Kuukauden kulaus: What it says on the tin

Mikä? Monteith's Southern Pale Ale. Monteith's Brewing Company, Uusi-Seelanti. Alk. 4,6%, 23 EBU.
Missä? Prisma Linnanmaa, Oulu.

Vuoden viimeinen kuukauden kulaus on vaihteeksi peräisin kaukomailta, tarkemmin sanottuna Uuden-Seelannin Eteläsaaren länsirannikolla Greymouthin kaupungissa majailevalta Monteith's-panimolta. Panimon Southern Pale Ale on väriltään kirkas ja kullankeltainen; tuoksussa on mehevää hedelmäisyyttä sekä aavistus hunajaisuutta tai kukkaisuutta, joka oikein syvään nuuskaistessa tuo mieleen jopa hajuveden. Maku vastaa tuoksua sangen hyvin, joskin se on ohuehko, ellei peräti hivenen vetinen. Katkeroa ei juuri ole, eikä liiemmin jälkimakuakaan, vaikkakin oluen kohtalaisen pirtsakat hapot jäävät hetkeksi suuhun kihelmöimään. Kaiken kaikkiaan etiketin kuvaus – "lightly bittered pale ale with zesty fruit aromas and a crisp finish" – pitää siis erittäinkin hyvin kutinsa. Ei tämä mikään ikimuistoinen olut ole, eikä sellainen, joka erityisesti erottuisi edukseen muista samantyylisistä, mutta ihan nautittava ja helposti juotava kuitenkin.

Tähän päättyy Tikiloikan vuosi 2017. Onnellista uutta vuotta kaikille lukijoille, palataan asiaan jahka juhlahumusta on selvitty!

Ja me toivotamm'

Ehdin kuin ehdinkin kehitellä vielä yhden uuden reseptin tälle vuodelle! Ja vieläpä hyvissä ajoin ennen joulua. Tästä piti alkujaan tulla jokseenkin suoraviivainen, glögitiivisteellä makeutettu Daiquiri-johdannainen, mutta en sitten suostunutkaan päästämään itseäni niin helpolla. Aloitin yhdellä ylimääräisellä ainesosalla, mutta sehän ei tietenkään riittänyt, vaan tarvittiin vielä toinen ja kolmaskin – sekä aika monta koe-erää ja palautekierrosta – ennen kuin lopputulos oli kaikin puolin tasapainossa. Pidemmittä puheitta, tässä tulee Tikiloikan jouludrinkki vuosimallia 2017:

Rednose
1½ cl limemehua
1 cl makeutettua karpalomehua
3 cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
2 cl sloe gin -likööriä
2 cl glögitiivistettä (Marli Perinteinen)
1 cl kanelisiirappia

Kaada kaikki ainekset shakeriin ja ravista hyvin jääpalojen kera. Siivilöi cocktaillasiin.

Sloe gin on englantilainen ginipohjainen likööri, joka saa makunsa oratuomen (englanniksi blackthorn tai sloe) marjoista. Sellaisenaan nautittuna se on Britanniassa perinteinen talvipäivien lämmike ja siten temaattisesti mitä sopivin joulucocktailin komponentti – eikä syvänpunainen värikään toki haitaksi ole. Briteissä on nähtävästi myös verrattain yleistä, että sloe gin tehdään itse, mutta koska oratuomi ei Suomen leveyksillä menesty, meilläpäin on tyydyttävä kaupallisiin tuotteisiin. Käytin tässä verkkokaupasta tilaamaani Plymouth Sloe Giniä, mutta Alkossakin on nykyään tarjolla jopa pari eri vaihtoehtoa, Hayman's ja Ableforth's. Karpalomehuksi sopii jokin 20–30 prosenttia karpalotäysmehua sisältävä, vaikkapa Rainbow tai Pirkka.

Onnellista ja hyvää joulua itse kullekin säädylle!

Tervanpolttajan taukovirvoke

Tiedän, mitä ajattelette. "Mutta Mr. Tikiloikka", kuulen teidän sanovan, "eihän itsenäisyyden juhlavuosi ole mitään ilman virallista Suomi100-tikicocktailia!" Ollos huoleton, poikas valveill' on – resepti tulee tässä. Lähtökohdaksi valitsin hailuotolaisen Kujalan tilan tervasiirapin, jota olin jo useamman kuukauden halunnut käyttää jossakin drinkissä. Terva on tietysti vähän kliseinen suomalainen maku, mutta sallittakoon se tässä yhteydessä; sitä paitsi kainuulainen terva, jota Oulun tervaporvarit kaupittelivat maailmalle, on aikanaan näytellyt merkittävää roolia sekä entisen että nykyisen kotikaupunkini taloudessa, joten juoma kytkeytyy näin myös omaan henkilöhistoriaani.

Drinkin alkoholipohjaksi valikoitui melkeinpä automaattisesti Jaloviinan tammikypsytetty versio, vaikka kirkkaan viinankin puolesta olisi toki ollut vahvoja argumentteja, ja kokeilinkin reseptiä kehitellessäni pohjana myös Koskenkorva-vodkaa. Mausteeksi lorautin tilkan ahvenanmaalaista sokerijuurikasrommia. Lisäksi suomidrinkkiin piti tietenkin saada jotain sinistä ja jotain valkoista – siispä Curaçao-likööriä ja kermaa. Lopputuloksen vihreä väri edustakoon Suomen luontoa, niin isänmaallisuusbingo tulee täyteen. Tällaiseen reseptiin päädyin:

Tar Trader's Tiki Tipple
3 cl limemehua
2 cl appelsiinimehua
1 cl ananasmehua
1 cl tervasiirappia
3 cl Jaloviina Tammea (tai Extraa)
1 cl Kobba Libre -rommia
2 cl sinistä Curaçao-likööriä
1 tl kuohukermaa
n. 1,2 dl jäämurskaa

Pane kaikki ainekset blenderiin ja blendaa suurella nopeudella n. 5 sekuntia. Kaada suureen grogilasiin. Jos lasi jää vajaaksi, lisää muutama jääpala.

Kujalan tervasiirappia löytyy kaupoista ainakin Oulun seudulla, valtakunnallisesta saatavuudesta minulla ei ole tietoa. Jos siirappia ei ota löytyäkseen, sen voi mahdollisesti korvata tervaliköörillä, joita Alkossa on tarjolla muutamaakin eri sorttia. Oleellista on, että terva todellakin maistuu – juoman idea perustuu savuisuuden ja hedelmäisyyden kontrastiin, hieman samaan tapaan kuin juhannusdrinkissäni.

Tähän loppuun haluaisin hieman vakavoitua. Tikiloikka ei tänä(kään) vuonna saanut kutsua Linnaan, mutta annan siitä huolimatta oman vastaukseni siihen kysymykseen, joka Linnan juhlien vierailta perinteisesti kysytään. Mitä itsenäisyys minulle merkitsee? Itsenäisyys merkitsee vapautta, ja kuten on tapana sanoa, vapauteen sisältyy vastuu. Meillä on vapaus kehittää tätä maata entistäkin paremmaksi, mutta vapauden kääntöpuoli on se, että kukaan ei ole estämässä, jos meinaamme tehdä jotain ihan tyhmää. Ollaan siis vapautemme arvoisia ja käytetään sitä fiksusti eikä pilata tähänastisia saavutuksia, jookosta? Manuia itsenäiselle Suomelle ja seuraaville sadalle vuodelle!

Kuukauden kulaus: No saison of mine

Mikä? Susanna's Housewarming Saison. Humalove Brewing / Brouwerij Anders. Alk. 7,0%, 21 EBU.
Missä? Alko, vakiovalikoima.

Olin joskus sitä mieltä, että ihanteellinen kesäolut on baijerilaistyylinen vaalea vehnäolut – mutta se oli ennen kuin tutustuin saison-tyylisiin oluisiin. Helsinkiläisen Humalove Brewingin suunnittelema ja belgialaisen Brouwerij Andersin panema Susanna's Housewarming Saison on maustettu mangolla, ja kun saisoneille muutenkin on ominaista voimakkaan hedelmäinen luonne, voisi kuvitella, ettei tämän aurinkoisempaa juomaa olekaan. Meripihkanruskean oluen tuoksu onkin raikkaan hedelmäinen, mutta myös aavistuksen alkoholinen ja hunajainen tavalla, joka tuo mieleen vahvan belgialen tai jopa barleywinen. Jälkiviisaasti ajatellen tämä oli ehkä odotettavissakin ottaen huomioon sen, että SHS:n alkoholiprosentti on saisoniksi epätavallisen korkea.

Siinä missä tuoksussa hedelmäisyys dominoi ja alkoholi on hentona taustanuottina, maussa asetelma kääntyy päälaelleen: alkoholin puraisu tuntuu huomattavasti selvemmin, kun taas hedelmäisyys häipyy taka-alalle. Mangoa on käytetty hyvin konservatiivisesti, ja se lähinnä loistaa poissaolollaan. Olut kuivattaa suun ja jättää jälkeensä hivenen tympeän jälkikatkeruuden. Kevyttä kesäjuomaa tästä ei siis saa tekemälläkään, ja toisaalta jos tuhtia alea tekee mieli – kuten tähän aikaan vuodesta hyvinkin saattaa tehdä – niin parempiakin vaihtoehtoja löytyy, vaikkapa sitten niistä belgialaisista. Päällimmäiseksi jääkin mielikuva, että SHS yrittää olla sekä kesä- että talviolut, muttei onnistu olemaan oikein kunnolla kumpaakaan.

Doncha wish you had some poncha

Äskettäisen Madeiran-matkani innoittamana halusin kehitellä oman tulkintani ponchasta, saaren ikiomasta "tikidrinkistä". En kylläkään tuonut sieltä mukanani Suomeen yhtään paikallista rommia, mutta koska Madeiran rommintuotannossa suositaan agricole-tyyliä, arvelin, että sovelias korvike löytyisi ranskankieliseltä Karibialta. Madeiran omista mauista halusin tuoda drinkkiini tietenkin ponchaan erottamattomasti kuuluvan sitruksen, mutta myös passionhedelmän sekä madeiraviinin. Kun vielä päätin lisätä hieman kompleksisuutta käyttämällä hunajan sijaan hunajalla maustettua likööriä, reseptistä tuli seuraavanlainen:

Madeira Madness
puolikas sitruuna
puolikas appelsiini
3 cl agricole-rommia (esim. martiniquelaista)
1½ cl Bénédictine-likööriä
1½ cl makeaa madeiraa (esim. Blandy's Santa Luzia)
1½ cl passionhedelmäsiirappia

Pese hedelmät hyvin. Lohko sitruunanpuolikas ja survo lohkoja murskaimella shakerin pohjalla, kunnes olet saanut niistä kaiken mehun irti. Lisää lohkottu appelsiininpuolikas ja survo se samalla tavoin. Lisää loput ainekset ja ravista huolella jääpalojen kera. Kaada juoma tiheän siivilän läpi lyhytjalkaiseen viinilasiin; helpointa on siivilöidä se ensin suurempaan astiaan ja kaataa vasta sitten lasiin.

Alkuperäinen ideani oli käyttää tässä skotlantilaista Drambuie-likööriä, jota minulla mukamas piti kaapissani oleman, mutta havaitsin muistini pettäneen. Sen jälkeen tein joitakin kokeiluja hunajavedellä, kunnes hoksasin, että minullahan on kyllä lähes täysi pullo toista hunaja-yrttilikööriä, ranskalaista Bénédictineä. Drambuieakin sopii kaikin mokomin kokeilla, vaikka se viskipohjaisena onkin hieman eriluonteinen – uskoisin senkin toimivan tässä vallan hyvin. Molempia liköörejä saa Alkosta, kuten myös Santa Luzia -madeiraa.

Alun perin tarkoituksenani oli myös, että juomaan tulisi pelkkää sitruunaa, mutta lopputulos oli silloin niin hapan, ettei muilla aineksilla ollut siinä juuri minkäänlaista roolia. Lopullinen versio on luonteeltaan edelleen selvästi hapan, mutta makeampi appelsiini tasoittaa happamuutta sen verran, että muutkin maut saavat tilaa. Madeiralla ponchan valmistukseen käytetään perinteistä murskainta, joka tunnetaan nimellä mexelote tai caralhinho, mutta tämä minun versioni taitaa olla jo muutenkin niin kerettiläinen, että työvälineen oikeaoppisuudesta tuskin kannattaa niuhottaa. Olennaista on, että hedelmät murskataan kuorineen – kuorista irtoaa aromeja, joita pelkässä mehussa, tuorepuristetussakaan, ei ole.

Putting the Fun in Funchal

Blogin tavanomainen päivitysaikataulu pääsi vaihteeksi hieman lipsumaan erinäisistä syistä, mm. kuun alussa tekemäni työmatkan takia. Vuosi sitten näihin aikoihin kävin Portossa; tänä vuonna sama konferenssi järjestettiin Madeiralla, ja olin jälleen mukana. Lomaparatiisina tunnettu saari sijaitsee Atlantin valtamerellä vielä reippaasti Manner-Portugalia etelämpänä, ja reissu olikin melkoisen tervetullut annos kesää keskellä Suomen pimeintä syksyä: päivälämpötilat olivat mukavasti 20 asteen paremmalla puolen, ja miellyttävää lämpöä riitti pitkälle iltaan saakka. Vettä satoi melko rankasti yhtenä päivänä, mutta sen ajan olisin muutenkin ollut sisätiloissa konferenssiesitelmiä kuuntelemassa. Iltaisin, jolloin pääasiassa liikuin ulkosalla, ei sateesta ollut tietoakaan.

Konferenssipaikkana ja samalla majapaikkanani toimi sangen viihtyisä hotelli Santa Cruzissa pääkaupunki Funchalin koillispuolella. Hotellin uima-allasalueelta pääsi suoraan viehättävälle rantapromenadille, josta oli hyvä paitsi ihailla valtameren äärettömyyttä, myös bongailla lentokoneita – Santa Cruzissa nimittäin sijaitsee myös Madeiran kansainvälinen lentokenttä, joka taannoin sai uuden nimen Funchalissa syntyneen Real Madrid -tähti Cristiano Ronaldon mukaan. Madeiran kenttää muuten pidetään yhtenä maailman vaarallisimmista, ja sinne laskeutuessaan huomaa kyllä, minkä vuoksi: merkittävä osa sen ainokaisesta kiitotiestä on rakennettu pylväiden varaan meren päälle, ja missä sitä ei ympäröi meri, vastaan tulevat saaren keskiosaa kohti jyrkästi kohoavat vuoret. Saarelle pääseminen saattaakin olla työn ja tuskan takana, mikäli tuulet eivät satu olemaan suotuisat, kuten eräskin suomalainen matkailijaryhmä sai äskettäin karvaasti kokea.

Santa Cruzissa ei lentokoneiden ohella paljoa nähtävää ollut, ja viimeisenä konferenssipäivänä jätinkin työhommat sikseen lounaan jälkeen ja lähdin katselemaan, mitä Funchalilla olisi tarjottavanaan. Hotellin minibussi jätti minut ja muut samalle vuorolle osuneet hotellivieraat satama-alueelle, josta kävelin suorinta tietä Teleféricon eli köysiradan ala-asemalle. Vuonna 2000 avattu köysirata kuljettaa elämyshakuisen matkailijan varttitunnissa merenrannasta ylös Monteen; korkeuseroa runsaan kolmen kilometrin matkalla kertyy 560 metriä, ja matkalla sekä perillä saa ihailla jokseenkin huikeita näkymiä alas kaupunkiin ja Funchalinlahdelle. Ylhäällä ollessani kävin parin tunnin jaloittelulla Monten palatsin trooppisessa puutarhassa, jossa karpit uiskentelivat itämaisten puutarhojen kalalammikoissa ja kukkaloistoa riitti tähänkin aikaan vuodesta. Yhtenä vaihtoehtona paluukyydiksi olisi ollut tarjolla perinteinen koripunoksesta kyhätty kelkka, mutta tyydyin rauhallisempaan menoon ja köysirataan, joka iltapäivän pahimman kuumuuden väistyttyä oli armeliaasti jo huomattavasti vähemmän saunamainen kokemus kuin menomatkalla.

Saarella kun ollaan, Madeiralla tietenkin syödään paljon mereneläviä, joista nimenomaan Madeiralle tunnusomaisin lienee espada eli mustahuotrakala. Paistettu espada banaanin kera on yksi saaren turistiravintoloiden vakioannoksista, mutta itse kokeilin tätä syvien vesien petokalaa passionhedelmän kera. Annoksessa oli yksinkertaisesti kypsän passionhedelmän sisusta kalan kastikkeena – yllättävän toimiva idea, jota voisi joskus soveltaa itsekin. Lapas eli maljakotilot (grillattuna, sitruunalohkojen kera) maistuivat myös, samoin erinäiset mustekalojen alaluokkaan kuuluvat otukset. Lämmön, vehreyden, hienojen maisemien, trooppisten hedelmien ja tuoreiden merenherkkujen keskellä oli silti turha kuvitellakaan ylläpitävänsä minkäänlaista kadotetun paratiisin illuusiota, kun Funchalin turistialueilla kävellessä suomea kuuli puhuttavan vähän väliä ja vanhassakaupungissa eräskin ravintolan sisäänheittäjä arvasi minut kertayrittämällä suomalaiseksi. Miekkosen väsytystaktiikka oli sen verran tehokasta, että päädyin lopulta illastamaan hänen ravintolassaan – ja eiköhän hetken kuluttua viereiseen pöytään pölähtänyt istumaan suomalainen seurue, jolle minua ei kuitenkaan onneksi väkisin esitelty. Suurta eksotiikkaa ei löytynyt muistakaan naapuripöydistä: yhdessä pöydässä hollantilainen pariskunta, toisessa brittiläinen. No, enpä voi moittia pohjoisen Euroopan asukkeja siitä, että aurinkoa on tullut ikävä.

Madeiran juomista epäilemättä kuuluisin on tietenkin madeiraviini, mutta saarella kasvaa myös sokeriruoko, josta tehdään rommia. Juomaa ei tosin välttämättä nimitetä rommiksi vaan aguardenteksi – kirjaimellisesti "tulivedeksi" – mutta yhtä kaikki kyse on sokeriruokomehusta tislatusta viinasta, siis agricole-rommista. Paikallisia rommeja kävin maistelemassa Madeira Rum House -nimisessä baarissa, jonka olin jo hyvissä ajoin ennen reissua päättänyt käydä katsastamassa. Kokeilin paria erilaista rommia (hyviä olivat) sekä Madeiran perinteistä juomasekoitusta ponchaa, joka tehdään rommista/aguardentestä, hunajasta ja hedelmämehuista. Pelkistetyimpään versioon, ns. kalastajan ponchaan, tulee ainoastaan rommia, hunajaa ja sitruunaa – eräänlainen Madeiran Daiquiri tai Caipirinha siis, ja kerrotaankin, että jälkimmäinen perustuisi alkujaan ponchan reseptiin, mikä kuulostaa ainakin päällisin puolin uskottavalta. Ponchan puolestaan ovat kuulemma keksineet madeiralaiset kalastajat, jotka käyttivät sitä vilustumisen torjuntaan, ja ilmeisesti se on edelleenkin saarelaisten suosima flunssalääke.

Hieman yllättäen Madeiralla on myös yksi tikibaari, Pukiki. Baarin nettisivujen mukaan nimi juontaa juurensa nimityksestä, jonka Havaijille seilanneet madeiralaiset sokerityöläiset saivat paikallisilta asukkailta – no, portugalilaisethan ovat tunnetusti vanhaa merenkävijäkansaa. Mielenkiintoinen tiedonjyvä on myös se, että ukulele, yksi Havaijin tunnetuimmista symboleista, polveutuu suoraan portugalilaisten siirtolaisten saarille mukanaan tuomista kielisoittimista. Baarin listalla onkin 3–4 janoisen jaettavaksi tarkoitettu drinkki, jonka tarjoiluastiana toimii keraaminen ukulele ja joka aineksista päätellen on jonkin sortin Scorpion-variantti. Pukikissa vierailuun aikani ei valitettavasti riittänyt, sillä se sijaitsee Estreito da Calhetassa, joka ei ole lähelläkään Funchal-Santa Cruz -akselia, mutta ehkäpä ensi kerralla sitten – sellainen tunne nimittäin jäi, että Madeiralle täytyy vielä joskus palata ihan vaan lomailemaan.

Kuukauden kulaus: Hat(t)aria muistikuvia kesästä

Mikä? Hattara. Panimo Hiisi. Alk. 4,4%, 45 IBU.
Missä? K-Citymarket Kaakkuri, Oulu.

Ulkona tulee taivaalta vuorotellen lunta ja räntää, mutta Tikiloikka se vain jatkaa kesäisen passionhedelmäisten oluiden maistelua. Kuten viime kuussa, tälläkin kertaa kuukauden kulaus tulee Hiisi-panimolta Jyväskylästä. Nimen perusteella voisi kuvitella, että kyseessä on melkoinen sokeripommi, mutta koska olut on tyyliltään IPA ja katkerolukema sen mukainen, tämä hattara tuskin on kovinkaan makea, vaikka se laktoosia sisältääkin. Kenties tarkoituksena onkin viedä makunystyrät pikku tivolipyörähdykselle?

Olut on väriltään oljenkeltainen ja sameahko. Tuoksu on varsin mieto, mutta siitä löytyy niitä elementtejä, mitä odottaisikin: humalan aromia, raikasta hedelmäisyyttä, pikkuripaus happamuuttakin. Maistaessa suun täyttää aluksi melkeinpä aggressiivinen hapokkuus, joka tuo mieleen Oulun Suuret Oluet – Pienet Panimot -tapahtumassa maistamani Teerenpelin Savannisamun. Toisin kuin Savannisamu, Hattara ei kuitenkaan ole mitenkään havaittavasti passionhedelmäinen, vaan jokseenkin geneerinen sessio-IPA, jopa hieman vetisen oloinen sen jälkeen, kun hiilihapot ovat lakanneet kihelmöimästä suussa. Laktoosin pyöristävä vaikutus tuntuu kenties siinä, että oluen katkeruus on hyvin lempeää. Parhaimmilleen Hattara pääsee vasta jälkimaussa, joka on mukavan aromikas ja viipyilee yllättävän pitkään siihen nähden, miten niukasti runkoa oluella on. Ennen kaikkea kevythän tämä on kuin pilvenhattara konsanaan, eli toiminee saunan päälle tai kesäjanoon, muttei niinkään intensiiviseen nautiskeluun. Ei siis mikään Köpiksen Tivoli, mutta ehkäpä leppoisa ja perheystävällinen Tivoli Sariola kuitenkin. Bonuspisteet psykedeelisestä etiketistä!

Välikuolema iltapäivällä

Ernest Hemingway (1899–1961).
(Lähde: Wikimedia Commons.)

Nobel- ja Pulitzer-palkittu kirjailijalegenda Ernest Hemingway tunnetusti ei lasiin sylkenyt, joten ei ole mitenkään yllättävää, että hänen mukaansa on nimetty ainakin yksi cocktail. Hemingway Daiquirin reseptistä on liikkeellä erilaisia versioita, mutta kaikille niille on yhteistä se, että perus-Daiquiriin kuuluvien rommin ja limemehun lisäksi niihin tulee greippimehua ja maraschino-likööriä. Joihinkin versioihin tulee lisäksi sokeria (yleensä siirapin muodossa), jotkut taas on makeutettu yksinomaan liköörillä. Päädyin tekemään omani tällä reseptillä, joka löytyi mittoja myöten identtisenä sekä Post Prohibitionista että The Sprucesta:

Hemingway Daiquiri
6 cl vaaleaa rommia (Havana Club tai vastaava)
2¼ cl greippimehua
1½ cl limemehua
¾ cl maraschino-likööriä
¾ cl sokerisiirappia

Yhdistä ainekset shakerissa ja ravista jääpalojen kera. Siivilöi cocktaillasiin ja koristele halutessasi greipinkuorisuikaleella.

Kirjailija itse tiettävästi suosi nimikkodrinkistään versiota, johon sokeria ei tullut laisinkaan, mutta rommia sen sijaan tuli lähestulkoon tuplasti tähän verrattuna, mistä juontanee juurensa nimitys Papa Doble, jolla juoma myös tunnetaan. Kokeilkoon ken tahtoo, mutta itse taidan pitäytyä tässä iisimmässä versiossa, jonka mittasuhteet ovat ainakin omaan makuuni erittäinkin hyvin kohdallaan. Maraschino-liköörin hapankirsikkaisia ja karvasmantelisia aromeja kavahtavienkaan ei kannata tyrmätä drinkkiä suoralta kädeltä, sillä liköörin maku ei ole siinä millään muotoa hallitseva vaan sulautuu rommin ja sitrusten kanssa yllättävänkin harmoniseksi kokonaisuudeksi. Klassisen Daiquirin tapaan Hemingway Daiquiri on voittopuolisesti kuiva ja hapan, ja se on myös kyllin hienostunut sopiakseen vaikkapa pitkää kaavaa noudattavan illallisen aperitiiviksi.

Whiskey in the tiki mug

Yksi vuoden kohokohdista Oulun kulttuurielämässä on The Irish Festival of Oulu, joka tämän vuoden osalta päättyi viime sunnuntaina. Tänä vuonna päätin tehdä sen kunniaksi "irlantilaisen" tikidrinkin, ja jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset, olisin kenties kehitellyt reseptin itse. Valitettavasti sattuu olemaan niin, että Tikiloikan vakituinen kortteeri on kylpyhuoneremontin kourissa, ja baarikaapin koko sisällön siirtäminen evakkokämppään ei olisi ollut kovinkaan käytännöllistä, joten cocktailien tekeminen vaatii tällä hetkellä huomattavasti tavallista enemmän ennakointia sen varmistamiseksi, että kaikki tarvittavat ainekset ja välineet ovat saatavilla. Niinpä katselin, löytyisikö Beachbum Berryltä jotain kivaa viskipohjaista drinkkiä, joka syntyisi suht vähistä raaka-aineista – ja löytyihän sellainen:

Inclement Weather
3 cl irlantilaista viskiä (Powers)
3 cl Mandarine Napoléon -likööriä (tai Grand Marnieria)
2 baarilusikallista hunajaa
sitruuna
appelsiini

Leikkaa hedelmistä pieniä kolmioita. Täytä grogilasista neljännes sitruunakolmioilla ja toinen neljännes appelsiinikolmioilla. Erota hedelmäpaloista mehu survomalla niitä murskaimella. Liuota hunaja viskiin ja kaada survottujen hedelmien päälle. Lisää likööri ja täytä lasi jäämurskalla. Sekoittele juomaa, kunnes se on kunnolla jäähtynyt, ja koristele appelsiini- ja sitruunaviipaleilla.

Ohjeesta poiketen käytin Teeling-viskiä ja Pierre Ferrand Dry Curaçao -likööriä – juoma toimii niilläkin oikein hyvin. Resepti on peräisin Philip Duffilta, jonka perustamassa Door 74 -baarissa Amsterdamissa drinkkiä on tarjoiltu. Sattumoisin tämäkin paikka muuten edustaa samaa speakeasy- eli salakapakkatyyliä kuin viime postauksessani kehumani Trillby & Chadwick.

Sitruspalojen survomiseen käytettävä murskain eli muddler on petkeleen tapainen työväline, jossa on usein hammastettu pää; sitä käytetään makujen irrottamiseen kiinteistä drinkkiaineksista, kuten hedelmistä ja yrteistä. Survominen on sangen suurpiirteistä hommaa, joten mitään ihmeempiä hienouksia välineeltä ei edellytetä – improvisoitukin kelpaa, jos muuta ei satu olemaan käsillä. Itselläni on Alkon Home Bar -setin mukana tullut puinen murskain ja se on tarkoitukseensa aivan pätevä, joskin muiden puisten keittiövälineiden tavoin se imee itseensä kaikenlaisia nesteitä ja on siksi syytä puhdistaa välittömästi käytön jälkeen. Tarjolla on myös esimerkiksi ruostumattomasta teräksestä tehtyjä murskaimia, jotka ovat konepestäviä ja sikäli huolettomampia.

Baanalla: Etsivä löytää craft-cocktailkeitaan

Mikä? Trillby & Chadwick Detective Agency.
Missä? Katariinankatu, Helsinki.

Tuli taas käytyä Helsingissä, tällä kertaa Stingin konsertissa, jonka jälkeen jäimme pääkaupunkiin pitkää viikonvaihdetta viettämään ilman sen kummoisempia suunnitelmia. Lauantai-iltana olimme menossa drinkeille Kampin steampunk-henkiseen Steam Hellsinkiin, mutta vaihdoimmekin sen lennosta torikorttelien Trillby & Chadwickiin. Kyseessä on kieltolain aikaisen salakapakan ambienssia tavoitteleva cocktailbaari, ja asiaankuuluva salamyhkäisyys lähtee liikkeelle jo siitä, että paikan osoitetta ei ilmoiteta kadunnimeä suuremmalla tarkkuudella. Ensikertalaisen on siis joko tiedettävä oikea ovi kuulopuheen perusteella tai selvitettävä se omalla etsiväntyöllä – tämäkin sopii paikan tyyliin, jossa läpileikkaavana teemana on herrojen Hildebrand Trillby ja Ashcroft Chadwick vuonna 1898 perustamasta etsivätoimistosta kertova taustatarina.

Kun T&C:n ulko-ovesta astuu sisään, löytää itsensä pikkuruisesta eteisestä, jossa on itse baariin johtava seinäksi naamioitu ovi ja siinä silmien korkeudella kurkistusluukku, jonka kautta henkilökunta tarkastaa tulijat ennen pöytäänohjausta. Eteisen yhdellä seinällä on vanha veivattava puhelin, ja sisältä baarista paljastuu lisää aikakauden mukaista rekvisiittaa, kuten kunniapaikalle asetettu antiikkinen kirjoituskone. Tarjoilija pitää pikaisen esitelmän talon historiasta – kuulemma samoissa tiloissa on aikoinaan toiminut niin ihka oikea salakapakka kuin poliisin kuulusteluhuonekin. Viimeksi ennen nykyistä käyttöä huoneisto on toiminut kirjakauppana, ja baarin cocktailmenyy onkin itse asiassa pieni kirja, jonka jokainen "luku" on paitsi yksi talon cocktaileista, myös osa Trillbyn ja Chadwickin päiväkirjamerkinnöistä koostuvaa salapoliisitarinaa. Drinkkilistaa lukemalla voi siis viihdyttää itseään, vaikkei olisikaan onnistunut houkuttelemaan ketään seuraksi.

Kaikesta huomaa, että miljööseen on panostettu tosissaan, mikä puolestaan näemmä innoittaa osan asiakaskunnastakin panemaan parastaan: hieman meidän jälkeemme baariin saapui 20-luvun henkeen laittautunut seurue solmukkeineen ja flapper-tyylisine sulkakoristeisine hiuspantoineen. Nuorten tatuoitujen miesten sheikkaamat drinkit taasen huokuvat modernia craft-asennetta eivätkä todellakaan tuota pettymystä. Tuttuja makuja yhdistellään rennon ennakkoluulottomasti sekä toisiinsa että vähemmän tuttuihin – tuntui siltä, että melkein kaikissa drinkeissä on vähintään yksi ainesosa, jota en tunne nimeltä. Testasin talon cocktaileista kaksi, joista The Vanishing Act kävi hyvinkin tikidrinkistä: Bacardi Carta Blanca -rommia, italialaista Rinomato-aperitiivia, ranskalaista Chambord-marjalikööriä, kookosta, verigreippiä. Kyrö Distilleryn Koskue-giniin pohjautuva From AM to PM oli puolestaan hienostuneen minttusuklainen ja sopisi loistavasti nautittavaksi hyvän illallisen päätteeksi. Esillepanoltaan drinkit olivat hillityn tyylikkäitä; From AM to PM esimerkiksi tarjoiltiin ekstrasuuren jääkuution ja paperinohuen suklaapalan kera. Talon säännöt kieltävät valokuvaamisen, joten kuvitukseksi saa luvan piisata oheinen etsivätoimiston käyntikortti.

Talon cocktailien, joita on kahdeksan erilaista, ohella listalta löytyy uusia tulkintoja Negronin kaltaisista klassikoista sekä mahdollisuus tuunata juuri oman makunsa mukainen GT yhdistelemällä erilaisia ginejä, toniceja, bittereitä ja koristeita. Tarjolla on myös muutama alkoholiton vaihtoehto, edustava valikoima laadukkaita viskejä ja konjakkeja sekä erillinen kokeilussa olevien cocktailien lista. Juomat ovat suhteellisen tyyriitä, 14 euroa per laaki, mutta laatukin on valioluokkaa, ja baari on kaikkine charmantteine pikku yksityiskohtineen kokonaiselämyksenä niin viimeisen päälle mietitty, ettei hinta tunnu millään muotoa kohtuuttomalta. T&C:n kaltaiseen paikkaan ei tulla päihtymään, vaan nauttimaan baarimestarien taiteesta ja taiten rakennetusta tunnelmasta. Pisteenä i:n päälle baarista ei saa poistua etuoven kautta, vaan häveliäästi takaovesta sisäpihalle, arvatenkin jotta sisäänkäynti ei paljastuisi vihkiytymättömille liian helposti.

Kuukauden kulaus: A gose by any other name

Mikä? Gosebump. Panimo Hiisi / One Pint Pub / Pien. Alk. 4,5%, 13 IBU.
Missä? K-Citymarket Kaakkuri, Oulu.

Gose on perinteinen saksalainen hapanoluttyyli, jonka erottaa sille läheistä sukua olevista tyyleistä kuten Berliner weissesta ennen kaikkea suolaisuus. Gose-oluita on viime aikoina putkahdellut markkinoille eri panimoilta siinä määrin, että melkeinpä voisi sanoa gosen olevan uusi IPA – tai ehkä pikemminkin uusi saison, joka käsittääkseni ehti jo syrjäyttää IPA:n oluthipsterien virallisena lemmikkinä. Vai kerkesikö tässä välissä olla vielä joku kolmaskin? Kuka näiden kanssa pysyy kärryillä!

Jyväskyläläisen Hiisi-panimon yhteistyössä helsinkiläisten One Pint Pubin sekä kotimaisiin pienpanimotuotteisiin erikoistuneen Pien-elintarvikemyymälän kanssa tekemä Gosebump on maustettu vadelmalla ja passionhedelmällä, joten se sopii oivasti kesän mittaan maistelemieni hedelmäoluiden joukon jatkoksi. Hedelmäoluiden hedelmäisyys tunnetusti vaihtelee, mutta tämä olut tekee jo ulkonäöllään selväksi, että ainakin vadelmaa on odotettavissa: samea, oranssinpunainen väri tuo välittömästi mieleen kotitekoisen marjamehun. Mielleyhtymää vahvistaa entisestään tuoksu, jonka raikas happamuus on kuin tuulahdus punaherukkaa tai raparperia.

Tyylilleen luonteenomaisesti olut maistuu voittopuolisesti happamalta ja suolaiselta, humalaa on maussa hyvin niukasti. Mausteista vadelma on vahvasti hallitsevassa asemassa, passionhedelmää en tästä löydä. Usein olen kaivannut maistamiini oluisiin hieman lisää särmikkyyttä, mutta tällä kertaa huomaan toivovani päin vastoin jonkinlaista pyöristystä – olut on varsin ärhäkän makuinen ja kuivattaa tehokkaasti suun. Ehkäpä oikeanlaista pehmeyttä olisi löytynyt juuri passionhedelmästä, jos sitä olisi käytetty hieman avokätisemmin? Joka tapauksessa Gosebump on kyllä maukas olut, mutta ei kovinkaan eksoottinen, vaan pikemminkin kotoisa kuin mummolan mehumaija. Ruokasuositukseksi heittäisin lonkalta Cobb-salaatin.

Uimareissu manalan virrassa

Nyt kun maraschino-likööripullo on ostettu ja korkattu, ajattelin kokeilla saman tien paria muutakin reseptiä, joihin sitä tarvitaan ja jotka ovat minua jo hyvän tovin kiinnostaneet. Näistä ensimmäisenä on vuorossa tämä Don the Beachcomberin Zombie-resepti, joka on parikymmentä vuotta alkuperäistä versiota tuoreempi tapaus:

Zombie (1956)
2¼ cl limemehua
1½ cl greippimehua
4½ cl ananasmehua
¾ cl falernumia
3¾ cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
3 cl tummaa jamaikalaista rommia
3 cl Lemon Hart 151 -rommia
2¼ cl maraschino-likööriä
¼ tl grenadiinia
2 hölskyä Angostura bittersiä
6 tippaa (⅛ tl) Pernod'ta
kourallinen jäämurskaa

Pane kaikki ainekset blenderiin ja blendaa suurella nopeudella korkeintaan 5 sekuntia. Kaada siivilöimättä korkeaan lasiin, lisää tarvittaessa jääpaloja. Koristele mintunoksalla.

Beachbum Berry luonnehtii Sippin' Safari -kirjassaan juomaa "rauhoittavaksi uinniksi Lethe-joessa, joka sai meidät unohtamaan kaikki meille koskaan tapahtuneet epämiellyttävät asiat". Aivan noin runolliselle tuulelle se ei minua saanut, mutta olin kyllä yllättynyt siitä, miten paljon pehmeämmältä tämä Zombie vaikutti alkuperäiseen verrattuna. Reseptien väliset erothan ovat pääasiassa sekoitussuhteiden muutoksia: ainoat täysin uudet komponentit uudemmassa reseptissä ovat ananasmehu ja maraschino, ja ainoa vanhemman reseptin ainesosa, joka uudemmasta tyystin puuttuu, on kanelisiirappi. Lopputuloksissa lukuisat pienet erot kuitenkin kertautuvat, ja Berry kuvaileekin eloisaan tyyliinsä, että jos vuoden 1956 Zombie on myyttinen unohduksen virta Lethe, alkuperäinen on kuohuvien koskien Coloradojoki, josta uimari ei kolhuitta selviä.

Kaikki on toki suhteellista: niille, joiden makuun alkuperäinen Zombie on aivan liian viinainen, tämä uudempi versio tuskin on sen suositeltavampi. Alkuperäisen tavoin se myös sisältää sen verran tuhdin annoksen alkoholia, että jo yhden juoman jälkeen on hyvä pitää kunnon lepotauko, joten Hemingway Daiquirin testaaminen jääköön toiseen kertaan.

Vulkaanista lämpöä syksyyn

Syksy on taas täällä, mistä yhtenä seurauksena lämpimät juomat alkavat jälleen houkutella. Hot Zombien tavoin tämä seuraava pohjautuu perinteiseen hot buttered rum -rommitotiin:

Volcano House Hot Buttered Rum
2¼ cl sitruunamehua
1½ rkl sokeria
¾ cl maraschino-likööriä
4½ cl tummaa jamaikalaista rommia
kuumaa mustaa teetä
sitruunankuorisuikale
3–4 neilikkaa
pieni nokare voita

Pane esilämmitetyn mukin pohjalle mehu, sokeri, likööri ja rommi. Täytä muki kuumalla teellä ja sekoita. Lisää pinnalle voi ja anna sulaa. Lisää lopuksi sitruunankuorisuikale ja neilikat; halutessasi voit työntää neilikat sitruunankuoren läpi kuten kuvassa.

Juomalle nimensä lainannut Volcano House on hotelli Hawaii Volcanoesin kansallispuistossa Havaijilla. Viime vuosisadan puolivälin paikkeilla siellä oli pääbaarimestarina muuan Bob Ida, joka keksi reseptin. Mielenkiintoisin oivallus siinä on teen käyttäminen kuuman veden sijaan; mikä tahansa oman suun mukainen maustamaton musta tee lienee passeli, mutta suosittelen kokeilemaan myös Earl Greytä, jonka mausteena käytetty bergamottiöljy tuo juomaan vielä ripauksen lisää sitruksisuutta.

Maraschino on marasca-hapankirsikoista tehty kirkas likööri, jota ei pidä sekoittaa cherry brandy -tyyppisiin värillisiin likööreihin (esim. tanskalainen Heering), eikä myöskään kirschwasseriin, joka ei ole likööri laisinkaan. Reseptiä kannattaa kokeilla ennakkoluulottomasti, vaikka hapankirsikan maku ei miellyttäisikään, sillä liköörin määrä drinkissä on pieni ja se maistuu lopputuloksessa hyvin miedosti. Kansainvälisesti tunnetuin merkki lienee Luxardo, mutta käytin itse Alkosta saatavaa toista italialaista merkkiä, Lazzaronia, jolla ei käsittääkseni Luxardon rinnalla ole mitään hävettävää.

Suuria oluita pieninä annoksina

Mikä? Suuret Oluet – Pienet Panimot -olutfestivaali 31.8.–2.9.2017.
Missä? Kauppatori, Oulu.

SOPP-festivaali tuli tänä kesänä ensimmäistä kertaa Ouluun, joka sai myös kunnian päättää kiertueen. Helsingin tapahtumaan verrattuna panimoja oli edustettuina puolet vähemmän, mutta kuitenkin parikymmentä, joten maisteltavaa kyllä riitti. Luonnollisesti joukossa mukana olivat kaikki Oulun seudun panimot eli Sonnisaari, Maistila, Ylikylä ja Hailuoto. Järjestäjän mukaan torstaista lauantaihin kestänyt tapahtuma täytti tavoitteensa ja järjestetään myös ensi vuonna, joten selvästi tällaiselle festivaalille oli kysyntää Oulussakin.

Lauantaina alkuiltapäivästä festarialueelta
löysi vielä helposti istumapaikan.

Arvatenkin Turun puukotusiskun vuoksi turvatoimet alueelle saavuttaessa olivat tavallista tiukemmat: Helsingissäkin kyllä pengottiin laukut, mutta Oulussa sen lisäksi skannattiin kävijät metallinpaljastimella. Ainakin lauantaina päivällä tästä aiheutunut viivytys oli kuitenkin varsin vähäpätöinen. Itse festivaalialue oli ruokakojujen aluetta ja tupakkapaikkaa lukuunottamatta kokonaisuudessaan katettu, joten edes perjantain sadesää ei olutkansaa päässyt juurikaan lannistamaan.

Aloitin maistelun Olu Bryki Raumin Kullervo-ruissahdilla, mutta sen jälkeen siirryin Teerenpelin 4,5-prosenttiseen Savannisamu-passionhedelmäaleen, jonka olin etukäteen päättänyt arvioida blogia varten. Vahvasti passionhedelmältä tuoksuvan oluen maku on tasapainoisen hedelmäinen ja mukavan kirpakka, mutta ehkäpä hivenen laiha. Omaan makuuni hapokkuutta on vähän turhankin runsaasti ja toisaalta humalaa olisi voinut käyttää jonkin verran ronskimmin. Ei huono, mutta aiemmin maistamani Maistilan La Ola! taitaa kuitenkin viedä voiton. Täytynee silti pitää silmät auki, josko Savannisamua löytyisi kaupoista, jos ja kun ensi kesän helteet saapuvat.

Tikiloikan profiiliin sopivia oluita oli Oulussa tarjolla huomattavasti vähemmän kuin Helsingissä; Savannisamu ja La Ola! taisivat olla itse asiassa ainoat. Hedelmäpommien sijaan huomioni kiinnittyikin erilaisiin humaloimattomiin perinneoluisiin sekä yleisemmin erilaisilla luonnonantimilla maustettuihin oluisiin. Sahtien ohella maistettavana oli gruit alea ainakin paria eri sorttia, kuusenkerkkäolutta samoin, ja mikäpä siinä – kyllähän Suomen luonnosta löytyy monenmoista hienoa juomien maustamiseen soveltuvaa marjaa ja yrttiä. Erikoismaininnan villiyrttien ennakkoluulottomasta käytöstä ansaitsee Fiskarsin panimo, jonka Kaksi Kotia Vailla Humalaa on maustettu pujolla, mesiangervolla, apilankukalla, kanervalla, siankärsämöllä ja pakurikäävällä. Tykkäsin kovasti myös Fiskarsin, Hiisin ja Mathildedalin yhteistyönä syntyneestä, vadelmanlehdellä maustetusta Öö De Kolome -saisonista.

Ruokaakin oli tarjolla. Atkins-burgerin pihvit olivat
läpikypsiä, mutta silti kyllin meheviä. Suolaa ja
pippuria olisi voinut vähän säästelläkin.

Hieman jäi harmittamaan se, että Suomen parhaaksi olueksi tänä vuonna kruunattu Hopping Brewsters -panimon Thunder Chief -IPA oli myyty loppuun, joten en päässyt kokeilemaan, onko se ykkössijansa arvoinen. Myös erilaisia tislaamotuotteita olisi ollut mielenkiintoista kokeilla, mutta niitäkin oli myynnissä niin paljon erilaisia, että kiinnostavien tuotteiden testaamiseen olisi helposti saanut uppoamaan useamman tunnin, ja vierailupäivälle oli aikataulutettu vielä muutakin ohjelmaa. Väkevämpiä juomia tarjoiltiin ainakin Teerenpelin, Lammin sahdin, Fiskarsin panimon ja Tornion panimon tiskeillä – hauska nähdä, että myös pientislaamokentälle ilmaantuu uusia yrittäjiä.

Kuukauden kulaus / baanalla: Ei merta edemmäs, osa 2

Mikä? La Ola! Maistila. Alk. 5,1%, 11 IBU.
Missä? St. Michael Irish Pub, Oulu.

Irkkupubi tuskin on ensimmäinen paikka, josta odottaisi tikimeininkiä löytävänsä, mutta Oulun perinteinen Guinness-keidas St. Michael on paitsi irkkupubi, myös yksi kaupungin parhaista olutravintoloista, joka mielellään ottaa hanoihinsa vierailemaan paikallisten panimojen uutuustuotteita. Niinpä sinne päätyi myös Maistilan passionhedelmällä, appelsiininkuorella ja korianterilla maustettu vehnäolut, jota pääsin eräänä kauniina ja lämpimänä elokuisena lauantai-iltapäivänä maistamaan. Maistilan edellinen passionhedelmäolut oli hieman epämääräinen tapaus, mutta tällä kertaa kyseessä ei ole hybridi, vaan tyylipuhtaampi witbier. Kevyet vehnäoluet ylipäätään ovat suosikkijuomiani kesällä, joten trooppisella hedelmällä ryyditetty vehnäolut kuulosti aivan erityisen houkuttelevalta, mutta nostinko riman taas kerran liian korkealle?

Väriltään La Ola! on hailakan kullankeltainen ja samea. Runsaan hedelmäisessä tuoksussa passionhedelmä on hienosti esillä, mikä nostaa odotuksia entisestään. Maku on happamahko, katkeroa on hyvin niukasti. Passionhedelmä maistuu oikein mukavasti ja appelsiinin vivahde täydentää sitä harmonisesti, mutta korianteria en mausta löydä – sääli, sillä pientä lisäsärmää olut mielestäni vielä kaipaisi, ja annos yrttisyyttä voisi olla juuri omiaan sitä tuomaan. Tällaisenaankin La Ola! oli kyllä mitä mainioin loppukesän yllätys-melkein-hellepäivän raikastaja, ja tähän mennessä maistamistani passionhedelmällä maustetuista oluista se taisi mennä kärkipaikalle. Seuraava haastaja onkin jo tiedossa, tänään alkaneessa SOPP Oulussa pitäisi nimittäin olla tarjolla Teerenpelin Savannisamu-alea.

Tikiloikka goes Karibia

Kyllä vain, varasin itselleni lomamatkan tropiikkiin. Ajatus Karibialla käymisestä on kutkutellut mieltäni jo hyvän aikaa, ja nyt kun olen joulun jälkeen runsaan kuukauden ajan vapaaherrana ennen uusiin haasteisiin tarttumista, tilaisuuttahan ei kerta kaikkiaan voinut päästää lipumaan ohitse. Edessä oleva elämänmuutos on sitä paitsi sen verran mittava ja stressaava, että kunnon irtautuminen arkikuvioista tulee todellakin tarpeeseen. Varasinkin majoituksen all inclusive -resortista, vaikka tähän mennessä olen hieman vierastanut ajatusta – tällä lomalla en halua vaivata päätäni millään asialla, en edes ruokapaikan etsinnällä.

Kuvan saari ei liity tapaukseen.

Matkakohteeksi valitsin Dominikaanisen tasavallan, joka kattaa suurimman osan Isojen Antillien saariryhmään kuuluvasta Hispaniolan saaresta; saaren länsiosa kuuluu Haitille. Itse Kristoffer Kolumbus perusti Hispaniolalle uuden maailman ensimmäisenä eurooppalaisasutuksena pidetyn (joskin lyhytikäiseksi jääneen) La Navidadin  sen jälkeen, kun hänen lippulaivansa Santa María oli haaksirikkoutunut nykyisen Haitin edustalla jouluna 1492. Amerikkojen vanhin yhtäjaksoisesti asutettu eurooppalaiskaupunki on puolestaan Kolumbuksen Bartolomeo-veljen perustama Santo Domingo, joka on nykyisin Dominikaanisen tasavallan pääkaupunki. Haitilaista rommiahan kehaisin viime postauksessani, ja luonnollisesti myös Dominikaanisella tasavallalla on omat romminsa, kuten Barceló, Brugal ja Matusalem, joten ainakin niiden maistelua matkaohjelmassani on varmasti.

Lapu-Lapun patsas Mactanilla.
(Lähde: Wikimedia Commons,
kuvaaja: Alpapito. Julkaistu
lisenssillä CC BY-SA 3.0.)

Kolumbuksesta saammekin oivan aasinsillan toiseen kuuluisaan löytöretkeilijään Fernão de Magalhãesiin, joka tunnetaan ensimmäisenä maailmanympäripurjehtijana. Tai siis ainakin melkein: Magalhãesin retkikunta kyllä kiersi maapallon, mutta kapteeni itse ei takaisin Eurooppaan saakka selvinnyt, vaan hänen kohtalokseen koitui sekaantuminen paikallisten mahtimiesten välienselvittelyyn nykyisillä Filippiineillä. Huhtikuussa 1521 Magalhães kaatui Mactanin taistelussa datu Lapu-Lapun sotureita vastaan, ja matkan loppuunsaattaminen jäi Juan Sebastián Elcanon harteille. Lapu-Lapusta on sittemmin leivottu Filippiinien kansallissankari, ja alun perin Oponina tunnettu kaupunki Mactan-saarella on uudelleennimetty hänen mukaansa.

Mitenkö tämä kaikki liittyy blogin teemaan? No, tietenkin siten, että Lapu-Lapulla on ikioma nimikkococktailinsa, joka syntyy tähän tapaan:

Chief Lapu Lapu
9 cl appelsiinimehua
6 cl sitruunamehua
3 cl sokerisiirappia
3 cl passionhedelmäsiirappia
4½ cl tummaa jamaikalaista rommia
4½ cl vaaleaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)

Ravista jääpalojen kera ja kaada siivilöimättä suureen aromilasiin. Lisää tarvittaessa jäitä sen verran, että lasi täyttyy.

Reseptin alkuperästä ei ole tietoa, joskin voisi tietysti arvata, että sen on keksinyt joku 1900-luvun puolivälin lukuisista filippiiniläisistä tikibaarimestareista. Tämä muunnelma on peräisin lasvegasilaisesta Aku Aku -ravintolasta:

Aku Aku Lapu
3 cl sitruunamehua
3 cl ananasmehua
3 cl greippimehua
3 cl appelsiinimehua
3 cl falernumia
3 cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
3 cl tummaa jamaikalaista rommia
3 cl Lemon Hart 151 -rommia
n. 4,8 dl jäämurskaa

Pane kaikki ainekset blenderiin. Blendaa suurella nopeudella n. 20 sekuntia ja kaada tikikulhoon (tai suureen aromilasiin). Lisää jäitä tarvittaessa.

Juoma on tarkoitettu kahden jaettavaksi, joten jos teet drinkin vain itsellesi, puolita määrät. Vastaavasti myös blendausaika on syytä vähentää noin puoleen, jotta juomasta ei tule liian laimea. Itse asiassa myös standardiversiosta riittää hyvinkin kahden juotavaksi, joten tökkää lasiin kaksi pilliä, himmennä valoja ja pane havaijilaista kitaramusiikkia soimaan, niin romanttinen ilta on valmis. Oma suosikkini näistä kahdesta taitaa olla standardiversio – epäilemättä osaksi sen takia, että siihen tulee passionhedelmäsiirappia, josta en koskaan saa tarpeekseni, mutta myös siksi, että Myersin tumma jamaikalainen rommi toimii siinä mielestäni aivan erityisen hyvin. Kuivempien drinkkien ystävälle Aku Akun versiokin saattaa olla mielenkiintoinen tuttavuus, mutta Lemon Hart 151:n hankinnassa on verkkokauppashoppailijallekin haastetta.

Viiden tähden rommielämys

Laiskottaa enkä jaksa keksiä jutun juureksi mitään erityistä teemaa, joten pannaanpa vaihteeksi tämmöinen "kokeillaan summamutikassa jotain uutta drinkkireseptiä" -postaus. Ohje löytyi tällä kertaa Beachbum Berry's Sippin' Safarista, ykkösreferenssissäni Beachbum Berry Remixedissä tätä ei ole. Alkujaan drinkki on lähtöisin Don the Beachcomberilta 1930-luvun loppupuolelta. Berryn mukaan jo 1940-luvun alussa juoma oli pudonnut pois ravintolan menyystä – syytä voin vain arvailla, sillä ei tämän maussa ainakaan minun mielestäni mitään moitittavaa ole.

Port au Prince
1½ cl limemehua
1½ cl ananasmehua
1½ cl falernumia
¾ cl sokerisiirappia
2¼ cl Barbancourt-rommia
2¼ cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
1 hölsky Angostura bittersiä
6 tippaa (⅛ tl) grenadiinia
n. 1,2 dl jäämurskaa

Pane kaikki ainekset blenderiin. Blendaa suurella nopeudella korkeintaan 5 sekuntia. Kaada esim. lyhytjalkaiseen viinilasiin.

Tein kirjan mukaiseen reseptiin pari muutosta: Ensinnäkin alkuperäiseen drinkkiin tulee Neitsytsaarten rommia, jota Berry yleensä suosittelee puertoricolaisen rommin korvaajaksi. Tästä päättelin, että kutakuinkin samanlaiseen lopputulokseen pääsee myös muilla espanjalaisen perheen rommeilla, ja koska niitä tikiresepteissä tavallisesti edustaa puertoricolainen rommi, päätin yksinkertaisuuden nimissä pitäytyä vanhassa kaavassa. Itse käytin tässä nicaragualaista Flor de Cañaa, mutta jos haluat tehdä cocktailistasi mahdollisimman autenttisen, Berryn suosittelema merkki on Cruzan, jota voi etsiskellä verkkokaupoista. Toinen muutos on se, että kirjassa drinkki ohjeistetaan kaatamaan pilsnerilasiin, mitä hieman ihmettelin, koska mikään erityisen pitkä juoma tämä ei ole. Mahdollisesti ideana on, että lasiin lisätään jäitä kaatamisen jälkeen, mutta kirjassa ei tällaisesta ole mitään mainintaa. Koska en pilsnerilaseja edes omista, päädyin lopulta Ultima Thule -sarjan punaviinilasiin, joka sekin jäi sen verran vajaaksi, että lisäsin hieman jäämurskaa ennen kuvan ottamista.

Haitilainen Rhum Barbancourt onkin meille aivan uusi tuttavuus. Ranskankieliselle Karibialle tyypilliseen tapaan se tehdään tuorepuristetusta sokeriruokomehusta, eli se on tyypiltään agricole-rommi ja siten ehkäpä parhaiten korvattavissa jollain toisella puolitummalla agricolella; Alkon tarjonnasta voisi kokeilla martiniquelaista Trois Rivières VSOP Réserve Spécialea, jonka ainakin hintansa puolesta luulisi olevan kyllin laadukas myös hyvän Mai Tain raaka-aineeksi. Barbancourt on kuitenkin omanlaisensa otus ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen, jos vain onnistuu jostain itselleen pullon nappaamaan (ja onhan Port au Prince sitä paitsi nimettykin Haitin pääkaupungin mukaan). Kahdeksan vuotta kypsytetty viiden tähden Barbancourt on oiva kompromissi: ei liian tyyris cocktailkäyttöön, etenkään kun sitä tarvitaan melko harvoin, mutta silti nautiskelujuomanakin se vetää mielestäni hyvinkin vertoja VSOP-konjakille, jota se muuten maultaan muistuttaakin, joten konjakkikin voisi olla sille drinkeissä ihan kelpo korvike.

Vieraisilla: SOPP Helsinki 2017

Käväisin tapani mukaan kesälomani päätteeksi isolla kirkolla, jossa yhtenä ohjelmanumerona oli Suuret Oluet – Pienet Panimot -festivaali eli tuttavallisemmin SOPP Rautatientorilla. Kirjoitin tapahtumasta Suomen, ellei peräti koko maailman, parhaan sosiaalisen olutsovelluksen Pint Pleasen blogiin vierailupostauksen, jonka voit käydä lukemassa täällä. Maistamistani oluista täytyy nostaa esiin erinomaisen tikihenkinen CoolHead Brew -panimon Salty Ananas Sour, joka kuitenkin valitettavasti jäi pieneksi pettymykseksi; rommilla liekitetyn ananaksen maku oli kyllä sinänsä oikein hieno, mutta liian hento, kun taas merisuolan maku oli mielestäni turhan dominoiva. Lisää eksoottisia hedelmäoluita pääsen toivottavasti maistelemaan kuun vaihteessa järjestettävässä SOPP Oulussa.

SOPPin festarialueella Rautatientorilla kävi
perjantaina jo päivällä melkoinen kuhina.

Samalla reissulla kävin myös Helsinki Distilling Companyn baarissa Teurastamolla, ja kokemukseni perusteella voin itse kullekin lämpimästi suositella siellä vierailemista. Talon cocktailit ovat erinomaisia, ja niissä käytetään paljon tislaamon omia tuotteita, kuten giniä, akvaviittia ja tyrnipontikkaa. Ensimmäiset viskitkin ovat kuulemma kypsymässä ja valmistuvat vuonna 2018, joten kotimaisittain vanha tekijä Teerenpeli sekä tänä vuonna ensimmäisen ruisviskieränsä pullottava Kyrö saavat piakkoin seuraa viskimarkkinoille. Elämme siis jännittäviä aikoja paitsi pienpanimojen, myös pientislaamojen suhteen. Kippis sille!

Kuukauden kulaus / baanalla: Kona rock you tonight, osa 2

Mikä? Hanalei Island IPA. Kona Brewing Co., USA. Alk. 4,5%, 40 IBU.
Missä? Public House Graali, Oulu.

Pääsin vaihteeksi Havaijin herkkua maistelemaan, kun Graali-pubi otti vierailevaan pullovalikoimaansa Kona-panimon Hanalein. Kyseessä on passionhedelmällä, appelsiinilla ja guavalla maustettu sessio-IPA; Havaijilla näiden hedelmien mehujen sekoitus tunnetaan lyhenteellä POG, ja se on siellä ilmeisesti jonkinlaisen epävirallisen kansallisjuoman asemassa. Myös monien Havaijin-kävijöiden muisteloissa POG näyttää esiintyvän, ja usein tiedustellaan, mistä sitä saisi hankittua saariosavaltion ulkopuolella. Hanalei-olutkin on vasta varsin hiljattain tullut muun maailman saataville, joten Graali on ihan etujoukoissa mukana. Miten toimii maltainen kunnianosoitus ikoniselle mehujuomalle?

Väriltään Hanalei on vaalean kullankeltainen. Tuoksu on suorastaan huumaavan hedelmäinen, jopa siinä määrin, että pelkästään sen perusteella juomaa hädin tuskin olueksi tunnistaisi. Jostain syytä tuoksusta tulee päällimmäisenä mieleen persikka tai aprikoosi, vaikka kummallakaan niistä olutta ei käsittääkseni ole maustettu. Sellaista mielikuvaa ei kuitenkaan tule, että odotettavissa olisi silkkaa mehua, vaan tuoksu on päin vastoin oikein lupaava. Jossain määrin juoma myös lunastaa odotukset, vaikka tavalliseen tapaan hedelmäisyys ei enää maussa ole niin hallitseva komponentti vaan pikemminkin lempeää taustakohinaa. Noin muuten Hanalei on IPA:ksi sangen mieto niin alkoholin kuin katkeroiden osalta, joten se on mukavan helposti juotava trooppinen "ranta-IPA". Summa summarum: tikioluena ykkösluokkaa, yleensä oluena varsin hyvä muttei mitenkään ikimuistoinen.

Musacorner / baanalla: Lauttasaaren leijonien trooppinen tanssiinkutsu

Mikä? Kaveri Special Prunnifest-tapahtumassa.
Missä? Tuba Food & Lounge, Oulu.

Sattuipa vaihteeksi onni onnettomuudessa: Olimme aikeissa mennä Jarkko Martikaisen soolokeikalle, mutta emme olleet hankkineet lippuja ennakkoon, ja pääsimme liikkeelle sen verran myöhään, että oveltakin oli liput myyty loppuun. Varasuunnitelmana meillä oli mennä naapurikuppilaan kuuntelemaan meille ennalta jokseenkin tuntematonta Kaveri Specialia, joka sitten osoittautuikin oivaksi löydöksi. Hassunkuuloisen nimen taakse kätkeytyy mahdollisesti ainoa yhtye, joka tekee afrobeat-tyylistä musiikkia suomeksi, ja luultavasti ainakin ainoa, joka on sitä levyttänytkin. Helsinkiläisbändin nimeä kantava ensilevy julkaistiin vuonna 2014 ja toinen, Korkea elämä, pari kuukautta sitten. Uutukaista olikin Tubassa keikan jälkeen kaupan, trendikkäästi vinyylinä tietenkin.

Kaveri Special: Jonne Renvall (vas.), Kimmo Kivistö,
Timjam Uddström, Felix Adje ja Tino Puisto.

Kaveri Specialin laulut ovat aurinkoisen duurivoittoisia, ja niiden aiheet vaihtelevat sujuvasti pussikaljan, vapaapäivien ja ihanien kirppistyttöjen kaltaisista elämän yksinkertaisista iloista kosmista kuvastoa maalailevan Avaruushissin ja Ikaros-myyttiin viittaavan Lentävän pojan kaltaisiin korkeammissa sfääreissä pyöriviin tarinoihin. Psykedeelisen kuorrutuksensa alla jälkimmäisetkin tosin pohjimmiltaan käsittelevät ikiaikaisia teemoja, kuten rakkautta ja vapauden kaipuuta. Tyylillisiä esikuvia heikonlaisesti tuntevana en lähde arvioimaan, kuinka autenttista bändin musiikki on, eikä sillä liene mitään väliäkään, kun kyse on jo lähtöjäänkin eri musiikkikulttuurien elementtejä yhdistelevästä tyylistä. Suomalaiset soittajat epäilemättä heittävät soppaan omat mausteensa, ja mikäpä on heittäessä, kun näkemystä ja osaamista tuntuu löytyvän: KS:n setti tarjosi kasapäin vetäviä rytmejä ja hyvää mieltä. Pieneltä haparoinnilta ei tosin vältytty, mutta vaikka Eläinpainajainen-biisin aloitus meni uusiksi, komppi ei tauonnut hetkeksikään, eikä myöskään laulusolistin laulu, vaan ainoastaan improvisoidut sanat paljastivat kömmähdyksen.

Paitsi soitto, myös miksaus onnistui ilahduttavan hyvin. Ainoa soitin, jonka oikeaa volyymiä jouduttiin hieman hakemaan, oli kiippari, jota toinen kitaristi soitti parissa biisissä, ja instrumenttien ohella myös laulut erottuivat mainiosti. Viisihenkisen bändin jäsenistä neljä lauloi, usein kaikki yhtä aikaa, mikä kuulosti oikein komealta. Keikan loppua kohti musiikki alkoi mennä yleisöllä jalan alle, mitä edesauttoi se, että lavan eteen oli raivattu jonkin verran avointa tilaa keikkaa edeltäneitä salsatansseja varten. Hyvät bileet siis – nämä spesiaalit kaverit tilaisin ilman muuta esiintymään hypoteettiseen tikibaariini. Molemmat levyt löytyvät Spotifysta, mutta arvelen tämän poppoon olevan niitä artisteja, jotka kannattaa kokea nimenomaan livenä.

Chocolate rain

Brian Wilson jäi sitten näkemättä. Lukemieni arvostelujen perusteella keikka meni koko lailla niin kuin ounastelinkin – Wilson ei varsinaisesti elämänsä vedossa ollut, mutta tasokkaan bändin ansiosta paketti pysyi kasassa. Hivenen harmittaa, etten päässyt paikalle, vaikka Kaustisellakin oli kyllä oikein kivaa. Kun vielä sääkin taas muuttui viileäksi ja sateiseksi, niin tuntuu siltä, että nyt tarvitsisi jotain lohduttavaa, ehkäpä jotain... suklaista.

Tiedän jo etukäteen, että tämänkertaisesta drinkistä ei luultavasti tule suurinta hittiäni, sillä olen mahdollisesti ystäväpiirissäni ainoa, joka tykkää kookostäytteisistä Bounty-suklaapatukoista. Eräänä päivänä päähäni pälkähti kokeilla, millaisen cocktailin niistä voisi kehitellä, ja koska olen myös suuri Piña Coladan ystävä, juomaan piti saada muodossa tai toisessa myös ananasta. Siitä puolestaan keksin, että reseptin kehittely tarjoaisi loistavan tilaisuuden kokeilla Stiggins' Fancy -ananasrommia, joka oli kutkutellut mielikuvitustani jo jonkin aikaa.

Stiggins' Fancy (josta Alko käyttää proosallisempaa nimeä Plantation Original Dark Pineapple) on saanut nimensä Charles Dickensin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit -romaanin viinaanmenevältä kirkonmieheltä, jonka lempijuomaa oli juuri ananasrommi. Tämä moderni tulkinta on tulosta konjakkeja ynnä muita jaloja juomia valmistavaa Maison Ferrandia luotsaavan Alexandre Gabrielin ja cocktailhistorioitsija David Wondrichin yhteistyöstä; samojen herrojen luomus on myös erinomainen Pierre Ferrand Dry Curaçao -likööri, joten ainakin lähtökohdat ovat lupaavat. Rommissa onkin aivan upea aidon ananaksen maku, ja se on mainiota siemailtavaa ihan sellaisenaankin tai muutaman jääpalan kera. Tällaisen drinkin siitä keksaisin:

Chocoladaiquiri
1½ cl limemehua
4½ cl Plantation-ananasrommia
1½ cl tummaa jamaikalaista rommia
1 Bounty-patukka (molemmat palat)
n. 1,2 dl jäämurskaa

Revi tai leikkaa suklaapatukka pienemmiksi palasiksi. Pane kaikki ainekset blenderiin ja blendaa suurella nopeudella tasaiseksi, ainakin 45 sekuntia. Kaada tiheän siivilän läpi cocktaillasiin. Pyörittele ja painele siivilään jäävää massaa lusikalla, jotta saat kaiken nesteen lasiin.

Piña Coladan ohella ilmeinen inspiraation lähde tälle on jälleen Banana Daiquiri; Bounty-patukka korvaa tässä banaanin ja samalla makeuttaa juoman, joten siirappia ei tarvita. Toinen ilmeinen ero on kahden erilaisen rommin käyttäminen – taitaa muuten olla ensimmäinen kerta itse keksimissäni drinkeissä. Pelkällä ananasrommillakin tästä olisi varmaankin tullut ihan hyvä, mutta minusta tuntui siltä, että suklaan täyteläisyys kaipaisi vastapainokseen tilkan jotain hieman tuhdimman makuista rommia. Jos kaivatunsorttista rommia ei satu olemaan käsillä, samantapaisen efektin saavuttamiseksi sen tilalla voi kokeilla brandyä tai Jaloviinaa, mutta se ei mielestäni toimi yhtä hyvin.

Join the green party

Jos et meinaa keksiä, mitä tekisit Boo Loosta ylijääneestä ananaksen hedelmälihasta (paitsi toisen Boo Loon), niin kokeilepa Missionary's Downfallia, joka sekin sisältää tuoretta ananasta ja on yhtä lailla näyttävä, mutta edustaa alkoholipitoisuudeltaan toista ääripäätä. Reseptistä saamme kiittää Don the Beachcomberia sekä hänen ravintoloissaan drinkkejä miksannutta Hank Riddleä, jonka perikunnan kautta ohje päätyi Beachbum Berryn käsiin:

Missionary's Downfall
1½ cl limemehua
1½ cl persikkalikööriä
3 cl hunajavettä
3 cl vaaleaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
runsas ½ dl tuoretta ananasta pieninä kuutioina
runsas ½ dl tuoreita mintunlehtiä tiukkaan pakattuna
n. 1,8 dl jäämurskaa

Yhdistä ainekset blenderissä ja blendaa suurella nopeudella 20 sekuntia. Kaada cocktaillaseihin tai samppanjamaljoihin ja koristele mintunoksan kärjellä. Reseptistä tulee kaksi annosta.

Minttua menee yhteen satsiin karkeasti ottaen puoli ruukkua, ja lehtien irrottelu on melkoista nyhertämistä, joten materiaalisten raaka-aineiden ohella drinkki kysyy jonkin verran kärsivällisyyttä. Jos juomakaveri tarjoutuu avuksi, toinen voi huolehtia mintusta ja toinen kaikesta muusta. Juoma on todellakin hyvin mieto – luultavasti miedoin tähän mennessä kohtaamistamme, jos tipattoman tammikuun tarjouksia ei oteta lukuun – joten nopeaa aivokemian muutosta kaipaavien kannattaa hakea sitä jostain muualta, mutta muut saavat tästä komean cocktailin vaikkapa tervetuliaisiksi tai jälkkäriksi. Kaunis väri on vieläpä täysin luonnollista perua, mikä on vihreiden drinkkien kohdalla ainakin jossain määrin poikkeuksellista.

Persikkaliköörin tulisi tässä olla peach brandy -tyyppistä, eli värillistä brandypohjaista likööriä. Tämä on pieni ongelma, sillä toisin kuin yleisemmin cocktaileissa tarvittavaa apricot brandyä, peach brandyä ei aivan joka paikasta saa; Alkon valikoiman kolmesta persikkalikööristä ainoa värillinen on viljaviinapohjainen Koskenkorva Peach. Onneksi hedelmäliköörejä on varsin helppoa ja hauskaa tehdä itse! Olen havainnut toimivaksi LiqueurWebin perusreseptin, jossa yhteen pullolliseen eli seitsemään desilitraan väkevää alkoholia tulee puolisen kiloa hedelmiä tai marjoja sekä kolme desiä sokeria. Hedelmä pannaan pieninä palasina alkoholin kanssa suureen kannelliseen lasipurkkiin, jonka annetaan olla suljettuna kuukauden verran silloin tällöin hölskytellen. Tämän jälkeen likööristä suodatetaan pois kiinteä aines ja se pullotetaan ja sokeroidaan. Makeutetun liköörin annetaan tekeytyä vielä muutaman kuukauden ajan ennen maistamista.

Perusreseptiä voi ja kannattaa varioida oman maun ja mielikuvituksen mukaan. Likööriin voi esimerkiksi käyttää hedelmien ohella erilaisia lisämausteita, kuten vaniljatankoja, lakritsijuuria tai yrttejä, ja alkoholipohjaakin voi vaihdella. Drinkkien tekemiseen tarkoitettujen liköörien kanssa ei kuitenkaan kannata turhaan kikkailla, vaan pääraaka-aine riittää – varmista vain, että käyttämäsi hedelmät ovat laadukkaita ja kypsiä. Pohjaksi sopii huokeahko perusbrandy, kuten vaikkapa eteläafrikkalainen KWV Cape Brandy VS, jota olen itse käyttänyt.

I have a pineapple – Tikiloikka 1 v!

Kyllä vain, Tikiloikan ensimmäinen julkaisu näki päivänvalon tasan vuosi sitten. Ensimmäisen vuoden aikana postauksia kertyi 53, eli keskimääräinen julkaisutahti on ollut jokseenkin tarkalleen yksi per viikko, mikä onkin tuntunut varsin sopivalta. Suurin piirtein samaan tahtiin jatkettaneen siis tästä eteenpäinkin, tosin näin kesälomalla aikaa liikenee harrastuksille enemmän, ja niinpä blogikin todennäköisesti päivittyy hieman tavallista useammin.

Blogin toisen ikävuoden aikana on luvassa ainakin yksi merkittävä muutos: vuodenvaihteen jälkeen minun olisi tarkoitus siirtyä pariksi vuodeksi Irlantiin tekemään kansainvälistä uraa, ei kylläkään tikibaarimestarina vaan siviiliammatissani tutkijana. Nähtäväksi jää, miten elämänmuutos vaikuttaa Tikiloikkaan, mutta sen verran ainakin uskaltanen ennustaa, että Irlannin panimoskeneen tutustumista on luvassa. Irlannin tikicocktailskene sitten – no, en tiedä, onko sellaista edes olemassa, mutta jos on, aion tehdä parhaani löytääkseni sen.

Ensimmäinen vuosipäivä ansaitsee tietysti kunniakseen oikein mojovan drinkin, ja sellainen löytyikin vanhasta kunnon Beachbum Berry Remixedistä:

Boo Loo
muutama pieni pala tuoretta ananasta
7½ cl ananasmehua
4½ cl limemehua
3¾ cl hunajavettä
2¼ cl tummaa jamaikalaista rommia
2¼ cl Lemon Hart 151 -rommia
4½ cl Demerara-rommia (esim. El Dorado)
4½ cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
4½ cl soodavettä

Koverra ananas ontoksi varoen rikkomasta sen kylkiä ja pohjaa. Leikkaa ananaksen hedelmälihasta muutama pala ja blendaa niitä mehujen ja hunajaveden kera kunnes ananas on nesteytynyt. Pane koverrettuun ananakseen runsaasti jäämurskaa ja kaada päälle blendattu seos, rommit ja sooda. Sekoita kunnes drinkki on hyvin jäähtynyt.

Jos tuntuu siltä, että jo pelkästä reseptin lukemisesta tulee hiprakkaan, niin eipä ihme: tämän rommipommin rinnalla jopa pelätty ja kunnioitettu Zombie jää täpärästi kakkoseksi. Erittäin suositeltavaa onkin joko kutsua rommille perso kaveri kylään tai skaalata reseptiä alaspäin; itse puolitin määrät, ja voin vakuuttaa, että potkua riittää kyllä niinkin. Reseptin alkuperästä Berryllä ei poikkeuksellisesti ole muuta kerrottavaa kuin että se on "noin vuodelta 1965", mutta nykyisin Boo Loon voi tilata ainakin Forbidden Island -tikibaarissa Alamedassa, Kaliforniassa.

Ananaksen kovertamiseen suosittelen edelleen Vacu Vin -ananasporaa. Ennen kuin poraat, merkitse poran kylkeen vaikkapa teipinpalasella, kuinka syvälle aiot mennä; on parempi jäädä selvästi vajaaksi kuin porata liian pitkälle, sillä voit aina tarvittaessa viimeistellä työn lusikalla. Koverretun ananaksen keskelle jäävän puumaisen osan voit pätkiä palasiksi kapeateräisellä sahalaitaisella veitsellä. Jos veistohommat eivät innosta, voit toki tehdä juoman myös esim. suureen aromilasiin Hurricanen tapaan.