Kuukauden kulaus: Antipodien antimia

Mikä? Tuatara Sauvinova Single Hop Pale Ale. Tuatara Brewery, Uusi-Seelanti. Alk. 4,7%, 34 IBU.
Missä? Alko, erikoiserä.

Vuoden viimeinen maisteluolut on kotoisin Polynesian kolmion eteläkärjestä, ainakin likipitäen: paikallisen matelijalajin mukaan nimetty käsityöläispanimo Tuatara Brewery majailee Wellingtonin liepeillä Uuden-Seelannin Pohjoissaaren eteläosassa. Panimon tuotteista Alkon valikoimiin äskettäin tiensä löytänyt Sauvinova on nimensä mukaisesti pale ale, joka on humaloitu yhdellä ainokaisella lajikkeella, Uudessa-Seelannissa vuosituhannen vaihteessa jalostetulla Nelson Sauvinilla. Olut vaahtoaa kaadettaessa kohtalaisen runsaasti ja on väriltään pale aleksi tummanpuoleinen, meripihkaan vivahtava kullankeltainen. Tuoksu- ja makuprofiili on mukavan selkeä, ehkäpä juuri siksi, että humalalajikkeita on vain yksi; Nelson Sauvinille ominaiseksi mainittu rypälemäisyys ja valkoviinimäisyys on selvästi aistittavissa, mutta omaan nenääni ja suuhuni tuntuu vielä voimakkaammin oluen kukkainen ja jopa hunajainen komponentti. Jälkimaku loppuu melko lyhyeen ja jättää suuhun vain hentoisen kuivuuden ja katkeruuden, mutta kaiken kaikkiaan Sauvinova taitaa kuitenkin mennä kärkeen tähän mennessä blogia varten maistamistani oluista. Seuraavaksi pitäneekin ottaa testiin Alkon kaksi muuta uusiseelantilaista olutta – samalla tulee testatuksi verkkokaupan toiminta, muuta kautta niihin ei nimittäin näytä pääsevän käsiksi.

Musacorner: No onkos tullut kesä

Mikä? The Beach Boys: The Beach Boys' Christmas Album.
Capitol Records, 1964.
Missä? Spotify.

Jätän tämän vain tähän. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Some like it hot

Näin talvisaikaan tekee usein mieli ennemmin jotain lämmintä kuin jääkylmää, mutta se ei toki tarkoita, että tikidrinkeistä pitäisi luopua. Kokeile perinteisen glögin vaihtoehtona vaikkapa tätä:

Hot Zombie
3 cl ananasmehua
6 cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
1½ cl passionhedelmäsiirappia
1½ cl limemehua
1 tl ruskeaa sokeria
12 cl kiehuvan kuumaa vettä
pieni nokare voita

Pane 2,5 desilitran mukiin mehut, rommi, siirappi ja sokeri. Lisää kuuma vesi ja sekoita hyvin. Lisää voi ja tarjoa.

Voin lisääminen drinkkiin saattaa kuulostaa omituiselta, mutta hot buttered rum on itse asiassa hyvinkin klassinen kylmän vuodenajan hömpsy, ja vaikka Hot Zombie onkin siitä varsin erikoinen tulkinta, Beachbum Berryä lainatakseni: "Believe it or not, this actually works." Jos voi epäilyttää liikaa, sen voi jättää poiskin lopputuloksen siitä kohtuuttomasti kärsimättä. Joidenkin lukijoiden makuun rasvaton juoma saattaa olla parempikin, mutta itse pidän voinokareen tuomasta täyteläisyydestä; paljoa sitä ei tarvitse käyttää, veitsenkärjellinen riittää hyvin.

Varsinaisen Zombien kanssa Hot Zombiella on hyvin vähän tekemistä, joskin se muistuttaa Louis Spievakin vuonna 1950 julkaisemaa ja Don the Beachcomberin keksimäksi väittämää Zombie-reseptiä; kiinnostuneet voivat lukea Spievakista ja erilaisista Zombie-variaatioista enemmän Berryn Sippin' Safari -kirjasta. Joka tapauksessa juoma on roimasti Don the Beachcomberin Zombieta säyseämpi niin maultaan kuin alkoholipitoisuudeltaankin, joten sitä voi tarjota ihan huoleti ja ottaa vaikka toisenkin. Nyt saavat pakkaset tulla!

Kirjakerho: Aikakoneella baarikierrokselle

Mikä? Jeff Berry: Beachbum Berry's Sippin' Safari. Club Tiki Press, 2007, 184 s.
Missä? Adlibris.

Kannen suunnittelu Kevin Kidney.

Tikikulttuuria voi tarkastella monesta eri näkökulmasta. Monia siinä kenties kiinnostavat etupäässä cocktailit, eikä siinä mitään, mutta ainakin itse koen saavani niistäkin enemmän irti, kun tunnen jonkin verran niiden taustoja. Mikäli sinuakin kiinnostavat tikidrinkkeihin ja -ravintoloihin liittyvät ihmiset sekä heidän tarinansa, kannattaa elokuussa esittelemäni Beachbum Berry Remixed -opuksen kaveriksi hankkia saman tekijän Sippin' Safari.

Siinä missä Remixed on reseptikokoelma, joka sisältää myös hieman tarinointia, Safari on tarinakokoelma, joka sisältää myös joitakin reseptejä. Kirja on jaettu teemoittain kolmeen osaan ja kahdeksaan lukuun: kolme ensimmäistä lukua sijoittuvat Kaliforniaan, kolme seuraavaa Havaijille ja viimeiset kaksi muualle Yhdysvaltoihin. Useiden lukujen polttopisteessä ovat kuuluisat baarimestarit, mutta omat lukunsa ovat saaneet myös mm. Zombie-cocktailin reseptin metsästys sekä tikiravintoloiden sisustuksia ansiokkaasti veistänyt Mick Brownlee. Tarinoiden ja reseptien ohella kirjassa on runsaasti kuvia, joista etenkin vanhojen drinkkilistojen sivut sekä muut aikansa graafisesta tyylistä kertovat kuvat ovat hauskoja tunnelmanluojia.

Safari on siis ensisijaisesti lukuteos, ei niinkään hakuteos, vaikka drinkkihakemistokin toki löytyy. Juomareseptejä on kaikkiaan 70 – ihan kunnioitettava luku sinänsä, mutta kalpenee Remixedin satojen reseptien rinnalla, ja sitä paitsi osa Safarin drinkeistä löytyy myös Remixedistä. Jälkimmäisen omistajalle Safari ei siis yksin reseptien takia ole mikään pakko-ostos, mutta lukukokemuksena sitä voin kyllä lämpimästi suositella: Berry suhtautuu aiheeseensa ilmeisen intohimoisesti, ja hänen sujuva ja humoristinen kirjoitustyylinsä tartuttaa innostuksen helposti lukijaankin. Pelkistä juomista kiinnostuneenkaan en usko kirjaan pettyvän, kunhan siihen vain suhtautuu ennakkoluulottomasti: päällekkäisyydet huomioidenkin se tarjoaa kokeiltavaksi useita kymmeniä reseptejä, ja samalla saattaa vaikka ihan huomaamattaan tempautua mukaan tikikulttuurin pioneerien elämäntarinoihin.

Kuukauden kulaus: Stadissa palmujen alla, osa 2

Mikä? South Pacific IPA. Stadin Panimo. Alk. 5,6%, 38 EBU.
Missä? Alko, erikoiserä.

Stadin Panimon trooppisten oluiden maistelu jatkuu jälleen – tällä kertaa vuorossa on Alkon hyllystä löytämäni South Pacific IPA. Kullankeltaisen oluen tuoksu on todella miellyttävä: raikas ja hedelmäinen, hieman kukkainenkin, ja ananaksen aromi on selvästi tavoitettavissa. Kyseessä ei ilmeisesti kuitenkaan ole sama tuote kuin aiemmin pubissa juomani Pacific IPA, sillä siinä missä sen makua pidin maltaisena ja lähestulkoon pehmeänä, tässä hallitsevana elementtinä olivat katkerot, joita tekisi mieleni luonnehtia jopa hyökkääviksi, vaikkei niitä varsinaisesti liian runsaasti olekaan. Hetkittäin mallaskin yrittää nousta esiin piilostaan, mutta katkeruuden ja makeuden tasapaino jää saavuttamatta. Noin muuten mausta löytyi toki oluttyylille ominaista sitruksisuutta, mutta se ei riitä säväyttämään; eksoottisempien hedelmien osalta tuoksu lupasi taas kerran liikoja. Eipä sillä, ihan mielikseenhän tätä juo, mutta ehkä kuitenkin valitsen mieluummin elokuussa arvioimani saman panimon miedommat oluet.

Alkoholia ja politiikkaa

Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki.
(Lähde: Valtioneuvoston kuvapankki, kuvaaja: Laura Kotila.)

Samoihin aikoihin Alkon verkkokaupan avaamisen kanssa osui sattumoisin toinenkin uutinen, joka osaltaan liittyy alkoholijuomien ostamiseen verkosta. Kyseessä on tietenkin Sosiaali- ja terveysministeriön valmistelema alkoholilain kokonaisuudistus, joka lähti lausuntokierrokselle kuluvan viikon tiistaina. Tiedotusvälineet ovat nostaneet STM:n esitysluonnoksesta esille lähinnä sen, miten uusi laki löysyttäisi nykyisiä normeja liittyen mm. ruokakaupoissa myytävien juomien vahvuuteen ja valmistustapaan sekä alkoholin anniskeluun. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että luonnoksessa myös esitetään ulkomailta Suomeen suuntautuvan alkoholin etämyynnin kieltämistä.

Somessa ja blogosfäärissä esityksestä on jo ehtinyt nousta jonkinmoinen äläkkä, mutta kuten heinäkuussa kirjoitin, etämyynti on Valviran tulkinnan mukaan luvanvaraista ja siten käytännössä lainvastaista jo nyt, ja tulkintaan on saatu EU-tuomioistuimelta ehdollisesti myönteinen kanta. Tarkoituksena näyttäisi siis olevan lähinnä tehdä laintulkinta yksiselitteiseksi, joten on perin epäselvää, miten nykytilanne käytännössä muuttuisi luonnoksen mukaisen lain voimaan tullessa. Nykyisinhän Tullin ja Valviran ohjeet ovat keskenään ristiriidassa, eikä kuluttajalle ole mitenkään selvää, kenen sanaan asiassa pitäisi luottaa, mutta käytännössä juomien ostaminen eurooppalaisilta etämyyjiltä sujuu ongelmitta. Uudistuksen kysymyksiä ja vastauksia -sivulla oleva maininta mahdollisuudesta käyttää myyjästä riippumatonta kuljetusapua vaikuttaisi viittaavan siihen, että etäostoa ei olla kieltämässä (eikä EU:n oikeuskäytäntö kieltoa ehkä edes mahdollistaisi), joten ainakaan siltä osin mitään radikaalia muutosta ei liene tulossa.

Erityisen mielenkiintoista onkin nähdä, millaiseen rooliin EU-lainsäädäntö ja EU-tuomioistuimen ratkaisut lopulta nousevat Suomen alkoholipolitiikan tulevaisuutta määriteltäessä. Suomi on toistaiseksi saanut poikkeusluvalla ylläpitää Alkon monopoliasemaa kansanterveydellisin perustein, mutta perustelujen uskottavuus on jatkuvan tarkkailun kohteena, etenkin silloin, kun monopoliin ehdotetaan poikkeuksia. Nykyisellään tilaviinien ja sahdin tuottajilla on jo oikeus myydä tuotteitaan kuluttajille suoraan valmistuspaikalta, ja uudessa laissa vastaava oikeus myönnettäisiin esitysluonnoksen mukaan myös käsityöläisoluiden tuottajille. Tästä ehdotuksesta STM pyytää lausuntoa EU:n komissiolta – ei suinkaan siksi, että Alkon monopolin purkamiseen tarvittaisiin komission lupa, vaan päin vastoin siksi, että monopolia ei haluta purkaa, muttei myöskään haluta antaa sellaista kuvaa, että myynnin rajoitusten tarkoituksena on todellisuudessa jokin muu kuin kansanterveyden edistäminen. Jos rajoituksiin tehdään liian paljon kotimaisia toimijoita hyödyttäviä poikkeuksia, alkaa näyttää siltä, että motiivina onkin näiden toimijoiden suojaaminen ja ulkomaisen kilpailun blokkaaminen, jolloin kansanterveysargumentilta putoaa välittömästi pohja pois.

Euroopan unionin tuomioistuin, Luxemburg.
(Lähde: Wikimedia Commons, kuvaaja: sprklg.
Julkaistu lisenssillä CC BY-SA 2.0.)

On hyvä pitää mielessä, että esitysluonnoksen ollessa lausunnoilla Helsingin hovioikeudessa on edelleen käsiteltävänä ns. Alkotaxi-tapaus. Luonnoksessa ehdotettu selväsanainen etämyynnin kielto nojaa hovioikeuden EU-tuomioistuimelta viime vuonna hakemaan ennakkoratkaisuun, mutta hovioikeuden on edelleen otettava kantaa siihen, ovatko Suomen linjaukset alkoholin vähittäismyyntiin liittyvissä kysymyksissä perusteltavissa niillä argumenteilla, joilla ulkomaiset etämyyjät poissulkeva myyntilupajärjestelmä ja 4,7 tilavuusprosenttia vahvempien juomien myyntimonopoli on tähän mennessä oikeutettu. Mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen tarjoaa Verkkouutisten blogissaan Kasperi Summanen, jonka mukaan Suomen valtio todellisuudessa hävisi Alkotaxi-jutun, kun EU-oikeus päätyi sille kannalle, että etämyynnin kieltoa on tarkasteltava nimenomaan tuonnin rajoituksena, jonka oikeutus on erikseen arvioitava. Summanen myös esittää, että etämyyntikiellon perusteleminen kansanterveydellä tai yleisellä järjestyksellä ei pidä vettä, kun etäosto kuitenkin on sallittu, vaan oikeasti kyse on valtion verotuloista. Kun hovioikeus antaa päätöksensä, oli se sitten millainen tahansa, se tietenkin saatetaan hyvinkin vielä haastaa korkeimmassa oikeudessa, joten voi kestää vielä hyvän tovin, ennen kuin asiaan saadaan edes jollain lailla lopullinen selvyys.

Imperiumin vastaisku

Mikä? Alkon verkkokauppa.
Missä? http://www.alko.fi/

Suomessa valtio on perinteisesti pyrkinyt rajoittamaan kansalaistensa paheita tuomalla ne kansallisten monopolien piiriin, mutta EU-jäsenyys ja Internet ovat tehneet rajoitusten kiertämisestä verrattain helppoa. Verkon välityksellä onnistuu niin rahapelien pelaaminen kuin alkoholin ostaminenkin, ja valtiovallan yritykset kontrolloida näitä vaikuttavat ainakin toistaiseksi olleen melko hampaattomia. Itse monopoliyritykset ovat kuitenkin samaan aikaan lähestyneet asiaa bisneksen näkökulmasta ja pyrkineet parantamaan palveluaan, mistä viimeisimpänä osoituksena Alkon verkkokauppa on nyt avoinna kuluttaja-asiakkaille. Miten kotimainen vaihtoehto pärjää eurooppalaisille kilpailijoille?

Heti kärkeen on todettava verkkokaupasta puhumisen olevan sikäli harhaanjohtavaa, että edelleenkään juomia ei toimiteta kotiin tai edes lähipostiin, vaan ne on tilattava johonkin Alkon myymälään tai noutopisteeseen, joita on kaikkiaan runsaat neljäsataa. Kyseessä on siis pikemminkin Alkon tilauspalvelun uudistus, jonka seurauksena kaikki tilattavat tuotteet ja niiden noutopaikat ovat saman selainkäyttöliittymän takana. Selvä parannus entiseen verrattuna on se, että Alkon kaikki yli 5000 tuotetta, mukaan lukien Arkadiankadun myymälän erikoisvalikoima, ovat nyt tilattavissa maksutta neljän työpäivän tai lisämaksusta kahden työpäivän toimitusajalla. Näin siis ainakin teoriassa; kokeiluhetkellä pariasataa tuotetta ei ollut laisinkaan saatavilla verkkokaupasta, ja lisäksi yli kolmellesadalle ei voitu luvata toimitusaikaa. Pettymykset voi välttää rajaamalla tuotehaut kohdistumaan ainoastaan saatavilla oleviin tuotteisiin.

Tuotenäkymän ylälaidan pudotusvalikoista määritellään kriteerit, joilla tuotehakua rajataan.
Hakutulokset voidaan esittää kolmella eri tavalla ja lajitella nimen tai hinnan mukaan.

Alkon myymistä rommeista miltei kaikki näyttäisivät olevan saatavilla tavanomaisella 2–4 päivän toimitusajalla. Erityisen ilahduttavaa oli havaita, että sokerijuurikkaasta tehtyä ahvenanmaalaista Kobba Libre -rommia, jota aiemmin olisi pitänyt tilata koko laatikko kerralla, voi nyt ostaa pulloittain. Saatanpa siis hyvinkin silkkaa uteliaisuuttani panna pullon Kobbaa tilaukseen, vaikka se tyyriinpuoleista onkin, niin kuin kotimaisten pientislaamojen tuotteet nyt tuppaavat olemaan. Valikoiman ulkopuolelta tilaamisen ehdot eivät ole muuttuneet – kestää viikkotolkulla ja maksaa 40 euroa per tuotemerkki – joten esimerkiksi hyvän (muttei liian hyvän) jamaikalaisen rommin osalta Alko myy edelleen käytännössä ei-oota. Lähivuosien suunnitelmissa on valikoiman kasvattaminen usealla tuhannella tuotteella, joten ehkäpä cocktailharrastajillekin ovat koittamassa valoisammat ajat.

Palvelu-uudistuksen yhteydessä myös Alkon verkkosivujen ulkoasua on päivitetty. Lopputulos on varsin tyylikäs, mutta käytettävyydessä on mielestäni otettu jonkin verran takapakkia. Ainakaan siitä en pidä, että kun tuotelistaa selaa alaspäin, sivun ylälaitaan sijoitettu hakuehtojen määrittelypalkki katoaa heti näkyvistä, joten ehtoja muuttaakseen täytyy aina palata sivun alkuun. Aiemmin hakutyökalut olivat koko ajan näkyvissä sivun vasemmassa laidassa, mikä oli mielestäni toimivampi ratkaisu. Pari bugiakin toteutuksesta löytyi jo melko pintapuolisen tutustumisen jälkeen. Verkkokaupan esittelysivulla käyttäjiä pyydetään lähettämään palautetta, ja toivon mukaan sitä myös kuunnellaan herkällä korvalla, kuten verkkokaupasta vastaava liiketoimintajohtaja Paula Kujansivu lupaa.

Käyttäjäksi rekisteröitymisen yhteydessä asiakkaan henkilöllisyys varmistetaan
verkkopankkitunnistautumisella. Alle 18-vuotiaiden lienee turha yrittää.

Hinnoilla Alko ei tietysti verkossakaan pysty kilpailemaan keskieurooppalaisten verkkokauppojen kanssa, mutta tämä kertonee ennen kaikkea siitä, että monet näistä kaupoista eivät Suomeen myydessään huolehdi verotuksellisista velvollisuuksistaan. Ostaja ei toki ole syypää siihen, jos myyjä ei maksa sille määrättyjä veroja, mutta jos haluaa olla varma siitä, että verokarhu saa omansa ja kaikki menee muutenkin prikulleen lain ja asetusten mukaan, Alkon kanssa asioidessaan ei ainakaan voi tehdä mitään väärin. Monia Alkon myymiä kotimaisia tuotteita sitä paitsi lienee turha vierailta mailta edes etsiä. Itse tulen luultavasti hyödyntämään raaka-ainehankinnoissani Alkon verkkokauppaa muiden hyviksi havaitsemieni kauppojen rinnalla, kenties jopa enenevässä määrin, mikäli valikoima todellakin paranee lähitulevaisuudessa.

Portit auki!

Kävin viime viikolla työmatkalla Portugalissa, enkä missä tahansa siellä, vaan nimenomaan portviinin kotikaupunkina tunnetussa Portossa. Portviini on tietenkin mainiota sellaisenaan tai vaikkapa sinihomejuuston kera nautittuna, mutta se soveltuu myös cocktaileihin. Raikkaan kesäinen drinkki syntyy yksinkertaisesti valkoisesta portviinistä ja tonicista, mutta meitähän kiinnostavat erityisesti tikityyliset sekoitukset, ja pari sellaista löytyykin Beachbum Berry Remixed -kirjan sivuilta – tässä toinen niistä:

Schooner
3 cl limemehua
3 cl sitruunamehua
3 cl sokerisiirappia
4½ cl papaijanektaria
6 cl portviiniä
1½ cl vaaleaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
1½ cl 75,5-prosenttista karibialaista rommia (esim. Bacardi 151)

Ravista jäämurskan kera ja kaada siivilöimättä suureen grogilasiin. Lisää jäitä tarvittaessa.

Kun kokeilin drinkkiä ensimmäisen kerran, minulla ei ollut papaijanektaria, joten korvasin sen kolmella senttilitralla passionhedelmäsiirappia sillä logiikalla, että sekin on makeaa ja maistuu eksoottiselta hedelmältä. Lopputulos ei yhtään hassumpi ollutkaan, mutta blogia varten halusin drinkistä mahdollisimman suuressa määrin alkuperäistä vastaavan, ja kun papaijanektaria ei näillä leveyksillä tunnu kaupoista löytyvän, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi tehdä sitä itse.

Nektari on soseutettua hedelmälihaa, johon on lisätty vettä ja makeutusainetta, joten sitä olettaisi olevan hyvinkin helppoa tehdä nakkaamalla kaikki ainekset tehosekoittimeen ja blendaamalla ne mehumaiseksi. Juuri näin toimitaan esimerkiksi tässä reseptissä, mutta en soveltanut sitä suoraan, vaan vaihdoin hunajan sokerisiirappiin ja lähdin hakemaan sopivaa sekoitussuhdetta niin sanotusti perstuntumalta. Reseptiä en tässä jaa, koska en ole aikaansaannokseeni erityisen tyytyväinen – nektarin pitäisi olla sellaisenaan juotavaa, omani maistui liiaksi sokerivedeltä houkutellakseen juomaan – enkä sitä paitsi osaisi ainesten tarkkoja määriä edes kertoa, koska sekosin laskuissa lisäillessäni vettä ja siirappia vähän kerrallaan. Olisin varmaankin päässyt parempaan tulokseen, jos olisin malttanut antaa hedelmän kypsyä kunnolla ennen nektarin valmistukseen ryhtymistä.

Näilläkin eväillä drinkistä tuli joka tapauksessa erittäinkin hyvä. Muista raaka-aineista mainittakoon, että portviinin on syytä olla punaista, eli joko ruby- tai tawny-tyyppistä, ei siis valkoista tai roseeta. Erityisen kallista sen ei kuitenkaan tarvitse olla, vaan ihan peruslaatu kelpaa, Alkon valikoimasta esimerkiksi Old Invalid. Drinkistä tulee jouluisan punainen, joten se sopii hyvin tähän vuodenaikaan. Tarjoa vaikka kaveriporukan pikkujouluissa!

Suuri kurpitsa

Syksy on paitsi satsumoiden, myös kurpitsojen aikaa, ja yleensä näihin aikoihin olen leipoa pyöräyttänyt perinteisen amerikkalaisen kurpitsapiiraan. Tänä vuonna päätin sen sijaan kokeilla, voisiko kurpitsa toimia drinkin raaka-aineena. Piiraaseen tuleva kurpitsasose vei ajatukseni Banana Daiquiriin, mutta aivan suoraan en halunnut sen ideaa kopioida, vaan päätin, että halloweenin hengessä juojan pitäisi hieman "säikähtää". Tämän efektin aikaansaamiseen Alkosta löytyikin aivan erinomainen aine, nimittäin irlantilainen RubyBlue-chililikööri. Ensimmäinen versio ei taaskaan ollut kovin kehuttava, mutta muutaman kokeilun jälkeen ja lähikriitikon avustuksella drinkkiin saatiin kanelisiirapilla ja kermatilkalla juuri oikeanlainen kipakan mausteisuuden ja lempeän täyteläisyyden tasapaino.

Juoma on huomattavasti tavallista suuritöisempi, sillä aivan ensimmäiseksi kurpitsa täytyy paahtaa; tämä paitsi tekee siitä herkullisen makuisen, myös pehmentää sen niin, että se on helppo soseuttaa. Leikkaa kurpitsa isoiksi lohkoiksi ja poista lohkoista siemenet ja rihmasto. Paahda lohkoja 175-asteisessa uunissa kunnes malto pehmenee ja saa pähkinäisen aromin, 40–60 minuuttia (älä kärvennä). Kun lohkot ovat jäähtyneet, koverra malto irti kuoresta lusikalla ja tee siitä tasaista sosetta esimerkiksi sauvasekoittimella. Nyt olet valmis aloittamaan drinkin tekemisen!

Scary Daiquiri
3 cl limemehua
2 cl kanelisiirappia
4 cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
1 cl RubyBlue Chilli Pepper -likööriä
4 cl kurpitsasosetta
1 tl kuohukermaa
n. 1,2 dl jäämurskaa

Blendaa aivan tasaiseksi ja kaada siivilöimättä cocktaillasiin. Koristele halutessasi ripauksella jauhettua muskottipähkinää.

Pienestäkin kurpitsasta tulee sosetta helposti puoli litraa tai enemmän, joten jos teet drinkkejä vain yhden tai pari, sitä jää runsaasti tähteeksi. Tällöin voit tehdä vaikkapa sen kurpitsapiiraan; kokeile esimerkiksi tätä HS:n ohjetta, jolla itse olen tähän mennessä aina onnistunut. Jos haluat tehdä mieluummin jotain suolaista, käytä sosetta esimerkiksi kasviskeitossa tai lihamureketaikinan jatkeena.

Scary Daiquiria tarjoiltiin eilen kymmenpäiselle vierasjoukolle, jolta se sai hyväksyviä kommentteja. Samoissa bileissä kokeiltiin myös Zombien muunnelmaa, jonka jalostin Beachbum Berryn kehittämän yksinkertaistetun reseptin pohjalta. Berryn Zombie on alkuperäistä paljon helpompi tapaus sekä raaka-aineiden hankinnan että varsinaisen tekemisen kantilta, ja lisäksi huomattavasti miedompi, mutta toinen puolikas Tikiloikan huushollista piti sitä yhä liian viinanmakuisena, joten mehun ja siirapin määrää reseptissä kasvatettiin. Lopulta drinkkiin tuli 1½ cl puolitummaa 75,5-prosenttista rommia (Bacardi 151), 3 cl tummaa jamaikalaista rommia (Myers's), 3 cl limemehua, 6 cl greippimehua, 3 cl kanelisiirappia ja 1 tl grenadiinia; ainekset ravistetaan jääpalojen tai -murskan kera ja drinkki kaadetaan siivilöimättä korkeaan lasiin. Koska tämä versio on ystävällisempi niin asiakkaalle kuin baarimestarillekin, se ristittiin Friendly Zombieksi.

Lopuksi vielä eiliseen kokemukseen nojaten muutama niksi omien tikipippaloiden järjestämistä suunnitteleville:

Böö!

• Blendattavia drinkkejä on helppo tehdä monta annosta kerralla, mutta ravistettavat ovat hieman hankalampi tapaus. Kätevän improvisoidun shakerin saa kuitenkin isosta kannellisesta lasipurkista, jossa voi ravistaa hyvinkin viiden-kuuden janoisen drinkit yhdellä kertaa ja kaataa ne sitten kannuun tarjoilua varten.
• Jos käytät sitrusmehujen puristamiseen Chef'n FreshForcea tai vastaavaa vipuvarteen perustuvaa puristinta – mainio vekotin muuten, kiitos vinkistä sitä suositelleelle lukijalle – työtä helpottaa, jos poistat hedelmistä ensin uloimman kuorikerroksen terävällä veitsellä. Limen kanssa tämä tuskin on tarpeen, mutta jos olet tullut ostaneeksi isoja sitruunoita, ne eivät välttämättä kunnolla mahdu puristimen kuppiin. Käsivoimiakin säästyy, kun kovin osa hedelmästä on poistettu.
• Tunnelmallinen lyhty syntyy näppärästi ananaksesta ja LED-tuikkukynttilästä. Leikkaa ananaksen "hattu" pois ja koverra hedelmä ontoksi; tämä onnistuu helpoimmin Vacu Vin -ananasporalla. Tee onttoon ananakseen reiät silmille, nenälle ja suulle, pudota tuikku sisälle ja pane hattu takaisin paikalleen. Sopii erityisen hyvin halloween-bileisiin tavanomaisten kurpitsalyhtyjen sijaan, mutta miksei muulloinkin.

Ananaksen hedelmälihan voit vaikkapa liekittää rommilla (suosittelen tummaa jamaikalaista) ja tarjoilla vaniljajäätelön kera tai hedelmäsalaatin osana. Hauskoja juhlia!

Kuukauden kulaus: Hainpurema saimaalaisittain

Mikä? Brewer's Special Pacific Pale Ale. Saimaan Juomatehdas. Alk. 4,7%, 30 EBU.
Missä? K-supermarket Välivainio, Oulu.

Kotimaisista panimoista tikihenkisten oluiden tuottamisessa on toistaiseksi kunnostautunut erityisesti Stadin Panimo, mutta välillä sentään muutkin panimot tuovat markkinoille blogin kannalta kiinnostavia tuotteita. Pacific Pale Ale on yksi kolmesta mikkeliläisen Saimaan Juomatehtaan Brewer's Special -tuotesarjassaan tänä vuonna lanseeraamasta amerikkalaistyylisestä oluesta; kaksi muuta ovat Houston Brown Ale ja California IPA. Epäonnisen oluenystävän nielaisseella hailla kuvitettuun tölkkiin pakattu kullankeltainen olut on humaloitu neljällä amerikkalaisella lajikkeella, joista ainakin Citralle ominaiset raikkaan sitruksiset aromit erottuivat selvästi. Miellyttävänä lisävivahteena löysin tuoksusta myös hieman karamellimaista makeutta. Makukin oli mukavan raikas, joskaan ei ihan niin runsas kuin tuoksu antoi odottaa. Suutuntuma oli makuuni aavistuksen verran liian kuiva, ja jälkimaku jätti suuhun hieman tympeän kitkeryyden, vaikka oluen katkerot muuten pysyivät hyvin aisoissa. Kokonaisuuden kannalta viat ovat vähäpätöisiä, ja kyseessä onkin mielestäni vallan mallikelpoinen pale ale, jos nyt ei mitenkään loistelias. "Trooppisuudessa" ykkössijan vie kuitenkin edelleen Stadin Panimo.

Elävien kuolleiden yömyssy

The Walking Deadin seitsemäs kausi alkaa ja halloweenkin on ihan nurkan takana, joten nyt on yllin kyllin veruketta ottaa käsittelyyn eräs niistä drinkeistä, joilla Don the Beachcomber aikanaan loi maineensa: Zombie. Tarina kertoo, että Don kehitti juoman krapulalääkkeeksi liikematkaajalle, joka myöhemmin palasi valittamaan, että se oli muuttanut hänet eläväksi kuolleeksi koko matkan ajaksi. Uskoo ken tahtoo, mutta ainakin drinkki on vahva, ja vaikka se ei maistukaan niin väkevältä kuin se todellisuudessa on, kannattaa suosiolla valita jokin toinen drinkki, jos vieraasi ovat kovin herkkiä alkoholin maulle (saati vaikutuksille). Tiettävästi Zombieita tarjoiltiin Donin ravintoloissa yhdelle asiakkaalle korkeintaan kaksi saman illan aikana, mikä lienee ollut viisasta muutenkin kuin mielikuvamarkkinoinnin näkökulmasta, kuten reseptiä lukiessa nopeasti käy ilmi:

Zombie
2¼ cl limemehua
1½ cl Don's mix -sekoitusta
1½ cl falernumia
4½ cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
4½ cl ikäännytettyä jamaikalaista rommia (esim. Appleton V/X tai Extra)
3 cl Lemon Hart 151 -rommia
1 hölsky Angostura bittersiä
6 tippaa (⅛ tl) Pernod'ta
1 tl grenadiinia
n. 1,8 dl jäämurskaa

Blendaa aineksia korkeintaan 5 sekuntia ja kaada juoma korkeaan lasiin. Lisää tarvittaessa jääpaloja niin, että lasi täyttyy. Koristele mintunoksalla.

Kuten tikidrinkkien laita usein on, myös Zombiesta tunnetaan useita eri versioita: Donilla oli tapana muunnella reseptejään ajan mittaan, ja tietenkin hänen kilpailijansa kehittelivät omia Zombieitaan. Tämä resepti on kuitenkin se aito ja alkuperäinen, vuodelta 1934, ja sen selvittäminen ei ole ollut mikään helppo homma. Don tunnettiin nimittäin myös siitä, että hän käytti resepteissään erilaisia koodinimiä, niin etteivät edes hänen omat baarimestarinsa tienneet, mikä niiden sisältö tarkkaan ottaen oli; näin kilpailijat eivät voineet varastaa Donin reseptejä palkkaamalla hänen henkilökuntaansa. Tässä ohjeessa mainittu Don's mix oli pitkään mysteeri jopa ystävällemme Beachbum Berrylle, kunnes hän viimein sai selville sen koostuvan kahdesta osasta greippimehua ja yhdestä osasta kanelisiirappia. Yhteen drinkkiin tulee siis 1 cl mehua ja ½ cl siirappia.

Kanelisiirapin Berry suosittelee keittämään itse; kuulemma useimmat kaupalliset tuotteet ovat liian mausteisia tikidrinkkeihin. En osaa sanoa, miten on Suomessa saatavilla olevien siirappien laita, mutta eipä sen väliä, sillä itse tekeminenhän on hauskaa eikä resepti ole kovinkaan vaikea. Murskaa aluksi kolme kanelitankoa ja pane ne kattilaan. Lisää n. 2,4 dl sokeria ja saman verran vettä; kuumenna seosta hämmentäen kunnes sokeri on liuennut. Anna kiehahtaa, minkä jälkeen vähennä lämpöä, pane kansi päälle ja hauduta pari minuuttia. Poista kattila levyltä ja anna sen olla aloillaan ainakin kaksi tuntia, edelleen kannella peitettynä. Siivilöi, pullota ja säilö jääkaappiin. Kuten aina, voit lisätä siirappiin hieman alkoholia säilyvyyden parantamiseksi.

Toinen ainesosa, joka ei varmaan monellekaan lukijalle sano mitään, on falernum. Tämä Barbadokselta lähtöisin oleva likööri tai siirappi saa makunsa rommista, limestä sekä erilaisista mausteista, kuten neilikasta ja inkivääristä. Berry suosii Fee Brothers -merkkistä siirappia, mutta itse olen käyttänyt John D. Taylor's Velvet Falernumia, joka on 11-prosenttinen likööri ja pullon etiketin mukaan "the original falernum". Koska tämä sattuu olemaan ainoa falernum, jota minulla on ollut tilaisuus maistaa, en voi omakohtaisesta kokemuksesta väittää sen olevan erityisen suositeltava verrattuna muihin vastaaviin tuotteisiin, mutta ainakin se toimii oikein hyvin äskettäin keksimässäni shotissa, johon tulee 2 cl Lemon Hart 151:tä ja 2 cl John D. Taylor'sia. Sekoitus syntyi flunssaa potiessani, joten olkoon sen nimi vaikkapa Flu Shot.

Englannin kielen dash-sanalle ei tunnu olevan vakiintunutta suomennosta, joten päätin kääntää sen hölskyksi, joka kuvaa mielestäni hyvin sitä, mistä on kyse: yksi hölsky on se määrä nestettä, joka bitters-pullosta tulee ulos, kun sitä hölskäytetään kerran drinkkiä kohti. Angosturan ja Pernod'n käyttäminen hyvin pieninä määrinä juomien maustamiseen on tunnusomaista Don the Beachcomberille; Pernod'n annosteluun paras työväline on pipetti, mutta jos sellaista ei taloudesta löydy, teelusikkaa ja silmämääräistä arviotakin voi käyttää. Jos tällainen nyhertäminen ei innosta alkuunkaan, Pernod'n voi toki jättää poiskin, mutta lopputulos ei tällöin ole täysin alkuperäistä vastaava.

Satsuman satoa

Satsuman satokauden alkaminen on Tikiloikan huushollissa normaalistikin odotettu tapaus, mutta tänä syksynä se noteerattiin vielä tavallista suuremmalla innolla. Miksikö? No, tietenkin drinkkien takia! Satsumaan tai muihin mandariini-nimikkeen alle niputettaviin pikkusitruksiin tosin ei yleensä cocktailresepteissä törmää – syytä en osaa sanoa, mehuahan niistä kyllä voi puristaa siinä missä muistakin sitruksista, ja ainakin satsuman maku on ihan omanlaisensa eikä esimerkiksi appelsiinilla korvattavissa. Oli miten oli, reseptien puute on yksinomaan positiivinen ongelma, koska sehän tarkoittaa sitä, että saan olla pioneeri ja keksiä sellaisen itse!

Rehellisyyden nimissä on todettava, etten varmastikaan ole ensimmäinen, joka on keksinyt käyttää satsumamehua cocktailin raaka-aineena. En kuitenkaan etsinyt netistä muiden kehittämiä reseptejä; sen sijaan hain inspiraatiota tikijuomien ohella kahdesta klassisesta tequiladrinkistä, Margaritasta ja Tequila Sunrisesta. Näin syntyi ikioman satsumadrinkkini ensimmäinen versio, johon tuli mehun lisäksi jamaikalaista rommia, tequilaa, triple seciä ja grenadiinia. Varauksetonta suosiota se ei saavuttanut, vaan kahden hengen vahvuisesta testiryhmästä peräti puolet tuomitsi sen maistuvan liian viinaiselta. Niinpä kokeilut jatkuivat, kunnes erinäisten mutaatioiden kautta resepti muotoutui lopulta seuraavanlaiseksi:

Tahitian Sunset
6 cl satsumamehua (2 pienehköä satsumaa puristettuna)
2 cl greippimehua
3 cl puolitummaa jamaikalaista rommia
1 cl tequilaa
¾ cl oranssia Curaçao-likööriä
¾ cl maustepippurilikööriä
1½ cl sokerisiirappia
½ cl grenadiinia

Ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Ainesten joukosta on syytä nostaa esiin eräs, johon emme ole blogissa aiemmin törmänneet: maustepippurilikööri. Tämä alkujaan jamaikalainen aromaattinen likööri maistuu paitsi sellaisenaan, myös monenlaisissa drinkeissä lempeän mausteisuuden tuojana. Maun puolesta olisin saattanut käyttää sitä tässä enemmänkin, mutta päädyin kompromissiin saadakseni cocktailille haluamani värin (likööri on hyvin tummaa). Verkkokaupoista sitä kannattaa etsiä hakusanalla "pimento" tai "allspice"; ainakin Bitter Truth Pimento Dramia myydään useissa kaupoissa, joista itse olen juomia tilannut. Beachbum Berryn suosittelema St. Elizabeth Allspice Dram on harvinaisempi, muttei sekään mitenkään mahdoton löytää.

Jos viitseliäisyyttä löytyy, liköörin voi tehdä myös itse, ja tämä Matthew "Kuku Ahu" Thatcherin resepti onkin niin hyvä ja riittoisa, ettei kaupallisille tuotteille ole välttämättä mitään tarvetta. Aloita murskaamalla n. 0,6 dl kokonaisia maustepippureita ja jauhamalla niitä, kunnes ne muistuttavat koostumukseltaan jauhettua kahvia. Pane kattilaan pippurit sekä n. 2,4 dl vaaleaa rommia (esim. Bacardi Carta Blanca), kiehauta, katkaise lämpö ja hämmennä. Kaada näin hauduttamasi "tee" pippureineen päivineen tyhjään 0,7 litran vetoiseen (rommi)pulloon ja lisää samaa vaaleaa rommia sen verran, että pullosta jää neljäsosa tyhjäksi. Sulje pullo ja anna rommin maustua ainakin kahden viikon ajan ravistellen pulloa päivittäin. Tämän jälkeen suodata rommista pois kaikki kiinteä aines. Keitä siirappi, johon tulee 1:2-suhteessa vettä ja ruskeaa sokeria, ja tee likööri sekoittamalla tätä siirappia ja maustettua rommia 1:1-suhteessa. Pullota likööri ja anna sen olla aloillaan vielä ainakin kuukauden verran ennen käyttöä.

Baanalla: Tuopillinen tropiikkia ja S-bonukset kaupan päälle

Mikä? Oluthuone William K. Kurvi.
Missä? Helsinginkatu 2, Helsinki.

Maailma on erilainen bloggaajan silmin, kuten tuli todistetuksi äskettäin, kun piipahdin yhden yön reissulla Helsingissä. Pubissakaan ei ole enää mahdollista käydä ilman että silmä alkaa etsiä olutlistalta mahdollista jutun juurta, ja Sörnäisten William K:stahan sitä löytyikin roppakaupalla: bongasin ainakin neljä Stadin Panimon tuotetta, joiden nimessä on joko "Pacific" tai "Tropical". Minulla oli pari tuntia aikaa tapettavana ennen illan stand up -keikkaa, joten valitsin näistä testiin Tropical Stoutin ja Pacific IPA:n.

Tropical Stout oli väriltään musta kuin Guinness, mutta vaahto oli ohuempi ja rikkonaisempi. Tuoksusta löysin hieman suklaata, mutta ennen kaikkea voimakkaita hedelmäisiä ja kasvimaisia aromeja. Nämä hallitsivat myös makua, jossa oli myös yllättäen hiven happamuutta. Tyylille ominaista paahteisuutta oli toki myös, mutta kaiken kaikkiaan tämä oli stoutiksi aika erikoinen kokemus, raikas ja hivenen kihelmöivä. Itse tykkäsin, mutta veikkaan, että tämä saattaa jakaa mielipiteitä aika tavalla – eikä tämä nyt minullakaan varsinaisesti ikisuosikkien joukkoon nouse, mutta onpahan ainakin virkistävän erilainen tulkinta siitä, mitä stout voi olla.

Pacific IPA puolestaan oli kullankeltainen ja runsasvaahtoinen. Tuoksua hallitsi raikas humalan aromi, jonka alta olin erottavinani häivähdyksen passionhedelmää ja ananasta. Maku oli yllättävän mieto, jopa vaisu; varsinkin katkeruutta oli tyyliin nähden hyvin maltillisesti, kun taas maltaan makeus nousi esiin tavallista selvemmin. Jossain määrin epätavallinen kokemus siis tämäkin, olisi voinut luonnehtia jopa pehmeäksi jos hiilihappoa olisi ollut vähemmän. Jälkimaussa oli määrittelemätön, hitusen tympeä vivahde, joka ei kuitenkaan merkittävästi häirinnyt ellei siihen erikseen keskittynyt. Kokonaisuutena menee luokkaan "ihan kiva": ei tarjonnut suuria moitteen aiheita, muttei myöskään oikein mitään kiinnostavaa haastetta tai tarttumapintaa.

Kuukauden kulaus: Kona rock you tonight

Mikä? Longboard Island Lager. Kona Brewing Co., USA. Alk. 4,6%, 20 IBU.
Missä? K-supermarket Välivainio, Oulu.

On taas aika maistella oluita, tällä kertaa ihan kaukomailta: 1990-luvun puolivälissä perustettu Kona Brewing Company toimii Kailua-Konassa Havaijilla ja ammentaa kotisaartensa luonnosta ja kulttuurista innoitusta tuotteidensa nimiin ja etiketteihin. Testiin löytämistäni juomista ensimmäinen, Longboard, on oljenkeltainen lager, joka ei juuri vaahtoa lasiin kaadettaessa. Tuoksu on neutraali enkä löydä siitä aromeja, joihin huomio erityisesti kiinnittyisi, mutta maku sen sijaan on muhevan maltainen ja sopivan hapokas. Humalointi on hienovarainen ja katkeruutta ei käytännössä ole. Ilkeämpi saattaisi väittää vetiseksi, mutta sellainen tämä ei mielestäni ole; mieto kyllä, tyylilleen uskollisena. Jenkkityylisille lagereille kategorisesti nenäänsä nyrpistäviä Longboard tuskin saa muuttamaan mieltään, muille suosittelen ennakkoluulotonta kokeilua.

Mikä? Big Wave Golden Ale. Kona Brewing Co., USA. Alk. 4,4%, 21 IBU.
Missä? K-supermarket Välivainio, Oulu.

Toinen maisteltava on nimensä mukaisesti kullankeltainen ale. Vaahtoa ei tästäkään irtoa nimeksikään, ja myös tuoksu on yhtä lailla piirteetön. Maultaan Big Wave on selvästi Longboardia kuivempi, lagerin maltainen täyteläisyys puuttuu. Valitettavasti sen tilalla ei ole oikein mitään kiinnostavaa, joten jos näistä jommankumman haluaa tuomita vetiseksi, niin tämän kohdalla se olisi oikeutetumpaa. Panimon tuotekuvauksen mukaan tavoitteena oli tehdä helposti juotava olut, ja sellainen tämä eittämättä on, mutta säväyttävät makuelämykset on kyllä haettava jostain muualta. Ruokajuomana tämä voisi toimia valmistajan suosituksen mukaisesti esimerkiksi kalaruuan tai salaatin kaverina, happoja on sen verran ettei rasvaisempikaan kala välttämättä ole liikaa.

Musacorner: Brian Wilson ja koirat

Mikä? The Beach Boys: Pet Sounds (50th Anniversary Edition). Capitol Records, 2016, 2CD.

Missä? Spotify.

Syksy on jo hyvässä vauhdissa, mutta missä tikidrinkkejä tarjoillaan, siellä on aina kesä, ja mikäpä sopisikaan kesään paremmin kuin Beach Boys. Tämän Amerikan Beatlesin uran huippukohta, lähes kaikilla mahdollisilla maailman parhaiden levyjen listoilla kärkipäähän sijoittuva Pet Sounds, tuli tänä vuonna täyttäneeksi 50 vuotta. Merkkipäivän kunniaksi klassikkoalbumista pukattiin ulos jälleen kerran uusi juhlajulkaisu, joka saa nyt kunnian avata Tikiloikan musacornerin.

Kun alkuperäisjulkaisusta tosiaan on vierähtänyt jo puoli vuosisataa, ongelmaksi muodostuu tietenkin se, mitä sellaista levystä voisi enää sanoa, mitä ei ole jo tuhanteen kertaan sanottu. Luontevinta onkin ehkä lähteä liikkeelle siitä, mitä uutta 50-vuotiseditio tuo pöytään verrattuna aiempiin uudelleenjulkaisuihin. Paketin ykköslevy ei mitään ennenkuulumatonta tarjoa: se sisältää albumin ensin mono- ja sitten stereomiksauksena ja on siten käytännössä toisinto kymmenen vuoden takaisen 40th Anniversary Editionin ykköslevystä, tosin ilman Hang on to Your Ego -bonusraitaa (joka on itse asiassa I Know There's an Answer eri sanoituksella). Kakkoslevyn alkajaisiksi samat kappaleet soivat vielä kolmannen kerran, nyt ilman lauluosuuksia. Instrumentaalimiksaukset kaikista raidoista julkaistiin jo parikymmentä vuotta sitten osana The Pet Sounds Sessions -boksia, joten uutta tässä on lähinnä se, että albumin voi nyt kuunnella kätevästi alusta loppuun ilman laulua. Ratkaisu on sikäli perusteltu, että se tuo kerrankin kunnolla esiin, miten suuren osan Pet Soundsin hienoutta muodostavat sen rikkaat orkestroinnit ja epätavalliset soitinnukset. Vaikka monille Beach Boysin mainitseminen varmaankin tuo ensimmäisenä mieleen hunajaiset lauluharmoniat, varsinkaan tällä levyllä ei instrumentaalipuolen merkitystä pidä väheksyä.

Pet Soundsista sanotaan usein, että se on käytännössä Brian Wilsonin soololevy, jolla Wilsonin musiikillisen vision toteutuksesta vastasi lähinnä Brian itse yhdessä Wrecking Crew'na tunnetun studiomuusikkokollektiivin kanssa. Vaikutelmaa vahvistaa se, että albumin päättävä Caroline, No julkaistiin alun perin Brianin soolosinglenä. Bändin muut jäsenet toki lauloivat levyllä, ja Brianin veljet Dennis ja Carl myös soittivat rumpuja ja kitaraa, mutta sitä tuskin käy kiistäminen, että ilman Brianin tuotannollista neroutta levy olisi jäänyt torsoksi. Lähdemateriaali (sekin enimmäkseen Brianin kynästä) on tietenkin vahvaa ja olisi varmaankin toiminut myös tavanomaisempina bändisovituksina, ilman sinfoniaorkesterin mittaa tavoittelevia jousi- ja puhallinsektioita, puhumattakaan cembalosta, kokistölkeistä ja koirien haukunnasta; tuloksena olisi tällöinkin ollut levyllinen hienoja popkappaleita, ehkä jopa klassikkoalbumi, mutta ei sellainen rockin historian merkkipaalu, joka Pet Sounds kiistatta on.

Tyystin ennenjulkaisematonta materiaalia 50th Anniversary Editionilla on vain kakkoslevyn jälkimmäisellä puoliskolla, joka sisältää liveversioita albumin kappaleista sekä samana vuonna julkaistusta Good Vibrations -singlehitistä. God Only Knows, joka itselleni on levyn ehdoton kohokohta ja jonka eräskin Paul McCartney on nimennyt kaikkien aikojen suosikkilaulukseen, on edustettuna peräti neljänä versiona kolmelta eri vuosikymmeneltä. Livesovitukset ovat pakostakin melkoisen pelkistettyjä verrattuna studiosovitusten paikoin pohjattomalta tuntuvaan syvyyteen, mutta ne muistuttavat joka tapauksessa siitä, että Beach Boys oli edelleen myös ihan oikea bändi eikä pelkkä Brian Wilsonin studioprojekti. Tuoreimmat äänitykset ovat vuodelta 1993, jolloin Wilsonin veljeskolmikosta Dennis oli jo kuollut, Brian ajautunut eroon bändistä ja Carlinkin kuolemaan oli enää muutama vuosi aikaa. Bändin tarina ei tähän toki päättynyt: viimeisin uudesta materiaalista koottu albumi That's Why God Made the Radio, jolla Brian oli jälleen mukana, julkaistiin niinkin äskettäin kuin vuonna 2012, eikä se muuten yhtään hassumpi kiekko olekaan.

Pet Soundsilla kuuluu selvästi julkaisuajankohdalle tunnusomainen psykedeelinen soundi, mutta samanaikaisesti se on kuitenkin hyvin ajatonta musiikkia, joten uudelleenjulkaisuilla on kyllä paikkansa maailmassa. Maailma tuskin olisi siihen kaatunut, jos tämä nimenomainen versio olisi jäänyt julkaisematta, mutta toisaalta se ei myöskään ole varsinaisesti keneltäkään pois: suoratoistopalvelujen ansiosta kaikki julkaisut ovat kuunneltavissa ilman merkittävää investointia, ja he, jotka yhä haluavat omistaa mielimusiikkinsa, voivat eri julkaisuja vertailemalla löytää parhaiten omia toiveitaan vastaavan setin. Vinyylin nimeen vannovat saattavat arvostaa 50th Anniversary Editionin yhteydessä julkaistuja uusia mono- ja stereopainoksia, ja kaiken mahdollisen materiaalin haalijoille on tarjolla neljän CD:n ja yhden Blu-rayn kansio.

Spotlight: Grenadiini

Ajoittain oikea elämä häiritsee harmillisesti bloggaamista, ja niinpä edellisestä postauksesta pääsi tällä kertaa vierähtämään hieman tavallista pidempi aika. Blogin pitäminen kun ei ainakaan vielä lyö leiville, töissäkin on käytävä, mutta nyt sillä rintamalla onneksi paineet ovat laskeneet sen verran, että aikaa liikenee taas tärkeämmille asioille, kuten drinkkien miksailulle ja niistä kirjoittamiselle. (Sponsoriehdokkaat huomio! Minulla on useita lukijoita! Lähettäkää rahaa ja/tai rommia.)

Sokerisiirapin jälkeen ehkäpä tavallisin cocktailsiirappi on grenadiini. Siirapin nimi tulee ranskan granaattiomenaa merkitsevästä sanasta grenade; samainen hedelmä on, kyllä vain, lainannut nimensä myös käsikranaatille, etenkin varhaiset kranaatit kun muistuttivat sitä huomattavasti. Alun perin grenadiini onkin ollut nimenomaan granaattiomenasiirappia, mutta nykyisin käytetään muitakin hedelmiä. Esimerkiksi Alkon myymä Monin-merkkinen grenadiini saa makunsa punaisista marjoista, ja oikeastaan ainoa kaikkia grenadiiniksi väitettyjä siirappeja yhdistävä tekijä on punainen väri. Beachbum Berry suosittaa ostamaan granaattiomenasiirappia (pomegranate syrup) ja erikseen varoittaa kajoamasta Rose's-merkkiseen grenadiiniin.

Kenties tunnetuin grenadiinidrinkki on Tequila Sunrise, jonka tunnusomainen "auringonnousu" rakennetaan grenadiinista ja appelsiinimehusta. Tikicocktailiksi sitä ei kuitenkaan voi laskea, toisin kuin tämän toisen klassikon, vaikkei se rommipohjainen olekaan:

Strip and Go Naked
2¼ cl appelsiinimehua
3 cl limemehua
3 cl giniä
3 cl vodkaa
15 cl jääkaappikylmää vaaleaa lager-olutta
¾ cl grenadiinia

Sekoita rivakasti jääpalojen kera kunnes juoma on kunnolla jäähtynyt. Kaada siivilöimättä suureen grogilasiin.

Oluen käyttäminen mikserinä saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta tässä reseptissä se toimii. Olutcocktailien (tai "hoptailien") perinne on sitä paitsi pitkä, ja ne ovat nykyisin hyvinkin trendikkäitä. Kun vielä käytät juoman tekemiseen paikallisen pienpanimon olutta, niin hipsterikaverien kunnioitus on taattu!

Grenadiinia, tai siis granaattiomenasiirappia, ei pitäisi olla kovin hankalaa tehdä itsekään – yksinkertaisimmillaan sen voi tehdä granaattiomenamehusta ja sokerista samalla periaatteella kuin minkä tahansa siirapin. Euro-Eastin maahantuomaa azerbaidžanilaista granaattiomenatäysmehua olen nähnyt myytävän Oulun supermarketeissa, joten mehua ei edes tarvitse puristaa itse, tosin sekin kuulemma onnistuu verrattain vaivattomasti sitruspuristimella. Toistaiseksi olen tyytynyt Monin-grenadiiniin, mutta kunhan pullo tyhjenee, aion ehdottomasti kokeilla kotitekoista.

Baanalla: Rööperin rommikeidas

Mikä? Kokomo Tikibar & Room.
Missä? Uudenmaankatu 16–20, Helsinki.

Kokomon ovimies on
puisevaa sorttia.

Syyskuun alkajaisiksi käväisin pääkaupungissa pitkän viikonlopun mittaisella lomareissulla, jonka viimeisenä ohjelmanumerona kävin Kokomossa syömässä ja drinkeillä vanhojen ystävien kanssa. Beach Boysin Cocktail-elokuvaa varten levyttämältä laululta nimensä lainannut ravintola julistaa tikin ilosanomaa Punavuoressa jo kuudetta vuotta, ainakin toistaiseksi ilman varteenotettavia haastajia. Lahdessa kylläkin nähtävästi toimii toinen Kokomo osana Jackalope-yökerhoa, ja Espoossa on Tiki Bing -niminen baari, joka on avoinna yleisölle viikonloppuiltaisin, mutta sen suuremmalla massalla ei tiki-ilmiö ole vielä Suomeen vyörynyt. Samaan markkinarakoon tähtäävien kilpailijoiden puuttumisen saattaisi kuvitella näkyvän puolivillaisena toteutuksena, mutta onneksi näin ei ole käynyt ainakaan Helsingin Kokomon tapauksessa.

Ravintolan miljöö on tehty varsin kiitettävällä pieteetillä hyviä tikiperinteitä kunnioittaen: on bambua ja kaislaa, lehteviä ruukkukasveja, ihmisenkokoisia tikipatsaita, kalanpyydysten inspiroimia valaisimia ja niin edespäin. Vaimeana soiva taustamusiikki on sekoitus vanhaa rock 'n' rollia, surfia, havaijilaista kitarointia ynnä muuta tunnelmaan mukavasti istuvaa. Vaatekoukkuina on pieniä tikiveistoksia, henkilökunta pukeutuu asianmukaisesti havaijipaitoihin ja ilmastointiputketkin on naamioitu piiloon juuttikankaisilla kahvisäkeillä. WC-tiloissa homma on jätetty vähän puolitiehen, mutta niin kauan kuin pysyttelee ravintolasalin puolella, trooppisen illuusion särkee lähinnä se, että ikkunasta ulos vilkaistessa näkymä saattaa olla samanlainen kuin Anthony Bourdainin visiitillä.

Kokomon ruokalista tasapainottelee tutun ja eksoottisen välimaastossa: pääraaka-aineet ovat enimmäkseen perinteistä grillisettiä – Black Angus -härkää, possun ribsejä, kananrintaa, lohta – mutta lisukkeiden puolelta löytyy hieman enemmän mielikuvitusta. Itse tosin tulin valinneeksi ehkä koko listan tavanomaisimman annoksen, Flaming Steakin, joka koostui härän flank steakista, isoista paahdetuista perunalohkoista, grillatuista kasviksista, chilibearnaisesta ja rucolasta. Lihan kypsyysaste oli oikea ja se oli mehevää, joskin myös hivenen sitkeää. Perunat olivat pinnalta miellyttävän rapeita ja sisältä sopivan kypsiä. Chili tasapainotti bearnaise-kastikkeen täyteläisyyttä mukavasti, mutta siltikin annos olisi ollut liian raskas ilman kasviksia, jotka toivat siihen tervetullutta raikkautta. Juuri muuta ne eivät siihen sitten tuoneetkaan, sillä rucolaa lukuunottamatta ne olivat maultaan miedoimmasta päästä, eikä niitä ollut ainakaan mitenkään havaittavasti maustettu. Kaiken kaikkiaan annos ei tarjonnut mitään erityisen säväyttävää, mutta ajoi kyllä asiansa aivan tyydyttävästi, sillä drinkkien perässähän tikibaariin kuitenkin mennään.

Mai tai roa ae!

No, entäs ne drinkit sitten? Alkajaisiksi piti tietenkin testata Kokomon Mai Tai, joka listan mukaan ei olekaan mikä tahansa halpa kopio, vaan peräti Original Mai Tai. Väitteelle löytyi myös katetta, sillä saamani drinkki muistutti niin ulkonäkönsä kuin makunsakin puolesta hyvinkin läheisesti itse Trader Vicin reseptillä tekemiäni. Maussa tosin oli mielestäni häivähdys karvasmantelia, mikä pistää epäilemään, että juomaan oli käytetty orgeat-siirapin sijaan amarettoa, vaikka lista toisin väittääkin; kauneusvirhe, mikäli näin on, mutta ainakaan minulle ei mikään deal breaker. Drinkki oli joka tapauksessa oikein hyvä, ja epäilemättä autenttisin Mai Tai, joka minulle on koskaan baarissa tarjoiltu.

Ruuan jälkeen tilaamani Bahama Papa on ilmeisesti Kokomon baarimestarien omaa keksintöä, sillä ainakaan netistä samalla nimellä löytämäni reseptit eivät ollenkaan muistuta Kokomon drinkkiä, johon tulee mm. teevodkaa ja tamarinditahnaa. Lista luonnehtii juomaa sanoilla "spicy & creamy", mutta käytännössä sen maku painottui sinne creamyn puolelle spicyn kustannuksella. Drinkki toimi kuitenkin mukavasti jälkkärinä, ja bonuksena se tarjoiltiin hauskassa keraamisessa tikimukissa. Tällaiset mukit ovat olennainen osa tikikulttuuria, ja kultakauden aikaiset tikimukit ovat nykyisin haluttua vintagea. Kokomon mukit ovat uustuotantoa, peräisin lontoolaiselta CheekyTikiltä, joka näyttäisi toimittaneen myös ison osan ravintolan sisustuksista.

Vain tähtisadetikku
puuttuu.

Illan viimeinen juoma, Blue Hawaii, oli näistä heikoin esitys: turhan makea ja muutenkin vähän pliisu. Drinkki oli vieläpä koristeltu vaaleanpunaisella paperipäivänvarjolla, mikä olisi kyllä varmaankin toiminut ironisena viittauksena huonoihin kasaridrinkkeihin, jos se olisi lätkäisty jonkin oikeasti hyvän ja oivaltavan cocktailin päälle. Sopii toki kysyä, onko Blue Hawaii alkujaankaan ollut juuri muuta kuin veruke sinisen Curaçao-liköörin kanssa lotraamiselle, mutta kyllä siitä nykyaikana saisi kernaasti tuunata vähän kiinnostavamman. Kritiikki on kuitenkin syytä suhteuttaa siihen, että muut illan aikana nauttimani juomat eivät suurta moitteen sijaa jättäneet, ja jostainhan sitä on nillityksen aihetta revittävä, jotta säilyttää bloggaajauskottavuutensa eikä leimaudu ihan täysin fanipojaksi. Palvelustakaan en pahaa sanaa keksi, vaikka yrittäisin.

Kokomo tarjoaa arkisin myös lounasta sekä lauantaisin brunssia, joista minulla ei ole kokemusta. Parin à la carte -ruokailun perusteella sinne ei välttämättä pelkän syömisen vuoksi kannata suunnistaa, mutta hauskaan illanviettoon Kokomo on kyllä aivan omiaan, ja romanttista tunnelmaakin löytyy, joten kuvittelisin sen toimivan hyvin myös treffipaikkana. Jos tikimeininki ei innosta, tarjolla on myös suppeahko mutta varmaankin useimmille riittävä valikoima oluita ja viinejä, ja eivätköhän baarimestarit suostu pyydettäessä sekoittamaan drinkkejä listan ulkopuoleltakin, joskin tällöin luonnollisesti jää paitsi suuresta osasta paikan viehätystä. Lisää tällaisia Suomeen!

Kuukauden kulaus: Stadissa palmujen alla

Mikä? South Pacific Pale Ale. Stadin Panimo. Alk. 4,5%, 30 IBU.

Missä? K-supermarket Välivainio, Oulu.
 

Mikäpä olisikaan parempaa kuin kylmä ja raikas olut? No, esimerkiksi kaksi olutta, joten Tikiloikan testipenkissä on tällä kertaa kaksi tuotetta verotuksellisista ongelmistaan huolimatta ainakin vielä toistaiseksi eteenpäin porskuttavalta Stadin Panimolta. South Pacific -etuliitteensä nämä oluet lunastavat eteläisen Tyynenmeren (käytännössä kaiketi Australian ja Uuden-Seelannin) humalilla, joiden vaikutus tuntuukin ilahduttavasti pale alen houkuttelevassa tuoksussa kivellisten hedelmien, etenkin mangon ja persikan, aromeina. Maussa nousevat selvemmin esiin humalien katkerot, joskin niitä on oluessa melko maltillisesti. Suutuntumaa hallitsee aluksi pirskahteleva hapokkuus, joka kuitenkin kääntyy pian täyteläiseksi pehmeydeksi. Kokonaisuutena olut on varsin tasapainoinen ja oikein maukas, mutta niitä tuoksun lupaamia hedelmiä jäin kyllä hivenen kaipaamaan.

Mikä? South Pacific Lager. Stadin Panimo. Alk. 4,5%, 30 IBU.

Missä? Prisma Linnanmaa, Oulu.

Pale alen sisarolut on vuonna 2015 valittu sarjassaan (vaalea lager, enintään 4,7%) peräti Suomen parhaaksi, joten odotukset sen suhteen olivat korkealla. Oluiden välillä on selviä yhtymäkohtia – runsas vaahto, kullankeltainen väri, hedelmäiset aromit sekä kirpakasta pehmeään etenevä suutuntuma – mutta erotkin ovat huomattavia: lagerin hedelmäisyys on pikemminkin sitrushedelmiin vivahtavaa, ja se on selvemmin läsnä myös maussa, kun taas katkerot jäävät enemmän taka-alalle. Lisäksi olut tarjoaa sangen voimakkaan ja miellyttävän kasvimaisen aromin, jolle lähin keksimäni vertailukohta on suolaheinä. Jos pale ale olisi maistunut yhtä herkulliselta kuin tuoksui, se olisi voinut olla näistä kahdesta suosikkini, mutta nyt vaaka kallistuu lagerin puoleen. Molemmat kuitenkin erottuvat edukseen verrattuna Brewcats Tiki Lageriin, joka oli kyllä sinällään aivan toimiva, mutta näiden rinnalla hieman yksiulotteinen.

What's your poison?

Viikko sitten dissektoimamme Mai Tain vaatimat rommit ja Curaçao-likööri eivät harmi kyllä ole kaikkein helpoimmin hankittavia: suomalaisen kotibaarimestarin vaihtoehdot ovat lähteä matkoille, tilata verkosta tai tyytyä soveltuvuudeltaan enemmän tai vähemmän epäilyttäviin korvaaviin tuotteisiin. Jos ehdit jo keitellä itsellesi satsin orgeat-siirappia ja palat halusta päästä käyttämään sitä, kokeilepa verkkokaupan pakettia odotellessasi tätä toista Trader Vicin klassikkoa:

Scorpion Bowl
18 cl appelsiinimehua
12 cl sitruunamehua
4½ cl orgeat-siirappia
18 cl vaaleaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa, esim. Havana Club)
3 cl brandyä
n. 4,8 dl jäämurskaa

Pane kaikki ainekset blenderiin ja sekoita 10 sekuntia. Kaada siivilöimättä korkeisiin laseihin ja lisää jäitä.

Brandyn määrä reseptissä saattaa kuulostaa pieneltä muiden ainesten määriin verrattuna, mutta sen maku nousee lopputuloksessa yllättävän selvästi esiin, joten aivan mitä tahansa brenkkua juomaan ei kannata sotkea. Suurta ongelmaa brandyn valinnasta ei kuitenkaan tarvitse tehdä, kunhan nyt löytää jonkin sellaisen, joka itselle maistuu. Alkon valikoimasta löytyy sopivia vaihtoehtoja parinkympin molemmin puolin; itse pidän runsaan hedelmäisistä espanjalaisista brandyistä, joista minulla on kaapissani yleensä pullo Torres 10 Gran Reservaa. Jos haluat suosia kotimaista, kokeile Jaloviina Extraa, joka sekin mielestäni toimii tikidrinkeissä oikein hyvin.

Scorpionista riittää juotavaa 3–4 janoiselle (tai kahdelle hyvin janoiselle). Se on siis tarkoitettu jaettavaksi pöytäseurueen kesken, ja alkujaan se on tuotu pöytään erityisessä tikikulhossa pitkien pillien kera, gardeniankukalla koristeltuna. Näin se ilmeisesti tarjoillaan Trader Vic's -ravintoloissa vielä nykyäänkin, mutta koska tikikulhoja on markkinoilla niukanlaisesti, kotioloissa lienee aivan hyväksyttävää, että jokainen juo omasta lasistaan. Mielikuvituksen käyttäminen on tietenkin aina suotavaa, kun tikicocktaileista on kyse, joten jos haluat drinkille näyttävämmän tarjoiluastian, joka kunnioittaa sen alkuperäistä yhteisöllistä henkeä, mikään ei estä kaatamasta sitä vaikkapa Aalto-maljakkoon.

Etenkin ennen Mai Taita Scorpion oli yksi Trader Vicin tunnetuimmista luomuksista, ja toisin kuin Mai Tain tapauksessa, Scorpionin kohdalla isyyskysymyksestä ei liene missään vaiheessa ollut varteenotettavaa kiistaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Scorpionistakin olisi olemassa useita eri versioita; alla vertailun vuoksi Luau-ravintolan näkemys:

Luau Scorpion

6 cl appelsiinimehua
3 cl limemehua
3 cl sokerisiirappia
6 cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
6 cl giniä
3 cl brandyä
2¼ cl orgeat-siirappia
n. 2,4 dl jäämurskaa

Pane kaikki ainekset blenderiin ja sekoita 5 sekuntia suurella nopeudella. Tarjoile kuten Trader Vicin Scorpion Bowl, juomaa riittää ainakin kahdelle.

Luaun perusti vuonna 1953 filmitähti Lana Turnerin ex-miehenä tunnettu ja itsekin muutamassa elokuvassa näytellyt Stephen Crane. Näyttelijänä Crane ei itsekään pitänyt itseään kovin kaksisena, mutta ravintoloitsijana hän sen sijaan pärjäili varsin mukavasti neljännesvuosisadan ajan; Luaun lisäksi hän loi yhdessä Sheraton-hotellien kanssa Kon-Tiki-ravintolaketjun, jonka tarkoituksena oli ennen kaikkea vastata Hilton-hotellien kanssa yhteistyötä tehneen Trader Vic's -ketjun heittämään haasteeseen. Los Angelesin Beverly Hillsissä toiminut Luau oli Hollywood-väen suosiossa, mutta se kupsahti vuonna 1979, pian sen jälkeen kun Crane oli irtautunut siitä. Cranen itsensä vuoro tuli päivää vaille 69-vuotiaana vuonna 1985, ja saman kohtalon koki lopulta myös Kon-Tiki. Uusi Luau avasi ovensa vuonna 2008 vain parin korttelin päässä alkuperäisestä ja oli niinikään monien julkkisten näyttäytymispaikka – jopa joidenkin sellaisten, jotka olivat nuorempina hengailleet Cranen Luaussa – mutta suosio jäi lyhytikäiseksi, ja jo seuraavana vuonna tämäkin ravintola suljettiin.

Mai Tai – rai rai!

Nyt, kun olemme saaneet hieman verrytellä vähemmän ikonisilla juomilla, lienee aika palata siihen, mistä blogi lähti liikkeelle: Mai Taihin. Pian sen jälkeen, kun Trader Vic's alun perin alkoi tarjoilla sitä asiakkailleen, Mai Taista tuli niin suosittu, että muiden tikiravintoloiden oli käytännössä pakko ottaa se listalleen. Alkuperäistä reseptiä näillä ravintoloilla ei tietenkään ollut – Vic ymmärsi kyllä hyvin sen arvon – joten niiden versiot olivat parhaimmillaankin vain kohtalaisen hyviä arvauksia siitä, mitä alkuperäiseen olisi saattanut tulla. Yksi jos toinenkin ravintola myös ilmoittautui Mai Tain keksijäksi, tavallaan oikeutetustikin, sillä kuten Beachbum Berry huomauttaa, näiden drinkkien reseptit olivat kyllä ihan itse keksittyjä, vaikka niiden ainoa tarkoitus olikin ratsastaa tunnetumman kilpailijan nimellä ja maineella.

Erilaisten Mai Tai -versioiden runsaus ja monimuotoisuus johti ajan mittaan epäselvyyteen siitä, millainen oikeastaan on "aito" Mai Tai, mutta ehkäpä vielä mielenkiintoisempi kiistakapula on väittely siitä, kuka Mai Tain alkujaan keksi. Trader Vicin virallisen tarinan mukaan hän päätti eräänä päivänä vuonna 1944 kehittää uuden eksoottisen drinkin, jonka pohjaksi valikoitui J. Wray & Nephew'n 17-vuotias jamaikalainen rommi. Päästyään mieleiseensä lopputulokseen Vic tarjosi maistiaiset kyläilemään tulleille tahitilaisille ystävilleen, jotka haltioituivat siitä kovin ja julistivat sen kerrassaan taivaalliseksi, tahitin kielellä mai tai roa ae. Niinpä drinkki sitten sai nimekseen Mai Tai.

Soma tarina – ehkä hieman liiankin soma ollakseen totta, ja kuinka ollakaan, tikivillityksen alkuunpanija Donn Beach oli kivenkovaan sitä mieltä, että Vic oli varastanut drinkin häneltä. Beachilla olikin ollut ravintolassaan tarjolla Mai Tai Swizzle -niminen drinkki, mutta Beachbum Berryn tekemän salapoliisityön perusteella näyttää siltä, että se oli jo poistunut Don the Beachcomberin listalta ennen kuin Vic vieraili siellä ensimmäisen kerran. Juoma on sitä paitsi kovin erilainen kuin Trader Vicin Mai Tai, joten on ehkä silkkaa sattumaa, että Donn ja Vic kumpikin nimesivät keksimänsä cocktailin saman tahitinkielisen ilmauksen mukaan.

Berryn mukaan on kuitenkin mahdollista, ehkä jopa todennäköistä, että Vic on Mai Taita luodessaan pyrkinyt kopioimaan toisen Don the Beachcomberin drinkin nimeltä Q.B. Cooler. Reseptinsä puolesta se kylläkin muistuttaa Trader Vicin Mai Taita vielä vähemmän kuin Donn Beachin Mai Tai Swizzle, mutta sen maku on kuulemma yllättäen hyvinkin samanlainen. Voi siis olla, että Vic on ihastunut juoman makuun ja pyrkinyt toisintamaan sen omassa baarissaan, mutta päätynyt tekemään sen aivan eri raaka-aineilla. Joka tapauksessa jokseenkin kiistatonta (ainakin nyt kun pääasialliset kiistakumppanit ovat jo vuosikymmeniä sitten muuttaneet manan majoille) näyttäisi olevan se, että Mai Tai sellaisena kuin se nykyään tunnetaan on Trader Vicin keksimä, joskaan sen virallinen syntytarina ei välttämättä kerro aivan koko totuutta sen historiasta.

Nykyisin Mai Tai on vahvasti tuotteistettu: Trader Vic's -merkillä myydään valmiita sekoituksia, joista voi näppärästi sheikata itselleen samanlaisen drinkin kuin minkä ravintolassa tilaamalla saisi. Tähän emme tietenkään tyydy, vaan haluamme kokeilla alkuperäistä reseptiä – paitsi että se ei enää aikoihin ole ollut mahdollista, koska Vicin käyttämää rommia ei saa enää mistään, tai jos saakin, sen haltuunsa saaminen vaatisi sekä kuvaannollisen että kirjaimellisen lottovoiton. International Bartenders Associationin (IBA) virallinen resepti on sekin meidän näkökulmastamme yhtä tyhjän kanssa, sillä olemmehan jo oppineet, että pelkkä "vaalea" tai "tumma" ei kerro vielä juuri mitään siitä, millainen rommi juomaan oikeasti sopii. Onneksemme Berry kertoo Grog Log -kirjassaan reseptin, jota Trader Vic alkoi soveltaa, kun hänen alun perin käyttämänsä J. Wray & Nephew'n rommi ehtyi:

Mai Tai
3 cl limemehua
1½ cl oranssia Curaçao-likööriä (esim. Pierre Ferrand)
¾ cl orgeat-siirappia
¾ cl sokerisiirappia
3 cl tummaa jamaikalaista rommia (esim. Appleton Extra)
3 cl puolitummaa martiniquelaista rommia (esim. Clement VSOP)

Ravista runsaan jäämurskan kera ja kaada siivilöimättä suureen grogilasiin. Koristele puristetun limen puolikkaalla ja mintunoksalla.

Resepti itse asiassa yllätti minut yksinkertaisuudellaan, kun näin sen ensimmäisen kerran – ehkä olin vähintään alitajuisesti odottanut jonkinlaista eksoottisten hedelmien ilotulitusta. Drinkin salaisuus taitaa kuitenkin piillä juuri siinä, että sen pohjana olevat rommit ovat todella laadukkaita ja saavat maistua reilusti sen sijaan, että niiden maku peitettäisiin makeilla mehuilla ja siirapeilla. Siksi tässä ei mielestäni ole lainkaan liioiteltua käyttää Appletonin ja Clementin kaltaisia rommeja, jotka eivät välttämättä kaipaisi sekaansa yhtään mitään. Mikäli ehdottamani tuntuvat liian tyyriiltä säännölliseen käyttöön, kannattaa niitä silti kokeilla joskus erikoisherkkuna, sillä herkkua tämä totta vieköön on, kun sen tekee huolella eikä turhaan pihistele raaka-aineissa.

Curaçao-sitruslikööriä tehdään kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta yleisimmin saatavilla olevat värit ovat oranssi ja sininen. Jostain syystä näistä kahdesta vielä nimenomaan sininen tuntuu olevan se yleisempi, oranssia on hieman hankalampi löytää. Jos kummallinen väri ei häiritse, drinkin voi tehdä Bols Bluesta, mutta jos kaipaat autenttista ulkonäköä, Alkon tarjonnasta lähimmäs maalia osunee vakiovalikoiman Grand Marnier tai tilausvalikoiman Mandarine Napoléon. Mahdollisimman paljon alkuperäistä vastaavan elämyksen saavuttamiseksi kannattaa kuitenkin etsiä verkkokaupoista esim. Bols Dry Orangea tai itse käyttämääni Pierre Ferrandia. Se, miten eri sitrusliköörit poikkeavat toisistaan muuten kuin värin osalta, on totta puhuakseni hieman liian sekava aihe tässä käsiteltäväksi, mutta kirjoitan siitä kenties oman tekstinsä joskus toiste.

Mutta hetkinen, mikä ihmeen orgeat? Kyseessä on appelsiininkukka- tai ruusuvedellä maustettu mantelisiirappi, jota voi tehdä itse tällä Darcy O'Neilin kehittämällä reseptillä:

Orgeat-siirappi
500 g kuorittuja manteleita
8 dl vettä
700 g sokeria
1 dl vodkaa tai brandyä
2 rkl appelsiininkukka- tai ruusuvettä

Pane mantelit kulhoon ja kaada päälle kylmää vettä sen verran, että ne peittyvät. Anna liota puoli tuntia, kaada vesi pois ja rouhi mantelit. Siirrä rouhitut mantelit suureen kulhoon ja lisää 8 dl vettä. Anna seistä tunti tai pari. Siivilöi neste toiseen kulhoon harsokankaan tai tiheän keittiösiivilän läpi; puristele mantelirouhetta, jotta kaikki neste irtoaa. Sekoita rouhe takaisin siivilöityyn nesteeseen, anna seistä tunnin verran ja siivilöi kuten edellä. Toista tämä vaihe halutessasi vielä kerran, sen jälkeen kaada siivilöity neste kattilaan. Lisää sokeri ja kuumenna hämmennellen miedolla lämmöllä, kunnes sokeri on kokonaan liuennut. Anna jäähtyä 15 minuuttia, lisää appelsiininkukka- tai ruusuvesi sekä alkoholi ja pullota.

Valmista siirappia tulee tällä ohjeella puolisentoista litraa. Käytännössä tuskin tarvitset niin suurta määrää, vaikka orgeat yksi tikidrinkeissä yleisimmin käytetyistä siirapeista onkin, joten reseptiä kannattaa skaalata reilusti alaspäin esim. puolittamalla määrät. Appelsiininkukka- tai ruusuvettä kannattaa etsiskellä varsinkin Ruohonjuuren ja Kuudennen maun kaltaisista erikoiskaupoista; tuote on suomalaisittain sen verran harvinainen, ettei sitä välttämättä löydy suuristakaan marketeista, etenkään sellaista sorttia, joka on tarkoitettu nimenomaan elintarvikkeeksi (esim. Steenbergs) eikä ihonhoitoon. Jos paikkakunnallasi ei tällaisia liikkeitä ole, ainakin Ruohonjuuren verkkokaupasta näitä voi tilata kotiin, mutta jos et löydä sieltä muuta ostettavaa ja yhden pikkupullon tilaaminen tuntuu typerältä, siirapin voi tehdä ilmankin.