Kiiviä ja viiniä (ja giniä)

Pitkästä aikaa upouusi cocktailresepti! Tämä on samalla eräänlainen matkakertomuksen jälkikirjoitus, kehitin nimittäin tarkoituksella drinkin, jossa maistuvat Uuden-Seelannin ikoniset maut, kiivihedelmä ja Marlborough'n alueen sauvignon blanc. Pohja-alkoholin valinta tuotti hieman päänvaivaa, Uudella-Seelannilla kun ei oikein ole mitään omaa väkevää juomaa joka erityisesti siihen maahan assosioituisi, mutta käsityöläisginien tislaaminen näytti siellä(kin) olevan suosittua puuhaa, joten päädyin siis giniin. Pidemmittä puheitta itse reseptiin:

Mohua
4 cl giniä

2 cl sitruunamehua

1 cl limemehua

2 cl appelsiinimehua

3 cl kiivisiirappia

4 cl kuivaa uusiseelantilaista valkoviiniä

½ rkl maraschinolikööriä

Ravista jääpalojen kera ja kaada siivilöimättä suureen grogilasiin. Koristele kiivilohkolla ja maraschinokirsikalla.

Jotta lopputulos olisi mahdollisimman autenttinen, tähän tulisi tietenkin valita pohjaksi uusiseelantilainen gini; itse käytin reissulta kotiinviemisiksi ostamaani Little Biddyä, jossa maistuvat perinteisempien ginimausteiden ohella sellaiset eksoottiselta kalskahtavat kasvit kuin toatoa, horopito ja tarata. Uuden-Seelannin luonnosta on peräisin myös drinkin nimi: varpuslintuihin kuuluvan mohuan höyhenpeite on suurelta osin kirkkaankeltainen, kuten juomakin. Alkon valikoimassa ei uusiseelantilaisia ginejä ainakaan toistaiseksi ole – verkkokaupoista niitä voi toki metsästää, mutta jos se ei kiinnosta tai onnista, korvikkeeksi käy vaikkapa jo klassikoksi muodostunut Kyrö Distilleryn Napue, johon kardemumma tuo hieman samankaltaista makumaailmaa kuin Little Biddyyn.

Maraschinoliköörin optimaalinen määrä on jossain määrin makuasia, hapankirsikan maku kun ei toki kaikkien mieleen ole. Reseptissä mainittu määrä on siksi eräänlainen kompromissi, omasta puolestani kokonainen senttilitrakaan ei olisi liioittelua. Suosittelen käyttämään likööriä vähintään teelusikallisen verran, vaikka sille muuten nyrpistäisikin nenäänsä, sillä ilman sen tuomaa lisäulottuvuutta juoma jää mielestäni vähän vaisuksi.

Kiivisiirappi on sitten kokonaan oma lukunsa. Otin aluksi mallia passionhedelmäsiirapin reseptistä ja keittelin paria kuorittua ja viipaloitua kiivihedelmää kattilassa veden ja sokerin kera, mutta lopputulos oli sangen laimea niin maultaan kuin väriltäänkin. Tilanteen korjaamiseksi blendasin siirapin sekaan kolmannen kiivin, mutta tämän jälkeen ongelmaksi muodostui kiinteän aineksen poistaminen. Kärsivällisesti suodattelemalla sain lopulta aikaiseksi erän siirappia, joka on kauniin vihreää ja kohtuullisen kirkasta sekä tietenkin ennen kaikkea maistuu kiiviltä. Valmistusprosessissa on siis parantamisen varaa, mutta näillä mennään nyt toistaiseksi. Tässä tapauksessa suosittelen ostamaan siirapin kaupasta, jos sitä vain jostain sattuu löytämään – se säästää melkoisesti aikaa ja hermoja!

New Zealand story, osa 6: Epilogi

Pictonin-retkeäni seuraavana päivänä, perjantaina kaksi viikkoa matkan alusta, oli aika lähteä paluumatkalle kohti Dublinia. Lentoni lähti kuitenkin vasta loppuiltapäivästä, joten minulla oli vielä joitakin tunteja käytettävissä Wellingtonissa pyörimiseen. Valitsin viimeiseksi käyntikohteekseni kasvitieteellisen puutarhan, jonne olisin mieluusti noussut vuonna 1902 avatulla funikulaarilla, mutta valitettavasti se sattui olemaan juuri silloin suljettuna, joten käytin sen sijaan jalkojani ja kävelin puutarhaan Bolton Streetin historiallisesti merkittävän hautausmaan läpi kulkevaa polkua pitkin.

Puutarhaan saavuttuani söin aluksi lounasta ruusutarhan kahvilan terassilla, minkä jälkeen kävin kuljeksimassa ympäri puutarhaa ilman mitään erityistä suunnitelmaa. Pienen lammen rannalla oli laatikossa pikkupussillisia maissia sorsien ruokkimista varten, ja jyvät tekivätkin kauppansa paitsi vesilinnuille, myös puluille – jopa siinä määrin, että osa parvesta laskeutui röyhkeästi ruokkijan päälle kärkkymään omaa osuuttaan. Sen verran käytöstapoja ahmattilinnuilla sentään oli, että ne eivät käyneet nokkimaan minua eivätkä sotkeneet vaatteitani.

Ennen lentokentälle lähtöä kävin vielä ostamassa matkamuistokaupasta kotiinviemisiksi pienen maorityylisen helmiäissilmäisen puuveistoksen, joka epäilemättä ennen pitkää päätyy blogiin jonkin drinkkikuvan rekvisiitaksi, joten en postaa siitä kuvaa tähän. Paluumatkan ensimmäinen etappi oli Melbourne, jossa vaihtoaikaa oli sen verran, että jatkolennolle ei tarvinnut kiirehtiä hiki hatussa, mutta ei niin paljoa että kaupunkiin olisi ollut asiaa. Melbournen jälkeen ohjelma oli vanha tuttu: maratonlento Dubaihin ja sieltä parin tunnin vaihtoajalla seitsemän tunnin lento Dubliniin. Koska paluumatkalla kello kääntyi 11 tuntia taaksepäin, saavuin perille lauantaina puoliltapäivin; onnistuin sinnittelemään hereillä iltaan saakka ja siten heti hieman synkronisoimaan sisäistäkin kelloani, mutta ihan kunnolla toivuin jetlagista vasta seuraavaksi viikonlopuksi.

Matka oli kaikin puolin todella hieno elämys, ja mieluusti olisin jäänyt maahan vaikkapa vielä viikoksi Eteläsaarta kiertelemään. Halusin kuitenkin myös viettää vielä kunnollisen kesäloman Suomessa, joten lomapäiviä piti säännöstellä. Sen voin sanoa, että kaksi viikkoa on melko lailla minimiaika, joka kannattaa Uuden-Seelannin-reissua varten varata, ja kernaasti vieläpä niin, että nimenomaan matkakohteessa on käytettävissä täydet kaksi viikkoa; itselläni tehokasta peliaikaa oli hieman vähemmän. Yksittäiseen kaupunkiin toki ehtinee tutustua viikossakin, mutta kun lennot kestävät niin pitkään, voisin kuvitella että matka kävisi kokonaisuutena vähän turhan raskaaksi ollakseen rentouttava lomareissu.

Jos on lähtökohtaisesti valmis hyväksymään sen, että matkustaminen vie runsaanlaisesti aikaa ja rahaa eikä ole järin ilmastoystävällistäkään, Uusi-Seelanti on harkitsemisen arvoinen matkakohde melkeinpä kenelle tahansa. Maa on kaunis ja puhdas, palvelut toimivat ja näkemistä ja tekemistä on tarjolla moneen makuun, eikä kielitaitokaan liene useimmille suomalaisille este. Eksotiikannälkäinen toki saattaa pitää länsimaalaista valtakulttuuria ikävystyttävänä, mutta sen rinnalla maassa elää alkuperäinen maorikulttuuri sekä tietenkin saarten ainutlaatuinen, joskin valitettavasti monelta osin uhanalainen, luonto. Tähän päättyy tämänkertainen matkapäiväkirja – en odottanut että siinä menisi näin pitkään, mutta tulihan se lopultakin valmiiksi. Toivottavasti viihdyitte!

New Zealand story, osa 5: Picton

No niin, lienee parasta viimeinkin kirjoittaa tämä matkakertomus loppuun nyt ennen kuin reissun tapahtumat pääsevät unohtumaan. Vaikka eipä sillä, että siitä oikeasti suurta vaaraa olisi! Oli miten oli, Rotoruasta jatkoin matkaani linja-autolla takaisin kohti Wellingtonia. Kuten junamatka Wellingtonista Aucklandiin, tämäkin siirtymä tarjosi runsaasti komeita maisemia, joista mieleen jäivät erityisesti Taupojärvi – pinta-alaltaan Uuden-Seelannin suurin – ja jylhät vuoret horisontissa. Kahdeksan tunnin mittaiseen matkaan sisältyi lounastauko kivassa pikku tienvarsikuppilassa, jossa oli syömisen ja kahvittelun ohella mahdollisuus rapsutella kaneja takapihan kotieläintarhassa.

Seuraava päivä oli viimeinen kokonainen päiväni Uudessa-Seelannissa, ja päivän ohjelma oli etukäteen tiedossa: merimatka Cookinsalmen yli Eteläsaarelle Pictonin kaupunkiin. Salmen ylitse liikennöi kaksi lauttafirmaa, Interislander ja Bluebridge, joista valitsin jälkimmäisen lähinnä sillä perusteella, että sen aikatauluilla sain viettää perillä hieman pidemmän ajan, tarkoituksenani kun oli palata vielä saman päivän iltana takaisin Wellingtoniin viimeiseksi yöksi. Sää merellä oli kylmänpuoleinen mutta muuten mitä mainioin, ja hyvä niin, sillä maisemissa riitti jälleen ihailtavaa. Picton sijaitsee sauvignon blanceistaan tunnetulla Marlborough'n alueella Eteläsaaren pohjoisosassa; asukkaita kaupungissa on vain runsaat neljätuhatta, mutta lauttayhteyksien ansiosta se on kokoaan merkittävämpi. Viinien ohella turisteja alueelle vetää Marlborough Sounds -niminen luonnonmuodostelma, joka koostuu vedenalaisista laaksoista ja niiden välisistä harjanteista, jotka nousevat saarina ja nieminä merenpinnan yläpuolelle. Pictoniin saapuvat ja sieltä lähtevät lautat kulkevat juuri näitä väyliä pitkin, ja tarjolla myös jos jonkinlaista veneretkeä.

Pictoniin saavuttuani kävin aluksi syömässä erinomaisen kala-aterian yhdessä London Quay -rantakadun kahviloista, minkä jälkeen lähdin tapojeni mukaan luonnon keskelle kävelemään, itse kaupungissa kun ei vaikuttanut olevan paljoakaan nähtävää. Satamaa itäpuolelta reunustavalta metsäiseltä niemeltä löytyikin oikein mukavia polkuja, rantoja ja näköalapaikkoja. Kävelyltä palattuani minulla oli vielä aikaa tutustua paikallisiin nähtävyyksiin, mutta ranta-alueen pari pientä museota, joihin olisin saattanut mennä aikaa tappamaan, olivat kumpikin kiinni. EcoWorld-akvaario sen sijaan oli avoinna, ja se olikin ihan viehko paikka, vaikkakaan ei toki kovin laaja. Samalla pääsin eroon tarpeettomista kolikoistani pudottamalla ne lahjoituslippaaseen, käteinen raha osoittautui Uudessa-Seelannissa melko turhaksi kanniskella mukana.

Akvaarioon tutustumisen jälkeen ehdin vielä käydä kävelykierroksella keskusta-alueella ja tuopillisella pubissa, sen jälkeen oli aika lähteä tallustelemaan takaisin kohti lauttaterminaalia. Paluumatkalla oli pimeää, joten maisemien katseleminen ei enää käynyt päinsä, mutta toisaalta olinkin jo aika väsynyt varhaisesta heräämisestä ja aktiivisesta päivästä, joten söin päivällistä lautan ravintolassa ja keskityin sitten lähinnä lepäilemään. Päiväretki Pictoniin oli oikein onnistunut valinta – itse kaupunki oli ainakin talvisaikaan sen verran unelias että ihan pelkästään sen takia ei ehkä olisi kannattanut lähteä, mutta yhdistettynä lauttamatkaan elämys oli hieno, ja pitihän Eteläsaarestakin toki päästä näkemään edes pikkuvilaus. Vielä oli jäljellä puoli päivää Wellingtonissa ja paluumatka Dubliniin, mutta niistä kertomisen jätän kertomuksen viimeiseen osaan. Vielä yksi matkajuttu luvassa siis!

Kuukauden kulaus / baanalla: Sori siitä

Mikä? Passion Punch. Sori Brewing, Viro. Alk. 4,2%, 8 IBU.
Missä? Sori Taproom, Helsinki.

Hädin tuskin olin ehtinyt Edinburghista takaisin Dubliniin kun olin jälleen menossa, tällä kertaa Suomeen, jossa osallistuin Helsingin yliopiston Kumpulan kampuksella järjestettyyn konferenssiin. Suunnittelin aluksi, että olisin tällä reissulla käynyt tutustumassa äskettäin avattuun Laava-teemaravintolaan ja etenkin sen Adventure Lodge -tikibaariin, mutta paikan cocktailien hintataso herätti sen verran epäilyksiä, että päätin lopulta jättää kalliin pettymyksen riskin ottamatta. Sittemmin ravintolasta on kyllä kirjoitettu kehuja, joten ehkäpä käyn testaamassa sen joku toinen kerta, jos se nyt ei ainakaan ihan heti mene nurin tai vaihda konseptiaan.

Ilman Laavaakin itselleni uusia paikkoja riitti kyllä kokeiltavaksi, yhtenä niistä Sori Brewingin taproom Vuorikadulla. Vaikka panimo toimii Tallinnassa, sen takana on suomalaiskaksikko, joka päätti perustaa panimonsa Viroon voidakseen panna ja myydä oluitaan ilman Suomen alkoholilainsäädännön asettamia rajoituksia. Sori Taproomin yli 20 hanan valikoimasta löytyy niin Sorin omia tuotteita kuin eksoottisia vierailijoita läheltä ja kaukaa, ja pullovalikoimassakin löytyy – yksistään alkoholittomia oluita ja siidereitä on tarjolla tusinan verran erilaisia, joten kenenkään ei pitäisi joutua olemaan kuivin suin. Joukossa on todella erikoisiakin virityksiä, kuten Kyrön tislaamon Koskue-ginitynnyrissä kypsytetty rye wine Vinum Secale. Ruokaakin on saatavilla ja se on kokeiluni perusteella oikein hyvää, joskin syömäni nieriän nahka olisi voinut olla rapeampi ja paahdetut maa-artisokat hieman kypsempiä.

Valitsin hanalistalta maisteltavaksi Passion Punchin, joka on Sorin oma passionhedelmällä maustettu Berliner weisse. Väriltään olut on vaaleahkon keltainen, hieman olkea tummempi ja kirkas. Herkullinen tuoksu on raikkaan hapokas ja runsaan hedelmäinen, muttei silti mehumainen vaan pikemminkin drinkkimäinen. Makukin on oikein hyvä, juuri sopivan kirpakka ja passionhedelmä saa olla reilusti pääroolissa – mukava aina välillä löytää hedelmäolut, joka ei turhaan pihtaile hedelmää. Aavistus enemmän humalaa ei kenties olisi pahitteeksi, mutta oiva juoma tällaisenaankin, konstailematon ja tasapainoinen.

Mikä? Fruit/Wood/Time: Passionfruit (Rum Barrel Finish). Westbrook Brewing, USA. Alk. 6,6%, 10 IBU.

Baarin bottle share -listalta pisti silmään niin houkutteleva erikoisuus, ettei sitä kerta kaikkiaan voinut jättää maistamatta. Eteläcarolinalaisen Westbrook-panimon Fruit/Wood/Time on passionhedelmällä maustettu tynnyrikypsytetty sour ale, jonka viimeistelyyn käytetyissä tynnyreissä on aiemmin ollut barbadoslaista rommia – tikimpää olutta saa siis hakea. Juomaa tarjoiltiin maisteluun sopiva puolentoista desin annos pikkuruisessa aromilasissa, joka korosti sen voimakasta poreilua. Edelliseen verrattuna väri on ehkä vielä vähän vaaleampi ja hivenen samea, tuoksu ja maku puolestaan vähemmän hedelmäisiä mutta todella tuhdisti happamia – sokkotestissä en olisi tätä välttämättä edes olueksi arvannut, pikemminkin se toi mieleen ranskalaisen siiderin. Toinen assosiaatio oli joitakin vuosia sitten Portossa juomani portviinitynnyrissä kypsytetty sour, ehkäpä tässä oli jotain samaa tammisuutta. Varsinaista rommin makua sen sijaan en löytänyt, mikä saattaa olla hyväkin asia, muistan nimittäin sangen elävästi että Innis & Gunnin rommitynnyrikypsytetty ale ei ollut minulle mitenkään nautinnollinen kokemus. Toki voi olla, että makuni on niistä ajoista muuttunut, mutta joka tapauksessa F/W/T on ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaista olutelämyksistäni.

Baanalla: Kanootin kapean Forthinvuonoon työnsin

Mikä? 52 Canoes Tiki Den.
Missä? 27 West Port, Edinburgh, Skotlanti.

Pari viikkoa taannoisen Limerickin-reissuni jälkeen lähdin jälleen matkailemaan, tällä kertaa Skotlannin pääkaupunkiin Edinburghiin, jossa vietin pitkän viikonlopun, lokakuun viimeinen maanantai kun on Irlannissa vapaapäivä. Edinburghin vanhakaupunki ei välttämättä ole ensimmäinen paikka, jossa odottaisi törmäävänsä tikibaariin, mutta niin vain siellä sellainen nököttää linnavuoren varjossa ja kivenheiton päässä White Hart Inn -pubin ja Greyfriarsin hautausmaan kaltaisista ikonisista paikoista. Kun vielä hotellini sattui olemaan samoilla kulmilla, niin pakkohan tämä erikoisuus oli käydä testaamassa.

Erinäisistä syistä päädyin menemään baariin vasta maanantaina nauttimaan viimeisen drinkin ennen lentokentälle lähtöä. Paikka oli juuri avautunut, olin ainoa asiakas ja baarimikko vaikutti siltä kuin olisi ollut hieman hämmentynyt siitä, että siellä oli yleensäkään ketään siihen aikaan. Myöhemmin illalla ja etenkin viikonloppuisin meininki on epäilemättä ihan eri luokkaa. Sisustus oli melko sekalainen kokoelma enemmän tai vähemmän teemaan liittyvää roipetta, katosta roikkuvat kanoottivalaisimet olivat hauska yksityiskohta mutta Guinness Rugby -aiheiset tavarat suoraan sanoen vähän häiritsivät, vaikka rugbya lajina arvostankin. Soittolistalta löytyi kevyttä rokkia eri vuosikymmeniltä, vähän kantriakin – ei erityisen tikiä. Drinkkilistakaan ei ollut järin puhdasoppinen, esimerkiksi Espresso Martinia en todellakaan tikicocktailiksi laskisi. Mielikuvitustakin olisin kaivannut enemmän, samoin paikallisväriä – kun kerran Skotlannissa ollaan, niin viskipohjaisia drinkkejä soisi olevan listalla enemmän, eikä paikallisia ginejäkään juuri näkynyt.

Juomaksi valitsin Zombien, jonka ainesosat listan mukaan olivat "Zombie mix", banaani- ja persikkaliköörit, Angostura bitters, appelsiini-, ananas- ja limemehut sekä päällimmäisenä overproof-rommi. Talon Zombie mixin sisältö puolestaan on "Captain - Captain - Captain" – pelkkää Captain Morganiako siis? Esillepano oli asiaankuuluvan näyttävä, drinkki tarjoiltiin liekehtivänä pääkallon muotoisessa hillopurkissa, jossa silmäkuoppien kohdalle oli aseteltu mansikkalohkot. Maultaan se toi mieleen kirpeän hedelmäkarkin; ei likimainkaan niin kompleksinen kuin esikuvansa, muttei nyt ihan yksiulotteinenkaan. Ihan kelpo cocktail, mutta kiinnostaisi kyllä tietää, miltä se maistuisi jos rommien laatuun vähän panostettaisiin, ja laadukkaita rommeja oli kyllä tiskin takana yllin kyllin, Flor de Caña -maistelulaudan olisi saanut vajaalla 20 punnalla. Kaiken kaikkiaan 52 Canoes on Edinburghin-kävijälle harkitsemisen arvoinen paikka jos kaipaa vaihtelua perinteiseen pubimeininkiin, mutta jos nimenomaan tasokkaita cocktaileja hakee, niin arvelisin että kaupungista parempiakin baareja löytyy.

Kuukauden kulaus / baanalla: Souria sopimuskaupungissa

Mikä? Little Rickey. Kinnegar Brewing, Irlanti. Alk. 5,0%.
Missä? Mother Mac's Public House, Limerick.

Irlannin-turneeni lähestyessä loppuaan olen aktivoitunut reissailemaan Brittein saarilla, Suomesta käsin kun on koko lailla korkeampi kynnys lähteä tänne spontaaneille viikonloppureissuille kuin Dublinista. Muutama viikko sitten päätin lähteä käymään Limerickissä, joka noin sadantuhannen asukkaansa voimin on Irlannin tasavallan kolmanneksi suurin ja koko saaren neljänneksi suurin kaupunki. Monien muiden irkkukaupunkien tavoin Limerick on alkujaan viikinkien perustama, ja sen 1200-vuotiseen historiaan on mahtunut monenmoisia vaiheita. Kenties tärkein yksittäinen tapahtuma on 1600-luvun lopun jakobiittisodan päättäneen Limerickin sopimuksen solmiminen, minkä johdosta kaupunki tunnetaan myös lempinimellä Treaty City, ja samaa nimeä kantaa myös paikallinen käsityöläispanimo.

Tämänkertainen kuukauden kulaus tulee kuitenkin Kinnegar-panimolta Irlannin luoteisosasta, Donegalin kreivikunnasta. Mother Mac's -pubin hanavalikoimasta bongaamani Little Rickey on limellä ja basilikalla maustettu sour ale, väriltään vaalean kullankeltainen ja samea. Lime nousee selvästi esiin tuoksussa tuoden mieleen Solin tai Coronan tarjoiltuna klassisesti limelohkon kera. Maussa happamuus on melko iisi, mikä jättää tilaa hedelmän maulle, mikä puolestaan on oikein kiva juttu, sitruksen maku on oikein mehevä. Jonkin verran lisäulottuvuutta jäin kuitenkin kaipaamaan, pelkkä lime ei riitä tekemään oluesta mieleenpainuvaa elämystä ja basilikan maku ei ainakaan minun kieleeni juomasta tartu. Ruokajuomana voisi toimia vaikkapa tacojen kaverina, mielleyhtymä meksikolaisiin oluisiin on sen verran vahva.

New Zealand story, osa 4: Rotorua

Palataanpas pitkästä aikaa matkakertomuksen pariin. Rotoruan kaupunki sijaitsee samannimisen järven rannalla Uuden-Seelannin Pohjoissaaren keskiosassa, 230 kilometriä Aucklandista kaakkoon. Asukkaita kaupungissa on hieman alle 60 tuhatta, ja se on väkiluvultaan Uuden-Seelannin kymmenenneksi suurin. Kaupunki ja järvi sijaitsevat neljännesmiljoona vuotta sitten romahtaneen supertulivuoren jälkeensä jättämässä kalderassa, ja alueen tuliperäisyydestä ovat edelleen kertomassa lukuisat kuumat lähteet, joista tunnetuin lienee Pohutun geysir Whakarewarewan alueella kaupungin etelälaidalla.

Aucklandista Rotoruaan siirtymistä varten olin varannut bussimatkan, johon sisältyi vierailut kahdessa turistikohteessa. Näistä ensimmäinen oli Hobbiton Movie Set, eli paikka, jossa kuvattiin Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta- ja Hobitti-elokuvatrilogioiden Hobittilan kylään sijoittuvat ulkokohtaukset. Bilbon, Frodon ja Samin idyllinen kotikylä näyttää paikan päällä lähestulkoon yhtä upealta kuin valkokankaallakin, mutta siihen pääsee tutustumaan ainoastaan tiukasti aikataulutetuilla opastetuilla kierroksilla, mikä syö magiaa jonkin verran. Kiireetön tuopillinen Vihreän lohikäärmeen krouvissa rätisevän takkatulen loimussa jäi sekin haaveeksi: kierroksen hintaan kuului kyllä juoma, mutta sen saatuamme meitä pyydettiin ystävällisesti siirtymään ulkosalle sitä nauttimaan. Puolituisten stout oli kuitenkin hyvää, oppaan tarinat viihdyttäviä ja ryhmällemme varattu lounaskin sangen maittava – ehkäpä vielä jonain päivänä pääsen kokemaan iltakierroksen juhla-aterioineen, joka on kuulemma aivan erityisen hieno elämys.

Toinen pysähdyspaikka ennen Rotoruaa oli Waitomo, tarkemmin ottaen Waitomon luolat, jotka tunnetaan komeista tippukivimuodostelmistaan, mutta aivan erityisesti Arachnocampa luminosa -lajin kiiltomadoistaan. Tämän ainoastaan Uudessa-Seelannissa esiintyvän sääskilajin toukat elävät luolien katossa roikottaen seittipyydyksiään, joihin ne houkuttelevat saaliseläimiä hohtamalla aavemaisen sinistä valoa. Meidät vietiin ensin kävelykierrokselle luolaston valaistuun osaan, minkä jälkeen nousimme veneisiin ja lähdimme hiljakseen lipumaan maanalaista jokea pitkin kammioon, jossa ainoa valonlähde ovat kiiltomadot. Täydellinen hiljaisuus ja lukemattomat kirkkaansiniset valopisteet loihtivat luolaan todella taianomaisen tunnelman, joten jos Hobittilassa jäikin kaipaamaan vähän lisää magiaa, Waitomossa se puute tuli kyllä korjatuksi.

Iltaohjelma Rotoruassa oli jälleen mallia ruoka ja yksi olut, seuraavaksi päiväksi minulla oli runsain mitoin toimintaa suunniteltuna. Heti aamiaisen jälkeen minut tuli poimimaan hotellilta Rotorua Canopy Toursin auto, jonka kyydissä lähdin seikkailulle paikalliseen aarniometsään. Ennen ensimmäisten ihmisten saapumista Uuden-Seelannin saaret olivat miltei kokonaan metsän peitossa, mutta vuosien saatossa valtaosa metsistä on raivattu asutusten ja laidunmaiden tieltä pois; paikka paikoin koskematonta metsää on kuitenkin vielä jäljellä, ja Rotoruan lähistöllä tällaisessa metsässä järjestetään retkiä, joilla edetään latvustoon rakennetulta tasanteelta toiselle vaijeriliukuja ja riippusiltoja pitkin. Pisimmillä liu'uilla on mittaa useita satoja metrejä, joten etenkin pidemmälle ultimate-kierrokselle uskaltautuvalle on luvassa kunnon vauhdit, ja samalla pääsee ihastelemaan upeaa vanhaa metsää sangen uniikista näkökulmasta, puunlatvojen yläpuolelta. Kolmisen tuntia kestävän retken aikana oppaat paitsi huolehtivat turistien turvallisuudesta, myös hieman luennoivat alueen luonnonhistoriasta ja ekologiasta. Ekologinen näkökulma on mukana silläkin tavalla, että osa kierrosten tuotoista käytetään metsän alkuperäislajiston suojelemiseen loukuttamalla ihmisten mukanaan tuomia pikkunisäkkäitä, joita vastaan monet linnut ovat jokseenkin puolustuskyvyttömiä. Kaiken kaikkiaan hyvin monipuolinen elämys ja ehdottomasti yksi koko reissun kohokohdista.

Metsäseikkailun jälkeen lähdin iltapäiväkävelylle Rotoruajärven rantaa myötäilevää polkua pitkin. Kävellessä alueen tuliperäinen luonne tuli selväksi monen aistin voimin: kuumat lähdeet pulputtivat ja höyrysivät, ja nenässä tuntui voimakas rikinkatku. Myös järviveden erikoinen maitomaisen samea väri on perua veteen sekoittuneista rikkipitoisista hiukkasista. Kävelylenkin päätteeksi kävin nauttimassa kevyen lounaan ja oluttuopposen mukavassa gastropubissa ennen kuin palasin hotellihuoneeseeni hieman huilaamaan ennen lähtöä Tamaki Maori Villageen, historiallisen maorikylän rekonstruktioon, jossa järjestetään alkuperäiskansan kulttuuriin pohjautuvia illanviettoja. Aluksi katsottiin Rotoruan kaupungissa sijaitsevassa kokoontumispaikassa lyhyt johdatteleva elokuva, minkä jälkeen siirryttiin busseilla itse kylään kaupungin ulkopuolelle.

Kylässä meitä odotti aluksi vastaanottoseremonia, jossa kylän soturit ryntäsivät kukin vuorollaan portista ulos esittelemään taitojaan haasteena tulijoille: tulkaa rauhanomaisin aikein tai valmistautukaa taistelemaan henkenne edestä. Kun "heimoamme" edustamaan valittu amerikkalainen Jack oli ottanut vastaan rauhan eleenä tarjotun saniaisenlehden, meidät laskettiin sisään kylään, jossa oli ohjelmassa vapaata kiertelyä kyläläisten kertoessa kiinnostuneille kulttuurinsa eri osa-alueista. Tämän jälkeen oli vuorossa laulu- ja tanssiesitys, johon yleisöllekin oli varattu oma osuutensa, ja pääsinpä itsekin lavalle opettelemaan Uuden-Seelannin rubgymaajoukkueen otteluista tuttua haka-sotatanssia. Illan päätteeksi nautittiin rosvopaistin tapaan maakuopassa kypsennetty hangi-ateria.

Tamakin ohella maorikulttuurielämyksiä on Rotoruassa tarjolla pari muutakin, Tamakin tyylinen Mitai sekä elävä maorikylä Whakarewarewa. On tietenkin mahdotonta tietää, valitsinko näistä parhaan, mutta väliäkö tuolla, valinta oli joka tapauksessa hyvä. Tervetuliaisseremoniaa lukuunottamatta meininki oli kaikkea muuta kuin ryppyotsainen, ja etenkin kyläpäällikkö oli varsinainen huuliveikko. Oli myös hauska havaita, että leikkimielinen nokittelu naapurimaiden kesken elää ja voi hyvin joka puolella maailmaa – uusiseelantilaisten suhde australialaisiin vaikutti melko samantapaiselta kuin suomalaisten suhde ruotsalaisiin. Jopa bussikuskimme paljastui paluumatkalla kunnon showmieheksi, joka heitti läppää, lauloi hassuja lauluja ja laulatti myös meitä kyytiläisiä niin ettei aika todellakaan käynyt pitkäksi. Tämän jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa seuraavana aamuna takaisin Wellingtoniin, vaikka ehdinkin viettää Rotoruassa vain yhden kokonaisen päivän.

New Zealand story, osa 3: Auckland

Matkani seuraava etappi Auckland sijaitsee 490 kilometriä jokseenkin suoraan Wellingtonista pohjoiseen. Linnuntietä kaupunkien välinen etäisyys on siis jonkin verran lyhyempi kuin Helsingistä Ouluun, mutta siinä missä kyseinen matka taittuu VR:n kyydillä parhaimmillaan viidessä ja puolessa tunnissa, Wellingtonista Aucklandiin junailu vie aikaa tuplasti saman verran. Mitään kiireisen ihmisen hommaa junamatkailu Uudessa-Seelannissa ei siis todellakaan ole, mutta jos siirtymiseen on valmis uhraamaan lähes kokonaisen matkapäivän, palkinnoksi saa ihailtavakseen runsain mitoin hienoja maisemia. Rataverkko onkin pääasiassa rahtiliikenteen käytössä, ja harvakseltaan kulkevien pitkän matkan matkustajajunien ajatellaan olevan matkailijoille elämyksiä itsessään, mikä näkyy jo siinä, että niille on annettu mielikuvitusta kutkuttavat nimet: Northern Explorer (Auckland-Wellington), Coastal Pacific (Picton-Christchurch), Tranz Alpine (Christchurch-Greymouth).

Oma kulkupelini oli siis Northern Explorer, lähtöaika Wellingtonista 7.55. Istumapaikalta löytyvillä kuulokkeilla voi halutessaan kuunnella junan kulloisenkin sijainnin mukaan automaattisesti käynnistyviä selostuspätkiä, joissa kerrotaan, mitä kaikkea kiinnostavaa matkan varrella voi nähdä. Maisemien ohella rata itsessään on ainakin insinööritaidosta kiinnostuneille melkoinen nähtävyys, suurten korkeuserojen maassa kun riittää laaksoa ja kukkulaa, ja siten junaradan vetämiseksi on ollut tarpeen rakentaa jos jonkinlaista siltaa ja tunnelia. Yksi matkan mielenkiintoisimmista osuuksista onkin Raurimun spiraali, jossa rata laskeutuu jyrkästi mutkitellen ja kerran itsensä alittaen saaren keskiosan vulkaaniselta ylängöltä Whanganuijoen laaksoon. Legendan mukaan spiraalissa on joskus käynyt niinkin, että junankuljettaja on pimeällä ajaessaan tehnyt hätäjarrutuksen luultuaan oman junansa viimeisen vaunun perävaloja toiseksi junaksi.

Aucklandiin juna saapui hieman ennen iltaseitsemää. Yli 1,6 miljoonan asukkaan Auckland on Uuden-Seelannin selvästi suurin kaupunki, ja Waitangin sopimuksen solmimisen jälkeen se toimi myös maan pääkaupunkina vuoteen 1865, jolloin uudeksi pääkaupungiksi nimettiin Wellington. Rentoon ja tärkeilemättömään Wellingtoniin verrattuna Auckland tuntui heti paljon metropolimaisemmalta ja levottomammalta, mikä ei toki ole ihmekään, kun asukasluku on Wellingtoniin nähden nelinkertainen. Wellingtonin tavoin kaupungin nimi on peräisin brittiaatelistolta, tarkemmin ottaen Aucklandin jaarli George Edeniltä, joka urallaan toimi muun muassa laivastoministerinä ja Intian kenraalikuvernöörinä.

Saapumisillan ohjelmaksi riitti fish&chips ja olut hotellin läheltä löytyneessä kivassa pikku hipsteripubissa, mutta seuraavaksi päiväksi piti keksiä jo jotain tekemistäkin. Pienen arpomisen jälkeen päätin lähteä retkelle Waiheke-nimiselle saarelle, joka sijaitsee Haurakinlahdessa vain 40 minuutin lauttamatkan päässä Aucklandin keskustasta. Valinta osoittautui onnistuneeksi, sillä saari on oikein viehättävä ja siellä on mukavan luonnonläheisiä kävelyreittejä, joita kulkiessani tunsin välillä suorastaan katoavani viidakon keskelle, vaikka missään vaiheessa tuskin olin paljon sataa metriä etäämpänä lähimmästä autotiestä. Aktiviteettien ja rantojen ohella kävijöitä noin 9000 vakituisen asukkaan Waihekelle houkuttelevat saaren lukuisat pienet viinitilat, joiden antimiin voi tutustua vaikkapa tärkeimmän asutuskeskuksen Oneroan baareissa ja ravintoloissa, jos ei viitsi lähteä koluamaan itse tiloja. Vaelteluni päätteeksi päädyinkin italialaishenkiseen viinibaariin pinot gris -lasillisen ääreen pitämään sadetta ja katselemaan merelle illan hämärtyessä.

Seuraavana aamuna hyppäsin paikallisbussin kyytiin ja lähdin tutustumaan Aucklandin eläintarhaan. Tarhan asukeista minua kiinnostivat etenkin Uuden-Seelannin omat eläimet, joihin harvemmin missään törmää, siinä missä vaikkapa Afrikan savannien eläimistö on eläintarhojen vakiokamaa eikä siksi tunnu enää niin kovin eksoottiselta. Kiehtovinta katsottavaa tarhassa taisivatkin olla kiivilinnut – elämystä epäilemättä tehosti se, että kiivit ja muut etupäässä pimeän aikaan aktiiviset lajit on sijoitettu taloon, jossa vallitsee keinotekoinen yö ja siten hieman salaperäinen tunnelma. Muutenkin Uuden-Seelannin osaston mielenkiintoisinta antia olivat linnut sekä matelijat, kuten ikonisuudessaan lähes kiivin veroinen tuatara; omintakeisia nisäkkäitä ei Uudessa-Seelannissa, toisin kuin pussieläimistään tunnetussa Australiassa, juuri ole.

Iltapäivällä oli vuorossa yksi reissun ehdottomista kohokohdista: Auckland SkyJump, eräänlainen benjihypyn kontrolloidumpi versio, jossa hypätään Aucklandin keskustassa kohoavan Sky Towerin 53. kerroksesta maahan. Vaijerit pitävät huolen siitä, että hyppääjä pysyy pystyasennossa ja tömähtää hypyn päätteeksi pehmeästi jaloilleen 192 metriä alempana odottavalle laskeutumisalustalle. Pudotus kestää vain kymmenisen sekuntia, mutta sinäkin aikana hyppääjän vauhti ehtii kiihtyä yli 80 kilometriin tunnissa, ja adrenaliiniryöpsähdys on ainakin extreme-lajeja harrastamattomalle melkoinen. Jälkeenpäin voi halutessaan ostaa itselleen muistoksi valokuvia ja videoita omasta suorituksestaan, minkä lisäksi jokainen hyppääjä saa kunniakirjan, t-paidan sekä vapaalipun Sky Towerin näköalatasanteelle.

Illalla kävin palkitsemassa itseni uskalluksesta päivällisellä ja parilla drinkillä The Good Luck Coconut -tikiravintolassa. Paikan aasialaisvaikutteinen ruoka oli oikein kelpoa, muttei itsessään niin hyvää, että vierailu kannattaisi pelkästään sen takia. Cocktailit onneksi olivat oikein maukkaita: Zombie Apocalypse oli esikuvansa tavoin runsaan romminen mutta silti petollisen pehmeä ja hedelmäinen, valkosuklainen Fantasy Island puolestaan sopivan dekadentisti jälkiruokamainen ja lisäksi hauskan näköinen, koristeena drinkissä kellui pallonmuotoisen jääpalan sisään jäädytetty kukkanen. Illan ja samalla Aucklandin-vierailuni päätteeksi kävin vielä Sky Towerissa ihailemassa öistä kaupunkimaisemaa ja nauttimassa kuohuviinilasillisen näköalaravintolassa. Aamulla jatkoin matkaani kohti Rotoruaa, mutta siitä enemmän päiväkirjan seuraavassa osassa.

New Zealand story, osa 2: Wellington

Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington sijaitsee Pohjoissaaren eteläkärjessä Cookinsalmeen kuuluvan luonnonsataman rannalla. Asukkaita kaupungissa on noin 420 000 ja koko maassa niukasti alle viisi miljoonaa, joten näin Suomeen ja Irlantiin tottuneena ihan täysin mukavuusalueella mennään. Nimensä kaupunki on saanut Wellingtonin herttua Arthur Wellesleyltä, siltä samaiselta joka päihitti Napoleonin Waterloon taistelussa.

Vietin Wellingtonissa aluksi neljä päivää osallistuen konferenssiin, joka järjestettiin Uuden-Seelannin kansallismuseo Te Papassa. Museo esittelee monipuolisesti maan kulttuuria, historiaa ja luontoa, ja se on Wellingtonin-kävijälle ehdottoman suositeltava kohde, etenkin kun sinne on joitakin erikoisnäyttelyitä lukuunottamatta vapaa pääsy. Konferenssiohjelman lomassa oli mukavasti aikaa tutkia museota, jossa erityisen suuren vaikutuksen minuun teki maorikansan historiaa ja kulttuuria esittelevä osasto lukuisine upeine veistoksineen ja muine käsintehtyine käyttö- ja koriste-esineineen. Perinteisiä materiaaleja näissä ovat paikalliset puulajit, kasvikuidut, paua-kotiloiden kuoret ja jaden kaltainen pounamu-kivi, modernimmat tekijät ovat ottaneet käyttöön myös uudempia materiaaleja kuten metalleja. Valokuvaaminen museon tässä osassa oli kulttuuri- ja tekijänoikeussyistä kielletty – hyvä muistutus siitä, että esineet edustavat elävää kulttuuria eivätkä mitään rommibaarin nurkassa nököttävää eksotiikkaa. Myös erityisesti tätä näyttelyä varten luotu ambient-henkinen taustamusiikki ohjasi suhtautumaan näyttelyesineisiin asiaankuuluvalla kunnioituksella.

Museon luonnonhistorialliselta osastolta jäivät mieleen erityisesti Uuden-Seelannin sukupuuttoon kuolleet jättiläislinnut, lentokyvytön moa ja sitä saalistanut haastinkotka, sekä kolmas jättiläinen, uusiseelantilaisen kalastusaluksen Eteläiseltä jäämereltä vahingossa pyydystämä lähes 500-kiloinen kolossikalmari. Peter Weirin hienon Gallipoli-elokuvan useampaan otteeseen nähneenä olin myös kovasti kiinnostunut osastosta, jossa esitellään tätä ensimmäisen maailmansodan kampanjaa, johon Australian ja Uuden-Seelannin yhteinen armeijakunta (Australian and New Zealand Army Corps, ANZAC) osallistui osana brittiarmeijaa. Anzac-joukkojen sodan merkitys australialaisille ja uusiseelantilaisille kansallisen identiteetin muovaajana vaikuttaisi olevan ainakin jossain määrin verrattavissa siihen, mitä talvisota merkitsee suomalaisille, ja Gallipolin maihinnousun vuosipäivä 25.4. eli Anzac Day on molemmissa maissa yleinen vapaapäivä.

Wellingtonin pienpanimoskene on erinomaisen eläväinen, ja etenkin Te Aron kaupunginosassa käsityöläispanimoja ja käsityöläisoluisiin keskittyviä baareja on pilvin pimein. Illanviettopaikkojen valinnassa vaikeuksia tuottikin lähinnä se, että lupaavan kuuloisia paikkoja oli tarjolla paljon enemmän kuin vapaita iltoja niiden koluamiseen. Mitään erityisiä muistiinpanoja en koko matkan aikana tehnyt sen paremmin ravintoloista kuin niiden antimistakaan, mutta yleiseksi mielikuvaksi jäi, että tarjonta on ilahduttavan runsasta, monipuolista ja kokeilevaa. Yksittäisistä oluista parhaiten jäivät mieleen Fork & Brewerin passionhedelmällä ja katajalla maustettu hapanolut Tainted Love sekä Yeastie Boysin Earl Grey -teellä maustettu Gunnamatta-IPA. Sivumennen sanoen myös pienpaahtimoja ja kahviloita on Wellingtonissa runsain mitoin, joten kaupunki on varsinainen hipsterimekka.

Ruoka Wellingtonissa, ja Uudessa-Seelannissa yleensäkin, oli hyvää, muttei mitenkään erityisen eksoottista. Valtaosa nykyväestöstä on eurooppalaista ja eritoten brittiläistä alkuperää, mikä näkyy ihan konkreettisesti muun muassa siinä, että fish and chipsin kaltaiset englantilaiset klassikot ovat suosittuja sielläkin. Muutenkin ruuanlaittotyyli vaikutti olevan varsin länsieurooppalainen ja raaka-aineet enimmäkseen tuttuja, joskin meren antimissa siellä törmäsi välillä sellaisiin lajeihin, joista en ollut aiemmin kuullutkaan. Uuden-Seelannin maatalouden vientituotteista meillä tunnettaneen parhaiten lampaanliha ja viinit, mutta myös maitotuotteita viedään paljon, ja meijeriyhtiö Fonterra onkin maan suurin yritys. Viime vuosina maassa on panostettu enenevässä määrin kalanviljelyyn, jonka päätuotteita ovat vihersimpukat, osterit ja kuningaslohi.

Herkuttelun vastapainoksi harrastin myös hieman terveitä elämäntapoja ja patikoin eräänä päivänä Wellingtonin keskustan itäpuolella kohoavan parisataametrisen Mount Victoria- eli Matairangi-kukkulan laella sijaitsevalle näköalapaikalle. Kukkulalta oli komeat näkymät kaupunkiin, satamaan sekä kansainvälisen lentoaseman suuntaan ja sen takana avautuvalle Tyynelle valtamerelle, joskin päivä oli pilvinen ja maisemat sen vuoksi vähän tylsänharmaita. Myöhemmin kävi ilmi, että kukkulalla olisi ollut myös paikkoja, joissa on kuvattu kohtauksia Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuviin, mutta ne jäivät tällä reissulla näkemättä. Konferenssin päätöspäivän jälkeisenä aamuna otin taksin Wellingtonin rautatieasemalle ja jatkoin matkaani junalla pohjoiseen kohti Uuden-Seelannin suurinta kaupunkia Aucklandia. Junamatkasta ja kaupungista enemmän päiväkirjan seuraavassa osassa!

New Zealand story, osa 1: Prologi

Kia ora! Uuden-Seelannin matkapäiväkirja alkaa viimein. Aloitin juuri kesälomani toisen osan ja olen vaihteeksi kotimaan kamaralla, jossa säät eivät kylläkään juuri nyt ole ihan niin kesäiset kuin olisin toivonut. No, sitä suuremmalla syyllä nyt on hyvin aikaa paneutua blogin kirjoittamiseen, mutta mistäs tässä oikein lähtisi liikkeelle?

No, aloitetaan maantieteestä. Mikään trooppinen maa Uusi-Seelanti ei ole, vaan se sijaitsee eteläisen pallonpuoliskon lauhkealla vyöhykkeellä, mutta se muodostaa yhden kulman niin sanotusta Polynesian kolmiosta, jonka kaksi muuta nurkkaa ovat Havaiji ja Pääsiäissaari. Periaatteessa nyt ollaan siis ihka aidossa Polynesiassa eikä missään tikibaarin romanttisessa fiktiossa, ja vaikka kaupunkien ulkopuolella liikkuessa havupuut ja lammaslaumat vievät ajatukset herkästi takaisin Suomeen ja Irlantiin, lukuisat maorinkieliset paikannimet muistuttavat siitä, että Eurooppa on kovin kaukana.

Uusi-Seelanti koostuu kahdesta pääsaaresta, joiden nimet ovat sangen proosallisesti Pohjoissaari ja Eteläsaari, sekä noin kuudestasadasta pienemmästä saaresta. Suurimmista kaupungeista Pohjoissaarella sijaitsevat Auckland ja pääkaupunki Wellington, Eteläsaarella puolestaan vuoden 2011 suuren maanjäristyksen pahoin vaurioittama Christchurch. Järistykset johtuvat maan sijainnista Tyynenmeren ja Indo-Australian mannerlaattojen saumakohdassa; Uusi-Seelanti on osa niin sanottua Tyynenmeren tulirengasta ja siellä on myös useita aktiivisia tulivuoria. Siellä ollessani sattuikin itse asiassa peräti magnitudin 7 maanjäristys, mutta tapahtumapaikka oli kaukana merellä asuttamattomien Kermadecsaarten lähettyvillä, enkä itse havainnut Aucklandissa pienintäkään tutinaa.

Ihmisasutus saapui Uuteen-Seelantiin verrattain myöhään: ensimmäiset polynesialaiset uudisasukkaat, nykyisten maorien esi-isät, rantautuivat saarille 1200-luvun loppupuolella. Ensimmäinen eurooppalainen tutkimusmatkailija, jonka tiedetään löytäneen saaret, oli hollantilainen Abel Tasman vuonna 1642, ja nimi Uusi-Seelanti juontaakin juurensa Alankomaiden Zeelandin provinssista. Tämän jälkeen eurooppalaisia ei saarilla nähty ennen kuin runsaat sata vuotta myöhemmin, vuonna 1769, jolloin sinne saapui brittikapteeni James Cook ensimmäisellä Tyynenmeren-tutkimusmatkallaan. Cook kartoitti retkellään molempien pääsaarten rannikot, ja hänen mukaansa on nimetty niitä erottava Cookinsalmi sekä Uuden-Seelannin korkein vuori, Eteläsaarella sijaitseva Mount Cook.

Cookin jälkeen saarille alkoi ilmaantua eurooppalaisia ja amerikkalaisia pyytämään valaita ja hylkeitä, käymään kauppaa sekä vähitellen myös asuttamaan maata. Vuonna 1788 suurin osa Uudesta-Seelannista tuli osaksi Britannian Australiaan perustamaa Uuden Etelä-Walesin rangaistussiirtokuntaa, joskin käytännön merkitystä tällä oli niukasti. Vasta puoli vuosisataa myöhemmin alkoi tapahtua toden teolla, kun Britannian kruunu alkoi päättäväisemmin vakiinnuttaa valtaansa saarilla ja lähetti laivastoupseeri William Hobsonin neuvottelemaan maorien kanssa hallintovallan luovuttamisesta kruunulle. Vuonna 1840 kruunun edustajat ja yli viisisataa maoripäällikköä allekirjoittivat Waitangin sopimuksen, minkä jälkeen Uusi-Seelanti julistettiin omaksi erilliseksi siirtomaakseen ja Hobsonista tuli sen ensimmäinen kuvernööri. Vuonna 1907 Uusi-Seelanti muuttui siirtomaasta itsehallinnolliseksi dominioksi, ja täysin itsenäinen valtio siitä tuli lopulta vuonna 1947, kun sen parlamentti ratifioi vuoden 1931 Westminsterin säädöksen.

Waitangin sopimusta voidaan pitää nykymuotoisen Uuden-Seelannin perustamisasiakirjana, ja sen solmimispäivää 6.2. juhlitaan nykyisin Uuden-Seelannin kansallispäivänä. Vaikka kyseessä oli muodollisesti vapaaehtoinen ja rauhanomainen vallansiirto, kaikki maoripäälliköt eivät sitä toki allekirjoittaneet, joko koska he kieltäytyivät tai koska heitä ei edes tavoitettu. Sopimuksen maorin- ja englanninkieliset versiot eivät sisällöllisesti täysin vastaa toisiaan, mistä on seurannut erimielisyyksiä sen tulkinnasta, ja pian sen solmimisen jälkeen puhkesikin sarja aseellisia konflikteja, joissa siirtomaavalta ja sille uskolliset maorit lopulta kukistivat kruunun valtaa vastustaneet maorijoukot ja joiden seurauksena tuhansia neliökilometrejä maorien maita takavarikoitiin laittomasti. Vuonna 1975 perustettiin Waitangin sopimuksen rikkomuksia tutkimaan erityinen komissio, joka on edelleen toiminnassa, ja muutenkin maa tuntuu ottavan alkuperäiskansan oikeudet vakavasti, mikä näkyy muun muassa siinä, että maori on yksi Uuden-Seelannin virallisista kielistä englannin ja viittomakielen ohella.

Se historiasta ainakin tällä erää, palataanpa nykypäivään ja omaan tutkimusmatkaani. Nykyisin Uuteen-Seelantiin päästäkseen ei onneksi enää tarvitse viettää kuukausia merellä, mutta jonkin verran epämukavuutta saa kuitenkin varautua sietämään, kun sinne matkustaa kirjaimellisesti toiselta puolen maapalloa. Reissuni alkoi seitsemän ja puolen tunnin lennolla Dublinista Dubaihin, josta jatkoin parin tunnin vaihtoajalla Sydneyhin – 14 tuntia yhtä soittoa. Sydneyssä minua odotti 12 tunnin välipysähdys, jonka käytin hyväkseni lähtemällä keskustaan muutaman tunnin tehovisiitille, koska pitihän se oopperatalo nyt nähdä omin silmin kun siihen kerran tarjoutui tilaisuus. Eteläisen pallonpuoliskon talvesta huolimatta päivä oli suomalaisittain mukavan kesäinen, ja Harbour Bridgen graniittipylvään laelta, jonne pääsi nousemaan 15 dollarin maksua vastaan, oli huikeat näköalat moneen suuntaan.

Viimeinen lento Sydneystä Wellingtoniin kesti kolmisen tuntia, perille saavuttiin vähän ennen keskiyötä paikallista aikaa; Uuden-Seelannin talviaika on yksitoista tuntia edellä Irlannin kesäaikaa, joten aikavyöhykkeen vaihdokseen sopeutuminen tulisi vaatimaan jonkin verran ponnisteluja. Tullikoirien varmistettua, ettei laukuissani ole kiellettyjä tavaroita kuten hedelmiä – Uusi-Seelanti varjelee hyvin tiukasti maatalouttaan ja uniikkia luontoaan kaikenlaisilta taudeilta, tuholaisilta ja vieraslajeilta – pääsin viimein siirtymään hotelliin, jossa nukkuminen ei onneksi ensimmäisenä yönä tuottanut vaikeuksia, vaikka sisäinen kelloni olikin ties missä ajassa. Mitä kaikkea sitten Wellingtonissa näinkään ja koinkaan, siitä lisää päiväkirjan seuraavassa osassa!

Polttaa, polttaa

Tein taannoin viikonloppuvisiitin Irlannin kaakkoisrannikolla sijaitsevaan Wexfordin kaupunkiin, joka osoittautuikin sangen mukavaksi matkakohteeksi. Ravintolaelämä on kaupunkin kokoon (n. 20 tuhatta asukasta) nähden yllättävän eloisaa ja tasokasta, ja mielenkiintoisia nähtävyyksiäkin löytyy, kuten Irlannin historiaa ja luontoa esittelevä laaja ulkomuseo Irish National Heritage Park. Museon kaupassa oli myytävänä paikallisen Wild About -firman tuotteita, joista valitsin kotiin vietäväksi pullon nokkossiirappia – drinkkien maustamiseen tietenkin.

Pullon kyljessä vinkataan, että siirappi toimisi hyvin Mojitossa, mutta kokeilin sen sijaan nokkos-Daiquiria, johon tuli ruokalusikallinen siirappia, yhden limen mehu ja kuusi senttiä kolmevuotiasta Havana Clubia. Hyvä alku, mutta tietenkään kokeiluja ei voinut jättää tähän, vaan seuraavaksi aloin kehitellä ihan uutta reseptiä, jossa siirapin luonnonläheinen maku pääsisi oikeuksiinsa. Mustikoiden ajattelin olevan nokkoselle sopivan metsäinen kaveri, ja lisäksi asetin itselleni ehdoksi, että juoman tulisi olla viskipohjainen. Näistä lähtökohdista toimiva kaava löytyikin varsin nopeasti:

Celtic Stinger
n. 10 pensasmustikkaa
2 cl limemehua
1,5 cl nokkossiirappia
3 cl irlantilaista viskiä (Jameson)
2 cl tummaa rommia (Havana Club)
1 cl appelsiinilikööriä (Cointreau)
1 tl amarettolikööriä (Disaronno)

Murskaa mustikat shakerin pohjalla. Lisää muut ainekset ja ravista jääpalojen kera. Siivilöi kahteen kertaan, ensin normaalisti ja sitten vielä tiheän siivilän läpi, jotta juomaan ei jää roskia. Tarjoile cocktaillasissa.

Amarettoliköörin voi vallan mainiosti jättää poiskin, tai sitten korvata jollain toisella pähkinäistä makua tuovalla liköörillä tai siirapilla (esim. orgeat). Pensasmustikoiden sijaan taas voi tietenkin käyttää metsämustikoita; sopiva määrä lienee suunnilleen sama tai hieman suurempi, metsämustikat kun ovat pienempiä mutta myös mehukkaampia. Kuvittelisin että metsämustikoita käyttämällä drinkistä tulee itse asiassa selvästi parempi, mutta en jaksanut lähteä ravaamaan ympäri Dublinia siinä toivossa, että niitä sattuisi jostain erikoiskaupasta löytymään, vaan tyydyin suosiolla lähimarketin tarjontaan. Mustikka kyllä ilmeisesti kasvaa villinä Irlannissakin, täkäläinen nimitys sille on fraughan.

Nokkossiirappia voi hankkia ainakin Wild Aboutin verkkokaupasta, joka näyttäisi toimittavan tuotteita kaikkialle maailmaan. Villivihannesten keräilyä harrastava voi tietenkin keitellä oman kotitekoisen siirappinsa – reseptejä löytyy netistä useita, kuten vaikkapa tämä The Spruce Eatsin maukkaan näköinen ohje.

Rommipäiväkirja, osa 8: Näkemiin

Rommipäiväkirjan yhteenvetona ajattelin kysyä itseltäni muutaman kysymyksen ja vastata niihin. Ensiksikin, oliko matka onnistunut? Kun varasin sen viime kesänä, ajatuksena oli hankkia juuri ennen Irlantiin muuttoa kunnon breikki arjesta ja etenkin muuttovalmisteluihin liittyvästä stressistä, ja se kyllä toteutuikin. En ole mikään rantalomailun ylin ystävä, mutta päivä pelkkää löhöilyä jokaisen retkipäivän jälkeen sopi minulle oikein hyvin. Varsinaista auringonpalvontaa en tälläkään kertaa harrastanut, mutta kävin kyllä rannalla varjossa lueskelemassa sekä myös meressä uimassa, ja meriveden lämpötila olikin aivan täydellinen.

Entä oliko viikko riittävän pitkä aika? Kyllä ja ei. Toisaalta monesta asiasta ehti siinä ajassa saada vähintään pintaraapaisun: oli luontoa, historiaa, ruoka- ja juomakulttuuria sekä tietenkin sitä merta ja aurinkoa. Toisaalta taas missään nimessä sellainen olo ei jäänyt, että koko maa olisi nyt nähty; esimerkiksi paikalliseen musiikkielämään tutustuminen rajoittui Puerto Platan köysiradan ala-asemalla soittaneeseen bändiin ja hotellin henkilökunnan pitämien merengue-tanssituntien katseluun. En siis mitenkään sulje pois sitä, että lähtisin käymään Dominikaanisessa tasavallassa vielä toistekin, varsinkaan jos mukaan olisi lähdössä samanhenkistä matkaseuraa.

Entäs all inclusive sitten? Ennakkoon arvelutti, olisiko se vähän turhan tylsä valinta, mutta olinkin sitten lopulta positiivisesti yllättynyt siitä, miten monipuolinen erityisesti buffetin tarjonta oli. Hotellin à la carte -ravintolathan eivät minua suuresti säväyttäneet, puhumattakaan hotellin baarien drinkeistä, mutta toisaalta eivätpä niin tehneet myöskään ne paikat, joissa kävin syömässä ja juomassa hotellin ulkopuolella, joten en jäänyt katumaan sitä, etten käynyt useammin muualla ravintolassa tai baarissa. Toki on täysin mahdollista, että varsinaiset helmet jäivät minulta viikon aikana löytämättä, mutta ainakin TripAdvisor-arvostelujen perusteella kokeilemieni paikkojen piti olla Sosúan parhaimmistoa.

Viimeinen kysymys: suosittelisinko Dominikaanista tasavaltaa lomakohteeksi muillekin? Kyllä vain, melko vähäisin varauksin. Kuten jo aiemmin on tullut todetuksi, yleisen infra- ja palvelutason ei kannata odottaa olevan ihan samaa luokkaa kuin kehittyneimmissä maissa, ja matkailijoiden rahoja havittelevat muutkin kuin rehelliset yrittäjät, mutta kaiken kaikkiaan maa on kuitenkin kohtalaisen moderni ja turvallinen. Ennen kaikkea se on monipuolinen matkakohde, jolla riittää tarjottavaa monentyyppiselle turistille, eikä suinkaan pelkkä biitsiparatiisi; pääkaupunki Santo Domingossa saattaisi olla ainesta ihan kaupunkilomaankin, mutta siitä minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta jaettavaksi. Vastaanottavan valtion näkökulmasta turismilla on tietysti aina omat varjopuolensa, mutta ainakin minulle jäi (kieltämättä lyhyestä) visiitistäni sellainen mielikuva, että turismia on onnistuttu sääntelemään siihen suuntaan, että paikallista kulttuuria ja luontoa kunnioitetaan ja että rahavirrat suuntautuvat suurelta osin maan talouteen eivätkä pelkästään kansainvälisten hotelliketjujen kassoihin. Ehkäpä siis ainakin Dominikaaninen tasavalta jää tässä yhtälössä saamapuolelle.

Matkaa suunnittelevalle antaisin neuvoksi, että jos vain käytettävissä oleva aika ja budjetti antavat myöten, kannattaa viettää maassa ennemmin kaksi viikkoa kuin yksi. Koko aikaa ei kuitenkaan kannata pysytellä samassa kaupungissa, vaan majoittua mieluummin kahdella tai kolmellakin eri paikkakunnalla ja tehdä niistä retkiä lähialueille, jotta pääsee paremmin näkemään dominikaanilaisen elämänmenon eri puolia. Ja mikä tärkeintä: varaa jo kotimaasta lähtiessäsi mukaan pieniä seteleitä, vaikkapa Yhdysvaltain dollareita, sillä voin luvata, että siitä, kun saat matkalaukkusi lentokentällä, ei mene kovin pitkä aika siihen, kun ensimmäinen toiveikas paikallinen tarjoutuu sitä kantamaan.

Rommipäiväkirja päättyy siis tähän, mutta Tikiloikka toki jatkaa vanhojen tuttujen teemojen parissa. Ensi kerralla luvassa tuoreita kuulumisia Irlannin pienpanimoskenestä!

Rommipäiväkirja, osa 7: Takaisin

Loman viimeiseksi päiväksi en ollut suunnitellut mitään erityistä ohjelmaa, mutta aikaa kyllä oli, sillä lento takaisin Suomeen lähti vasta seuraavan vuorokauden puolella. Hotellihuone toki piti luovuttaa jo kello 13, mutta all inclusive -palveluihin oikeuttavan rannekkeen sai pitää lentoasemalle lähtöön saakka, joten hotellialueelta ei välttämättä tarvinnut poistua sitä ennen. Halusin kuitenkin tehdä edes vähän jotain muutakin kuin lojua aurinkotuolissa rommikolaa särpimässä, joten harkitsin ottavani taksin naapurikaupunki Cabareteen, mutta päädyin lopulta vain kävelemään Playa Sosúa -rannalle lounaspaikkaa etsimään.

Ruokapaikaksi valikoitui The Mofongo King, jossa sain kohtuullisen hyvää grillattua kalaa friteerattujen keittobanaaniviipaleiden kera sekä reissun ainoan juoman, jota voisi sanoa kunnon tikidrinkiksi: ontoksi koverrettuun ananakseen tehty Piña Colada! Drinkin seassa oli tosin niin paljon ananaksen hedelmälihaa, että se oli pikemminkin jälkiruoka kuin juoma, ja se tarjoiltiinkin huomaavaisesti paitsi pillin, myös lusikan kera. Sää oli mitä mainioin ja istumapaikka sopivasti syrjässä auringon julmimmasta paahteesta – tunnelmaa oli pilaamassa ainoastaan kaksi aksentista päätellen amerikkalaista (seksi)turistia, joilla oli iso volyymi ja niin rasvaiset jutut, että presidentti Trumpillakin olisivat korvat alkaneet punoittaa. Näiden sankarien poistuttua viimein tilasin vielä rommin jäillä ihan siitä ilosta, että sain istua ja nauttia olostani tarvitsematta kuunnella kommentteja kaikkien ohikulkevien naisten vartalonmuodoista.

Lounaan jälkeen minulla oli jäljellä vielä muutama satanen Dominikaanisen tasavallan valuuttaa – liian vähän, että sitä olisi  kannattanut vaihtaa takaisin euroiksi, mutta onneksi käyttökohde oli jo tiedossa: matkalla takaisin hotelliin pistäydyin Silhouette Cigar Lounge -nimisessä kahvila-sikarikaupassa, jossa oli ollut tarkoitukseni käydä jo aiemmin, mutta joka oli ollut suljettuna aina kun olisin ollut sinne menossa. Tällä kertaa olin paikalla aukioloaikojen puitteissa ja ostin viimeisen illan juhlistamiseksi talon sikarin, jota myyjä lämpimästi suositteli. Tämän jälkeen lompakossani olikin enää yksi ainokainen 50 peson seteli, jonka sujautin illemmalla tippinä yhdelle hotellin baarimikoista.

Ilta eteni rauhallisen rattoisasti lentokenttäkuljetuksen lähtöä odotellessa: päivällinen buffetissa, sen jälkeen viimeiset drinkit rantabaarissa ja Silhouettesta ostamani sikari. Päiväkirjan ensimmäisessä osassa mainitsemani jännitysmomentti tuli eteen siinä vaiheessa, kun oli aika vaihtaa kesävaatteet sellaisiin, joissa kelpaisi palata Suomen pakkasiin. Kysyin vastaanotosta, missä moinen operaatio olisi soveliasta suorittaa, ja sain käyttööni huoneen, joka ei ollut aivan täydellisesti varusteltu – siitä nimittäin puuttui ovenkahva, mutta en ollut niin skarppina, että olisin rekisteröinyt puutteen perustavanlaatuisen luonteen ennen kuin yritin poistua huoneesta (jonka oven olin sulkenut perässäni) ja havaitsin, ettei se noin vain onnistukaan. Muita asioita, joita huoneesta ei löytynyt: toimiva puhelin, hotellin puhelinnumero, langaton verkko. Ainoa mahdollisuus numeron selvittämiseen olisi ollut kokeilla onneani mobiilidatan kanssa, mutta päätin sen sijaan siirtyä suoraan viestintäkeinojen alkukantaisuusskaalan toiseen ääripäähän eli huutamiseen ja oven paukuttamiseen. Onnistuinkin saamaan yhteyden toiseen hotellivieraaseen, joka kävi ilmoittamassa ahdingostani vastaanottoon, josta lähetettiin huoltotiimi ronkkimaan ovi auki. Aikaa bussin lähtöön jäi vielä reilusti, mutta täytyy kyllä sanoa, etten olisi ollut mitenkään pettynyt, vaikka lomani olisi päättynyt tylsästi ilman vangiksi joutumista tahi muuta vastaavaa episodia.

Lentoaseman kaupasta ostin vielä vihoviimeiset tuliaiset, pienen pussillisen dominikaanilaista suklaata. Lennon lähtöä odotellessa portille kuulutettiin lähes tauotta joitakin matkustajia, joiden nimistä ei ollut minkäänlaista toivoa saada selvää, mutta vaikutti siltä, että sinnikkään yrittämisen tuloksena kaikki kaivatut ihmiset lopulta löytyivät, mikä lie sitten ollutkaan etsinnän syy. Lento Helsinkiin lähti jonkin verran aikataulusta jäljessä, mutta tällä kertaa ei sentään tarvinnut laskeutua minnekään tankkaamaan, ja perille saavuttiin lopulta jopa hieman etuajassa. Vaihtoaika Oulun-lennolle olisi ollut sangen passeli, ellei sekin sitten olisi vuorostaan viivästynyt puolituntisen verran, joten ennen viimeistä etappia sain vielä jonkin aikaa pyöritellä peukaloitani Helsinki-Vantaalla, tässä vaiheessa jo jokseenkin tokkuraisena vaikka olinkin saanut lentokoneessa muutaman tunnin unta. Seuraavana aamuna kotona, kellon ympäri nukkumisen ja tummapaahtoisten jarabacoalaisten aamukahvien jälkeen, alkoi kuitenkin taas tuntua siltä, että elämä voittaa.

Rommipäiväkirja on siis yhtä osaa vaille valmis! Kahdeksannessa ja viimeisessä osassa yritän koostaa jonkinlaisen kokonaisarvion siitä, miten matka kaiken kaikkiaan onnistui, mitä jäi hampaankoloon ja mitä mahdollisesti tulin viikon aikana oppineeksi.

Rommipäiväkirja, osa 6: The Humpback of Samaná Bay

Loman toiseksi viimeisenä päivänä kampesin itseni hereille ennen kukonlaulua ja nousin jälleen retkibussiin, joka tällä kertaa lähti köröttelemään kohti parinsadan kilometrin ajomatkan päässä Sosúasta sijaitsevaa Samanán kaupunkia. Bussin startatessa hotellin aamiaisbuffetin aukeamiseen oli vielä hyvä tovi, joten matkaan jouduttiin lähtemään tyhjin vatsoin, mutta ensimmäinen pysähdyspaikka olikin tienvarsiravintola, jossa meille oli maittava ja riittoisa aamiaispöytä katettuna. Monien dominikaanilaisten ravintolarakennusten tavoin tämäkin oli käytännössä pelkkä katto pylväiden varassa – seinille ei karibialaisessa ilmastossa ole juuri tarvetta ainakaan sen takia, että ruokailijoille tulisi vilu ilman niitä. Seinättömyys toki tarkoittaa sitä, että ravintolaan on esteetön pääsy muillakin kuin maksavilla asiakkailla, kuten vaikkapa kulkukoirilla ja -kissoilla, joita pian ilmaantuikin matkaseurueemme jalkojen juureen makupaloja kärkkymään. Joistakin pöydistä niitä myös heltisi, vaikka epäilen, ettei ravintolan henkilökunta ollut järin hyvillään kutsumattomien vieraiden rohkaisemisesta.

Toiveikas katti ei jäänyt nälkäiseksi.

Samanássa poistuimme bussista ja nousimme veneeseen, joka lähti viemään meitä varsinaiseen kohteeseemme Samanánlahdelle. Veneretken tavoitteena oli nähdä ryhävalaita, jotka saapuvat aina alkuvuodesta lahdelle suurin joukoin pariutumaan ja joiden bongaamiseen liittyvät palvelut muodostavat epäilemättä hyvin merkittävän osan alueen matkailutaloudesta. Sää oli alkuun epävakainen: välillä ryöpytti vettä hyvinkin rankasti, mutta hetkeä myöhemmin jo aurinko porotti siihen malliin, että sadetakki kävi hyvin nopeasti tuskallisen hiostavaksi. Emme kuitenkaan antaneet pienen epämukavuuden liiaksi häiritä, vaan keskityimme tiirailemaan merelle siinä toivossa, että jossain näkyisi vilahdus valaasta.

Ja näkyihän siellä! Heti kun valas oli havaittu, venekuntamme liimautui tiiviisti sen seuraan, ja pian paikalle saapui pari muutakin veneellistä valasturisteja. Kolme venettä samanaikaisesti yhden valaan "kimpussa" onkin kuulemma suurin sallittu määrä, jotta eläimet eivät liiaksi häiriintyisi yleisöstä ja moottorien äänestä. Sääntöihin kuuluu myös, että yksittäinen venekunta ei saa omia valasta itselleen liian pitkäksi aikaa, vaan puolen tunnin katselun jälkeen on annettava tilaa muille halukkaille. Oman puolituntisemme aikana valas kävi sukelluksissa ja palasi pintaan useita kertoja, ja kipparimme piti huolen siitä, että veneen kumpikaan puoli ei jäänyt näkymistä paitsi. Kuvaaminen keikkuvassa paatissa oli melkoisen haastavaa, mutta onnistuin kuitenkin saamaan joitakin kohtalaisia kuvia sekä oheisen videon. Siellä se puhaltaa!

Matkalla takaisin satamaan teimme lyhyen pysähdyksen Cayo Levantadon saarella. Saari tunnetaan myös liikanimellä Bacardi Island, joka juontaa juurensa siitä, että siellä on aikanaan kuvattu Bacardi-rommin markkinointimateriaalia. Saari onkin olemukseltaan asiaankuuluvan paratiisimainen, joskin suuri osa siitä on varattu siellä toimivan Luxury Bahia Principe -hotellin asiakkaille. Siellä on kuitenkin myös julkinen ranta baareineen, ravintoloineen ja matkamuistokojuineen, ja pikavisiitin ohjelmaksi riitti varsin mainiosti nyt jo verrattain pilvettömältä taivaalta paistaneesta auringosta, Samanánlahden kauneudesta ja rantabaarin kylmistä juomista nauttiminen.

Rommi on valttia myös Bacardi-
saarella, kuinkas muutenkaan.

Mantereelle palattuamme söimme lounasta ravintolassa, joka ansaitsee erikoismaininnan noutopöytäkonseptistaan: kylmien ruokien pöydässä oli salaattien ja mausteiden ohella iso Brugal-pullo, josta sai käydä oman makunsa mukaan kaatamassa terästystä limpparin sekaan. Lisää rommia oli tarjolla bussissa paluumatkalla, samalla meiningillä kuin edellisellä retkellä. Ilta hotellissa meni muutoin tavanomaisen kaavan mukaan, mutta vielä ennen nukkumaanmenoa päätin käydä pyörähtämässä hotellin yökerhossa – ja hyvin lyhyeksi pyörähdykseksi se jäikin, sillä kuten olin ennakkoon arvellutkin, totesin noin puolessa minuutissa, että paikka ei ollut kiltisti sanottuna minun tyyliäni. Toisaalta olinkin kyllä siinä vaiheessa iltaa jo sen verran väsynyt, että tuskin olisin viihtyisämmässäkään paikassa jaksanut paljon sen pidempään hengailla.

Taakse jää paratiisisaari.

Tämän jälkeen ovatkin sitten jäljellä enää viimeinen päivä sekä paluumatka Suomeen – niistä kerron seuraavassa osassa. Kirjoittanen vielä erikseen jonkinlaisen yhteenvedon siitä, mitä reissusta jäi käteen, joten kaiken kaikkiaan päiväkirjaa on jäljellä kaksi osaa. Alkaa siis olla aika keksiä Tikiloikkaan ihan uusia aiheita, mutta onneksi niitä ei tarvitse kovin kaukaa etsiä: huomenna alkavasta Alltech Craft Brews & Food Fair -tapahtumasta irtoaa varmasti jutun juurta.

Rommipäiväkirja, osa 5: Ruokaa ja juomaa

Sikäli kuin viikon kokemusten perusteella voi mitään kovin lopullisia tuomioita jaella, sanoisin, että Dominikaaninen tasavalta ei ole mikään ruokamatkailijan mekka. Latinalaiseen Amerikkaan matkatessaan voisi odottaa saavansa mausteista ruokaa, mutta dominikaanilainen ruoka on itse asiassa enimmäkseen sangen miedosti maustettua eikä muutenkaan järin eksoottista, ainakaan eurooppalaisesta näkökulmasta. Toki jotkin raaka-aineet ovat sellaisia, joihin täälläpäin harvemmin törmää, mutta nekin herättävät usein mielleyhtymiä tuttuihin ruokiin; esimerkiksi uppopaistetut keittobanaaniviipaleet ovat kuin ranskalaisia perunoita, ja keittobanaaneista tehty sose, mangú, puolestaan muistuttaa kovasti kotoisaa perunamuusia, joskin Dominikaanisessa tasavallassa sitä on tapana syödä aamiaisella.

All inclusive -lomalla kun olin, söin suurimman osan aterioistani hotellissa, jonka buffetti olikin lajissaan oikein hyvä: valinnanvaraa oli runsaasti, paikallista väriä oli tarjolla esimerkiksi monensorttisten meren antimien muodossa, ja miltei kaikki maistamani ruuat olivat hyvin valmistettuja. Ainoa varsinainen moite tulee eräänä iltana lautaselleni ottamistani artisokansydämistä, joista ei ollut poistettu kaikkia syömäkelvottomia osia ja jotka sen seurauksena pistelivät suussa ikävänpuoleisesti. Buffetin lisäksi hotellissa oli kolme à la carte -ravintolaa, joista kussakin sai viikon aikana syödä kerran ilman lisämaksua, mutta niistä yksikään ei täysin lunastanut odotuksia. Kaikkien ravintoloiden alkuruuat olivat kyllä hyviä, etenkin meksikolaisen kurpitsasosekeitto ja kalaravintolan hummeribisque, mutta italialaisen häränpihvi oli liian kypsäksi paistettu ja meksikolaisen kananrinta suorastaan kuivaa. Kalaravintolan symphony of seafood oli pääruuista selvästi paras esitys, mutta siihenkin olisin kaivannut lisää luvattuja basilikaa ja sahramia.

Symphony of seafood -annoksessa oli kiitettävästi erilaisia
mereneläviä, mutta mausteita olisi saanut käyttää rohkeammin.

Tyypillinen dominikaanilainen lounasruoka on ruskeista pavuista tehty kastike tai muhennos, jonka ohella tarjotaan kanaa (tai jotain muuta lihaa) ja riisiä; yhdistelmä on siinä määrin ikoninen, että se tunnetaan yleisesti nimellä la bandera, lippu. Kaikkia kolmea olikin tarjolla molemmilla kerroilla, kun olin mukana retkellä, johon sisältyi lounas. Oikein maittavaa, mutta ei mitenkään erikoista. Toista tunnettua kansallisruokaa, sancocho-lihapataa, johon parhaimmillaan tulee seitsemääkin erilaista lihaa (sancocho de siete carnes), en harmi kyllä päässyt tällä reissulla maistamaan.

Entäs juomapuoli sitten? No, kuten on jo käynyt ilmi, rommi kuuluu Dominikaanisessa tasavallassa erottamattomasti niin arkeen kuin juhlaankin. Merkkejä on lukuisia, mutta tunnetuimmat ovat kolme "B-vitamiinia" eli Brugal, Barceló ja Bermúdez. Ainakin Puerto Platan seudulla Brugal on näistä ykkönen, mutta kyse ei ole pelkästä kotikenttäedusta vaan myös aidosti laadukkaasta tuotteesta, kuten aiemmin tuli todetuksi. Milloin rommia ei juoda sellaisenaan tai pelkkien jäiden kera, se usein sekoitetaan joko Coca-Colaan (Cuba Libre) tai Spriteen (Santo Libre). Muitakin klassisia rommidrinkkejä on tarjolla jokseenkin joka baarissa ja ravintolassa, mutta ainakaan hotellissani niitä ei kannattanut tilata; etenkin eräänä päivänä tilaamani Piña Colada oli suorastaan kamala, aivan liian makea ja koostumukseltaan epämääräistä sohjoa.

Zombie dominikaanilaiseen
tapaan. Yritystä on vähän
enemmän kuin hotellin
baarissa, mutta vain vähän.

Ainoa loman aikana juomani varsinainen tikidrinkki oli Zombie, jonka tilasin rantabaarissa Cayo Levantadon saarella lähinnä nähdäkseni, miten se siellä tehdään. Sikäli kuin oikein näin, mitä pulloja baarimestari nappasi käteensä, juomaan tuli rommin ohella ainakin vodkaa, vermuttia ja Camparia, joten varsinaisen Zombien kanssa sillä ei ollut paljoakaan tekemistä. Ennakko-odotuksiin nähden yllättävän juotava sekoitus kyllä. Sosúassa piti tietojeni mukaan olla ihan oikea tikibaarikin, mutta en sitä kyllä onnistunut löytämään, enkä edes mitään vihjettä siitä, missä kohtaa se olisi mahdollisesti ollut ennen katoamistaan. Myös Puerto Platassa on nähtävästi ainakin joskus ollut tikiravintola, mutta sitä en ehtinyt käydä edes etsimässä.

Dominikaanisen tasavallan oma perinteinen juomasekoitus on Mama Juana, joka vaihteeksi ei synny tavanomaisen "rommia, hapanta ja makeaa" -kaavan mukaan. Rommia siihen kyllä tulee, ja hunajaa myös, mutta hieman yllättävämpi ainesosa on punaviini. Juoman varsinainen salaisuus ovat kuitenkin erinäiset yrtit ja muut kasviperäiset ainekset, joiden annetaan liota pullon pohjalla antamassa juomalle makua (mutta ei huumaavia ominaisuuksia, vaikka nimi saattaa sellaisia mielikuvia herättääkin). Mamajuana nautitaan yleensä huoneenlämpöisenä, ja sen yrttinen ja punaviininen maku tuo mieleen suomalaistyylisen glögin. Luonnollisesti mamajuanan uskotaan auttavan vähän kaikensorttisiin vaivoihin sekä toimivan myös lemmenlääkkeenä.

Craft beer -ilmiö on löytänyt
tiensä Karibiallekin.
Kippis sille!

Olutmarkkinoiden kiistaton ykkönen Dominikaanisessa tasavallassa on Presidente, joka edustaa samaa vaaleaa ja miedosti humaloitua lager-tyyliä kuin suosituimmat oluet suurimmassa osassa maailmaa. Lajissaan se on ihan kelpo, ei suoranaisesti huono muttei myöskään niin hyvä, että sitä tilaisi muuten kuin sen vuoksi, että se on paikallista ja siten huokeaa, tai all inclusiven tapauksessa maksutonta. Toista isoa dominikaanilaista olutmerkkiä, Bohemiaa, en kokeillut laisinkaan. Aivan pelkkää Presidenteä en kuitenkaan lomallani särpinyt, vaan ostin yhtenä päivänä supermarketista pullon Charley Horse -merkkistä pienpanimo-olutta. Summer Ale -niminen olut oli nimensä mukaisesti kesäjuoma, raikkaan sitruksinen ja helposti juotava, vähemmän maltainen ja maukkaampi kuin Presidente, mutta silti jonkin verran vetinen eikä mikään varsinainen nautiskeluolut. Jonkin paikallisen miedonmakuisen ruuan, vaikkapa paistetun tai grillatun kalan, kanssa sen kyllä kuvittelisi uppoavan erittäinkin hyvin.

Rommipäiväkirjan loppu häämöttää vähitellen, mutta ainakin pari osaa on vielä kirjoittamatta. Seuraavassa osassa lähdemme retkelle Samananlahdelle katsomaan, olisimmeko niin onnekkaita, että sattuisimme näkemään vilauksen ryhävalaasta!