Kuukauden kulaus: Tampereella tikittää

Mikä? Brewcats Tiki Lager. Sideshow Brewery / Laitilan Wirvoitusjuomatehdas. Alk. 4,6%, 45 EBU.
Missä? Sokos Herkku, kauppakeskus Valkea, Oulu.

Joskus laiskottaa eikä millään jaksaisi ryhtyä cocktailin tekoon, vaan eipä hätää: tikitunnelmiin pääsee halutessaan niinkin helposti kuin korkkaamalla olutpullon. Ensimmäisenä esimerkkinä tästä saa kunnian toimia tämä tamperelaisen Brewcatsin tekemä suodattamaton kuivahumaloitu vaalea pohjahiivaolut. Tahallisen kaksimielisellä "Tytötkin panee!" -iskulauseellaan ja muutenkin rempseällä asenteellaan huomiota herättänyt naiskolmikko toimii osana Sideshow Brewery -kiertolaispanimoa ja on tähän mennessä tuonut markkinoille kolme olutta, joista nyt syynissä oleva Tiki Lager on pantu Kukko-oluistaan parhaiten tunnetulla Laitilan Wirvoitusjuomatehtaalla.

Ns. keskioluen eli käytännössä miedon vaalean lagerin markkinoita hallitsevien suurten ja keskisuurten panimoiden katveessa Sideshow'n kaltaiset pienet käsityöläispanimot ovat suurelta osin profiloituneet vahvempiin oluisiin, suomalaisittain erikoisempiin oluttyyleihin sekä rohkeampaan mausteiden käyttöön. Niinpä onkin tavallaan virkistävää, että Brewcats on uskaltautunut tekemään tällaisen jokseenkin konstailemattoman ja ruokakauppavahvuisen kullankeltaisen lagerin. Mistään bulkkikeppanasta ei toki silti ole kyse, vaan humalointi on tyyliin nähden sangen ronski, ei kuitenkaan epämiellyttävässä määrin.

Oluesta löytyy mukavasti hiilihappoisaa raikkautta ja hiven tekijöiden lupaamaa sitruunaisuuttakin, mutta varsinainen tikifiilis jää kyllä etiketin tasolle, jos nyt ei lasketa sitä, että kyllähän tätä voi hyvinkin kuvitella juovansa vaikkapa kuuman kesäpäivän iltana merenrannalla auringonlaskua katsellessaan. Toisaalta kun olutta tosiaan ei ole maustettu millään eksoottisilla (tai vähemmänkään eksoottisilla) hedelmillä, ehkä siltä ei niiden makua pidä odottaakaan; toivottavasti saan joskus testipenkkiin myös samojen panijoiden mango-IPA:n. Jos kotimaisuusbonusta ei oteta huomioon, tämäntyylistä olutta hakiessani kääntyisin ehkä ennemmin tšekkipilsnerien puoleen. Ei hassumpi janonsammuttaja silti, kannattaa kokeilla jos eteen sattuu.

Spotlight: Passionhedelmä

Muista kuin sitrushedelmistä tikicocktaileissa taitaa kaikkein useimmin esiintyä passionhedelmä, ja hyvästä syystä: sen lisäksi, että se on itsessään erittäin hyvänmakuinen, se myös sopii hienosti yhteen kirpeiden sitrusmehujen kanssa. Ainakin omaan suuhuni se on juuri sopiva tuomaan kaikenlaisiin drinkkeihin trooppisen ja eksoottisen vivahteen, ei liian kotoisa muttei myöskään liian vieras. Toinen tällainen on kookospähkinä, mutta siinä missä kookosta jotkut vihaavat, veikkaanpa että passionhedelmän makua harva pitää epämiellyttävänä.

Ainakin Oulun kokoisessa kaupungissa passionhedelmiä on yleisesti saatavilla, eikä pienemmälläkään paikkakunnalla kannattane luopua toivosta. K-citymarketeista ja Prismoista niitä pitäisi löytyä helposti, K-supermarketeista ja isommista S-marketeistakin vähintään kohtalaisella todennäköisyydellä. Kilohintaa niillä on sen verran, ettei niitä tule popsittua välipalaksi samaan malliin kuin banaaneja, mutta drinkkitarpeiksi niitä raskii kyllä jokusen ostaa silloin tällöin. Kypsän passionhedelmän tunnistaa siitä, että se on ryppyinen joka puolelta; kaupan hyllystä löytyvät ovat usein raa'anpuoleisia, mutta ne kypsyvät kun niiden antaa olla huoneenlämmössä viikon tai pari.

Drinkkeihin passionhedelmä tulee usein siirapin muodossa. Beachbum Berry suosittelee tekemään passionsiirapin sekoittamalla tavalliseen sokerisiirappiin pakasteena myytävää passionhedelmän hedelmälihaa, mutta koska en ole moista tuotetta onnistunut kotikaupunkini kaupoista löytämään, olen tehnyt oman siirappini tuoreista hedelmistä tällä Stir and Strain -blogista löytämälläni reseptillä:

Passionhedelmäsiirappi
2½ dl sokeria
2½ dl vettä
runsas dl passionhedelmien sisusta
2 passionhedelmää

Lisää kattilaan sokeri, vesi ja koverrettujen hedelmien hedelmäliha ja siemenet. Kiehauta seos keskilämmöllä hämmennellen. Nosta kattila levyltä ja sekoita mukaan kahden erilleen jätetyn hedelmän sisukset. Peitä kannella ja anna seistä pari tuntia. Siivilöi ja pullota.

Kun valmiiseen siirappiin lisää vielä pari-kolme senttilitraa vodkaa, se säilyy jääkaapissa varsin hyvin – ja se on sitä paitsi niin herkullista, ettei yhtä satsia todennäköisesti saa kovin moneksi viikoksi edes riittämään. Siivilään jäänyttä makeaa passionhilloa ei kannata heittää pois, vaan senkin voi säilöä jääkaappiin ja syödä vaikkapa vaniljajäätelön kera. Luonnollisesti sen voi myös käyttää drinkkeihin; kokeile esimerkiksi korvata sillä sokerisiirappi Banana Daiquirissa, mikäli hampaissa ritisevät siemenhippuset eivät häiritse.

Uutta siirappia täytyy tietysti heti päästä kokeilemaan, ja siihen sopii oivallisesti Stir and Straininkin ehdottama Hurricane. Drinkki on peräisin Beachbum Berryn kotikaupungista New Orleansista, jossa sen kehitti 1940-luvulla entinen salakapakoitsija Pat O'Brien (tai joku hänen työntekijänsä). Arvostetummista juomista kuten viskistä oli sota-aikana pulaa, mutta rommista sen sijaan ylitarjontaa, jopa siinä määrin että viskiä saadakseen baarinpitäjien oli pakko ostaa samalla moninkertainen määrä rommia. Niinpä vaikka O'Brienin paikka ei varsinainen tikibaari ollutkaan, hän alkoi tarjoilla tätä hyvinkin tikihenkistä sekoitusta päästäkseen eroon kaikesta siitä rommista:

Hurricane
6 cl sitruunamehua
6 cl passionhedelmäsiirappia
12 cl tummaa jamaikalaista rommia (esim. Myers's)

Kaada kaikki ainekset shakeriin ja lisää runsaasti jäämurskaa. Ravista ja kaada siivilöimättä hurricane-lasiin. Lisää vielä jäätä niin että lasi tulee täyteen. Tuunausvinkki: Lisää 6 cl vadelmasosetta, tee drinkki muuten samalla tavoin.

Hurricane-lasi on suurikokoinen (6 dl tai enemmänkin) jalallinen lasi, joka muistuttaa muodoltaan myrskylyhtyä, mistä juoma kaiketi saikin nimensä. Koska en sellaisia omista, ja koska reilu desi rommia on aikamoinen tujaus yhdellä kertaa juotavaksi, puolitin määrät ja käytin lasina vajaan neljän desilitran vetoista aromilasia. Puolikkaaseenkin drinkkiin menee jäitä ihan reippaasti: käytin ravistamiseen kokonaisen Eskimo-pussillisen ja lisäsin vielä lasiin puoli pussillista. Pat O'Brien's on muuten edelleen toiminnassa New Orleansissa, sekä nykyisin myös Orlandossa ja San Antoniossa; luotettu matkaoppaamme Berry suosittelee erityisesti New Orleansin patiobaaria, mutta kehottaa tilaamaan ennemmin oluen kuin Hurricanen, joka ei kuulemma ole enää entisensä.

Ajoittain tikicocktailien resepteissä kysytään passionsiirapin sijaan passionmehua tai -sosetta. Näihin tilanteisiin en ole vielä tyydyttävää ratkaisua löytänyt: valmiiden tuotteiden metsästäminen kaupoista ei ole toistaiseksi tuottanut tulosta, ja toisin kuin siirapin, näiden tekeminen itse tuoreista hedelmistä ei tunnu oikein mielekkäältä ajatukselta. Passionmehua olen joskus yrittänyt approksimoida laimentamalla vedellä passionsiirappia kuten mehutiivistettä – tiedä häntä, kuinka lähellä oikeaa asiaa lopputulos on ollut, mutta luultavasti ainakin lähempänä kuin ruokakauppojen trooppiset mehut, joissa passionhedelmää on ehkä prosentti tai pari. Voi olla, että tässäkin asiassa vastaus löytyy verkosta; pikaisella haulla esimerkiksi Amazonista löytyy yhtä sun toista mahdollisesti käyttökelpoista, joskaan kaikki myyjät eivät tietenkään toimita tuotteita Suomeen. Palaan ehkä asiaan, kunhan olen paremmin perehtynyt siihen, mitä on tarjolla ja mihin hintaan. Sitä odotellessa vinkit ovat toki tervetulleita!

Huh hah hei! Johdatus rommeihin

Rommin alkukoti on eurooppalaisten siirtomaavaltojen Karibian saarille sekä Keski- ja Etelä-Amerikkaan perustamilla sokeriplantaaseilla. Sokerinjalostuksen sivutuotteena syntyy siirappimaista ja edelleen huomattavan sokeripitoista melassia, jonka sokerit lienevät alun perin käyneet alkoholiksi villihiivojen vaikutuksesta. Tislaamalla näin syntynyt alkoholipitoinen neste saatiin rommia. Edelleen useimmat rommit tehdään sokeriteollisuuden sivutuotteista, mutta myös sokeriruo'osta puristettua mehua käytetään; tästä lisää hieman jäljempänä.

Onko värillä väliä?

Sokeriruo'on korjuuta Intiassa. (Lähde: pixabay.)

Rommi, kuten muutkin väkevät alkoholijuomat, on välittömästi tislauksen jälkeen kirkasta ja saa mahdollisen värinsä kypsytyksen aikana puusta, tyypillisesti tammitynnyreistä. Rommeihin saatetaan tosin myös lisätä väriä sokerikulöörillä, joten tummanruskea väri ei ole sinällään mikään tae korkeasta iästä. Sama pätee toiseenkin suuntaan, eli rommi ei välttämättä ole nuori vaikka se olisi vaaleahko tai täysin kirkaskin, ja aivan raakoihin tisleisiin tuskin kannattaa koskeakaan. Mitään yleistä standardia rommin iän tai kypsyyden ilmoittamiseen ei ole: jotkut tuottajat käyttävät tasokkaampien rommiensa etiketeissä viskeistä tuttuja age statement -lukuja, jotkut vanhuuteen viittaavia sanoja kuten añejo tai vieux, ja jotkut aivan geneerisiä laatuun viittaavia sanoja kuten premium tai reserve.

Suomessa esimerkiksi Alko jaottelee valikoimansa rommit yksinkertaisesti vaaleisiin ja tummiin. Monissa drinkkiohjeissa haetaan näiden ääripäiden väliin osuvia rommeja, joista käytetään englanniksi yleensä adjektiivia gold tai amber. Vakiintuneen suomenkielisen termin puutteessa kutsun tällaisia rommeja puolitummiksi – kömpelöhkö termi, myönnettäköön, muttei mielestäni sen kömpelömpi kuin "kultainen" tai "meripihkainen", ja ainakaan tällä tavalla kenenkään ei tarvitse turvautua oikeansorttisen rommin valinnassa Tikkurilan värikarttaan.

Leikattua venezuelalaista sokeriruokoa.
(Lähde: Flickr, kuvaaja: Rufino Uribe.
Julkaistu lisenssillä CC BY-SA 2.0.)

Rommien rotuerottelu ei suinkaan pääty tähän, vaan yleensä tikiresepteissä kehotetaan käyttämään nimenomaan jostain tietystä maasta kotoisin olevaa rommia, joskus jopa aivan tiettyä merkkiä. Tälle on syynsä:  Karibian espanjalaisella, englantilaisella ja ranskalaisella kielialueella on kullakin oma rommityylinsä, ja jonkin verran tyylieroja on myös kielialueiden sisällä. Ei siis ole aivan yksi lysti, mitä rommia milloinkin käyttää, ja rommien vaihtelevasta luonteesta johtuen samaan drinkkiin voi hyvin tulla kahta tai kolmea, joskus neljääkin erilaista rommia, joista jokainen tuo makuun oman ulottuvuutensa. Alla esittelen rommityyppejä, joita tikidrinkkejä miksailevan kannattaa baarikaappiinsa varata.

Useimmin tarvittavat rommit

Puertoricolaiset rommit: Näihin törmää drinkkiohjeissa kaikkein useimmin, otaksuttavasti koska ne ovat rommeiksi suhteellisen neutraalin makuisia ja sopivat siten monenlaisten sekoitusten pohjaksi. Tunnetuin merkki on epäilemättä Bacardi, jota varmaan löytyy jokaisen peräkylänkin Alkosta, mutta ennemmin kannattaa satsata samantyylisiin mutta maukkaampiin kuubalaisiin rommeihin. Alko myy vaaleaa kolmevuotiasta Havana Clubia, mutta puolitumma Añejo Especial on harmi kyllä valikoimasta poistunut. 7-vuotias HC on jo hivenen tyyriinpuoleinen cocktaileihin roiskittavaksi, mutta mikäli hinta ei ole este, siitä vain. Arvostelujen perusteella hyvältä vaikuttaa myös venezuelalainen Diplomático Reserva, joka on litrahinnaltaan hieman huokeampi, vaikka sitä myydäänkin vain 0,35 litran pullossa. Verkkokaupassa asioivan kannattaa harkita hinta-laatusuhteeltaan oivallisia nicaragualaisia Flor de Caña -rommeja.

Jamaikalaiset rommit: Toiseksi yleisin rommityyli tikidrinkeissä, näissä maistuu jo selvemmin raaka-aineena käytetty melassi. Alko tarjoaa tässä kategoriassa toista globaalia brändiä Captain Morgania, mutta jos verkosta tilaaminen on vaihtoehto, Myers's on suositeltavampi tumma perusjamaikalainen. Jos rahasta ei ole puutetta, 12-vuotias Appleton Estate Extra sopii hifistelyyn ja on erittäin juotavaa sellaisenaankin. Myös Appleton on aikanaan Alkon valikoimassa ollut mutta sittemmin poistunut, kuten myös jamaikalaisista, trinidadilaisista ja guyanalaisista tisleistä sekoitettu Huracán, jota olen ajoittain käyttänyt puhtaan jamaikalaisen korvikkeena. (Muistattehan, mitä sanoin Alkon valikoiman turhauttavuudesta?) Tilausvalikoiman bermudalainen Gosling's Black Seal saattaa toimia jamaikalaisen sijaan ainakin joissakin drinkeissä, mutta omakohtaista kokemusta minulla ei siitä ole. Puolitummia jamaikalaisia Alkossa ei ole tarjolla laisinkaan, verkkokaupoista kannattaa etsiä esimerkiksi Appleton Estaten Special Goldia tai V/X:ää.

Demerara-rommit: Peräisin Guyanan keskiosista Atlantin valtamereen virtaavan Demerara-joen alueelta, josta myös demerara-ruokosokeri on alkujaan kotoisin. Guyana sijaitsee Etelä-Amerikan mantereella, mutta se lasketaan kuuluvaksi englanninkieliseen Karibiaan – se on itse asiassa ainoa Etelä-Amerikan valtio, jossa englanti on virallisena kielenä. Guyanalaiset rommit muistuttavatkin tyyliltään jamaikalaisia, mutta ne ovat vielä voimakkaampia, usein savuisiksi luonnehdittuja. Alko myy Demerara Distillersin 12-vuotiasta El Doradoa, joka onkin hyvä vaihtoehto; toinen tunnettu merkki on Lemon Hart. Erityismaininnan ansaitsee 75,5-prosenttinen Lemon Hart 151, joka esiintyy usein erityisesti tikin kultakauden resepteissä. Edistyneempien tikiharrastajien keskuudessa vallitseva konsensus tuntuu olevan, että kunnollista korviketta LH151:lle ei kerta kaikkiaan ole, ja sen ajoittain heikko saatavuus on tehnyt siitä varsinaisen Graalin maljan. Verkkokaupoista tätäkin voi silti löytää, joskin kaikkein vannoutuneimmat tikifanaatikot saattavat olla sitä mieltä, ettei sen nykyinen inkarnaatio vedä vertoja alkuperäiselle.

Barbadoslaisen Mount Gay Distilleryn
tislauspannu 1700-luvulta.
(Lähde: Wikimedia Commons,
kuvaaja: Captmondo. Julkaistu
lisenssillä CC BY-SA 3.0.)

Harvemmin tarvittavat rommit

Barbadoslaiset rommit: Barbados pitää itseään saarena, jolla rommi keksittiin – kuinka oikeutetusti, sitä en lähde arvioimaan, mutta hyviä rommeja siellä joka tapauksessa tehdään. Tikicocktaileissa käytettäviä puolitummia barbadoslaisia Alkossa on tarjolla peräti kaksi, Mount Gay Eclipse ja Plantation Barbados Grande Reserve, kelpo vaihtoehtoja molemmat. Beachbum Berryn suosittelemia Cockspur- ja Doorly's-merkkejä myydään verkkokaupoissa. Karibian englantilaisen kielialueen tuotteina barbadoslaiset ovat teoriassa Alkon tarjonnasta lähin vastine puolitummalle jamaikalaiselle, mutta erot ovat silti havaittavia; itse käyttämistäni rommeista Plantation Barbados on maultaan selvästi pehmeämpi ja makeampi kuin Appleton V/X.

Martiniquelaiset rommit: Martiniquen saari on Ranskan merentakainen alue ja kuuluu siten ranskankieliseen Karibiaan, jossa rommin raaka-aineena käytetään usein melassin asemesta sokeriruokomehua. Ranskankielinen nimitys tällaisille rommeille on rhum agricole, "maatalousrommi", kun taas melassista tai muista teollisuuden sivutuotteista tehdyt rommit ovat rhum industriel. Caipirinhasta tuttu brasilialainen cachaça, jonka olen jo aiemmin ohimennen maininnut, tehdään myös sokeriruokomehusta, ja se on siten periaatteessa agricole-rommi, vaikkei sitä sellaiseksi olekaan tapana nimittää.

Martiniquelaisia rommeja, tai agricole-rommeja ylipäätään, ei Alkon valikoimasta löydy. Saint James Heritage on perinteisen martiniquelaisen rommitalon tuote, mutta se on sekoitettu kuuden Karibian saaren rommeista eikä siten sovi luontevasti oikein mihinkään kategoriaan, joskin makunsa puolesta se voisi kenties toimia korvikkeena puolitummalle jamaikalaiselle rommille barbadoslaisia paremmin. Verkkokaupoista kannattaa hakea esimerkiksi Saint Jamesin vanhoja agricoleja tai Clement VSOP:tä, joista tosin saa varautua kärsimään hyvinkin VSOP-konjakin hinnan verran. Martiniquelaista rommia kuitenkin tarvitaan verrattain harvoin, ehkäpä agricole-rommien omintakeisen luonteen vuoksi, joten uutta pulloa ei heti tarvitse olla hankkimassa. Laadukas agricole on sitä paitsi tärkeä komponentti autenttisessa Mai Taissa, joten tässä kohtaa pihistely ei kannata.

Vaikka karibialaiset rommit ovatkin tunnetuimpia, rommia tuotetaan nykyisin joka puolella maailmaa – jopa Ahvenanmaalla, jossa hedelmäviineistään, likööreistään ja Apelbrand-omenabrandystään (aiemmin Ålvados) tunnettu Tjudön viinitila tekee leikkisästi Kobba Libreksi nimettyä rommia sokerijuurikasmelassista. Kobbaa voi ostaa Alkon tilausvalikoimasta, mutta valitettavasti myyntierä on 12 puolen litran pulloa, joille tulee hintaa kuusi ja puoli sataa euroa, joten ihan pelkästä uteliaisuudesta sitä ei raski tilata. Jos joku lukijoista on tätä erikoisuutta päässyt maistamaan, kommentit ovat tervetulleita!

Ostoksille!

Ensimmäinen ongelma, johon omaa kotitikibaaria perustava Suomessa todennäköisesti törmää, on raaka-aineiden hankinta. Tämä koskee myös joitakin alkoholittomia aineksia, mutta erityisesti väkeviä alkoholijuomia, joiden suhteen olemme perinteisesti olleet kansallisen monopolimme armoilla. Tässä tekstissä käyn läpi tavalliselle suomalaiselle tarjolla olevia mahdollisuuksia baarikaappinsa täyttämiseen.

Alko

Useimmissa tarpeissani Alko on palvellut minua hyvin, mutta tikijuomien aineksia metsästävälle Alkon valikoima on omiaan aiheuttamaan turhautumista. Erityistä päänvaivaa tuottavat rommit, joita hyvin varustettuun tikibaariin kuuluu helposti kymmenkunta erilaista, mutta myös useita tärkeitä liköörejä on turha Alkon hyllyistä etsiä, puhumattakaan cocktailsiirapeista, joita on tarjolla vain paria eri sorttia. Alkon kautta on tosin mahdollista ostaa erikoistilauksena tuotteita myös valikoiman ulkopuolelta, mutta tilausehdot eivät ole erityisen houkuttelevat: tilauksen käsittely kestää vähintään kuukauden, kutakin tuotemerkkiä on tilattava kerralla vähintään laatikollinen ja toimituskuluja peritään 40 euroa per tuotemerkki. Nähtäväksi jää, miten Alkon loppuvuodesta avautuvaksi kaavailtu verkkokauppa muuttaa asioita.

Rommia on siinä monenlaista, mutta mistä niitä saa?

Ulkomailta hakeminen

Niin, se (surullisen)kuuluisa Viron viinaralli. Toisesta EU-jäsenmaasta saa Suomeen tuoda alkoholijuomia vapaasti omaan käyttöön, mutta käytännön rajoituksia asettaa tietenkin se, millä kulkupelillä matkustaa. Lentomatkailijana ei kovin suuria lasteja pysty tuomaan, mutta onnistuneet täsmäostokset ovat toki silloinkin mahdollisia, joten kannattaa pitää yllä vaikkapa puhelimen muistikirjassa ajantasaista puutelistaa.

Verkkokaupat

Verkosta tilaaminen on ilman muuta kätevin vaihtoehto, joskin lain näkökulmasta jossain määrin harmaata aluetta. Toisin kuin matkustajatuonnissa, verkon kautta tilatuista alkoholijuomista täytyy suorittaa valmisteverot Suomeen; Tullin ohjeiden mukaan etämyynnissä verovelvollinen on myyjä, etäostossa puolestaan ostaja. Se, onko kyse etämyynnistä vai -ostosta, riippuu puolestaan siitä, järjestääkö tuotteiden kuljetuksen myyjä vai ostaja. Etäostoon liittyvä byrokratia on tehty ostajalle sen verran hankalaksi, että siihen tuskin monikaan ryhtyy, jos vaihtoehtona on etämyyjältä ostaminen.

Jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, Valviran ohjeen mukaan nimenomaan ostajan on huolehdittava juomien kuljetuksesta Suomeen, koska muutoin myyjäyrityksen toiminta rinnastuu alkoholin myyntiin Suomen maaperällä ja rikkoo siten Suomen alkoholilakia. Verkkokeskusteluissa Valviran kanta usein kiistetään viittaamalla EU-tuomioistuimen ratkaisuun ns. Rosengren-tapauksessa, joka ei kuitenkaan koskenut yrityksen oikeutta alkoholin etämyyntiin vaan yksityishenkilöiden oikeutta alkoholin maahantuontiin, joten ratkaisun merkitystä on ehkä ylitulkittu. Tuomioistuimen viime vuonna antama päätös koskien Helsingin käräjäoikeuden Alkotaxi-jutussa langettamaa tuomiota piti etämyynnin kieltoa lähtökohtaisesti tavaroiden vapaan liikkuvuuden vastaisena, mutta mahdollisesti hyväksyttävänä tietyin ehdoin, joiden täyttyminen Suomen tapauksessa jätettiin Helsingin hovioikeuden harkittavaksi. Odotettavissa tuskin on, että hovioikeus lähtisi haastamaan kansallista alkoholipolitiikkaa kumoamalla käräjäoikeuden tuomion.

Se, miten nämä lakikommervenkit lopulta vaikuttavat ostajan elämään, on sitten vielä oma lukunsa. Tullin tiedetään lisänneen alkoholilähetyksiin kirjeitä, joissa yleisluontoisesti muistutetaan, että alkoholin verkkokaupassa valmisteverot on maksettava, mutta sen kummempaa juridista merkitystä näillä ei ole. Lähetysten takavarikointi on ainakin periaatteessa yksi keino puuttua laittomaksi epäiltyyn kauppaan, mutta tiedossani ei ole, onko siihen todella ryhdytty. Sitäkään en tiedä, miten Tullin aikeet periä veroja Suomeen alkoholia etämyyneiltä yrityksiltä ovat toteutuneet, enkä sitä, onko näiden yritysten mahdollista joutua oikeudelliseen vastuuseen Suomen alkoholilain rikkomisesta. Entä syyllistyykö ostaja jonkin sortin laittomuuteen asioidessaan alkoholin etämyyjän kanssa? Epäselvyyksiä piisaa. Jotkin verkkokaupat ainakin väittävät hoitavansa niin kuljetuksen kuin verotusasiatkin pilkulleen niin kuin Suomen viranomaiset vaativat, mutta näissä olosuhteissa katson viisaimmaksi olla nimeämättä mitään tiettyjä kauppoja. Suosituksia kaipaavat löytävät niitä kyllä netistä varsin helposti.

Itse tekeminen

Tämä on sitten ehdottomasti hauskin vaihtoehto – jos siis tykkää puuhastella keittiössä, ja miksipä ei tykkäisi, jos kerran cocktailien miksailu kiinnostaa. Etenkin makusiirappeja voi ja kannattaa värkkäillä itse, monesti oikeanlaisia ei kaupasta edes saa ja kotitekoisilla aineksilla on hyvä tehdä vaikutus vieraisiin. Myös joitakin liköörejä voi varsin helposti (ja laillisesti) valmistaa kotioloissa. Cocktailreseptien ohella aion jakaa blogissa ohjeita myös näiden tekemiseen.

Daiquiri: tikin pyhä kolminaisuus

Ensimmäisen drinkin aika! Aluksi kuitenkin hieman pohjia. (See what I did there?) Kuten aiemmin mainitsin, monilla on ehkä tikicocktaileista sellainen mielikuva, että ne ovat kammottavan imeliä, mutta tämä johtuu yksinomaan siitä, että tikin kultakauden hiivuttua trooppisten drinkkien laatuun ei enää viitsitty panostaa silloin harvoin, kun joku vielä erehtyi sellaisen tilaamaan. Hyvässä tikidrinkissä makeus on tasapainossa happamuuden kanssa, ja lähes aina drinkkien perustana onkin kolmen ainesosan harmonia: rommin, sokerin (yleensä siirapin muodossa) ja limemehun (tai sitruunamehun). Pelkästään nämä kolme raaka-ainetta yhdistämällä saadaan Daiquiri.

Kuubalaisesta Daiquirín kylästä nimensä saanut drinkki ei ole varsinainen tikicocktail, mutta sitä voidaan pitää eräänlaisena tikikaavan äärimmilleen vietynä pelkistyksenä. Samantyyppisiä sekoituksia ovat ranskankielisellä Karibialla suosittu Ti' Punch sekä Jamaikalta lähtöisin oleva Planter's Punch, joka tosin on kehittynyt sangen kauas alkuperäisestä muodostaan. Samaan joukkoon voidaan lukea myös brasilialainen Caipirinha, jossa käytettävää cachaça-sokeriruokoviinaa voidaan pitää rommin alalajina – tästä lisää joskus myöhemmin. Valitsin juuri Daiquirin paitsi siksi, että se on itsessään kansainvälinen klassikko, myös siksi, että siihen perustuu yksi suosikkitikidrinkeistäni, jota on myös itse helppo muunnella.

Limemehusta on syytä todeta, että se tulisi aina puristaa itse; valmiilla mehulla fuskaaminen ei kannata, vaikka kiusaus siihen voikin olla kova, jos on tekemässä drinkkejä isommalle vierasjoukolle. Sama koskee sitruunamehua. Nyrkkisääntönä yhdestä limestä tulee mehua kolme-neljä senttilitraa, yhdestä sitruunasta tuplasti sen verran, mutta määrä tietenkin vaihtelee hedelmän koon ja mehukkuuden mukaan. Muita mehuja voi hyvin ostaa valmiina, mutta laatuun kannattaa niissäkin panostaa, vaikka arkiaamiaispöydässä joisikin tyytyväisenä Pirkkaa. Esimerkiksi Tropicana-merkkiset appelsiini- ja greippimehut ovat hyviä.

No nyt sitten viimein se resepti. International Bartenders Associationin (IBA) virallisen ohjeen mukaan sokeri tulee juomaan siirapin muodossa, mutta luottakaamme tässäkin asiassa Beachbum Berryyn, jonka mukaan kiinteä sokeri toimii Daiquirissa paremmin. Siispä näin:

Daiquiri
2 tl valkoista (ruoko)sokeria
2¼ cl limemehua
6 cl vaaleaa kuubalaista rommia

Kaada shakeriin sokeri ja limemehu, sekoita kunnes sokeri on liuennut. Lisää rommi. Täytä shaker jäillä ja ravista. Siivilöi cocktaillasiin.

Rommiksi soveltuu hyvin Havana Club Añejo 3 Años, jota saa Alkosta. Jos limemehun määrä näyttää hankalalta, syynä on se, että amerikkalaisissa lähteissä nestemäärän perusyksikkö on unssi, tai tarkkaan ottaen fluid ounce (fl oz). Onnekkaasti yksi unssi on niin lähellä kolmea senttilitraa, ettei erotuksella ole käytännön merkitystä, mutta puolikkaiden saati neljännesunssien mittaaminen tarkasti täälläpäin tavallisimmin käytetyillä kahden ja neljän senttilitran jiggereillä vaatii jo melkoisen vakaata kättä ja hyvää arviointikykyä. Itse tyydyn yleensä jiggereihin ja silmämääräiseen tarkkuuteen, mutta vähemmän suurpiirteiset voivat toki turvautua keittiömittoihin: ruokalusikka on suoraan puoli unssia eli 15 ml, joten Daiquirin vaatima ¾ fl oz = 1½ rkl. Jos tämäkään tarkkuus ei tunnu riittävältä, apuna voi käyttää myös teelusikkaa (5 ml) tai jopa maustemittaa (1 ml), mutta onko tällaiseen tarkkuuteen pyrkiminen enää mielekästä, sen päättäköön kukin itse omalla kohdallaan.

Daiquiri-teemasta tunnetaan lukemattomia muunnelmia; esimerkiksi Ernest Hemingwayn Kuuban-vuosinaan ahnaasti nauttima Papa Doble sisältää rommin ja limen ohella greippimehua ja maraschino-kirsikkalikööriä. Tämä floridalaisen Mai-Kai-ravintolan tarjoilema tikivariantti puolestaan on eräänlainen rommilla terästetty lyhyt banaanismoothie:

Banana Daiquiri

1½ cl limemehua

1½ cl sokerisiirappia

4½ cl puolitummaa puertoricolaista rommia

puolikas banaani viipaloituna

n. 1,2 dl jäämurskaa

Lisää kaikki ainekset blenderiin ja aja aivan tasaiseksi, vähintään 30 sekuntia suurella nopeudella. Kaada siivilöimättä cocktaillasiin.

"Banaanitaikuri" sopii erinomaisesti vaikkapa jälkiruokacocktailiksi – se on maultaan pehmeä ja täyteläinen, valmistuu näppärästi kerralla koko porukalle ja on yksinkertaisuudestaan huolimatta vieläpä varsin näyttäväkin. Reseptin isä on Mariano Licudine, joka monien tiki-bartenderien tavoin oli Filippiineiltä kotoisin, syntynyt Manilassa vuonna 1907 (joka sattumoisin on myös Donn Beachin syntymävuosi). Mariano työskenteli baarin kakkosmiehenä Chicagon Don the Beachcomberissa, kunnes Mai-Kain perustajaveljekset Bob ja Jack Thornton palkkasivat hänet ravintolaansa ykkösbaarimestariksi, mitä vakanssia hän sitten hoitikin eläkkeelle jäämiseensä saakka. Marianon myötä Mai-Kai sai tukun Don the Beachcomberin drinkkireseptejä, mutta Mariano keksi myös lukuisia omia drinkkejään, ja näemmekin varmasti poimintoja hänen reseptivihostaan jatkossakin.

Puertoricolaisen rommin voi Banana Daiquirissa (ja muissakin drinkeissä) hyvin korvata samantyylisellä kuubalaisella rommilla kuten Havana Club Añejo Especialilla, joka kuitenkin on valitettavasti Alkon valikoimasta poistunut. Alkon tarjonnasta tilausvalikoiman Bacardi 8 Años on tiettävästi hyvä, mutta myös jonkin verran hintavampi. Vaaleakin rommi toiminee, mutta juomasta ei silloin tule aivan yhtä maukas. Kirjoitan joskus lähiaikoina laajemmin eri rommityypeistä, tiettyjen rommien korvaamisesta toisilla samankaltaisilla, hyväksi havaituista merkeistä sekä siitä, mistä niitä voi ostaa.

Sokerisiirappia (simple syrup) puolestaan on todella helppoa tehdä itse: pane kattilaan tilavuussuhteessa 1:1 sokeria ja vettä, hämmennä miedolla lämmöllä kunnes sokeri on kokonaan liuennut, anna jäähtyä ja pullota. Modo-merkkistä sokerisiirappia saa mm. Alkosta, mutta oikeastaan ainoa syy ostaa sitä on sen parempi säilyvyys, omatekoinen nimittäin alkaa jääkaapissa säilytettynäkin ilman säilöntäaineita ennen pitkää homehtua. Jos siirappi ei ole kovin ahkerassa käytössä, sen elinikää voi pidentää lisäämällä siihen hieman vodkaa tai jotain muuta neutraalin makuista alkoholia. Sama pätee muihinkin kotitekoisiin siirappeihin.

Kuten perus-Daiquiria, myös Banana Daiquiria voi muunnella loputtomiin. Banaanin sijaan tai ohella juomaan voi käyttää jotain muuta hedelmää, vaikkapa mangoa tai kotoisammin mansikkaa. Lisää vaihtelua saa korvaamalla sokerisiirapin makusiirapilla, ja erilaisia rommeja voi myös kokeilla. Uuden ulottuvuuden makuun ja uusia muuntelumahdollisuuksia saa lisäämällä tilkan likööriä. Kerro oma suosikkiversiosi kommentissa!

Jäätävä postaus

Ennen ensimmäisen drinkkiohjeen esittelyä ajattelin vielä paneutua miltei kaikkien cocktailien peruskomponenttiin, joka vaikuttaa lopputulokseen ehkä enemmän kuin äkkiseltään luulisi: jäihin. Perinteisestihän jäiden tehtävänä on juoman jäähdyttäminen sekä kylmänä pitäminen (mikäli juoma tarjoillaan jäiden kera). Tällöin olennaista on lähinnä se, että jääpaloja on riittävän runsaasti, jotteivät ne ala sulaa liian nopeasti ja laimenna drinkkiä. Tärkeää on myös, että aineksia ravistetaan jäiden kera tarpeeksi pitkään; nyrkkisääntönä silloin on hyvä hetki lopettaa, kun kädet alkavat paleltua.

Tikidrinkit tehdään usein ravistamisen tai sekoittamisen sijaan blendaamalla, jolloin osa jäistä nesteytyy muiden ainesten sekaan ja vaikuttaa siten huomattavasti drinkin makuun ja vahvuuteen. Tällöin on syytä kiinnittää huomiota siihen, paljonko jäitä reseptissä kehotetaan käyttämään, sekä siihen, kuinka pitkään drinkkiä kehotetaan blendaamaan: näistä kahdesta riippuu, kuinka paljon jäätä muuttuu vedeksi ja kuinka paljon jää kiinteään muotoon pitämään drinkkiä kylmänä. Ainakin uutta reseptiä kokeillessa kannattaa aluksi noudattaa sitä tarkalleen, koska se, millaiseksi drinkin kehittäjä on sen tarkoittanut, on luultavasti hyvä lähtökohta – ohjetta voi toki sen jälkeen muokata oman makunsa mukaiseksi.

Oma lukunsa on sitten se, millaisessa muodossa jäät ovat. Jääpalat ovat kaikille tuttuja, mutta blendattavissa drinkeissä käytetään tavallisesti hienojakoisempaa jäämurskaa, jonka tekeminen kotioloissa voi yllättäen olla pienoinen ongelma. Cocktailkäyttöön soveltuvissa blendereissä on kyllä usein jäänmurskausohjelma, mutta ainakin omalla Wilfallani lopputulos on melko epätasainen ja muistuttaa suureksi osaksi lähinnä suojalunta. Blenderistä on tietysti tarpeen irrota sen verran tehoja, ettei jäistä ole sille vastukseksi, vaikkei sitä jäämurskan tekemiseen käyttäisikään. Erillisistä jäänmurskaimista minulla ei ole kokemusta, enkä sellaista oikeastaan keittiööni edes halua, koska suhtaudun hieman nihkeästi laitteisiin, joiden käyttötarkoitus on niin rajoittunut.

Jääpalojen murskaamista käsipelillä tuskin kannattaa edes mainita vakavasti otettavana vaihtoehtona. Onnekseni löysin Eskimo-jäämurskapussit, jotka toimivat kuten perinteiset jääpalapussit, mutta tekevät pienempiä jäitä. Toisin kuin jääpalapusseja, niitä ei myydä ihan joka ruokakaupassa, joten silloin kun niitä sattuu löytämään, kannattaa ostaa saman tien useampi pakkaus. Jäitä kannattaa myös tehdä pakastimeen kerralla reilu satsi, etenkin jos odotettavissa on vieraita: tyypillisesti yksi pussillinen riittää kahteen drinkkiin.

Löyhästi jäihin liittyen tähän loppuun vielä pikku niksi: Cobbler-tyyppinen shaker, jollainen mm. Alkon myymään cocktailtarvikesettiin kuuluu ja jollaisen itsekin omistan, saattaa jäähtyessään joskus jumittua hyvinkin tiukasti kiinni. Hillopurkkien avaamiseen käytettävät kumilaput molemmissa käsissä auttavat,

Cobbler- eli kolmiosainen shaker,
sekä esineitä, joilla sen saa auki.

mutta jos niilläkään shakerin kannen irrottaminen ei ota onnistuakseen, lisäapuna voi käyttää vaikkapa baarilusikkaa, jollainen Alkon setistä myös löytyy. Lusikka tuetaan tiskipöytää vasten (mahdollisten roiskevahinkojen minimoimiseksi), ja toisella kädellä nakutellaan shakeria lusikkaa vasten siten, että lusikan kärki osuu suorassa kulmassa kansiosan reunaan. Muutamalla napakalla kopautuksella kannen pitäisi löystyä.

Mikä tiki?

Moai-patsaita. (Lähde: pixabay.)

Tikikulttuurista käytetään englanniksi joskus myös nimitystä Polynesian pop, joka kiteyttääkin varsin hyvin sen, mistä ilmiössä on kyse: länsimaisesta populaarikulttuurista, joka ammentaa tärkeimmän inspiraationsa polynesialaisesta alkuperäiskulttuurista. Polynesialaisten kansojen, etenkin Uuden-Seelannin maorien, mytologiassa Tiki on keskeinen hahmo ihmisen luomiseen liittyvissä myyteissä, eräänlainen Aatami mutta mahdollisesti itsekin osin jumalallinen. Yleisnimenä tiki viittaa ihmishahmoisiin uskonnollisiin veistoksiin, joiden kaltaisia esiintyy monissa polynesialaisissa kulttuureissa; tunnetuin esimerkki tyylistä lienevät Rapa Nuin eli Pääsiäissaaren moai-kivipatsaat.

Tiki popkulttuurina perustuu vahvasti romantisoituun ideaan huolettomasta ja nautinnontäyteisestä elämästä eteläisen Tyynenmeren paratiisisaarilla. Ilmiö on sikäli erikoinen, että sen polkaisi käyntiin käytännössä yksi mies, ristimänimeltään Ernest Raymond Beaumont Gantt. Gantt reissaili nuorukaisena niin Karibialla kuin Tyynellämerelläkin ja asettui sen jälkeen Kaliforniaan, jossa hän kieltolain kumoamisen jälkeen avasi Don the Beachcomber -ravintolansa Los Angelesin Hollywoodissa. Don the Beachcomber on myös se lempinimi, jolla Gantt tultiin paremmin tuntemaan, ja lopulta hän vaihtoi virallisestikin nimekseen Donn Beach.

Don the Beachcomber oli se alkuperäinen, maailman ensimmäinen tikibaari, jossa yhdistyivät Ganttin matkoillaan keräämät vaikutteet: rommicocktailit Karibialta, visuaalinen ilme Tyyneltämereltä. Ravintolaan palkattu kiinalainen keittiömestari teki kantonilaisia ruokia, joille annettiin polynesialaiselta kalskahtavat nimet, ja voittoisa yhdistelmä oli valmis. Myöhemminkään tikiravintolat eivät ole olleet ylen pikkutarkkoja sen suhteen, mistä ovat eksotiikkansa hakeneet, vaan Kaakkois-Aasia on kelvannut siinä missä Oseaniakin, ja niiden sisustuksessa ovat menneet iloisesti sekaisin erilaiset meri-, saari-, viidakko- ja etniset teemat, tikityylisiä veistoksia unohtamatta. Myös tikikokkien varta vasten kehittelemät "polynesialaiset" ruokalajit ovat olleet samaa romanttista fiktiota kuin tikikulttuuri muutenkin.

Tikiveistos Tiki-Ti-ravintolan seinällä.
(Lähde: Flickr, kuvaaja: Sam Howzit.
Julkaistu lisenssillä CC BY 2.0.)

Ganttin paikka oli siis joka tapauksessa välitön hitti, ja lisäksi aikamoinen julkkismagneetti, jossa viihtyivät mm. Howard Hughes, Marlene Dietrich ja Charlie Chaplin. Jäljittelijöitä ilmaantuikin pian, mutta varsinainen tikibuumi alkoi vasta toisen maailmansodan jälkeen, arvatenkin useiden syiden yhteisvaikutuksesta. Siinä missä ennen sotaa Tyynenmeren saaret olivat olleet amerikkalaisille enimmäkseen saavuttamatonta unelmaa, Pearl Harborin taistelusta alkaneen Tyynenmeren sodan seurauksena maassa oli nyt satojatuhansia ihmisiä, jotka olivat niillä todella käyneet – eivät toki kovinkaan romanttisissa merkeissä, mutta silti. Toisaalta sodan rasitusten ja kauhujen jälkeen tikibaarien tarjoamalle eskapismille lienee ollut kysyntääkin, vaikkeivät taistelut Pohjois-Amerikan mantereelle yltäneetkään. Tyynellämerellä laivastoupseerina palvellut James A. Michener kirjoitti kokemustensa pohjalta Pulitzer-palkitun novellikokoelman Tales of the South Pacific, joka lisäsi yleisön kiinnostusta alueeseen, kuten myös kirjaan perustuva Rodgersin ja Hammersteinin hittimusikaali South Pacific. Samoihin aikoihin Thor Heyerdahl teki kuuluisan tutkimusmatkansa Kon-Tiki-lautallaan, ja myöhemmin lisää löylyä heittivät vielä Havaijin muuttuminen territoriosta osavaltioksi sekä Havaijilla kuvatut Elvis Presleyn elokuvat.

Gantt itse palveli sodan aikana Euroopassa, millä välin firmaa hoiti hänen ex-vaimonsa ja liikekumppaninsa Sunny Sund, ja menestyksekkäästi hoitikin: ravintola kasvoi ketjuksi ja levittäytyi Kaliforniasta muualle maahan. Tunnetuimman kilpailijan, Oaklandiin ensimmäisen baarinsa perustaneen Victor "Trader Vic" Bergeronin yritys kasvoi myös ja laajeni ulkomaillekin, eikä kilpailu suinkaan siihen jäänyt: oli myös Luau, Mai-Kai, Tiki-Ti, Kon-Tiki, Pago Pago, Ports O' Call, Tonga Room, Aku Aku... 60-luvun jälkeen trendi alkoi kuitenkin hiipua, tikityyliä alettiin pitää mauttomana ja tikicocktailit saivat (ansaitsemattoman) maineen ällömakeina ja neonvärisinä "sateenvarjodrinkkeinä".

Tikibaarit eivät kuitenkaan missään vaiheessa kuolleet kokonaan pois, ja pari-kolme vuosikymmentä kestäneen notkahduksen jälkeen ne ovat nousseet uudelleen muotiin. Tiki-Ti Los Angelesissa, Tonga Room San Franciscossa ja Mai-Kai Fort Lauderdalessa ovat edelleen toiminnassa; Trader Vic's on nykyisin kansainvälinen ketju, ja Don the Beachcomber -nimikin on herätetty henkiin. Tikin uuteen tulemiseen merkittävän panoksen antanut Beachbum Berry avasi pari vuotta sitten oman Latitude 29 -ravintolansa New Orleansissa, ja onpa Suomessakin ollut tikiravintola, Kokomo Helsingin Punavuoressa, jo vuodesta 2011. Kokomossa olen Helsingin-visiiteilläni pari kertaa käynyt, ja enköhän siitä vielä muutaman sanan kirjoittanekin, mutta sen aika on joskus toiste. Odotatte nimittäin varmasti jo malttamattomina niitä drinkkiohjeita!

Sit and join me, big fella

Tikikulttuuri on kiehtonut minua jo pitkään; sikäli kuin muistan, varhaisin kosketukseni siihen tuli Sierran vuonna 1989 julkaiseman Codename: Iceman -seikkailupelin muodossa. Pelin alussa tarinan sankari, Yhdysvaltain merivoimien upseeri Johnny Westland, on viettämässä hyvin ansaittua lomaa Tahitilla autuaan tietämättömänä siitä, että hänet pian temmataan mukaan hurjaan agenttiseikkailuun. Poikamies kun on, Johnny voi vierailla hotellin baarissa etsimässä naisseuraa, ja baaritiskiltä löytyykin viehättävä vaaleaverikkö, joka pyytää häntä istahtamaan seurakseen Mai Taille. (Liian monta drinkkiä tosin johtaa pikaiseen game overiin, ja oikeasti Johnnyn on tarkoitus lähteä toisen naisen matkaan, mutta siitä ei tässä sen enempää.)

Tästä kaikki alkoi!

Itse peli on retropelaajienkin mielissä painunut pitkälti unholaan, ja luultavasti ihan hyvästä syystä: Sierran peleille ominaisten lukuisien kuolemien ja umpikujien ohella sitä vaivasivat Jim Wallsin "tarkista aivan kaikki ja tee jokainen asia  täsmälleen annetun protokollan mukaan tai kärsi" -pelisuunnittelufilosofia, turhauttavat minipelit, pahasti reikäinen juoni sekä kehnosti viimeistelty toteutus. Yhden tai kaksi näistä peli olisi ehkä vielä kestänyt, mutta kaikki viat yhdessä ovat johtaneet siihen, ettei Icemania nykyisin muistella samanlaisella lämmöllä kuin vaikkapa saman puljun Space Questeja tai Leisure Suit Larryja, niin kunnianhimoinen ja teknisesti edistynyt kuin se aikanaan olikin. Trooppisen lomaparatiisin tunnelman peli kuitenkin onnistui välittämään, ja vaikutteille alttiin esiteinin mielessä siihen yhdistyi lähtemättömästi Mai Tai – kuulostaahan drinkki jo nimensäkin puolesta viekoittelevan eksoottiselta.

Sittemmin, kun kasvoin aikuiseksi ja pääsin käymään baareissa muutenkin kuin pelihahmojen välityksellä, olen ajoittain tilannut Mai Tain, kun olen sen drinkkilistalta spotannut tai paikka on muuten ollut sen oloinen, että sen todennäköisesti voisi sieltä saada. Se, mitä minulle on tuolloin tarjoiltu, on tuskin kahta kertaa ollut likikään samanlainen, mikä on ollut omiaan ruokkimaan – vai pitäisikö sanoa juottamaan? – kiinnostustani tikicocktaileihin ja yleisemminkin tikikulttuuriin. Muitakin vaikuttavia tekijöitä on toki ollut, mutta ehkä kaikkein eniten minua on kaivellut juuri se ristiriita, että kyseessä on yksi maailman tunnetuimmista cocktaileista, mutta silti juuri kukaan ei tunnu tietävän, miten se tehdään. Aiheeseen tutustuessani opin yhtä sun toista, mutta hämärän peittoon jäi edelleen se, mistä kaikki oikeastaan lähti liikkeelle: mitä siihen Mai Taihin oikein kuuluu ja millainen siitä pitäisi tulla?

Vastauksen kysymykseen tarjosi lopulta Jeff Berry, paremmin Beachbum Berrynä tunnettu amerikkalainen toimittaja-kirjailija-ravintoloitsija-miksologi. Tikiarkeologiksikin tituleerattu Berry on metsästänyt kirjojaan varten tikicocktailien alkuperäisiä reseptejä, mikä on ajoittain vaatinut melkoista salapoliisintyötä – parhaat reseptit kun ovat olleet kullanarvoisia liikesalaisuuksia, joihin vain harvat luotetut on vihitty, ja niiden keksijät ovat enimmäkseen jo viime vuosisadan puolella siirtyneet ajasta iäisyyteen. Berryn tuotannon (sekä eurooppalaisten alkoholiverkkokauppojen) löytäminen oli lopulta se tönäisy, joka sai minut vuosi sitten ottamaan kesälomaprojektiksi omakohtaisen tutustumisen tikijuomien romminhuuruisiin saloihin. Tänä vuonna päätin sitten laajentaa projektiani perustamalla tämän blogin.

Blogin nimi on, myönnettäköön, etupäässä halpa sanaleikki hallituksemme lanseeraamien digi- ynnä muiden loikkien kustannuksella. Kuvastakoon se kuitenkin samalla sitä mielikuvitusloikkaa, jonka tikidrinkkiä siemaillessaan voi ottaa täältä Manner-Euroopan kolealta pohjoislaidalta Tyynenmeren palmusaarten valkohiekkaisille ja kirkasvetisille rannoille. Toivon mukaan kirjoitukseni myös auttavat tikistä kiinnostuneita lukijoita loikkaamaan ihmettelystä tekemiseen, kuten Beachbum Berryn neuvot auttoivat minua. Aikomuksenani on paitsi välittää eteenpäin Berryn parhaita viisauksia, myös jakaa omia vinkkejäni ja kokemuksiani, ja ajan mittaan toivottavasti uskaltaudun kehittelemään ja julkaisemaan ihka omiakin tikireseptejäni. Manuia!