lauantai 31. maaliskuuta 2018

Kuukauden kulaus / baanalla: Kuinka saisin tuoppiin kookospähkinän

Mikä? Bounty Hunter Nitro Coconut Porter. Porterhouse Brewing Company, Irlanti. Alk. 5,2%.
Missä? The Whitworth, Dublin.

Raportti Alltechin olutfestareilta on tuloillaan, mutta otetaanpa sitä odotellessa maaliskuun kuukauden kulaus, joka taitaakin olla ensimmäinen tässä blogissa arvioimani irlantilainen olut. Dublinilaiseen Porterhouse-panimoon tutustuin jo kymmenisen vuotta sitten toisella Irlannin-reissullani, ja se oli silloin yksi ensimmäisiä merkkejä siitä, että craft beer -ideologia oli nostamassa päätään myös vihreällä saarella. Nykyisin Porterhousella on viisi baaria Dublinissa ja sen lähiympäristössä, yksi Lontoossa ja yksi peräti New Yorkissa asti; yksi näistä sattuu sijaitsemaan alle kilometrin kävelymatkan päässä asunnoltani, joten siellä on tullut jo käytyä kerran jos toisenkin syömässä ja/tai tuopillisella. Yksi näistä käynneistä oli pari viikkoa sitten Pyhän Patrickin päivän iltana, jolloin siellä oli hanassa tämä mielenkiintoinen uutuus.

Bounty Hunter lienee ensimmäinen maistamani kookoksella maustettu olut, mutta jos kookospähkinä johonkin oluttyyliin sopii niin se lienee juuri portteri tai stout, joten yhdistelmä ei oikeastaan ole kovinkaan kaukaa haettu. Väriltään olut on hyvin tumma niin kuin portterin kuuluukin, täyteläistä vaahtoa on parin-kolmen senttimetrin verran. Tuoksu on yllättävän neutraali eikä juurikaan kerro siitä, mitä tuleman pitää, vaan siinä on lähinnä mallasta sekä aavistus hiivaa, joskin myös jotain sellaista, jota en tavallisesti olueen yhdistä mutta jota en myöskään ihan kykene tunnistamaan. Mausta sen sijaan ei voi erehtyä: kookospähkinä on selvästi esillä, ja kun siihen yhdistyvät portterin pehmeän suklaiset aromit, Bounty-patukkaan viittaava nimi on itse asiassa hyvinkin osuva. Tuoksusta löytämäni hiivaisuus jatkuu maussa, mikä kieltämättä häiritsee jonkin verran, mutta kokonaisuutena kyseessä on kyllä oikein toimiva ja tervetullut variaatio perinteisestä portterista.


sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Rommipäiväkirja, osa 8: Näkemiin

Rommipäiväkirjan yhteenvetona ajattelin kysyä itseltäni muutaman kysymyksen ja vastata niihin. Ensiksikin, oliko matka onnistunut? Kun varasin sen viime kesänä, ajatuksena oli hankkia juuri ennen Irlantiin muuttoa kunnon breikki arjesta ja etenkin muuttovalmisteluihin liittyvästä stressistä, ja se kyllä toteutuikin. En ole mikään rantalomailun ylin ystävä, mutta päivä pelkkää löhöilyä jokaisen retkipäivän jälkeen sopi minulle oikein hyvin. Varsinaista auringonpalvontaa en tälläkään kertaa harrastanut, mutta kävin kyllä rannalla varjossa lueskelemassa sekä myös meressä uimassa, ja meriveden lämpötila olikin aivan täydellinen.

Entä oliko viikko riittävän pitkä aika? Kyllä ja ei. Toisaalta monesta asiasta ehti siinä ajassa saada vähintään pintaraapaisun: oli luontoa, historiaa, ruoka- ja juomakulttuuria sekä tietenkin sitä merta ja aurinkoa. Toisaalta taas missään nimessä sellainen olo ei jäänyt, että koko maa olisi nyt nähty; esimerkiksi paikalliseen musiikkielämään tutustuminen rajoittui Puerto Platan köysiradan ala-asemalla soittaneeseen bändiin ja hotellin henkilökunnan pitämien merengue-tanssituntien katseluun. En siis mitenkään sulje pois sitä, että lähtisin käymään Dominikaanisessa tasavallassa vielä toistekin, varsinkaan jos mukaan olisi lähdössä samanhenkistä matkaseuraa.

Entäs all inclusive sitten? Ennakkoon arvelutti, olisiko se vähän turhan tylsä valinta, mutta olinkin sitten lopulta positiivisesti yllättynyt siitä, miten monipuolinen erityisesti buffetin tarjonta oli. Hotellin à la carte -ravintolathan eivät minua suuresti säväyttäneet, puhumattakaan hotellin baarien drinkeistä, mutta toisaalta eivätpä niin tehneet myöskään ne paikat, joissa kävin syömässä ja juomassa hotellin ulkopuolella, joten en jäänyt katumaan sitä, etten käynyt useammin muualla ravintolassa tai baarissa. Toki on täysin mahdollista, että varsinaiset helmet jäivät minulta viikon aikana löytämättä, mutta ainakin TripAdvisor-arvostelujen perusteella kokeilemieni paikkojen piti olla Sosúan parhaimmistoa.

Viimeinen kysymys: suosittelisinko Dominikaanista tasavaltaa lomakohteeksi muillekin? Kyllä vain, melko vähäisin varauksin. Kuten jo aiemmin on tullut todetuksi, yleisen infra- ja palvelutason ei kannata odottaa olevan ihan samaa luokkaa kuin kehittyneimmissä maissa, ja matkailijoiden rahoja havittelevat muutkin kuin rehelliset yrittäjät, mutta kaiken kaikkiaan maa on kuitenkin kohtalaisen moderni ja turvallinen. Ennen kaikkea se on monipuolinen matkakohde, jolla riittää tarjottavaa monentyyppiselle turistille, eikä suinkaan pelkkä biitsiparatiisi; pääkaupunki Santo Domingossa saattaisi olla ainesta ihan kaupunkilomaankin, mutta siitä minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta jaettavaksi. Vastaanottavan valtion näkökulmasta turismilla on tietysti aina omat varjopuolensa, mutta ainakin minulle jäi (kieltämättä lyhyestä) visiitistäni sellainen mielikuva, että turismia on onnistuttu sääntelemään siihen suuntaan, että paikallista kulttuuria ja luontoa kunnioitetaan ja että rahavirrat suuntautuvat suurelta osin maan talouteen eivätkä pelkästään kansainvälisten hotelliketjujen kassoihin. Ehkäpä siis ainakin Dominikaaninen tasavalta jää tässä yhtälössä saamapuolelle.

Matkaa suunnittelevalle antaisin neuvoksi, että jos vain käytettävissä oleva aika ja budjetti antavat myöten, kannattaa viettää maassa ennemmin kaksi viikkoa kuin yksi. Koko aikaa ei kuitenkaan kannata pysytellä samassa kaupungissa, vaan majoittua mieluummin kahdella tai kolmellakin eri paikkakunnalla ja tehdä niistä retkiä lähialueille, jotta pääsee paremmin näkemään dominikaanilaisen elämänmenon eri puolia. Ja mikä tärkeintä: varaa jo kotimaasta lähtiessäsi mukaan pieniä seteleitä, vaikkapa Yhdysvaltain dollareita, sillä voin luvata, että siitä, kun saat matkalaukkusi lentokentällä, ei mene kovin pitkä aika siihen, kun ensimmäinen toiveikas paikallinen tarjoutuu sitä kantamaan.

Rommipäiväkirja päättyy siis tähän, mutta Tikiloikka toki jatkaa vanhojen tuttujen teemojen parissa. Ensi kerralla luvassa tuoreita kuulumisia Irlannin pienpanimoskenestä!


maanantai 19. maaliskuuta 2018

Rommipäiväkirja, osa 7: Takaisin

Loman viimeiseksi päiväksi en ollut suunnitellut mitään erityistä ohjelmaa, mutta aikaa kyllä oli, sillä lento takaisin Suomeen lähti vasta seuraavan vuorokauden puolella. Hotellihuone toki piti luovuttaa jo kello 13, mutta all inclusive -palveluihin oikeuttavan rannekkeen sai pitää lentoasemalle lähtöön saakka, joten hotellialueelta ei välttämättä tarvinnut poistua sitä ennen. Halusin kuitenkin tehdä edes vähän jotain muutakin kuin lojua aurinkotuolissa rommikolaa särpimässä, joten harkitsin ottavani taksin naapurikaupunki Cabareteen, mutta päädyin lopulta vain kävelemään Playa Sosúa -rannalle lounaspaikkaa etsimään.

Ruokapaikaksi valikoitui The Mofongo King, jossa sain kohtuullisen hyvää grillattua kalaa friteerattujen keittobanaaniviipaleiden kera sekä reissun ainoan juoman, jota voisi sanoa kunnon tikidrinkiksi: ontoksi koverrettuun ananakseen tehty Piña Colada! Drinkin seassa oli tosin niin paljon ananaksen hedelmälihaa, että se oli pikemminkin jälkiruoka kuin juoma, ja se tarjoiltiinkin huomaavaisesti paitsi pillin, myös lusikan kera. Sää oli mitä mainioin ja istumapaikka sopivasti syrjässä auringon julmimmasta paahteesta – tunnelmaa oli pilaamassa ainoastaan kaksi aksentista päätellen amerikkalaista (seksi)turistia, joilla oli iso volyymi ja niin rasvaiset jutut, että presidentti Trumpillakin olisivat korvat alkaneet punoittaa. Näiden sankarien poistuttua viimein tilasin vielä rommin jäillä ihan siitä ilosta, että sain istua ja nauttia olostani tarvitsematta kuunnella kommentteja kaikkien ohikulkevien naisten vartalonmuodoista.

Lounaan jälkeen minulla oli jäljellä vielä muutama satanen Dominikaanisen tasavallan valuuttaa – liian vähän, että sitä olisi  kannattanut vaihtaa takaisin euroiksi, mutta onneksi käyttökohde oli jo tiedossa: matkalla takaisin hotelliin pistäydyin Silhouette Cigar Lounge -nimisessä kahvila-sikarikaupassa, jossa oli ollut tarkoitukseni käydä jo aiemmin, mutta joka oli ollut suljettuna aina kun olisin ollut sinne menossa. Tällä kertaa olin paikalla aukioloaikojen puitteissa ja ostin viimeisen illan juhlistamiseksi talon sikarin, jota myyjä lämpimästi suositteli. Tämän jälkeen lompakossani olikin enää yksi ainokainen 50 peson seteli, jonka sujautin illemmalla tippinä yhdelle hotellin baarimikoista.

Ilta eteni rauhallisen rattoisasti lentokenttäkuljetuksen lähtöä odotellessa: päivällinen buffetissa, sen jälkeen viimeiset drinkit rantabaarissa ja Silhouettesta ostamani sikari. Päiväkirjan ensimmäisessä osassa mainitsemani jännitysmomentti tuli eteen siinä vaiheessa, kun oli aika vaihtaa kesävaatteet sellaisiin, joissa kelpaisi palata Suomen pakkasiin. Kysyin vastaanotosta, missä moinen operaatio olisi soveliasta suorittaa, ja sain käyttööni huoneen, joka ei ollut aivan täydellisesti varusteltu – siitä nimittäin puuttui ovenkahva, mutta en ollut niin skarppina, että olisin rekisteröinyt puutteen perustavanlaatuisen luonteen ennen kuin yritin poistua huoneesta (jonka oven olin sulkenut perässäni) ja havaitsin, ettei se noin vain onnistukaan. Muita asioita, joita huoneesta ei löytynyt: toimiva puhelin, hotellin puhelinnumero, langaton verkko. Ainoa mahdollisuus numeron selvittämiseen olisi ollut kokeilla onneani mobiilidatan kanssa, mutta päätin sen sijaan siirtyä suoraan viestintäkeinojen alkukantaisuusskaalan toiseen ääripäähän eli huutamiseen ja oven paukuttamiseen. Onnistuinkin saamaan yhteyden toiseen hotellivieraaseen, joka kävi ilmoittamassa ahdingostani vastaanottoon, josta lähetettiin huoltotiimi ronkkimaan ovi auki. Aikaa bussin lähtöön jäi vielä reilusti, mutta täytyy kyllä sanoa, etten olisi ollut mitenkään pettynyt, vaikka lomani olisi päättynyt tylsästi ilman vangiksi joutumista tahi muuta vastaavaa episodia.

Lentoaseman kaupasta ostin vielä vihoviimeiset tuliaiset, pienen pussillisen dominikaanilaista suklaata. Lennon lähtöä odotellessa portille kuulutettiin lähes tauotta joitakin matkustajia, joiden nimistä ei ollut minkäänlaista toivoa saada selvää, mutta vaikutti siltä, että sinnikkään yrittämisen tuloksena kaikki kaivatut ihmiset lopulta löytyivät, mikä lie sitten ollutkaan etsinnän syy. Lento Helsinkiin lähti jonkin verran aikataulusta jäljessä, mutta tällä kertaa ei sentään tarvinnut laskeutua minnekään tankkaamaan, ja perille saavuttiin lopulta jopa hieman etuajassa. Vaihtoaika Oulun-lennolle olisi ollut sangen passeli, ellei sekin sitten olisi vuorostaan viivästynyt puolituntisen verran, joten ennen viimeistä etappia sain vielä jonkin aikaa pyöritellä peukaloitani Helsinki-Vantaalla, tässä vaiheessa jo jokseenkin tokkuraisena vaikka olinkin saanut lentokoneessa muutaman tunnin unta. Seuraavana aamuna kotona, kellon ympäri nukkumisen ja tummapaahtoisten jarabacoalaisten aamukahvien jälkeen, alkoi kuitenkin taas tuntua siltä, että elämä voittaa.

Rommipäiväkirja on siis yhtä osaa vaille valmis! Kahdeksannessa ja viimeisessä osassa yritän koostaa jonkinlaisen kokonaisarvion siitä, miten matka kaiken kaikkiaan onnistui, mitä jäi hampaankoloon ja mitä mahdollisesti tulin viikon aikana oppineeksi.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Rommipäiväkirja, osa 6: The Humpback of Samaná Bay

Loman toiseksi viimeisenä päivänä kampesin itseni hereille ennen kukonlaulua ja nousin jälleen retkibussiin, joka tällä kertaa lähti köröttelemään kohti parinsadan kilometrin ajomatkan päässä Sosúasta sijaitsevaa Samanán kaupunkia. Bussin startatessa hotellin aamiaisbuffetin aukeamiseen oli vielä hyvä tovi, joten matkaan jouduttiin lähtemään tyhjin vatsoin, mutta ensimmäinen pysähdyspaikka olikin tienvarsiravintola, jossa meille oli maittava ja riittoisa aamiaispöytä katettuna. Monien dominikaanilaisten ravintolarakennusten tavoin tämäkin oli käytännössä pelkkä katto pylväiden varassa – seinille ei karibialaisessa ilmastossa ole juuri tarvetta ainakaan sen takia, että ruokailijoille tulisi vilu ilman niitä. Seinättömyys toki tarkoittaa sitä, että ravintolaan on esteetön pääsy muillakin kuin maksavilla asiakkailla, kuten vaikkapa kulkukoirilla ja -kissoilla, joita pian ilmaantuikin matkaseurueemme jalkojen juureen makupaloja kärkkymään. Joistakin pöydistä niitä myös heltisi, vaikka epäilen, ettei ravintolan henkilökunta ollut järin hyvillään kutsumattomien vieraiden rohkaisemisesta.

Toiveikas katti ei jäänyt nälkäiseksi.
Samanássa poistuimme bussista ja nousimme veneeseen, joka lähti viemään meitä varsinaiseen kohteeseemme Samanánlahdelle. Veneretken tavoitteena oli nähdä ryhävalaita, jotka saapuvat aina alkuvuodesta lahdelle suurin joukoin pariutumaan ja joiden bongaamiseen liittyvät palvelut muodostavat epäilemättä hyvin merkittävän osan alueen matkailutaloudesta. Sää oli alkuun epävakainen: välillä ryöpytti vettä hyvinkin rankasti, mutta hetkeä myöhemmin jo aurinko porotti siihen malliin, että sadetakki kävi hyvin nopeasti tuskallisen hiostavaksi. Emme kuitenkaan antaneet pienen epämukavuuden liiaksi häiritä, vaan keskityimme tiirailemaan merelle siinä toivossa, että jossain näkyisi vilahdus valaasta.

Ja näkyihän siellä! Heti kun valas oli havaittu, venekuntamme liimautui tiiviisti sen seuraan, ja pian paikalle saapui pari muutakin veneellistä valasturisteja. Kolme venettä samanaikaisesti yhden valaan "kimpussa" onkin kuulemma suurin sallittu määrä, jotta eläimet eivät liiaksi häiriintyisi yleisöstä ja moottorien äänestä. Sääntöihin kuuluu myös, että yksittäinen venekunta ei saa omia valasta itselleen liian pitkäksi aikaa, vaan puolen tunnin katselun jälkeen on annettava tilaa muille halukkaille. Oman puolituntisemme aikana valas kävi sukelluksissa ja palasi pintaan useita kertoja, ja kipparimme piti huolen siitä, että veneen kumpikaan puoli ei jäänyt näkymistä paitsi. Kuvaaminen keikkuvassa paatissa oli melkoisen haastavaa, mutta onnistuin kuitenkin saamaan joitakin kohtalaisia kuvia sekä oheisen videon. Siellä se puhaltaa!


Matkalla takaisin satamaan teimme lyhyen pysähdyksen Cayo Levantadon saarella. Saari tunnetaan myös liikanimellä Bacardi Island, joka juontaa juurensa siitä, että siellä on aikanaan kuvattu Bacardi-rommin markkinointimateriaalia. Saari onkin olemukseltaan asiaankuuluvan paratiisimainen, joskin suuri osa siitä on varattu siellä toimivan Luxury Bahia Principe -hotellin asiakkaille. Siellä on kuitenkin myös julkinen ranta baareineen, ravintoloineen ja matkamuistokojuineen, ja pikavisiitin ohjelmaksi riitti varsin mainiosti nyt jo verrattain pilvettömältä taivaalta paistaneesta auringosta, Samanánlahden kauneudesta ja rantabaarin kylmistä juomista nauttiminen.

Rommi on valttia myös Bacardi-
saarella, kuinkas muutenkaan.
Mantereelle palattuamme söimme lounasta ravintolassa, joka ansaitsee erikoismaininnan noutopöytäkonseptistaan: kylmien ruokien pöydässä oli salaattien ja mausteiden ohella iso Brugal-pullo, josta sai käydä oman makunsa mukaan kaatamassa terästystä limpparin sekaan. Lisää rommia oli tarjolla bussissa paluumatkalla, samalla meiningillä kuin edellisellä retkellä. Ilta hotellissa meni muutoin tavanomaisen kaavan mukaan, mutta vielä ennen nukkumaanmenoa päätin käydä pyörähtämässä hotellin yökerhossa – ja hyvin lyhyeksi pyörähdykseksi se jäikin, sillä kuten olin ennakkoon arvellutkin, totesin noin puolessa minuutissa, että paikka ei ollut kiltisti sanottuna minun tyyliäni. Toisaalta olinkin kyllä siinä vaiheessa iltaa jo sen verran väsynyt, että tuskin olisin viihtyisämmässäkään paikassa jaksanut paljon sen pidempään hengailla.

Taakse jää paratiisisaari.
Tämän jälkeen ovatkin sitten jäljellä enää viimeinen päivä sekä paluumatka Suomeen – niistä kerron seuraavassa osassa. Kirjoittanen vielä erikseen jonkinlaisen yhteenvedon siitä, mitä reissusta jäi käteen, joten kaiken kaikkiaan päiväkirjaa on jäljellä kaksi osaa. Alkaa siis olla aika keksiä Tikiloikkaan ihan uusia aiheita, mutta onneksi niitä ei tarvitse kovin kaukaa etsiä: huomenna alkavasta Alltech Craft Brews & Food Fair -tapahtumasta irtoaa varmasti jutun juurta.