Kuukauden kulaus: Torpedo, joka ei räjähtänyt

Mikä? Tropical Torpedo IPA. Sierra Nevada Brewing Co., USA. Alk. 6,7%, 55 IBU.
Missä? Sweeney's Wine Merchants, Glasnevin, Dublin.

Kaliforniassa vuonna 1980 perustettu Sierra Nevada -panimo on noussut vuosien saatossa vaatimattomista lähtökohdista yhdeksi USA:n craft beer -skenen kärkinimistä, joka tunnetaan paitsi maukkaista oluistaan, myös innovatiivisista tavoistaan humaloida niitä. Yksi näistä on "humalatorpedo", ruostumattomasta teräksestä valmistettu kuivahumalointilaite, jonka avulla prosessia pystytään hallitsemaan huomattavasti paremmin kuin perinteisessä menetelmässä, jossa humalat nakataan käymissammioon säkeissä. Ensimmäinen olut, jonka valmistuksessa torpedoa käytettiin, oli nimeltään Torpedo Extra IPA, joka muistini mukaan on lajissaan erinomainen juoma. Herkkua odotin siis saavani tälläkin kertaa, etenkin kun etiketin mukaan luvassa oli "an intense rush of hop flavor and the lush aromas of mango, papaya, and passionfruit". Mikäs sen suloisempaa!

Väriltään Tropical Torpedo on kirkas ja kullankeltainen, jonkin verran meripihkaan tai kupariin vivahtava. Tuoksussa huomion kiinnittivät hunajaisuus ja hieman tavallista voimakkaampi alkoholisuus, trooppisia hedelmiä en siitä löytänyt – ei ihan umpiperinteinen IPA, mutta ei hirmuisen radikaalikaan. Maku jäi minulle suoraan sanottuna mysteeriksi, sillä se oli kovin kuiva enkä meinannut tavoittaa siitä oikein mitään huomionarvoista. Aavistus karamellimaista makeutta, mutta enimmäkseen vain kitkeryyttä, mikä on vähän kummallista, kun kuivahumaloinnillahan nimenomaan pitäisi saada olueen lisää humalan aromeja ilman että kitkeryys merkittävästi lisääntyy. Ei tämä nyt mitenkään epämiellyttävä ollut, eikä tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta, kun luvatut hedelmien aromit ovat minun makuaistilleni liian hienovaraisia, mutta humalan sentään olisin odottanut maistavani ihan ilman mitään arvailua. Pelkästään tämän testin perusteella en Tropical Torpedoa toiste ostaisi, mutta saatanpa kuitenkin antaa sille vielä toisen mahdollisuuden, sillä arvelen, että tälle juomalle olisi tehnyt hyvää, jos olisin malttanut antaa sen lämmetä enemmän ennen maistelua.

Baanalla: Pientä suolapalaa ratikantuomalle

Mikä? The Exchequer Wine Bar.
Missä? 19 Ranelagh, Dublin 6.

Menneenä viikonloppuna oli sattumoisin aihetta hieman juhlia, ja kun sääkin oli suosiollinen, päätin lähteä pienelle tutkimusmatkalle Dublinin cocktailskeneen. Irlanti on tunnetusti oluen, viskin ja pubien maa, mutta Dublinin kaltaisesta modernista metropolista sopii kyllä odottaa löytävänsä muutakin, ja hetken googlaamisen jälkeen tiedossa olikin jo useita lupaavia vaihtoehtoja. Ensimmäiseksi käyntikohteeksi valikoitui lopulta The Exchequer, jolla on baarit aivan ydinkeskustassa Exchequer Streetillä sekä etelämpänä Ranelagh'ssa. Päädyin valitsemaan näistä jälkimmäisen, koska ensinnäkään en ollut aiemmin keskustan eteläpuolella juuri liikuskellut, ja toisekseen Ranelagh on aivan erinomaisesti saavutettavissa asunnoltani Luas-ratikan vihreää linjaa pitkin.

The Exchequerin Ranelagh'n-toimipaikka on profiloitunut viinibaariksi, ja sen kyllä huomaa heti sisään tullessaan: pohjakerroksen käytävämäisen ravintolasalin seinät ovat suurelta osin erilaisten viinipullojen peittämät. Vierailin baarissa lauantai-iltapäivänä brunssin aikaan; kaikki pöydät olivat varattuja, mutta itsekseni kun olin liikkeellä, baaritiskillä istuminen ei ollut minulle mikään ongelma – sainpahan samalla tilaisuuden hieman jutella tilaamistani drinkeistä baarimestarin kanssa. Tilasin alkuun Airmail-nimisen kuohuvan cocktailin, johon tuli Taittingerin samppanjaa, Appleton Estaten puolitummaa rommia, hunajaa, limeä ja luumubittersiä. Koristeeksi tuli sitruunankuoritwist, joka oli ilmeisen tuore ja tuntui mukavasti nenässä lasia kohottaessa. Maunkin puolesta drinkki oli aivan erinomainen, eräänlainen ponchan luksusversio, jonka luumukatkero kruunasi. Ei todellakaan mitään samppanjan hukkaanheittämistä!

Syötäväksi tilasin shakshuka-annoksen, johon sisältyi chorizo- ja merguez-makkaroiden palasia muikean hapokkaassa tomaattikastikkeessa, samettinen uppomuna, kourallinen raikasta rucolaa ja pari viipaletta rapeaksi paahdettua leipää – yksinkertaista mutta maukasta, eri maut ja tekstuurit tukivat toisiaan hyvin. Tietyssä mielessä samanlainen kokemus oli myös toinen juomani drinkki, Garrigue nimeltään: Bacardin vaaleaa rommia, keltaista Chartreuse-likööriä, sitruunaa, orgeat-siirappia, laventelia ja merisuolaa. Erittäin mielenkiintoinen ja ennen kaikkea onnistunut yhdistelmä erityyppisiä aromeja; laventelin kukkaisuus ja Chartreusen yrttisyys dominoivat, mutta varsinaisen valaistumisen tässä tarjosi suola, joka toimi niin kuin se ruuassakin toimii, ei niinkään omana itsenäisenä komponenttinaan vaan pikemminkin muiden makujen tukipilarina. Yleensähän suola yhdistetään alkoholijuomista lähinnä tequilaan, mutta baarimestari vakuutti minulle, että se toimii hyvin myös viskin tai rommin kanssa, ja ainakaan tämän kokemuksen pohjalta en voi väittää vastaan.

Tunnelma baarissa oli hilpeä jo suht varhain iltapäivällä, joten epäilenpä etten ollut ainoa, joka otti syödessään drinkin tai pari; paikka oli tosiaan baaritiskiä lukuunottamatta täynnä, ja vaikka musiikki ei ollut kovinkaan lujalla, puheensorina nosti yleisen volyymitason melko korkeaksi. Vilkkaudesta huolimatta palvelu oli ystävällistä ja ripeää, joten kaikki osa-alueet olivat kunnossa. Pitänee siis poiketa toistekin – ja ennen kaikkea pitää kokeilla suolaa omissakin drinkkiresepteissä!

Supercharge!

Nyt kun elämä täällä Dublinissa on asettunut uomiinsa, niin eiköhän ole korkea aika postata uusi cocktailresepti. Mahdollisuuksia vain rajoittaa ensinnäkin se, että baarikaappini on Suomessa, ja täkäläinen asuntoni on sen verran pikkuinen, että tänne ei ole mahdollista kerätä kovin mittavaa kokoelmaa erilaisia viinaksia ja siirappeja. Toisekseen yritän tulla toimeen mahdollisimman vähillä taloustavaroilla, joten ainakaan toistaiseksi en ole tänne blenderiä hankkinut, mikä sulkee pois lukuisia muuten potentiaalisia vaihtoehtoja. Onneksi yksi Suomesta mukaan ottamistani tavaroista sattuu olemaan Greg Easterin kirja, ja kun muistin Easterin nihkeänlaisen suhtautumisen blendattuja drinkkejä kohtaan, päätin katsoa, löytyisikö häneltä jokin sopiva resepti kokeiltavaksi. Pitkään en joutunut etsimään, sillä jo toinen kirjassa vastaan tullut ohje oli tällainen:

Va-va-va Voom
4½ cl vodkaa
1½ cl vaaleaa rommia
1½ cl Cointreauta
1 tl giniä
¾ tl raastettua appelsiininkuorta
¾ tl raastettua limenkuorta
1½ cl appelsiinimehua
1½ cl limemehua
1 tl vaahterasiirappia
1 tl grenadiinia

Pane raastetut sitruksenkuoret tiheään siivilään. Kaada hitaasti siivilän läpi shakeriin mehut, vodka, rommi ja Cointreau. Hiero kuoria siivilässä, jotta saat niistä mahdollisimman paljon nestettä irti. Heitä kuoret pois ja lisää shakeriin vielä siirapit. Ravista jääpalojen kera ja siivilöi martinilasiin. Valuta gini juoman pinnalle floatiksi ja tarjoa.

Aineksethan tässä ovat ihan peruskauraa, joten niitä hankkiessa ei tarvinnut jäädä miettimään, jäävätkö ne sitten tämän yhden drinkin jälkeen kaappiin homehtumaan. Vaahterasiirappi on tosin ainakin tikicocktaileissa vähän harvinaisempi makeuttaja, mutta sille ei ole kovin vaikea keksiä muuta käyttöä. Mitä grenadiiniin tulee, alkuperäisen reseptin mukaan tässä tulisi käyttää mieluiten granaattiomenasiirappia eli sitä alkuperäistä grenadiinia, mutta tällä kertaa päätin oikaista ja ostin oman siirappini keittämisen sijaan Bolsin grenadiinia, kun sitä sattui olemaan hyllyssä siinä viinakaupassa, josta ostin vodkan, rommin ja Cointreaun. Easter ei neuvo, millainen vaalea rommi tähän kannattaisi valita, joten luotin siihen, että kolmevuotiaan Havana Clubin kanssa ei voi mennä pahasti vikaan. Kerryn kreivikunnassa Irlannin lounaisosassa toimivan Dingle Distilleryn gini puolestaan sai kunnian antaa juomalle ripauksen paikallisväriä.

Toinen syy, miksi valitsin juuri tämän reseptin, on se, että se tarjosi mainion tilaisuuden kokeilla Easterin supercharging-tekniikkaa, jolla sitruksenkuorista saadaan makua juomaan. Sitruksen maku onkin tässä drinkissä kieltämättä muhkean intensiivinen, joten voin hyvin uskoa Easterin hehkutukset tekniikan ihmeitätekevyydestä, vaikken tehnytkään verrokiksi sellaista versiota, jossa superchargingia ei käytetä. Drinkki on myös häkellyttävän pehmeän makuinen – sitä maistellessa piti ihan tarkistaa kirjasta, että kyllä, siihen todellakin tuli tuplashotin verran erilaisia väkeviä. Otaksuttavasti menetelmän teoreettinen perusta piilee siinä, että kuorta käyttämällä voidaan syventää hedelmän makua lisäämättä mehun määrää, mikä samalla laimentaisi juomaa ja lisäisi sen happamuutta, mitä taas pitäisi kompensoida lisäämällä jotain muuta. Varjopuolena on toki se, että sitrusten raastaminen ja raasteen kanssa nyhertäminen pidentää valmisteluaikaa melkoisesti.

Floattaaminen taas kuuluu käytännön miksologian standarditekniikoihin, mutta syystä tai toisesta en ole sitä tainnut aiemmin Tikiloikassa käsitellä. Perusidea on se, että kellutettava ainesosa valutetaan mahdollisimman hitaasti lusikan pesän kuperaa pintaa pitkin drinkin pinnalle; lusikan tulisi olla mahdollisimman lähellä nesteen pintaa, kuitenkin niin, että pinta ei rikkoudu. Tavoitteena on, että lisättävä neste ei sekoittuisi drinkkiin, vaan jäisi pinnalle kellumaan omaksi kerroksekseen. Kovin paljoa en ole tätä tähän mennessä harrastanut, joten todennäköisesti olen vielä harjoituksen tarpeessa, mutta onneksi tässä tapauksessa lopputuloksessa ei ainakaan visuaalisesti huomaa eroa, vaikka viimeistely menisikin vähän poskelleen.

Rugbya, rokkia ja rotevia juomia

Mikä? Alltech Craft Brews & Food Fair 8.–10.3.2018.
Missä? Convention Centre Dublin, Irlanti.

No niin, kuukausihan tässä ehti vierähtää ennen kuin pääsin viimein tämän tapahtumaraportin kimppuun, mutta onneksi tein kattavat muistiinpanot, niin ei tarvitse pelkkien muistikuvien varassa kirjoittaa. Tapahtuma oli kolmipäiväinen, mutta kävin siellä vain viimeisenä päivänä eli lauantaina, jolloin siellä sitten kyllä menikin aika lailla koko päivä tunnelmaa haistellessa ja juomatarjontaan tutustuessa. Siltikin ehdin käydä läpi vain murto-osan kaikista edustettuina olleista tuottajista, sillä jo pelkästään kaikki tarjolla olleet ginit maistamalla olisi päätynyt melko tukevaan humalaan. Pyrin tietenkin bongaamaan joukosta blogin teemaan sopivat tuotteet, mutta maistelin toki yhtä sun toista muutakin.

Parinkympin hintaiseen lippuun sisältyi sisäänpääsyn ohella tuoppi sekä kuuden euron edestä rahakkeita juomien ostoon. Useimmilta tiskeiltä sai kuudella eurolla kokonaisen pintin juotavaa ja kolmella eurolla puolikkaan. Rahakkeiden lunastuspisteitä ja kierteleviä myyjiä oli sen verran runsaasti, että käyvän valuutan loppuessa kesken sitä sai aina nopeasti lisää, ja muutenkin järjestelyt toimivat hyvin, häiriöitä ei ollut ja minnekään ei tarvinnut jonottaa kovin pitkään. Juomavesi tosin loppui välillä kesken, samoin tuoppien huuhteluvesi, mutta täydennystä järjestyi varsin pian, ja sitä odotellessa tuopin saattoi aina käydä huuhtaisemassa WC-tiloissa. Viihdettä tarjosivat livebändit sekä valkokankaat, joilta katsottiin Six Nations Championship -rugbyturnauksen otteluita, niin että välillä tuntui siltä, kuin olisin tullut maailman suurimpaan urheilubaariin. Irlanti muuten voitti turnauksen, mikä varmistui lauantain ottelutulosten myötä, joten messuvieraat olivat iltaa kohti mukavasti juhlatunnelmissa.

Tikiloikan näkökulmasta kiinnostavia oluita maistoin visiittini aikana kolme, joista ensimmäisenä vuorossa oli Irlannin etelärannikolla lähellä Corkin kaupunkia Kinsalessa majailevan Blacks Breweryn Solero, kuivahumaloitu ja passionhedelmällä aateloitu sour ale. Olut oli makuuni sopivan hapan ja jonkin verran mehumainen, ei erityisen passionhedelmäinen mutta kuitenkin ihan maukas ja tasapainoinen. Toinen irlantilainen tikiolut oli dublinilaisen Hopfully Brewing Companyn Carnavale, guavalla ja kookospähkinällä maustettu vehnäale, joka oli etenkin tuoksultaan todella runsaan ja houkuttelevan hedelmäinen ja toi vahvasti mieleen toisen tuntemani guavaoluen, Kona Brewingin Hanalein. Kookospähkinä oli Carnavalessa jätetty lymyilemään taustalle, ehkäpä viisaasti, vaikka kuten on jo tullut todetuksi, kookoskin voi toimia oluen mausteena vallan mainiosti.

Kolmas maistamani hedelmäpommi oli nimeltään Mango Even Keel, ja se olikin sitten joutunut taittamaan Dubliniin päästäkseen vähän pidemmän matkan, aina Kaliforniasta Ballast Point -panimolta saakka. Alkoholia tässä sessio-IPA:ssa oli vain 3,8 prosenttia, mutta makua sitäkin runsaammin, raikasta hedelmäisyyttä ja humalan puraisua. Sitä mangoa tosin olisin kaivannut hieman enemmän. Solero ja Carnavale olivat itse asiassa nekin alkoholipitoisuudeltaan melko mietoja, joten kaikki kolme sopivat hyvin tällaisen pidemmän kaavan mukaan suoritetun maistelusession ohjelmaan.

Oluen ja siiderin tuottajien ohella tapahtumassa oli tuotteitaan esittelemässä lukuisia tislaamoja. Ginejä oli tosiaan paljon erilaisia ja yhden G&T:n joinkin, mutta minulle mielenkiintoisin tuote oli kyllä Red Bonny, 1700-luvun alkupuolella Karibialla merirosvoilleen irlantilaisen Anne Bonnyn mukaan nimetty guyanalainen tumma rommi. Maistoin Red Bonnysta tehdyn Dark & Stormyn, ja siinä olikin kaikki kohdallaan – hyvää rommia, tuoretta limeä ja kipakkaa ginger beeriä. Toinen mainitsemisen arvoinen drinkki oli P-Tiki, johon tuli Pearse Lyons -viskitislaamon single maltia, ananasmehua, omenamehua ja falernumia; oikein toimiva makuyhdistelmä, mutta happamuutta olisi saanut olla jonkin verran enemmän.

Vierailin Irlannissa ensimmäisen kerran vuonna 2005, ja sen jälkeen olen käväissyt täällä vielä pariin otteeseen ennen kuin muutin tänne asumaan. Olen siis päässyt vuosien mittaan seurailemaan täkäläisen olutkulttuurin kehittymistä, ja se on kyllä ollut oikein ilahduttavaa. Vielä ensivisiitilläni pubien oluthanoista löytyivät useimmiten vain ne tavanomaiset Guinnessit, Smithwicksit, Carlsbergit ja Heinekenit, mutta pienpanimobuumin myötä saatavilla olevien oluiden tyylikirjo on kasvanut todella huimasti, ja aivan kuten Suomessa, käsityöläisoluiden suosio on kirittänyt myös isompia tekijöitä laajentamaan tuotepalettiaan. Toisaalta samalla klassisetkin tyylit ovat saaneet vähän tuuletusta; Alltech-messuilla esimerkiksi maistoin kaksi oikein tervetullutta variaatiota perinteisestä irlantilaisesta red alesta, Wicklow Wolfin sorachi acella humaloidun ja Station Works Breweryn sherrytynnyrissä kypsytetyn. Sekä sorachi ace että muut alkoholijuomat menevät oluen makuaineina minun kirjoissani kategoriaan "uhka vai mahdollisuus", mutta näiden oluiden tekijät olivat onneksi malttaneet olla vetämättä niitä överiksi.

Mitäpä tässä sitten enää muuta sanomaan kuin että hieno tapahtuma ja hyvinkin pääsymaksunsa arvoinen. Mitä todennäköisimmin menen siis vuoden päästä uudestaan, jos vaan en satu olemaan silloin mitenkään estynyt.