen passeli, ellei sekin sitten olisi vuorostaan viivästynyt puolituntisen verran, joten ennen viimeistä etappia sain vielä jonkin aikaa pyöritellä peukaloitani Helsinki-Vantaalla, tässä vaiheessa jo jokseenkin tokkuraisena vaikka olinkin saanut lentokoneessa muutaman tunnin unta. Seuraavana aamuna kotona, kellon ympäri nukkumisen ja tummapaahtoisten jarabacoalaisten aamukahvien jälkeen, alkoi kuitenkin taas tuntua siltä, että elämä voittaa.
Rommipäiväkirja on siis yhtä osaa vaille valmis! Kahdeksannessa ja viimeisessä osassa yritän koostaa jonkinlaisen kokonaisarvion siitä, miten matka kaiken kaikkiaan onnistui, mitä jäi hampaankoloon ja mitä mahdollisesti tulin viikon aikana oppineeksi.