Matkani seuraava etappi Auckland sijaitsee 490 kilometriä jokseenkin suoraan Wellingtonista pohjoiseen. Linnuntietä kaupunkien välinen etäisyys on siis jonkin verran lyhyempi kuin Helsingistä Ouluun, mutta siinä missä kyseinen matka taittuu VR:n kyydillä parhaimmillaan viidessä ja puolessa tunnissa, Wellingtonista Aucklandiin junailu vie aikaa tuplasti saman verran. Mitään kiireisen ihmisen hommaa junamatkailu Uudessa-Seelannissa ei siis todellakaan ole, mutta jos siirtymiseen on valmis uhraamaan lähes kokonaisen matkapäivän, palkinnoksi saa ihailtavakseen runsain mitoin hienoja maisemia. Rataverkko onkin pääasiassa rahtiliikenteen käytössä, ja harvakseltaan kulkevien pitkän matkan matkustajajunien ajatellaan olevan matkailijoille elämyksiä itsessään, mikä näkyy jo siinä, että niille on annettu mielikuvitusta kutkuttavat nimet: Northern Explorer (Auckland-Wellington), Coastal Pacific (Picton-Christchurch), Tranz Alpine (Christchurch-Greymouth).
Oma kulkupelini oli siis Northern Explorer, lähtöaika Wellingtonista 7.55. Istumapaikalta löytyvillä kuulokkeilla voi halutessaan kuunnella junan kulloisenkin sijainnin mukaan automaattisesti käynnistyviä selostuspätkiä, joissa kerrotaan, mitä kaikkea kiinnostavaa matkan varrella voi nähdä. Maisemien ohella rata itsessään on ainakin insinööritaidosta kiinnostuneille melkoinen nähtävyys, suurten korkeuserojen maassa kun riittää laaksoa ja kukkulaa, ja siten junaradan vetämiseksi on ollut tarpeen rakentaa jos jonkinlaista siltaa ja tunnelia. Yksi matkan mielenkiintoisimmista osuuksista onkin Raurimun spiraali, jossa rata laskeutuu jyrkästi mutkitellen ja kerran itsensä alittaen saaren keskiosan vulkaaniselta ylängöltä Whanganuijoen laaksoon. Legendan mukaan spiraalissa on joskus käynyt niinkin, että junankuljettaja on pimeällä ajaessaan tehnyt hätäjarrutuksen luultuaan oman junansa viimeisen vaunun perävaloja toiseksi junaksi.
Aucklandiin juna saapui hieman ennen iltaseitsemää. Yli 1,6 miljoonan asukkaan Auckland on Uuden-Seelannin selvästi suurin kaupunki, ja Waitangin sopimuksen solmimisen jälkeen se toimi myös maan pääkaupunkina vuoteen 1865, jolloin uudeksi pääkaupungiksi nimettiin Wellington. Rentoon ja tärkeilemättömään Wellingtoniin verrattuna Auckland tuntui heti paljon metropolimaisemmalta ja levottomammalta, mikä ei toki ole ihmekään, kun asukasluku on Wellingtoniin nähden nelinkertainen. Wellingtonin tavoin kaupungin nimi on peräisin brittiaatelistolta, tarkemmin ottaen Aucklandin jaarli George Edeniltä, joka urallaan toimi muun muassa laivastoministerinä ja Intian kenraalikuvernöörinä.
Saapumisillan ohjelmaksi riitti fish&chips ja olut hotellin läheltä löytyneessä kivassa pikku hipsteripubissa, mutta seuraavaksi päiväksi piti keksiä jo jotain tekemistäkin. Pienen arpomisen jälkeen päätin lähteä retkelle Waiheke-nimiselle saarelle, joka sijaitsee Haurakinlahdessa vain 40 minuutin lauttamatkan päässä Aucklandin keskustasta. Valinta osoittautui onnistuneeksi, sillä saari on oikein viehättävä ja siellä on mukavan luonnonläheisiä kävelyreittejä, joita kulkiessani tunsin välillä suorastaan katoavani viidakon keskelle, vaikka missään vaiheessa tuskin olin paljon sataa metriä etäämpänä lähimmästä autotiestä. Aktiviteettien ja rantojen ohella kävijöitä noin 9000 vakituisen asukkaan Waihekelle houkuttelevat saaren lukuisat pienet viinitilat, joiden antimiin voi tutustua vaikkapa tärkeimmän asutuskeskuksen Oneroan baareissa ja ravintoloissa, jos ei viitsi lähteä koluamaan itse tiloja. Vaelteluni päätteeksi päädyinkin italialaishenkiseen viinibaariin pinot gris -lasillisen ääreen pitämään sadetta ja katselemaan merelle illan hämärtyessä.
Seuraavana aamuna hyppäsin paikallisbussin kyytiin ja lähdin tutustumaan Aucklandin eläintarhaan. Tarhan asukeista minua kiinnostivat etenkin Uuden-Seelannin omat eläimet, joihin harvemmin missään törmää, siinä missä vaikkapa Afrikan savannien eläimistö on eläintarhojen vakiokamaa eikä siksi tunnu enää niin kovin eksoottiselta. Kiehtovinta katsottavaa tarhassa taisivatkin olla kiivilinnut – elämystä epäilemättä tehosti se, että kiivit ja muut etupäässä pimeän aikaan aktiiviset lajit on sijoitettu taloon, jossa vallitsee keinotekoinen yö ja siten hieman salaperäinen tunnelma. Muutenkin Uuden-Seelannin osaston mielenkiintoisinta antia olivat linnut sekä matelijat, kuten ikonisuudessaan lähes kiivin veroinen tuatara; omintakeisia nisäkkäitä ei Uudessa-Seelannissa, toisin kuin pussieläimistään tunnetussa Australiassa, juuri ole.
Iltapäivällä oli vuorossa yksi reissun ehdottomista kohokohdista: Auckland SkyJump, eräänlainen benjihypyn kontrolloidumpi versio, jossa hypätään Aucklandin keskustassa kohoavan Sky Towerin 53. kerroksesta maahan. Vaijerit pitävät huolen siitä, että hyppääjä pysyy pystyasennossa ja tömähtää hypyn päätteeksi pehmeästi jaloilleen 192 metriä alempana odottavalle laskeutumisalustalle. Pudotus kestää vain kymmenisen sekuntia, mutta sinäkin aikana hyppääjän vauhti ehtii kiihtyä yli 80 kilometriin tunnissa, ja adrenaliiniryöpsähdys on ainakin extreme-lajeja harrastamattomalle melkoinen. Jälkeenpäin voi halutessaan ostaa itselleen muistoksi valokuvia ja videoita omasta suorituksestaan, minkä lisäksi jokainen hyppääjä saa kunniakirjan, t-paidan sekä vapaalipun Sky Towerin näköalatasanteelle.
Illalla kävin palkitsemassa itseni uskalluksesta päivällisellä ja parilla drinkillä The Good Luck Coconut -tikiravintolassa. Paikan aasialaisvaikutteinen ruoka oli oikein kelpoa, muttei itsessään niin hyvää, että vierailu kannattaisi pelkästään sen takia. Cocktailit onneksi olivat oikein maukkaita: Zombie Apocalypse oli esikuvansa tavoin runsaan romminen mutta silti petollisen pehmeä ja hedelmäinen, valkosuklainen Fantasy Island puolestaan sopivan dekadentisti jälkiruokamainen ja lisäksi hauskan näköinen, koristeena drinkissä kellui pallonmuotoisen jääpalan sisään jäädytetty kukkanen. Illan ja samalla Aucklandin-vierailuni päätteeksi kävin vielä Sky Towerissa ihailemassa öistä kaupunkimaisemaa ja nauttimassa kuohuviinilasillisen näköalaravintolassa. Aamulla jatkoin matkaani kohti Rotoruaa, mutta siitä enemmän päiväkirjan seuraavassa osassa.
Oma kulkupelini oli siis Northern Explorer, lähtöaika Wellingtonista 7.55. Istumapaikalta löytyvillä kuulokkeilla voi halutessaan kuunnella junan kulloisenkin sijainnin mukaan automaattisesti käynnistyviä selostuspätkiä, joissa kerrotaan, mitä kaikkea kiinnostavaa matkan varrella voi nähdä. Maisemien ohella rata itsessään on ainakin insinööritaidosta kiinnostuneille melkoinen nähtävyys, suurten korkeuserojen maassa kun riittää laaksoa ja kukkulaa, ja siten junaradan vetämiseksi on ollut tarpeen rakentaa jos jonkinlaista siltaa ja tunnelia. Yksi matkan mielenkiintoisimmista osuuksista onkin Raurimun spiraali, jossa rata laskeutuu jyrkästi mutkitellen ja kerran itsensä alittaen saaren keskiosan vulkaaniselta ylängöltä Whanganuijoen laaksoon. Legendan mukaan spiraalissa on joskus käynyt niinkin, että junankuljettaja on pimeällä ajaessaan tehnyt hätäjarrutuksen luultuaan oman junansa viimeisen vaunun perävaloja toiseksi junaksi.Aucklandiin juna saapui hieman ennen iltaseitsemää. Yli 1,6 miljoonan asukkaan Auckland on Uuden-Seelannin selvästi suurin kaupunki, ja Waitangin sopimuksen solmimisen jälkeen se toimi myös maan pääkaupunkina vuoteen 1865, jolloin uudeksi pääkaupungiksi nimettiin Wellington. Rentoon ja tärkeilemättömään Wellingtoniin verrattuna Auckland tuntui heti paljon metropolimaisemmalta ja levottomammalta, mikä ei toki ole ihmekään, kun asukasluku on Wellingtoniin nähden nelinkertainen. Wellingtonin tavoin kaupungin nimi on peräisin brittiaatelistolta, tarkemmin ottaen Aucklandin jaarli George Edeniltä, joka urallaan toimi muun muassa laivastoministerinä ja Intian kenraalikuvernöörinä.
Seuraavana aamuna hyppäsin paikallisbussin kyytiin ja lähdin tutustumaan Aucklandin eläintarhaan. Tarhan asukeista minua kiinnostivat etenkin Uuden-Seelannin omat eläimet, joihin harvemmin missään törmää, siinä missä vaikkapa Afrikan savannien eläimistö on eläintarhojen vakiokamaa eikä siksi tunnu enää niin kovin eksoottiselta. Kiehtovinta katsottavaa tarhassa taisivatkin olla kiivilinnut – elämystä epäilemättä tehosti se, että kiivit ja muut etupäässä pimeän aikaan aktiiviset lajit on sijoitettu taloon, jossa vallitsee keinotekoinen yö ja siten hieman salaperäinen tunnelma. Muutenkin Uuden-Seelannin osaston mielenkiintoisinta antia olivat linnut sekä matelijat, kuten ikonisuudessaan lähes kiivin veroinen tuatara; omintakeisia nisäkkäitä ei Uudessa-Seelannissa, toisin kuin pussieläimistään tunnetussa Australiassa, juuri ole.
Iltapäivällä oli vuorossa yksi reissun ehdottomista kohokohdista: Auckland SkyJump, eräänlainen benjihypyn kontrolloidumpi versio, jossa hypätään Aucklandin keskustassa kohoavan Sky Towerin 53. kerroksesta maahan. Vaijerit pitävät huolen siitä, että hyppääjä pysyy pystyasennossa ja tömähtää hypyn päätteeksi pehmeästi jaloilleen 192 metriä alempana odottavalle laskeutumisalustalle. Pudotus kestää vain kymmenisen sekuntia, mutta sinäkin aikana hyppääjän vauhti ehtii kiihtyä yli 80 kilometriin tunnissa, ja adrenaliiniryöpsähdys on ainakin extreme-lajeja harrastamattomalle melkoinen. Jälkeenpäin voi halutessaan ostaa itselleen muistoksi valokuvia ja videoita omasta suorituksestaan, minkä lisäksi jokainen hyppääjä saa kunniakirjan, t-paidan sekä vapaalipun Sky Towerin näköalatasanteelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti