Kuukauden kulaus: Kona rock you tonight

Mikä? Longboard Island Lager. Kona Brewing Co., USA. Alk. 4,6%, 20 IBU.
Missä? K-supermarket Välivainio, Oulu.

On taas aika maistella oluita, tällä kertaa ihan kaukomailta: 1990-luvun puolivälissä perustettu Kona Brewing Company toimii Kailua-Konassa Havaijilla ja ammentaa kotisaartensa luonnosta ja kulttuurista innoitusta tuotteidensa nimiin ja etiketteihin. Testiin löytämistäni juomista ensimmäinen, Longboard, on oljenkeltainen lager, joka ei juuri vaahtoa lasiin kaadettaessa. Tuoksu on neutraali enkä löydä siitä aromeja, joihin huomio erityisesti kiinnittyisi, mutta maku sen sijaan on muhevan maltainen ja sopivan hapokas. Humalointi on hienovarainen ja katkeruutta ei käytännössä ole. Ilkeämpi saattaisi väittää vetiseksi, mutta sellainen tämä ei mielestäni ole; mieto kyllä, tyylilleen uskollisena. Jenkkityylisille lagereille kategorisesti nenäänsä nyrpistäviä Longboard tuskin saa muuttamaan mieltään, muille suosittelen ennakkoluulotonta kokeilua.

Mikä? Big Wave Golden Ale. Kona Brewing Co., USA. Alk. 4,4%, 21 IBU.
Missä? K-supermarket Välivainio, Oulu.

Toinen maisteltava on nimensä mukaisesti kullankeltainen ale. Vaahtoa ei tästäkään irtoa nimeksikään, ja myös tuoksu on yhtä lailla piirteetön. Maultaan Big Wave on selvästi Longboardia kuivempi, lagerin maltainen täyteläisyys puuttuu. Valitettavasti sen tilalla ei ole oikein mitään kiinnostavaa, joten jos näistä jommankumman haluaa tuomita vetiseksi, niin tämän kohdalla se olisi oikeutetumpaa. Panimon tuotekuvauksen mukaan tavoitteena oli tehdä helposti juotava olut, ja sellainen tämä eittämättä on, mutta säväyttävät makuelämykset on kyllä haettava jostain muualta. Ruokajuomana tämä voisi toimia valmistajan suosituksen mukaisesti esimerkiksi kalaruuan tai salaatin kaverina, happoja on sen verran ettei rasvaisempikaan kala välttämättä ole liikaa.

Musacorner: Brian Wilson ja koirat

Mikä? The Beach Boys: Pet Sounds (50th Anniversary Edition). Capitol Records, 2016, 2CD.

Missä? Spotify.

Syksy on jo hyvässä vauhdissa, mutta missä tikidrinkkejä tarjoillaan, siellä on aina kesä, ja mikäpä sopisikaan kesään paremmin kuin Beach Boys. Tämän Amerikan Beatlesin uran huippukohta, lähes kaikilla mahdollisilla maailman parhaiden levyjen listoilla kärkipäähän sijoittuva Pet Sounds, tuli tänä vuonna täyttäneeksi 50 vuotta. Merkkipäivän kunniaksi klassikkoalbumista pukattiin ulos jälleen kerran uusi juhlajulkaisu, joka saa nyt kunnian avata Tikiloikan musacornerin.

Kun alkuperäisjulkaisusta tosiaan on vierähtänyt jo puoli vuosisataa, ongelmaksi muodostuu tietenkin se, mitä sellaista levystä voisi enää sanoa, mitä ei ole jo tuhanteen kertaan sanottu. Luontevinta onkin ehkä lähteä liikkeelle siitä, mitä uutta 50-vuotiseditio tuo pöytään verrattuna aiempiin uudelleenjulkaisuihin. Paketin ykköslevy ei mitään ennenkuulumatonta tarjoa: se sisältää albumin ensin mono- ja sitten stereomiksauksena ja on siten käytännössä toisinto kymmenen vuoden takaisen 40th Anniversary Editionin ykköslevystä, tosin ilman Hang on to Your Ego -bonusraitaa (joka on itse asiassa I Know There's an Answer eri sanoituksella). Kakkoslevyn alkajaisiksi samat kappaleet soivat vielä kolmannen kerran, nyt ilman lauluosuuksia. Instrumentaalimiksaukset kaikista raidoista julkaistiin jo parikymmentä vuotta sitten osana The Pet Sounds Sessions -boksia, joten uutta tässä on lähinnä se, että albumin voi nyt kuunnella kätevästi alusta loppuun ilman laulua. Ratkaisu on sikäli perusteltu, että se tuo kerrankin kunnolla esiin, miten suuren osan Pet Soundsin hienoutta muodostavat sen rikkaat orkestroinnit ja epätavalliset soitinnukset. Vaikka monille Beach Boysin mainitseminen varmaankin tuo ensimmäisenä mieleen hunajaiset lauluharmoniat, varsinkaan tällä levyllä ei instrumentaalipuolen merkitystä pidä väheksyä.

Pet Soundsista sanotaan usein, että se on käytännössä Brian Wilsonin soololevy, jolla Wilsonin musiikillisen vision toteutuksesta vastasi lähinnä Brian itse yhdessä Wrecking Crew'na tunnetun studiomuusikkokollektiivin kanssa. Vaikutelmaa vahvistaa se, että albumin päättävä Caroline, No julkaistiin alun perin Brianin soolosinglenä. Bändin muut jäsenet toki lauloivat levyllä, ja Brianin veljet Dennis ja Carl myös soittivat rumpuja ja kitaraa, mutta sitä tuskin käy kiistäminen, että ilman Brianin tuotannollista neroutta levy olisi jäänyt torsoksi. Lähdemateriaali (sekin enimmäkseen Brianin kynästä) on tietenkin vahvaa ja olisi varmaankin toiminut myös tavanomaisempina bändisovituksina, ilman sinfoniaorkesterin mittaa tavoittelevia jousi- ja puhallinsektioita, puhumattakaan cembalosta, kokistölkeistä ja koirien haukunnasta; tuloksena olisi tällöinkin ollut levyllinen hienoja popkappaleita, ehkä jopa klassikkoalbumi, mutta ei sellainen rockin historian merkkipaalu, joka Pet Sounds kiistatta on.

Tyystin ennenjulkaisematonta materiaalia 50th Anniversary Editionilla on vain kakkoslevyn jälkimmäisellä puoliskolla, joka sisältää liveversioita albumin kappaleista sekä samana vuonna julkaistusta Good Vibrations -singlehitistä. God Only Knows, joka itselleni on levyn ehdoton kohokohta ja jonka eräskin Paul McCartney on nimennyt kaikkien aikojen suosikkilaulukseen, on edustettuna peräti neljänä versiona kolmelta eri vuosikymmeneltä. Livesovitukset ovat pakostakin melkoisen pelkistettyjä verrattuna studiosovitusten paikoin pohjattomalta tuntuvaan syvyyteen, mutta ne muistuttavat joka tapauksessa siitä, että Beach Boys oli edelleen myös ihan oikea bändi eikä pelkkä Brian Wilsonin studioprojekti. Tuoreimmat äänitykset ovat vuodelta 1993, jolloin Wilsonin veljeskolmikosta Dennis oli jo kuollut, Brian ajautunut eroon bändistä ja Carlinkin kuolemaan oli enää muutama vuosi aikaa. Bändin tarina ei tähän toki päättynyt: viimeisin uudesta materiaalista koottu albumi That's Why God Made the Radio, jolla Brian oli jälleen mukana, julkaistiin niinkin äskettäin kuin vuonna 2012, eikä se muuten yhtään hassumpi kiekko olekaan.

Pet Soundsilla kuuluu selvästi julkaisuajankohdalle tunnusomainen psykedeelinen soundi, mutta samanaikaisesti se on kuitenkin hyvin ajatonta musiikkia, joten uudelleenjulkaisuilla on kyllä paikkansa maailmassa. Maailma tuskin olisi siihen kaatunut, jos tämä nimenomainen versio olisi jäänyt julkaisematta, mutta toisaalta se ei myöskään ole varsinaisesti keneltäkään pois: suoratoistopalvelujen ansiosta kaikki julkaisut ovat kuunneltavissa ilman merkittävää investointia, ja he, jotka yhä haluavat omistaa mielimusiikkinsa, voivat eri julkaisuja vertailemalla löytää parhaiten omia toiveitaan vastaavan setin. Vinyylin nimeen vannovat saattavat arvostaa 50th Anniversary Editionin yhteydessä julkaistuja uusia mono- ja stereopainoksia, ja kaiken mahdollisen materiaalin haalijoille on tarjolla neljän CD:n ja yhden Blu-rayn kansio.

Spotlight: Grenadiini

Ajoittain oikea elämä häiritsee harmillisesti bloggaamista, ja niinpä edellisestä postauksesta pääsi tällä kertaa vierähtämään hieman tavallista pidempi aika. Blogin pitäminen kun ei ainakaan vielä lyö leiville, töissäkin on käytävä, mutta nyt sillä rintamalla onneksi paineet ovat laskeneet sen verran, että aikaa liikenee taas tärkeämmille asioille, kuten drinkkien miksailulle ja niistä kirjoittamiselle. (Sponsoriehdokkaat huomio! Minulla on useita lukijoita! Lähettäkää rahaa ja/tai rommia.)

Sokerisiirapin jälkeen ehkäpä tavallisin cocktailsiirappi on grenadiini. Siirapin nimi tulee ranskan granaattiomenaa merkitsevästä sanasta grenade; samainen hedelmä on, kyllä vain, lainannut nimensä myös käsikranaatille, etenkin varhaiset kranaatit kun muistuttivat sitä huomattavasti. Alun perin grenadiini onkin ollut nimenomaan granaattiomenasiirappia, mutta nykyisin käytetään muitakin hedelmiä. Esimerkiksi Alkon myymä Monin-merkkinen grenadiini saa makunsa punaisista marjoista, ja oikeastaan ainoa kaikkia grenadiiniksi väitettyjä siirappeja yhdistävä tekijä on punainen väri. Beachbum Berry suosittaa ostamaan granaattiomenasiirappia (pomegranate syrup) ja erikseen varoittaa kajoamasta Rose's-merkkiseen grenadiiniin.

Kenties tunnetuin grenadiinidrinkki on Tequila Sunrise, jonka tunnusomainen "auringonnousu" rakennetaan grenadiinista ja appelsiinimehusta. Tikicocktailiksi sitä ei kuitenkaan voi laskea, toisin kuin tämän toisen klassikon, vaikkei se rommipohjainen olekaan:

Strip and Go Naked
2¼ cl appelsiinimehua
3 cl limemehua
3 cl giniä
3 cl vodkaa
15 cl jääkaappikylmää vaaleaa lager-olutta
¾ cl grenadiinia

Sekoita rivakasti jääpalojen kera kunnes juoma on kunnolla jäähtynyt. Kaada siivilöimättä suureen grogilasiin.

Oluen käyttäminen mikserinä saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta tässä reseptissä se toimii. Olutcocktailien (tai "hoptailien") perinne on sitä paitsi pitkä, ja ne ovat nykyisin hyvinkin trendikkäitä. Kun vielä käytät juoman tekemiseen paikallisen pienpanimon olutta, niin hipsterikaverien kunnioitus on taattu!

Grenadiinia, tai siis granaattiomenasiirappia, ei pitäisi olla kovin hankalaa tehdä itsekään – yksinkertaisimmillaan sen voi tehdä granaattiomenamehusta ja sokerista samalla periaatteella kuin minkä tahansa siirapin. Euro-Eastin maahantuomaa azerbaidžanilaista granaattiomenatäysmehua olen nähnyt myytävän Oulun supermarketeissa, joten mehua ei edes tarvitse puristaa itse, tosin sekin kuulemma onnistuu verrattain vaivattomasti sitruspuristimella. Toistaiseksi olen tyytynyt Monin-grenadiiniin, mutta kunhan pullo tyhjenee, aion ehdottomasti kokeilla kotitekoista.

Baanalla: Rööperin rommikeidas

Mikä? Kokomo Tikibar & Room.
Missä? Uudenmaankatu 16–20, Helsinki.

Kokomon ovimies on
puisevaa sorttia.

Syyskuun alkajaisiksi käväisin pääkaupungissa pitkän viikonlopun mittaisella lomareissulla, jonka viimeisenä ohjelmanumerona kävin Kokomossa syömässä ja drinkeillä vanhojen ystävien kanssa. Beach Boysin Cocktail-elokuvaa varten levyttämältä laululta nimensä lainannut ravintola julistaa tikin ilosanomaa Punavuoressa jo kuudetta vuotta, ainakin toistaiseksi ilman varteenotettavia haastajia. Lahdessa kylläkin nähtävästi toimii toinen Kokomo osana Jackalope-yökerhoa, ja Espoossa on Tiki Bing -niminen baari, joka on avoinna yleisölle viikonloppuiltaisin, mutta sen suuremmalla massalla ei tiki-ilmiö ole vielä Suomeen vyörynyt. Samaan markkinarakoon tähtäävien kilpailijoiden puuttumisen saattaisi kuvitella näkyvän puolivillaisena toteutuksena, mutta onneksi näin ei ole käynyt ainakaan Helsingin Kokomon tapauksessa.

Ravintolan miljöö on tehty varsin kiitettävällä pieteetillä hyviä tikiperinteitä kunnioittaen: on bambua ja kaislaa, lehteviä ruukkukasveja, ihmisenkokoisia tikipatsaita, kalanpyydysten inspiroimia valaisimia ja niin edespäin. Vaimeana soiva taustamusiikki on sekoitus vanhaa rock 'n' rollia, surfia, havaijilaista kitarointia ynnä muuta tunnelmaan mukavasti istuvaa. Vaatekoukkuina on pieniä tikiveistoksia, henkilökunta pukeutuu asianmukaisesti havaijipaitoihin ja ilmastointiputketkin on naamioitu piiloon juuttikankaisilla kahvisäkeillä. WC-tiloissa homma on jätetty vähän puolitiehen, mutta niin kauan kuin pysyttelee ravintolasalin puolella, trooppisen illuusion särkee lähinnä se, että ikkunasta ulos vilkaistessa näkymä saattaa olla samanlainen kuin Anthony Bourdainin visiitillä.

Kokomon ruokalista tasapainottelee tutun ja eksoottisen välimaastossa: pääraaka-aineet ovat enimmäkseen perinteistä grillisettiä – Black Angus -härkää, possun ribsejä, kananrintaa, lohta – mutta lisukkeiden puolelta löytyy hieman enemmän mielikuvitusta. Itse tosin tulin valinneeksi ehkä koko listan tavanomaisimman annoksen, Flaming Steakin, joka koostui härän flank steakista, isoista paahdetuista perunalohkoista, grillatuista kasviksista, chilibearnaisesta ja rucolasta. Lihan kypsyysaste oli oikea ja se oli mehevää, joskin myös hivenen sitkeää. Perunat olivat pinnalta miellyttävän rapeita ja sisältä sopivan kypsiä. Chili tasapainotti bearnaise-kastikkeen täyteläisyyttä mukavasti, mutta siltikin annos olisi ollut liian raskas ilman kasviksia, jotka toivat siihen tervetullutta raikkautta. Juuri muuta ne eivät siihen sitten tuoneetkaan, sillä rucolaa lukuunottamatta ne olivat maultaan miedoimmasta päästä, eikä niitä ollut ainakaan mitenkään havaittavasti maustettu. Kaiken kaikkiaan annos ei tarjonnut mitään erityisen säväyttävää, mutta ajoi kyllä asiansa aivan tyydyttävästi, sillä drinkkien perässähän tikibaariin kuitenkin mennään.

Mai tai roa ae!

No, entäs ne drinkit sitten? Alkajaisiksi piti tietenkin testata Kokomon Mai Tai, joka listan mukaan ei olekaan mikä tahansa halpa kopio, vaan peräti Original Mai Tai. Väitteelle löytyi myös katetta, sillä saamani drinkki muistutti niin ulkonäkönsä kuin makunsakin puolesta hyvinkin läheisesti itse Trader Vicin reseptillä tekemiäni. Maussa tosin oli mielestäni häivähdys karvasmantelia, mikä pistää epäilemään, että juomaan oli käytetty orgeat-siirapin sijaan amarettoa, vaikka lista toisin väittääkin; kauneusvirhe, mikäli näin on, mutta ainakaan minulle ei mikään deal breaker. Drinkki oli joka tapauksessa oikein hyvä, ja epäilemättä autenttisin Mai Tai, joka minulle on koskaan baarissa tarjoiltu.

Ruuan jälkeen tilaamani Bahama Papa on ilmeisesti Kokomon baarimestarien omaa keksintöä, sillä ainakaan netistä samalla nimellä löytämäni reseptit eivät ollenkaan muistuta Kokomon drinkkiä, johon tulee mm. teevodkaa ja tamarinditahnaa. Lista luonnehtii juomaa sanoilla "spicy & creamy", mutta käytännössä sen maku painottui sinne creamyn puolelle spicyn kustannuksella. Drinkki toimi kuitenkin mukavasti jälkkärinä, ja bonuksena se tarjoiltiin hauskassa keraamisessa tikimukissa. Tällaiset mukit ovat olennainen osa tikikulttuuria, ja kultakauden aikaiset tikimukit ovat nykyisin haluttua vintagea. Kokomon mukit ovat uustuotantoa, peräisin lontoolaiselta CheekyTikiltä, joka näyttäisi toimittaneen myös ison osan ravintolan sisustuksista.

Vain tähtisadetikku
puuttuu.

Illan viimeinen juoma, Blue Hawaii, oli näistä heikoin esitys: turhan makea ja muutenkin vähän pliisu. Drinkki oli vieläpä koristeltu vaaleanpunaisella paperipäivänvarjolla, mikä olisi kyllä varmaankin toiminut ironisena viittauksena huonoihin kasaridrinkkeihin, jos se olisi lätkäisty jonkin oikeasti hyvän ja oivaltavan cocktailin päälle. Sopii toki kysyä, onko Blue Hawaii alkujaankaan ollut juuri muuta kuin veruke sinisen Curaçao-liköörin kanssa lotraamiselle, mutta kyllä siitä nykyaikana saisi kernaasti tuunata vähän kiinnostavamman. Kritiikki on kuitenkin syytä suhteuttaa siihen, että muut illan aikana nauttimani juomat eivät suurta moitteen sijaa jättäneet, ja jostainhan sitä on nillityksen aihetta revittävä, jotta säilyttää bloggaajauskottavuutensa eikä leimaudu ihan täysin fanipojaksi. Palvelustakaan en pahaa sanaa keksi, vaikka yrittäisin.

Kokomo tarjoaa arkisin myös lounasta sekä lauantaisin brunssia, joista minulla ei ole kokemusta. Parin à la carte -ruokailun perusteella sinne ei välttämättä pelkän syömisen vuoksi kannata suunnistaa, mutta hauskaan illanviettoon Kokomo on kyllä aivan omiaan, ja romanttista tunnelmaakin löytyy, joten kuvittelisin sen toimivan hyvin myös treffipaikkana. Jos tikimeininki ei innosta, tarjolla on myös suppeahko mutta varmaankin useimmille riittävä valikoima oluita ja viinejä, ja eivätköhän baarimestarit suostu pyydettäessä sekoittamaan drinkkejä listan ulkopuoleltakin, joskin tällöin luonnollisesti jää paitsi suuresta osasta paikan viehätystä. Lisää tällaisia Suomeen!