Rommipäiväkirja, osa 4: Kahvia ja tupakkaa

Puerto Plata -päivän jälkeen matkaohjelmassani oli välipäivä, jonka käytin lähinnä laiskotteluun ja jatkosuunnitelmien tekemiseen. Seuraavana päivänä olin sitten taas menossa, tällä kertaa suuntana Santiago de los Caballeros, tuttavallisemmin Santiago. Santiago-nimisiä kaupunkejahan latinalaisessa Amerikassa piisaa, tunnetuimpina esimerkkeinä Santiago de Chile ja Santiago de Cuba, mutta Dominikaanisen tasavallan Santiago mainostaa olevansa uuden maailman Santiagoista se aivan ensimmäinen. Muutenkin Dominikaanisesta tasavallasta, ja etenkin pääkaupunki Santo Domingosta, löytyy aika monta paikkaa, jotka ovat lajissaan Amerikan ensimmäisiä: ensimmäinen linna, ensimmäinen yliopisto, ensimmäinen tuomiokirkko ja niin edespäin. Santo Domingon kansainvälinen lentoasema ei sentään tähän joukkoon kuulu, vaikka onkin nimeltään rehvakkaasti Las Américas.

Retken ensimmäinen pysähdyspaikka oli vuonna 1903 perustettu La Auroran sikaritehdas, joka ainakin oman ilmoituksensa mukaan on Dominikaanisen tasavallan vanhin. Tosiaan, sokeriruoko jalostustuotteineen ei suinkaan ole ainoa nautintoaine, josta Dominikaanisen tasavallan maatalous tunnetaan, vaan tärkeässä roolissa ovat myös tupakka, kahvi ja kaakao. Dominikaanilaiset sikarit eivät ehkä ole aivan yhtä myyttisessä maineessa kuin kuubalaiset, mutta kyse lienee pikemminkin mielikuvista kuin mistään todellisista laatueroista. Olisiko Yhdysvaltain asettama kauppasaarto ja siitä seurannut kielletyn hedelmän leima avittanut Kuuban maabrändiä?

Tältä näyttää mies,
joka rakastaa sikarien
polttamista ja niistä
puhumista.

Opastetulla tehdaskierroksella meille esiteltiin yrityksen historiaa sekä sitä, kuinka tupakka kasvatetaan, korjataan, kypsytetään ja lopulta kääritään sikareiksi. Mielenkiintoinen uusi tieto minulle oli se, että kuten jalojen juomien, myös sikarien valmistuksessa yhden tyhjä tynnyri on toisen aarre – osana kypsytysprosessia tupakanlehtiä saatetaan panna esimerkiksi vanhoihin rommitynnyreihin makua keräämään. Oppaamme Eugenio oli vallan mainio showmies, joka selvästikin nautti työstään ja erityisesti siitä, kun sai demonstroida meille, miten sikari leikataan ja sytytetään, miten sitä pidellään kädessä elegantisti ja miten sitä poltellessa (tai siis nautiskellessa, kuten Eugenio meille painotti) kävellään edestakaisin mietteliään näköisenä. Etenkin viimeksimainittu on ilmeisen tärkeä taito, sikarin polttaminen kun kuulemma vapauttaa ajatukset juoksemaan ja auttaa tekemään parempia päätöksiä. Miten olisikaan Britannialle käynyt toisessa maailmansodassa, ellei Winston Churchill olisi ollut niin ahkera tupruttelija?

Kierroksen kohokohtana oli pääsy kaikkein pyhimpään eli sikarinkäärijöiden työpajaan, joka näytti siltä, ettei siellä ollut monikaan asia vuosikymmenten saatossa muuttunut: hienoimmat sikarit tehdään edelleen käsityönä, perinteisin menetelmin ja työvälinein. Käsinkäärityistä tähteeksi jääneet hukkapalat käytetään hyödyksi huokeampien koneellisesti käärittyjen sikarien valmistuksessa. Tässä vaiheessa Eugenio alkoi jaella kaitsettavilleen avokätisesti maksuttomia näytteitä, joita sai myös polttaa siinä kierrellessä ja katsellessa; paha sanoa, miten tehtaan työntekijät suhtautuvat siihen, että heidän työpaikalleen ilmaantuu turistiryhmiä kurkkimaan olan yli ja sauhuttelemaan, mutta ainakin itsestäni moinen varmaankin tuntuisi aika absurdilta ja häiritsevältä. Osa käärijöistä tosin polttelee itsekin töitä tehdessään, ilmeisestikin eräänlaisena työsuhde-etuna.

Rancho Baiguaten puutarhassa riitti
kukkaloistoa tammikuussakin.

Kierroksen päätteeksi oli tietenkin mahdollisuus tehdä ostoksia tehtaan sikarikaupassa, minkä jälkeen nousimme bussiin ja jatkoimme matkaamme etelämmäs Jarabacoaan. Siellä ensimmäinen etappimme oli Rancho Baiguate, jossa söimme yksinkertaisen mutta maittavan lounaan ja ihastelimme ranchin viehättävää puutarhaa siivekkäine ja nelijalkaisine eläimineen. Ruokatauon jälkeen lastauduimme safariautoihin ja köröttelimme vehreiden maalaismaisemien läpi katsomaan likeistä 25 metrin korkuista Baiguaten vesiputousta. Putoukselta meidät kärrättiin edelleen Belarminio Ramírez & Hijosin tehtaalle, jossa oli vuorossa päivän toinen opastettu kierros, tällä kertaa kahvinvalmistuksen saloihin. Matkallaan pellolta pakettiin kahvipapu käy läpi erinäisiä vaiheita, ja käsityöllä on sijansa tässäkin, etenkin papujen lajittelussa. Luonnollisesti tähänkin kierrokseen kuului maistiaiset ja ostosmahdollisuus, ja mikäpä kahvinhimoisille suomalaisille olisikaan mieluisampaa; omaan tuliaispussiini sujahti muutama paketti Jarabacoa-kahvia, joka on sekoitettu yksinomaan Jarabacoan alueen vuorilla kasvaneista pavuista.

Kahvinpakkaajia työn touhussa.

Kahvikierroksen jälkeen vaihdoimme safariautot bussiin ja suuntasimme takaisin kohti Santiagon kaupunkia. Hieman liikkeellelähdön jälkeen paikallisoppaamme Tony lähetti Brugal-rommipullon kiertämään ja seurasi sitten itse perässä lantrinkipullojen kera, joten ajomatka sujui rattoisasti rommikolaa siemaillen. Santiagoon päästyämme pysähdyimme noin tunnin ajaksi ostoskeskukseen, josta löysin vielä hieman lisää tuliaisia sekä itselleni pikkupullon rommia loman aikana nautittavaksi, maahantuontikiintiöni kun olin jo käytännössä ehtinyt täyttää Brugalin tehtaanmyymälässä asioidessani. Paluumatka Sosúaan vierähti letkeissä merkeissä, kun bussikuski pani reggaeta soimaan. Seuraava päivä oli jälleen välipäivä, ja sitä seuraavana lähdin loman viimeiselle retkelle, mutta siitä en kuitenkaan kerro vielä seuraavassa postauksessa, vaan keskityn sen sijaan syömiseen ja juomiseen. Millaista ruokaa Dominikaanisessa tasavallassa syödään, ja mitä muuta siellä juodaan kuin rommia? Siitä enemmän ensi kerralla.