Kesäkuu alkoi ja ihan oikea kesäkin saapui, mutta alkoholilain uudistuksesta sen sijaan ei näytä kesää tulevan. Päätöksenteon vaikeus tuntuu täysin suhteettomalta siihen nähden, kuinka konservatiivisesta uudistuksesta lopulta on kyse. Vaikka pintapuolisesti kyse on kansanterveydestä, prosenttiyksikön kymmenesosista kiisteleminen tuottaa lähinnä sellaisen mielikuvan, että jokseenkin yhdentekevä kysymys on valjastettu hallituspuolueiden keskinäisen valtakamppailun ja näkyvyydentavoittelun välikappaleeksi. Valmistustaparajoituksesta puhumattakaan; en edelleenkään ymmärrä, millä tavoin juoma, jossa on x prosenttia tislaamalla tuotettua alkoholia, on vaarallisempaa kuin täsmälleen samanvahvuinen juoma, jonka alkoholi on puhtaasti käymisteitse tuotettua.
 |
Lonkeropullo. (Lähde: Flickr,
kuvaaja: Anssi Koskinen.
Julkaistu lisenssillä CC BY 2.0.) |
Aihetta käsittelevissä nettikeskusteluissa törmää usein argumenttiin, jonka mukaan Suomessa alkoholin hankkiminen on jo aivan riittävän helppoa, ja sillä, joka muuta väittää, täytyy olla jonkinasteinen juomisongelma. Väitteessä on paljonkin sellaista, mihin sietäisi puuttua, mutta pahimmin siinä minua risoo sen sivuuttaminen, että harva lähtee kaupoille ostaakseen "alkoholia" – yleensä sieltä mennään hakemaan esimerkiksi olutta, viiniä tai viskiä, usein vieläpä aivan tiettyä tuotetta tai ainakin tiettyä tyyliä ja laatuluokkaa. Vaikka siis onkin sinänsä totta, ettei alkoholin saatavuus Suomessa ole mikään ongelma, tämä pätee vain, jos ei välitetä siitä, millaista alkoholia ollaan ostamassa. Esimerkiksi tasokkaan mutta järkihintaisen jamaikalaisen rommin saatavuus muualla kuin anniskeluravintoloissa on tasan nolla.
Juuri valikoima on se syy, miksi ajoittain tilaan juomia verkkokaupoista. Hinta ei ole kynnyskysymys ainakaan mitä tulee cocktaileissa käytettäviin viinoihin, ja ihan mielelläni jättäisin rahani kotimaahan, mutta kun tarjontaa ei vain ole, niin minkäs teet. Minulla ei edes ole Alkon palvelusta juurikaan pahaa sanottavaa, mutta se on kuitenkin vain yksi firma, jonka täytyy yrittää palvella monia erilaisia asiakassegmenttejä, koska sille on annettu yksinoikeus niin monien eri juomien myyntiin. Tästä seuraa helposti se, että erikoistuneempien asiakasryhmien – kuten nyt vaikkapa tikidrinkkeihin hurahtaneiden – tarpeita ei osata tai voida ottaa täysipainoisesti huomioon. Siinä mielessä lakiuudistuksen kanssa tohelointia kai voikin pitää myönteisenä käänteenä, että muiden muutosten ohella viivästyy myös uuteen lakiin kaavailtu etämyynnin yksiselitteinen kielto.
Rommien ja liköörien saatavuudesta puhuminen on tietenkin lähinnä akateemista pohdintaa, kun tällä hetkellä ei valtaapitävien keskuudessa päästä sopuun edes siitä, saako ginipohjaista lonkeroa myydä ruokakaupassa vai ei. Kaikessa maltillisuudessaankin uusi laki kuitenkin tekisi käsityöläispanimoille ainakin hieman helpompaa saada tuotteitaan vähittäismyyntiin, etenkin kun myös ravintolat saisivat oikeuden myydä asiakkailleen pulloja kotiin vietäväksi. Vaikka koko uudistus muilta osin kaatuisi, toivoa sopii, että edes pienpanimojen suoramyyntioikeus viedään läpi mahdollisimman pian; kukaan tuskin kehtaa väittää, että se mitenkään olennaisesti lisäisi alkoholin saatavuutta, mutta laatuun, luovuuteen ja uusiin elämyksiin panostavaa olutkulttuuria se edistäisi kummasti.
Alkon olutvalikoiman toinen Moa Brewingin tuote on tyyliltään tammikypsytetty imperial stout. Kuten tyylin perusteella sopii odottaa, olut on mustaa kuin terva, mutta muissa ominaisuuksissa tulikin sitten yllätyksiä. Tuoksu on makean maltainen, jopa siirappinen tai melassinen, ja siinä on myös aimo annos tummaa kuivattua hedelmää, mutta vähemmän paahteisuutta kuin olisin odottanut. Suurin yllätys oli kuitenkin maku, joka ei oikeastaan muistuta ainuttakaan aiemmin maistamaani imperial stoutia. Paahteisia ja kahvimaisia sävyjä on kyllä hieman, mutta päällimmäiseksi nousee viinimäisyys, joka tuo mieleen täyteläisehkön punaviinin ellei peräti portviinin tai madeiran. Olisiko ainakin osittain tammikypsytyksen peruja?
