Hula hula! Aloha!

Tämänkertaisessa postauksessa ei ole mitään erityistä teemaa, päätinpähän vain kokeilla enemmän tai vähemmän summamutikassa joitakin reseptejä, joita en ollut aiemmin kokeillut ja joihin minulla oli ainekset heti saatavilla. Lähteenä käytin vaihteeksi Beachbum Berry's Sippin' Safari -kirjaa, joka esittelee ihmisiä juomien takana; ensimmäinen luku käsittelee Ray Buhenia, joka oli yksi Don the Beachcomberin alkuperäisessä ravintolassa (ja sittemmin monessa muussakin paikassa) uurastaneista filippiiniläisistä ja jonka varhainen luomus vuodelta 1934 tämä yksinkertainen drinkki on:

Hula Hula Cocktail
3 cl appelsiinimehua
3 cl oranssia Curaçao-likööriä
3 cl giniä

Ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Klassikkococktailit ovat usein hyvinkin pelkistettyjä, mutta tästä täytyy kyllä sanoa, ettei siinä mielestäni varsinaisesti klassikkoainesta ole. Ginin ja appelsiinin yhdistelmä toki toimii, ja Curaçao-likööri tuo juomaan tiettyä omaleimaista särmää, mutta ei niin paljoa, että lopputulos olisi mitenkään mieleenjäävä. Omien tuunausten pohjaksi tämä toki voisi sopia, esimerkiksi pari hölskyä katkeroa ja/tai tilkka jotain muuta likööriä varmaankin tekisi siitä jo huomattavasti mielenkiintoisemman.

Toisen reseptin isä on Hank Riddle, joka syntyi Filippiineillä vauraaseen amerikkalaisperheeseen. Sodan ja japanilaismiehityksen aikana perhe koki kovia ja mikäli kirjan kertomukseen on luottaminen, 15-vuotias Hank miltei teloitettiin japanilaisten vakoojana vaikka hän todellisuudessa kuului miehitystä vastustaneisiin sisseihin. Joka tapauksessa Hank selvisi miehitysajasta hengissä ja lähti japanilaisten vetäydyttyä seilaamaan kohti Yhdysvaltoja, jossa hän päätyi – kyllä vain – Don the Beachcomberin leipiin. Tämän drinkin hän kehitti vuonna 1970 työskennellessään Palm Springsin Beachcomberissa:

Aloha Cocktail
1½ cl limemehua
1½ cl appelsiinimehua
1½ cl grenadiinia
1½ cl Bacardi 151 -rommia
1½ cl vaaleaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
¾ cl Heering-kirsikkalikööriä
2 hölskyä Angostura bittersiä

Ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Tämä on jo selvästi enemmän minun mieleeni, sellainen drinkki jonka voisi tehdä toistekin. Heering-likööri vie ajatukset Singapore Slingiin, mutta rommipohjaisena ja lyhyenä juoma on tietenkin erityylinen – ehkä jopa parempi? Eräänlainen teemakin tälle jutulle lopulta saatiin, kun sattumalta molempien drinkkien nimet viittaavat Havaijiin. Juhannusluau ei ole enää mahdollinen, mutta vielä on kesää jäljellä, ainakin toivoa sopii. Otetaan siis sille!

Baanalla: Hiuslisäkkeitä ja hienoja drinkkejä

Mikä? Peruke & Periwig.
Missä? 31 Dawson Street, Dublin 2.

Tuumasin, että alkaisi olla aika käydä taas testaamassa jokin Dublinin lukuisista cocktailbaareista, ja valitsin tällä kertaa kohteeksi Dawson Streetillä lähellä St Stephen's Green -puistoa sijaitsevan Peruke & Periwigin. Melko huomaamattoman julkisivun takaa löytyy pohjakerroksen pieni pubimainen baari sekä ylemmistä kerroksista lounge-tyyppiset tilat, joissa tarjoillaan myös ruokaa. Valaistus on hämyinen, pöydissä on kynttilöitä ja seinillä ja katossa himmeitä sähkövaloja. Sisustus tavoittelee menneen ajan tunnelmaa; yhteen nurkkaan esimerkiksi on ripustettu 50- tai 60-luvun mallia olevaksi televisioksi naamioitu ruutu, jossa pyörii mustavalkofilmejä. Paikan erikoisuus ovat peruukit, joista sen nimikin on peräisin ja joita on alakerran baarissa joka puolella niin kuvien kuin aitojen asioidenkin muodossa.

P&P:n cocktailmenyy on jaoteltu musiikkityyleittäin: on poppia ("fun, sweet & easy going"), soulia ("for tastes that require a little more"), bluesia ("for those who enjoy it a little sour") ja niin edespäin. Drinkeillä on vitsikkäitä musiikkiin viittaavia nimiä, kuten Eye of the Cider ja Sage Against the Machine, ja jokaisen kohdalle on listaan painettu säe nimeen liittyvästä laulusta. Drinkit maksavat 12–13 euroa kappale, normihintoja craft-cocktaileista tänä päivänä. Kunkin cocktailin innoituksena on toiminut klassikko, joka niin ikään mainitaan sen kohdalla listassa; tikigenre on kohtalaisen hyvin edustettuna, ja Mai Taihin pohjautuvia juomia on tarjolla parikin erilaista. Saatavilla on toki myös olutta ja viiniä, ja olutpintti näyttääkin olevan monen asiakkaan valinta, ainakin alkuun ennen kuin kokeilunhalu vie voiton vanhasta tottumuksesta.

Tilasin alkajaisiksi listan rock & roll -osastolta ("on the rocks with a little roll") In the Navyn, jonka inspiraationa on toiminut tietenkin Navy Grog. Toisin kuin esikuvansa, P&P:n grogi ei pohjaudu rommiin vaan Glendalough-tislaamon viskiin, minkä lisäksi siihen tulee amarettoa, suolakaramellia, greippiä, sitruunaa ja Peychaud's bittersiä. Esillepano on kohtalaisen pelkistetty, koristeeksi tulee verigreippilohko ja mintunoksa, jotka ovat moitteettoman tuoreita ja tuoksuvat oikein houkuttelevasti, kun juoman nostaa huulille. Maku puolestaan on aivan loistava, ei niin tymäkkä kuin Don the Beachcomberin reseptillä tehty Navy Grog muttei liian pliisukaan, ja etenkin amaretto ja suolakaramelli ovat varsinainen match made in heaven. In the Navyn kerrotaan voittaneen Dublin Cocktail Festivalin kilpailun vuonna 2015, enkä sitä laisinkaan ihmettele tai epäile, sillä ainakin itse ihastuin tähän drinkkiin välittömästi.

Toinen kokeilemani drinkki oli Thriller, jonka esikuvana on ollut Zombie, mikäpä muukaan. Raaka-aineita on melkoinen kirjo ja niistä peräti neljä on erilaisia rommeja, joten ainakin vahvuuden puolesta voisi odottaa, että luvassa on sangen autenttinen Zombie-elämys. Tällä kertaa mukana on hieman show'takin, juoma nimittäin viimeistellään kaatamalla yksi rommeista koverrettuun passionhedelmän puolikkaaseen ja sytyttämällä se tuleen, ja päälle vielä ripotellaan kanelia niin että kipinät lentelevät. Palanut rommi jättää jälkeensä jännittävän imelänsavuisen tuoksun, joka tuo mieleen muhevan amerikkalaistyylisen bbq-kastikkeen. Maku vain ei valitettavasti yllä samalle tasolle muiden aistimusten kanssa: drinkki on kovin makea, ja sen makuprofiilia hallitsee niin voimakkaasti aprikoosilikööri, että muut ainekset eivät mielestäni oikein pääse oikeuksiinsa. Pientä kipakkuuttakin Thrilleristä löytyy, ja makeiden cocktailien ystävälle se saattaa toki olla hyvinkin toimiva, mutta itse kyllä petyin, kun odotin klassisen Zombien kaltaista moukarointia mutta sainkin vain lempeää taputtelua. Toisaalta drinkki olikin sijoitettu listan ballads-osastolle, joten ehkä voitaisiin sanoa, että minua varoitettiin. Joka tapauksessa In the Navy oli sen kaliiperin täysosuma, että enköhän eksy Peruke & Periwigiin vielä toistekin.

In the Navy!

Tikiloikan tukikohta on vaihteeksi muutaman viikon ajan koti-Suomessa, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että käytettävissä on runsaasti enemmän vaihtoehtoja niin raaka-aineiden, välineiden kuin kuvausrekvisiitankin suhteen. Tilanne täytyy tietenkin käyttää hyväksi, ja ensimmäiseksi päätin kokeilla tätä kolmen rommin cocktailia Don the Beachcomberin reseptikirjasta:

Kuvan lavastamisesta ja ottamisesta
krediitit Tikiloikan Suomen-osastolle.

Navy Grog
2¼ cl limemehua
2¼ cl greippimehua
2¼ cl soodavettä
3 cl hunajavettä
3 cl vaaleaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
3 cl tummaa jamaikalaista rommia
3 cl Demerara-rommia

Ravista ainekset jääpalojen kera ja kaada suureen grogilasiin.

Beachbum Berryn antamassa ohjeessa juoma kehotetaan tarjoilemaan jääkartion läpi työnnetyn pillin kera. Jääkartion tekemiseen voi käyttää joko pilsnerilasia ja syömäpuikkoa tai sitten Berryn nimenomaisesti tätä tarkoitusta varten markkinoimaa muottia; itse vedin vähän mutkia suoriksi ja kaadoin vain lasiin osan drinkin ravistamisessa käyttämistäni jäistä, mutta jos näpertely kiinnostaa, mallia voi ottaa vaikkapa tästä videosta. Sivumennen sanoen en itse mitenkään erityisemmin pitänyt tästä drinkistä, varsinkaan ensimmäisestä versiosta, johon käytin halvempia rommeja. Toisella kerralla vaihdoin vaalean Bacardin Flor de Cañaan ja Myers'sin 12-vuotiaaseen Appleton Estateen, mikä paransi lopputulosta huomattavasti, joten Navy Grogissa rommien laatuun panostaminen kannattaa,  siinä määrin vahvasti drinkki tuntuu nojaavan juuri siihen.

Edward "Old Grog" Vernon,
Thomas Gainsborough'n maalaus.
(Lähde: Wikimedia Commons.)

Yleisesti hyväksytyn tarinan mukaan sana grog juontaa juurensa 1700-luvulle ja Britannian kuninkaalliseen laivastoon, jossa amiraali Edward Vernon antoi käskyn vesittää merimiesten päivittäiset rommiannokset, puoli pinttia eli 0,284 litraa per seilori, suhteessa yksi osa rommia neljään osaan vettä. Vernonilla oli tapana pukeutua grogram-kankaiseen takkiin, mistä hän oli saanut lisänimen "Old Grog", ja niinpä hänen määräyksensä mukaisesti laimennettua rommia alettiin nimittää grogiksi. Sittemmin sana on levinnyt yleiseen käyttöön ja sillä voidaan viitata hyvinkin erilaisiin juomiin, mutta alkuperäinenkin merkitys säilyi kuranttina yllättävän pitkään: rommiannosten jakaminen jatkui brittilaivastossa aina vuoteen 1970 ja joidenkin muiden Kansainyhteisön maiden laivastoissa vielä pidempään, Uudessa-Seelannissa peräti vuoteen 1990 saakka.

Uimareissu manalan virrassa

Nyt kun maraschino-likööripullo on ostettu ja korkattu, ajattelin kokeilla saman tien paria muutakin reseptiä, joihin sitä tarvitaan ja jotka ovat minua jo hyvän tovin kiinnostaneet. Näistä ensimmäisenä on vuorossa tämä Don the Beachcomberin Zombie-resepti, joka on parikymmentä vuotta alkuperäistä versiota tuoreempi tapaus:

Zombie (1956)
2¼ cl limemehua
1½ cl greippimehua
4½ cl ananasmehua
¾ cl falernumia
3¾ cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
3 cl tummaa jamaikalaista rommia
3 cl Lemon Hart 151 -rommia
2¼ cl maraschino-likööriä
¼ tl grenadiinia
2 hölskyä Angostura bittersiä
6 tippaa (⅛ tl) Pernod'ta
kourallinen jäämurskaa

Pane kaikki ainekset blenderiin ja blendaa suurella nopeudella korkeintaan 5 sekuntia. Kaada siivilöimättä korkeaan lasiin, lisää tarvittaessa jääpaloja. Koristele mintunoksalla.

Beachbum Berry luonnehtii Sippin' Safari -kirjassaan juomaa "rauhoittavaksi uinniksi Lethe-joessa, joka sai meidät unohtamaan kaikki meille koskaan tapahtuneet epämiellyttävät asiat". Aivan noin runolliselle tuulelle se ei minua saanut, mutta olin kyllä yllättynyt siitä, miten paljon pehmeämmältä tämä Zombie vaikutti alkuperäiseen verrattuna. Reseptien väliset erothan ovat pääasiassa sekoitussuhteiden muutoksia: ainoat täysin uudet komponentit uudemmassa reseptissä ovat ananasmehu ja maraschino, ja ainoa vanhemman reseptin ainesosa, joka uudemmasta tyystin puuttuu, on kanelisiirappi. Lopputuloksissa lukuisat pienet erot kuitenkin kertautuvat, ja Berry kuvaileekin eloisaan tyyliinsä, että jos vuoden 1956 Zombie on myyttinen unohduksen virta Lethe, alkuperäinen on kuohuvien koskien Coloradojoki, josta uimari ei kolhuitta selviä.

Kaikki on toki suhteellista: niille, joiden makuun alkuperäinen Zombie on aivan liian viinainen, tämä uudempi versio tuskin on sen suositeltavampi. Alkuperäisen tavoin se myös sisältää sen verran tuhdin annoksen alkoholia, että jo yhden juoman jälkeen on hyvä pitää kunnon lepotauko, joten Hemingway Daiquirin testaaminen jääköön toiseen kertaan.

Viiden tähden rommielämys

Laiskottaa enkä jaksa keksiä jutun juureksi mitään erityistä teemaa, joten pannaanpa vaihteeksi tämmöinen "kokeillaan summamutikassa jotain uutta drinkkireseptiä" -postaus. Ohje löytyi tällä kertaa Beachbum Berry's Sippin' Safarista, ykkösreferenssissäni Beachbum Berry Remixedissä tätä ei ole. Alkujaan drinkki on lähtöisin Don the Beachcomberilta 1930-luvun loppupuolelta. Berryn mukaan jo 1940-luvun alussa juoma oli pudonnut pois ravintolan menyystä – syytä voin vain arvailla, sillä ei tämän maussa ainakaan minun mielestäni mitään moitittavaa ole.

Port au Prince
1½ cl limemehua
1½ cl ananasmehua
1½ cl falernumia
¾ cl sokerisiirappia
2¼ cl Barbancourt-rommia
2¼ cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
1 hölsky Angostura bittersiä
6 tippaa (⅛ tl) grenadiinia
n. 1,2 dl jäämurskaa

Pane kaikki ainekset blenderiin. Blendaa suurella nopeudella korkeintaan 5 sekuntia. Kaada esim. lyhytjalkaiseen viinilasiin.

Tein kirjan mukaiseen reseptiin pari muutosta: Ensinnäkin alkuperäiseen drinkkiin tulee Neitsytsaarten rommia, jota Berry yleensä suosittelee puertoricolaisen rommin korvaajaksi. Tästä päättelin, että kutakuinkin samanlaiseen lopputulokseen pääsee myös muilla espanjalaisen perheen rommeilla, ja koska niitä tikiresepteissä tavallisesti edustaa puertoricolainen rommi, päätin yksinkertaisuuden nimissä pitäytyä vanhassa kaavassa. Itse käytin tässä nicaragualaista Flor de Cañaa, mutta jos haluat tehdä cocktailistasi mahdollisimman autenttisen, Berryn suosittelema merkki on Cruzan, jota voi etsiskellä verkkokaupoista. Toinen muutos on se, että kirjassa drinkki ohjeistetaan kaatamaan pilsnerilasiin, mitä hieman ihmettelin, koska mikään erityisen pitkä juoma tämä ei ole. Mahdollisesti ideana on, että lasiin lisätään jäitä kaatamisen jälkeen, mutta kirjassa ei tällaisesta ole mitään mainintaa. Koska en pilsnerilaseja edes omista, päädyin lopulta Ultima Thule -sarjan punaviinilasiin, joka sekin jäi sen verran vajaaksi, että lisäsin hieman jäämurskaa ennen kuvan ottamista.

Haitilainen Rhum Barbancourt onkin meille aivan uusi tuttavuus. Ranskankieliselle Karibialle tyypilliseen tapaan se tehdään tuorepuristetusta sokeriruokomehusta, eli se on tyypiltään agricole-rommi ja siten ehkäpä parhaiten korvattavissa jollain toisella puolitummalla agricolella; Alkon tarjonnasta voisi kokeilla martiniquelaista Trois Rivières VSOP Réserve Spécialea, jonka ainakin hintansa puolesta luulisi olevan kyllin laadukas myös hyvän Mai Tain raaka-aineeksi. Barbancourt on kuitenkin omanlaisensa otus ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen, jos vain onnistuu jostain itselleen pullon nappaamaan (ja onhan Port au Prince sitä paitsi nimettykin Haitin pääkaupungin mukaan). Kahdeksan vuotta kypsytetty viiden tähden Barbancourt on oiva kompromissi: ei liian tyyris cocktailkäyttöön, etenkään kun sitä tarvitaan melko harvoin, mutta silti nautiskelujuomanakin se vetää mielestäni hyvinkin vertoja VSOP-konjakille, jota se muuten maultaan muistuttaakin, joten konjakkikin voisi olla sille drinkeissä ihan kelpo korvike.

Join the green party

Jos et meinaa keksiä, mitä tekisit Boo Loosta ylijääneestä ananaksen hedelmälihasta (paitsi toisen Boo Loon), niin kokeilepa Missionary's Downfallia, joka sekin sisältää tuoretta ananasta ja on yhtä lailla näyttävä, mutta edustaa alkoholipitoisuudeltaan toista ääripäätä. Reseptistä saamme kiittää Don the Beachcomberia sekä hänen ravintoloissaan drinkkejä miksannutta Hank Riddleä, jonka perikunnan kautta ohje päätyi Beachbum Berryn käsiin:

Missionary's Downfall
1½ cl limemehua
1½ cl persikkalikööriä
3 cl hunajavettä
3 cl vaaleaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
runsas ½ dl tuoretta ananasta pieninä kuutioina
runsas ½ dl tuoreita mintunlehtiä tiukkaan pakattuna
n. 1,8 dl jäämurskaa

Yhdistä ainekset blenderissä ja blendaa suurella nopeudella 20 sekuntia. Kaada cocktaillaseihin tai samppanjamaljoihin ja koristele mintunoksan kärjellä. Reseptistä tulee kaksi annosta.

Minttua menee yhteen satsiin karkeasti ottaen puoli ruukkua, ja lehtien irrottelu on melkoista nyhertämistä, joten materiaalisten raaka-aineiden ohella drinkki kysyy jonkin verran kärsivällisyyttä. Jos juomakaveri tarjoutuu avuksi, toinen voi huolehtia mintusta ja toinen kaikesta muusta. Juoma on todellakin hyvin mieto – luultavasti miedoin tähän mennessä kohtaamistamme, jos tipattoman tammikuun tarjouksia ei oteta lukuun – joten nopeaa aivokemian muutosta kaipaavien kannattaa hakea sitä jostain muualta, mutta muut saavat tästä komean cocktailin vaikkapa tervetuliaisiksi tai jälkkäriksi. Kaunis väri on vieläpä täysin luonnollista perua, mikä on vihreiden drinkkien kohdalla ainakin jossain määrin poikkeuksellista.

Persikkaliköörin tulisi tässä olla peach brandy -tyyppistä, eli värillistä brandypohjaista likööriä. Tämä on pieni ongelma, sillä toisin kuin yleisemmin cocktaileissa tarvittavaa apricot brandyä, peach brandyä ei aivan joka paikasta saa; Alkon valikoiman kolmesta persikkalikööristä ainoa värillinen on viljaviinapohjainen Koskenkorva Peach. Onneksi hedelmäliköörejä on varsin helppoa ja hauskaa tehdä itse! Olen havainnut toimivaksi LiqueurWebin perusreseptin, jossa yhteen pullolliseen eli seitsemään desilitraan väkevää alkoholia tulee puolisen kiloa hedelmiä tai marjoja sekä kolme desiä sokeria. Hedelmä pannaan pieninä palasina alkoholin kanssa suureen kannelliseen lasipurkkiin, jonka annetaan olla suljettuna kuukauden verran silloin tällöin hölskytellen. Tämän jälkeen likööristä suodatetaan pois kiinteä aines ja se pullotetaan ja sokeroidaan. Makeutetun liköörin annetaan tekeytyä vielä muutaman kuukauden ajan ennen maistamista.

Perusreseptiä voi ja kannattaa varioida oman maun ja mielikuvituksen mukaan. Likööriin voi esimerkiksi käyttää hedelmien ohella erilaisia lisämausteita, kuten vaniljatankoja, lakritsijuuria tai yrttejä, ja alkoholipohjaakin voi vaihdella. Drinkkien tekemiseen tarkoitettujen liköörien kanssa ei kuitenkaan kannata turhaan kikkailla, vaan pääraaka-aine riittää – varmista vain, että käyttämäsi hedelmät ovat laadukkaita ja kypsiä. Pohjaksi sopii huokeahko perusbrandy, kuten vaikkapa eteläafrikkalainen KWV Cape Brandy VS, jota olen itse käyttänyt.

Teema ja muunnelmia: Planter's Punch

Olisikohan vaihteeksi klassikon aika? Siinä missä Trader Vic oli erityisen ihastunut Daiquiriin ja tykkäsi kehitellä siitä monenmoisia variantteja, Don the Beachcomberin drinkit olivat usein johdannaisia toisesta vanhasta karibialaisesta reseptistä, Planter's Punchista. Juoma on alkujaan lähtöisin Jamaikalta, ja sen ainekset ja mittasuhteet voidaan ilmaista runomuodossa näin:

One of sour,
two of sweet,
three of strong,
four of weak.

Siis yksi osa limemehua (tai sitruunamehua), kaksi osaa sokeria, kolme osaa rommia ja neljä osaa vettä. Donin käsittelyssä tämä peruskaava taipui jos jonkinlaisiksi sekoituksiksi, joista Planter's Punchin nimellä hän tarjoili mm. tällaista:

Planter's Punch (Don the Beachcomber)
1½ cl limemehua

1½ cl sokerisiirappia

1½ cl puolitummaa jamaikalaista rommia

1½ cl tummaa jamaikalaista rommia
3 cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)

½ tl grenadiinia

½ tl falernumia
2 hölskyä Angostura bittersiä
n. 1,8 dl jäämurskaa

Pane kaikki ainekset blenderiin ja blendaa suurella nopeudella korkeintaan viisi sekuntia. Kaada siivilöimättä korkeaan lasiin ja lisää jäitä niin että lasi täyttyy.

Tässä siis "hapanta" edustaa limemehu, "makeaa" sokerisiirappi, grenadiini ja falernum, "vahvaa" kolme erilaista rommia ja "heikkoa" jäämurska, joka muuttuu blendattaessa osittain vedeksi. Mittasuhteet eivät ole aivan alkuperäisen kaavan mukaiset, mutteivät ole siitä myöskään kovin kaukana. Lopputulos muistuttaa Zombieta, johon verrattuna tämä on kuitenkin vähemmän mausteinen ja etenkin vähemmän tyrmäävä: ravintola-annoksissa mitattuna siinä on alkoholia melko maltilliset puolitoista. Planter's Punch on myös yksi International Bartenders Associationin virallisista cocktaileista – tässä vertailun vuoksi IBA:n resepti:

Planter's Punch (IBA Official)
4½ cl tummaa (jamaikalaista) rommia
3½ cl appelsiinimehua
3½ cl ananasmehua
2 cl sitruunamehua
1 cl grenadiinia
1 cl sokerisiirappia
3–4 hölskyä Angostura bittersiä

Ravista ainekset katkeroa lukuunottamatta jäiden kera. Siivilöi jäillä täytettyyn suureen lasiin ja lisää katkero. (Koristele cocktailkirsikalla ja ananaslohkolla.)

Ero Don the Beachcomberin versioon nähden on ilmeinen: IBA:n version "weak" tulee appelsiini- ja ananasmehuista, minkä seurauksena juoma on Donin versiota makeampi ja hedelmäisempi. Itse pidän enemmän Donin version vivahteikkuudesta, mutta etenkin alkoholin makua vierastaville IBA:n versio saattaa maistua paremmin. Mielenkiintoista olisi kokeilla, miten IBA-Planter'sin makuun vaikuttaisi, jos siinäkin käyttäisi useampaa erilaista rommia, mutta se jääköön toiseen kertaan.

Some like it hot

Näin talvisaikaan tekee usein mieli ennemmin jotain lämmintä kuin jääkylmää, mutta se ei toki tarkoita, että tikidrinkeistä pitäisi luopua. Kokeile perinteisen glögin vaihtoehtona vaikkapa tätä:

Hot Zombie
3 cl ananasmehua
6 cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
1½ cl passionhedelmäsiirappia
1½ cl limemehua
1 tl ruskeaa sokeria
12 cl kiehuvan kuumaa vettä
pieni nokare voita

Pane 2,5 desilitran mukiin mehut, rommi, siirappi ja sokeri. Lisää kuuma vesi ja sekoita hyvin. Lisää voi ja tarjoa.

Voin lisääminen drinkkiin saattaa kuulostaa omituiselta, mutta hot buttered rum on itse asiassa hyvinkin klassinen kylmän vuodenajan hömpsy, ja vaikka Hot Zombie onkin siitä varsin erikoinen tulkinta, Beachbum Berryä lainatakseni: "Believe it or not, this actually works." Jos voi epäilyttää liikaa, sen voi jättää poiskin lopputuloksen siitä kohtuuttomasti kärsimättä. Joidenkin lukijoiden makuun rasvaton juoma saattaa olla parempikin, mutta itse pidän voinokareen tuomasta täyteläisyydestä; paljoa sitä ei tarvitse käyttää, veitsenkärjellinen riittää hyvin.

Varsinaisen Zombien kanssa Hot Zombiella on hyvin vähän tekemistä, joskin se muistuttaa Louis Spievakin vuonna 1950 julkaisemaa ja Don the Beachcomberin keksimäksi väittämää Zombie-reseptiä; kiinnostuneet voivat lukea Spievakista ja erilaisista Zombie-variaatioista enemmän Berryn Sippin' Safari -kirjasta. Joka tapauksessa juoma on roimasti Don the Beachcomberin Zombieta säyseämpi niin maultaan kuin alkoholipitoisuudeltaankin, joten sitä voi tarjota ihan huoleti ja ottaa vaikka toisenkin. Nyt saavat pakkaset tulla!

Elävien kuolleiden yömyssy

The Walking Deadin seitsemäs kausi alkaa ja halloweenkin on ihan nurkan takana, joten nyt on yllin kyllin veruketta ottaa käsittelyyn eräs niistä drinkeistä, joilla Don the Beachcomber aikanaan loi maineensa: Zombie. Tarina kertoo, että Don kehitti juoman krapulalääkkeeksi liikematkaajalle, joka myöhemmin palasi valittamaan, että se oli muuttanut hänet eläväksi kuolleeksi koko matkan ajaksi. Uskoo ken tahtoo, mutta ainakin drinkki on vahva, ja vaikka se ei maistukaan niin väkevältä kuin se todellisuudessa on, kannattaa suosiolla valita jokin toinen drinkki, jos vieraasi ovat kovin herkkiä alkoholin maulle (saati vaikutuksille). Tiettävästi Zombieita tarjoiltiin Donin ravintoloissa yhdelle asiakkaalle korkeintaan kaksi saman illan aikana, mikä lienee ollut viisasta muutenkin kuin mielikuvamarkkinoinnin näkökulmasta, kuten reseptiä lukiessa nopeasti käy ilmi:

Zombie
2¼ cl limemehua
1½ cl Don's mix -sekoitusta
1½ cl falernumia
4½ cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
4½ cl ikäännytettyä jamaikalaista rommia (esim. Appleton V/X tai Extra)
3 cl Lemon Hart 151 -rommia
1 hölsky Angostura bittersiä
6 tippaa (⅛ tl) Pernod'ta
1 tl grenadiinia
n. 1,8 dl jäämurskaa

Blendaa aineksia korkeintaan 5 sekuntia ja kaada juoma korkeaan lasiin. Lisää tarvittaessa jääpaloja niin, että lasi täyttyy. Koristele mintunoksalla.

Kuten tikidrinkkien laita usein on, myös Zombiesta tunnetaan useita eri versioita: Donilla oli tapana muunnella reseptejään ajan mittaan, ja tietenkin hänen kilpailijansa kehittelivät omia Zombieitaan. Tämä resepti on kuitenkin se aito ja alkuperäinen, vuodelta 1934, ja sen selvittäminen ei ole ollut mikään helppo homma. Don tunnettiin nimittäin myös siitä, että hän käytti resepteissään erilaisia koodinimiä, niin etteivät edes hänen omat baarimestarinsa tienneet, mikä niiden sisältö tarkkaan ottaen oli; näin kilpailijat eivät voineet varastaa Donin reseptejä palkkaamalla hänen henkilökuntaansa. Tässä ohjeessa mainittu Don's mix oli pitkään mysteeri jopa ystävällemme Beachbum Berrylle, kunnes hän viimein sai selville sen koostuvan kahdesta osasta greippimehua ja yhdestä osasta kanelisiirappia. Yhteen drinkkiin tulee siis 1 cl mehua ja ½ cl siirappia.

Kanelisiirapin Berry suosittelee keittämään itse; kuulemma useimmat kaupalliset tuotteet ovat liian mausteisia tikidrinkkeihin. En osaa sanoa, miten on Suomessa saatavilla olevien siirappien laita, mutta eipä sen väliä, sillä itse tekeminenhän on hauskaa eikä resepti ole kovinkaan vaikea. Murskaa aluksi kolme kanelitankoa ja pane ne kattilaan. Lisää n. 2,4 dl sokeria ja saman verran vettä; kuumenna seosta hämmentäen kunnes sokeri on liuennut. Anna kiehahtaa, minkä jälkeen vähennä lämpöä, pane kansi päälle ja hauduta pari minuuttia. Poista kattila levyltä ja anna sen olla aloillaan ainakin kaksi tuntia, edelleen kannella peitettynä. Siivilöi, pullota ja säilö jääkaappiin. Kuten aina, voit lisätä siirappiin hieman alkoholia säilyvyyden parantamiseksi.

Toinen ainesosa, joka ei varmaan monellekaan lukijalle sano mitään, on falernum. Tämä Barbadokselta lähtöisin oleva likööri tai siirappi saa makunsa rommista, limestä sekä erilaisista mausteista, kuten neilikasta ja inkivääristä. Berry suosii Fee Brothers -merkkistä siirappia, mutta itse olen käyttänyt John D. Taylor's Velvet Falernumia, joka on 11-prosenttinen likööri ja pullon etiketin mukaan "the original falernum". Koska tämä sattuu olemaan ainoa falernum, jota minulla on ollut tilaisuus maistaa, en voi omakohtaisesta kokemuksesta väittää sen olevan erityisen suositeltava verrattuna muihin vastaaviin tuotteisiin, mutta ainakin se toimii oikein hyvin äskettäin keksimässäni shotissa, johon tulee 2 cl Lemon Hart 151:tä ja 2 cl John D. Taylor'sia. Sekoitus syntyi flunssaa potiessani, joten olkoon sen nimi vaikkapa Flu Shot.

Englannin kielen dash-sanalle ei tunnu olevan vakiintunutta suomennosta, joten päätin kääntää sen hölskyksi, joka kuvaa mielestäni hyvin sitä, mistä on kyse: yksi hölsky on se määrä nestettä, joka bitters-pullosta tulee ulos, kun sitä hölskäytetään kerran drinkkiä kohti. Angosturan ja Pernod'n käyttäminen hyvin pieninä määrinä juomien maustamiseen on tunnusomaista Don the Beachcomberille; Pernod'n annosteluun paras työväline on pipetti, mutta jos sellaista ei taloudesta löydy, teelusikkaa ja silmämääräistä arviotakin voi käyttää. Jos tällainen nyhertäminen ei innosta alkuunkaan, Pernod'n voi toki jättää poiskin, mutta lopputulos ei tällöin ole täysin alkuperäistä vastaava.

Mai Tai – rai rai!

Nyt, kun olemme saaneet hieman verrytellä vähemmän ikonisilla juomilla, lienee aika palata siihen, mistä blogi lähti liikkeelle: Mai Taihin. Pian sen jälkeen, kun Trader Vic's alun perin alkoi tarjoilla sitä asiakkailleen, Mai Taista tuli niin suosittu, että muiden tikiravintoloiden oli käytännössä pakko ottaa se listalleen. Alkuperäistä reseptiä näillä ravintoloilla ei tietenkään ollut – Vic ymmärsi kyllä hyvin sen arvon – joten niiden versiot olivat parhaimmillaankin vain kohtalaisen hyviä arvauksia siitä, mitä alkuperäiseen olisi saattanut tulla. Yksi jos toinenkin ravintola myös ilmoittautui Mai Tain keksijäksi, tavallaan oikeutetustikin, sillä kuten Beachbum Berry huomauttaa, näiden drinkkien reseptit olivat kyllä ihan itse keksittyjä, vaikka niiden ainoa tarkoitus olikin ratsastaa tunnetumman kilpailijan nimellä ja maineella.

Erilaisten Mai Tai -versioiden runsaus ja monimuotoisuus johti ajan mittaan epäselvyyteen siitä, millainen oikeastaan on "aito" Mai Tai, mutta ehkäpä vielä mielenkiintoisempi kiistakapula on väittely siitä, kuka Mai Tain alkujaan keksi. Trader Vicin virallisen tarinan mukaan hän päätti eräänä päivänä vuonna 1944 kehittää uuden eksoottisen drinkin, jonka pohjaksi valikoitui J. Wray & Nephew'n 17-vuotias jamaikalainen rommi. Päästyään mieleiseensä lopputulokseen Vic tarjosi maistiaiset kyläilemään tulleille tahitilaisille ystävilleen, jotka haltioituivat siitä kovin ja julistivat sen kerrassaan taivaalliseksi, tahitin kielellä mai tai roa ae. Niinpä drinkki sitten sai nimekseen Mai Tai.

Soma tarina – ehkä hieman liiankin soma ollakseen totta, ja kuinka ollakaan, tikivillityksen alkuunpanija Donn Beach oli kivenkovaan sitä mieltä, että Vic oli varastanut drinkin häneltä. Beachilla olikin ollut ravintolassaan tarjolla Mai Tai Swizzle -niminen drinkki, mutta Beachbum Berryn tekemän salapoliisityön perusteella näyttää siltä, että se oli jo poistunut Don the Beachcomberin listalta ennen kuin Vic vieraili siellä ensimmäisen kerran. Juoma on sitä paitsi kovin erilainen kuin Trader Vicin Mai Tai, joten on ehkä silkkaa sattumaa, että Donn ja Vic kumpikin nimesivät keksimänsä cocktailin saman tahitinkielisen ilmauksen mukaan.

Berryn mukaan on kuitenkin mahdollista, ehkä jopa todennäköistä, että Vic on Mai Taita luodessaan pyrkinyt kopioimaan toisen Don the Beachcomberin drinkin nimeltä Q.B. Cooler. Reseptinsä puolesta se kylläkin muistuttaa Trader Vicin Mai Taita vielä vähemmän kuin Donn Beachin Mai Tai Swizzle, mutta sen maku on kuulemma yllättäen hyvinkin samanlainen. Voi siis olla, että Vic on ihastunut juoman makuun ja pyrkinyt toisintamaan sen omassa baarissaan, mutta päätynyt tekemään sen aivan eri raaka-aineilla. Joka tapauksessa jokseenkin kiistatonta (ainakin nyt kun pääasialliset kiistakumppanit ovat jo vuosikymmeniä sitten muuttaneet manan majoille) näyttäisi olevan se, että Mai Tai sellaisena kuin se nykyään tunnetaan on Trader Vicin keksimä, joskaan sen virallinen syntytarina ei välttämättä kerro aivan koko totuutta sen historiasta.

Nykyisin Mai Tai on vahvasti tuotteistettu: Trader Vic's -merkillä myydään valmiita sekoituksia, joista voi näppärästi sheikata itselleen samanlaisen drinkin kuin minkä ravintolassa tilaamalla saisi. Tähän emme tietenkään tyydy, vaan haluamme kokeilla alkuperäistä reseptiä – paitsi että se ei enää aikoihin ole ollut mahdollista, koska Vicin käyttämää rommia ei saa enää mistään, tai jos saakin, sen haltuunsa saaminen vaatisi sekä kuvaannollisen että kirjaimellisen lottovoiton. International Bartenders Associationin (IBA) virallinen resepti on sekin meidän näkökulmastamme yhtä tyhjän kanssa, sillä olemmehan jo oppineet, että pelkkä "vaalea" tai "tumma" ei kerro vielä juuri mitään siitä, millainen rommi juomaan oikeasti sopii. Onneksemme Berry kertoo Grog Log -kirjassaan reseptin, jota Trader Vic alkoi soveltaa, kun hänen alun perin käyttämänsä J. Wray & Nephew'n rommi ehtyi:

Mai Tai
3 cl limemehua
1½ cl oranssia Curaçao-likööriä (esim. Pierre Ferrand)
¾ cl orgeat-siirappia
¾ cl sokerisiirappia
3 cl tummaa jamaikalaista rommia (esim. Appleton Extra)
3 cl puolitummaa martiniquelaista rommia (esim. Clement VSOP)

Ravista runsaan jäämurskan kera ja kaada siivilöimättä suureen grogilasiin. Koristele puristetun limen puolikkaalla ja mintunoksalla.

Resepti itse asiassa yllätti minut yksinkertaisuudellaan, kun näin sen ensimmäisen kerran – ehkä olin vähintään alitajuisesti odottanut jonkinlaista eksoottisten hedelmien ilotulitusta. Drinkin salaisuus taitaa kuitenkin piillä juuri siinä, että sen pohjana olevat rommit ovat todella laadukkaita ja saavat maistua reilusti sen sijaan, että niiden maku peitettäisiin makeilla mehuilla ja siirapeilla. Siksi tässä ei mielestäni ole lainkaan liioiteltua käyttää Appletonin ja Clementin kaltaisia rommeja, jotka eivät välttämättä kaipaisi sekaansa yhtään mitään. Mikäli ehdottamani tuntuvat liian tyyriiltä säännölliseen käyttöön, kannattaa niitä silti kokeilla joskus erikoisherkkuna, sillä herkkua tämä totta vieköön on, kun sen tekee huolella eikä turhaan pihistele raaka-aineissa.

Curaçao-sitruslikööriä tehdään kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta yleisimmin saatavilla olevat värit ovat oranssi ja sininen. Jostain syystä näistä kahdesta vielä nimenomaan sininen tuntuu olevan se yleisempi, oranssia on hieman hankalampi löytää. Jos kummallinen väri ei häiritse, drinkin voi tehdä Bols Bluesta, mutta jos kaipaat autenttista ulkonäköä, Alkon tarjonnasta lähimmäs maalia osunee vakiovalikoiman Grand Marnier tai tilausvalikoiman Mandarine Napoléon. Mahdollisimman paljon alkuperäistä vastaavan elämyksen saavuttamiseksi kannattaa kuitenkin etsiä verkkokaupoista esim. Bols Dry Orangea tai itse käyttämääni Pierre Ferrandia. Se, miten eri sitrusliköörit poikkeavat toisistaan muuten kuin värin osalta, on totta puhuakseni hieman liian sekava aihe tässä käsiteltäväksi, mutta kirjoitan siitä kenties oman tekstinsä joskus toiste.

Mutta hetkinen, mikä ihmeen orgeat? Kyseessä on appelsiininkukka- tai ruusuvedellä maustettu mantelisiirappi, jota voi tehdä itse tällä Darcy O'Neilin kehittämällä reseptillä:

Orgeat-siirappi
500 g kuorittuja manteleita
8 dl vettä
700 g sokeria
1 dl vodkaa tai brandyä
2 rkl appelsiininkukka- tai ruusuvettä

Pane mantelit kulhoon ja kaada päälle kylmää vettä sen verran, että ne peittyvät. Anna liota puoli tuntia, kaada vesi pois ja rouhi mantelit. Siirrä rouhitut mantelit suureen kulhoon ja lisää 8 dl vettä. Anna seistä tunti tai pari. Siivilöi neste toiseen kulhoon harsokankaan tai tiheän keittiösiivilän läpi; puristele mantelirouhetta, jotta kaikki neste irtoaa. Sekoita rouhe takaisin siivilöityyn nesteeseen, anna seistä tunnin verran ja siivilöi kuten edellä. Toista tämä vaihe halutessasi vielä kerran, sen jälkeen kaada siivilöity neste kattilaan. Lisää sokeri ja kuumenna hämmennellen miedolla lämmöllä, kunnes sokeri on kokonaan liuennut. Anna jäähtyä 15 minuuttia, lisää appelsiininkukka- tai ruusuvesi sekä alkoholi ja pullota.

Valmista siirappia tulee tällä ohjeella puolisentoista litraa. Käytännössä tuskin tarvitset niin suurta määrää, vaikka orgeat yksi tikidrinkeissä yleisimmin käytetyistä siirapeista onkin, joten reseptiä kannattaa skaalata reilusti alaspäin esim. puolittamalla määrät. Appelsiininkukka- tai ruusuvettä kannattaa etsiskellä varsinkin Ruohonjuuren ja Kuudennen maun kaltaisista erikoiskaupoista; tuote on suomalaisittain sen verran harvinainen, ettei sitä välttämättä löydy suuristakaan marketeista, etenkään sellaista sorttia, joka on tarkoitettu nimenomaan elintarvikkeeksi (esim. Steenbergs) eikä ihonhoitoon. Jos paikkakunnallasi ei tällaisia liikkeitä ole, ainakin Ruohonjuuren verkkokaupasta näitä voi tilata kotiin, mutta jos et löydä sieltä muuta ostettavaa ja yhden pikkupullon tilaaminen tuntuu typerältä, siirapin voi tehdä ilmankin.

Mikä tiki?

Moai-patsaita. (Lähde: pixabay.)

Tikikulttuurista käytetään englanniksi joskus myös nimitystä Polynesian pop, joka kiteyttääkin varsin hyvin sen, mistä ilmiössä on kyse: länsimaisesta populaarikulttuurista, joka ammentaa tärkeimmän inspiraationsa polynesialaisesta alkuperäiskulttuurista. Polynesialaisten kansojen, etenkin Uuden-Seelannin maorien, mytologiassa Tiki on keskeinen hahmo ihmisen luomiseen liittyvissä myyteissä, eräänlainen Aatami mutta mahdollisesti itsekin osin jumalallinen. Yleisnimenä tiki viittaa ihmishahmoisiin uskonnollisiin veistoksiin, joiden kaltaisia esiintyy monissa polynesialaisissa kulttuureissa; tunnetuin esimerkki tyylistä lienevät Rapa Nuin eli Pääsiäissaaren moai-kivipatsaat.

Tiki popkulttuurina perustuu vahvasti romantisoituun ideaan huolettomasta ja nautinnontäyteisestä elämästä eteläisen Tyynenmeren paratiisisaarilla. Ilmiö on sikäli erikoinen, että sen polkaisi käyntiin käytännössä yksi mies, ristimänimeltään Ernest Raymond Beaumont Gantt. Gantt reissaili nuorukaisena niin Karibialla kuin Tyynellämerelläkin ja asettui sen jälkeen Kaliforniaan, jossa hän kieltolain kumoamisen jälkeen avasi Don the Beachcomber -ravintolansa Los Angelesin Hollywoodissa. Don the Beachcomber on myös se lempinimi, jolla Gantt tultiin paremmin tuntemaan, ja lopulta hän vaihtoi virallisestikin nimekseen Donn Beach.

Don the Beachcomber oli se alkuperäinen, maailman ensimmäinen tikibaari, jossa yhdistyivät Ganttin matkoillaan keräämät vaikutteet: rommicocktailit Karibialta, visuaalinen ilme Tyyneltämereltä. Ravintolaan palkattu kiinalainen keittiömestari teki kantonilaisia ruokia, joille annettiin polynesialaiselta kalskahtavat nimet, ja voittoisa yhdistelmä oli valmis. Myöhemminkään tikiravintolat eivät ole olleet ylen pikkutarkkoja sen suhteen, mistä ovat eksotiikkansa hakeneet, vaan Kaakkois-Aasia on kelvannut siinä missä Oseaniakin, ja niiden sisustuksessa ovat menneet iloisesti sekaisin erilaiset meri-, saari-, viidakko- ja etniset teemat, tikityylisiä veistoksia unohtamatta. Myös tikikokkien varta vasten kehittelemät "polynesialaiset" ruokalajit ovat olleet samaa romanttista fiktiota kuin tikikulttuuri muutenkin.

Tikiveistos Tiki-Ti-ravintolan seinällä.
(Lähde: Flickr, kuvaaja: Sam Howzit.
Julkaistu lisenssillä CC BY 2.0.)

Ganttin paikka oli siis joka tapauksessa välitön hitti, ja lisäksi aikamoinen julkkismagneetti, jossa viihtyivät mm. Howard Hughes, Marlene Dietrich ja Charlie Chaplin. Jäljittelijöitä ilmaantuikin pian, mutta varsinainen tikibuumi alkoi vasta toisen maailmansodan jälkeen, arvatenkin useiden syiden yhteisvaikutuksesta. Siinä missä ennen sotaa Tyynenmeren saaret olivat olleet amerikkalaisille enimmäkseen saavuttamatonta unelmaa, Pearl Harborin taistelusta alkaneen Tyynenmeren sodan seurauksena maassa oli nyt satojatuhansia ihmisiä, jotka olivat niillä todella käyneet – eivät toki kovinkaan romanttisissa merkeissä, mutta silti. Toisaalta sodan rasitusten ja kauhujen jälkeen tikibaarien tarjoamalle eskapismille lienee ollut kysyntääkin, vaikkeivät taistelut Pohjois-Amerikan mantereelle yltäneetkään. Tyynellämerellä laivastoupseerina palvellut James A. Michener kirjoitti kokemustensa pohjalta Pulitzer-palkitun novellikokoelman Tales of the South Pacific, joka lisäsi yleisön kiinnostusta alueeseen, kuten myös kirjaan perustuva Rodgersin ja Hammersteinin hittimusikaali South Pacific. Samoihin aikoihin Thor Heyerdahl teki kuuluisan tutkimusmatkansa Kon-Tiki-lautallaan, ja myöhemmin lisää löylyä heittivät vielä Havaijin muuttuminen territoriosta osavaltioksi sekä Havaijilla kuvatut Elvis Presleyn elokuvat.

Gantt itse palveli sodan aikana Euroopassa, millä välin firmaa hoiti hänen ex-vaimonsa ja liikekumppaninsa Sunny Sund, ja menestyksekkäästi hoitikin: ravintola kasvoi ketjuksi ja levittäytyi Kaliforniasta muualle maahan. Tunnetuimman kilpailijan, Oaklandiin ensimmäisen baarinsa perustaneen Victor "Trader Vic" Bergeronin yritys kasvoi myös ja laajeni ulkomaillekin, eikä kilpailu suinkaan siihen jäänyt: oli myös Luau, Mai-Kai, Tiki-Ti, Kon-Tiki, Pago Pago, Ports O' Call, Tonga Room, Aku Aku... 60-luvun jälkeen trendi alkoi kuitenkin hiipua, tikityyliä alettiin pitää mauttomana ja tikicocktailit saivat (ansaitsemattoman) maineen ällömakeina ja neonvärisinä "sateenvarjodrinkkeinä".

Tikibaarit eivät kuitenkaan missään vaiheessa kuolleet kokonaan pois, ja pari-kolme vuosikymmentä kestäneen notkahduksen jälkeen ne ovat nousseet uudelleen muotiin. Tiki-Ti Los Angelesissa, Tonga Room San Franciscossa ja Mai-Kai Fort Lauderdalessa ovat edelleen toiminnassa; Trader Vic's on nykyisin kansainvälinen ketju, ja Don the Beachcomber -nimikin on herätetty henkiin. Tikin uuteen tulemiseen merkittävän panoksen antanut Beachbum Berry avasi pari vuotta sitten oman Latitude 29 -ravintolansa New Orleansissa, ja onpa Suomessakin ollut tikiravintola, Kokomo Helsingin Punavuoressa, jo vuodesta 2011. Kokomossa olen Helsingin-visiiteilläni pari kertaa käynyt, ja enköhän siitä vielä muutaman sanan kirjoittanekin, mutta sen aika on joskus toiste. Odotatte nimittäin varmasti jo malttamattomina niitä drinkkiohjeita!