Nyt, kun olemme saaneet hieman verrytellä vähemmän ikonisilla juomilla, lienee aika palata siihen, mistä blogi lähti liikkeelle: Mai Taihin. Pian sen jälkeen, kun Trader Vic's alun perin alkoi tarjoilla sitä asiakkailleen, Mai Taista tuli niin suosittu, että muiden tikiravintoloiden oli käytännössä pakko ottaa se listalleen. Alkuperäistä reseptiä näillä ravintoloilla ei tietenkään ollut – Vic ymmärsi kyllä hyvin sen arvon – joten niiden versiot olivat parhaimmillaankin vain kohtalaisen hyviä arvauksia siitä, mitä alkuperäiseen olisi saattanut tulla. Yksi jos toinenkin ravintola myös ilmoittautui Mai Tain keksijäksi, tavallaan oikeutetustikin, sillä kuten Beachbum Berry huomauttaa, näiden drinkkien reseptit olivat kyllä ihan itse keksittyjä, vaikka niiden ainoa tarkoitus olikin ratsastaa tunnetumman kilpailijan nimellä ja maineella.
Erilaisten Mai Tai -versioiden runsaus ja monimuotoisuus johti ajan mittaan epäselvyyteen siitä, millainen oikeastaan on "aito" Mai Tai, mutta ehkäpä vielä mielenkiintoisempi kiistakapula on väittely siitä, kuka Mai Tain alkujaan keksi. Trader Vicin virallisen tarinan mukaan hän päätti eräänä päivänä vuonna 1944 kehittää uuden eksoottisen drinkin, jonka pohjaksi valikoitui J. Wray & Nephew'n 17-vuotias jamaikalainen rommi. Päästyään mieleiseensä lopputulokseen Vic tarjosi maistiaiset kyläilemään tulleille tahitilaisille ystävilleen, jotka haltioituivat siitä kovin ja julistivat sen kerrassaan taivaalliseksi, tahitin kielellä mai tai roa ae. Niinpä drinkki sitten sai nimekseen Mai Tai.
Soma tarina – ehkä hieman liiankin soma ollakseen totta, ja kuinka ollakaan, tikivillityksen alkuunpanija Donn Beach oli kivenkovaan sitä mieltä, että Vic oli varastanut drinkin häneltä. Beachilla olikin ollut ravintolassaan tarjolla Mai Tai Swizzle -niminen drinkki, mutta Beachbum Berryn tekemän salapoliisityön perusteella näyttää siltä, että se oli jo poistunut Don the Beachcomberin listalta ennen kuin Vic vieraili siellä ensimmäisen kerran. Juoma on sitä paitsi kovin erilainen kuin Trader Vicin Mai Tai, joten on ehkä silkkaa sattumaa, että Donn ja Vic kumpikin nimesivät keksimänsä cocktailin saman tahitinkielisen ilmauksen mukaan.
Berryn mukaan on kuitenkin mahdollista, ehkä jopa todennäköistä, että Vic on Mai Taita luodessaan pyrkinyt kopioimaan toisen Don the Beachcomberin drinkin nimeltä Q.B. Cooler. Reseptinsä puolesta se kylläkin muistuttaa Trader Vicin Mai Taita vielä vähemmän kuin Donn Beachin Mai Tai Swizzle, mutta sen maku on kuulemma yllättäen hyvinkin samanlainen. Voi siis olla, että Vic on ihastunut juoman makuun ja pyrkinyt toisintamaan sen omassa baarissaan, mutta päätynyt tekemään sen aivan eri raaka-aineilla. Joka tapauksessa jokseenkin kiistatonta (ainakin nyt kun pääasialliset kiistakumppanit ovat jo vuosikymmeniä sitten muuttaneet manan majoille) näyttäisi olevan se, että Mai Tai sellaisena kuin se nykyään tunnetaan on Trader Vicin keksimä, joskaan sen virallinen syntytarina ei välttämättä kerro aivan koko totuutta sen historiasta.
Nykyisin Mai Tai on vahvasti tuotteistettu: Trader Vic's -merkillä myydään valmiita sekoituksia, joista voi näppärästi sheikata itselleen samanlaisen drinkin kuin minkä ravintolassa tilaamalla saisi. Tähän emme tietenkään tyydy, vaan haluamme kokeilla alkuperäistä reseptiä – paitsi että se ei enää aikoihin ole ollut mahdollista, koska Vicin käyttämää rommia ei saa enää mistään, tai jos saakin, sen haltuunsa saaminen vaatisi sekä kuvaannollisen että kirjaimellisen lottovoiton. International Bartenders Associationin (IBA) virallinen resepti on sekin meidän näkökulmastamme yhtä tyhjän kanssa, sillä olemmehan jo oppineet, että pelkkä "vaalea" tai "tumma" ei kerro vielä juuri mitään siitä, millainen rommi juomaan oikeasti sopii. Onneksemme Berry kertoo Grog Log -kirjassaan reseptin, jota Trader Vic alkoi soveltaa, kun hänen alun perin käyttämänsä J. Wray & Nephew'n rommi ehtyi:
Resepti itse asiassa yllätti minut yksinkertaisuudellaan, kun näin sen ensimmäisen kerran – ehkä olin vähintään alitajuisesti odottanut jonkinlaista eksoottisten hedelmien ilotulitusta. Drinkin salaisuus taitaa kuitenkin piillä juuri siinä, että sen pohjana olevat rommit ovat todella laadukkaita ja saavat maistua reilusti sen sijaan, että niiden maku peitettäisiin makeilla mehuilla ja siirapeilla. Siksi tässä ei mielestäni ole lainkaan liioiteltua käyttää Appletonin ja Clementin kaltaisia rommeja, jotka eivät välttämättä kaipaisi sekaansa yhtään mitään. Mikäli ehdottamani tuntuvat liian tyyriiltä säännölliseen käyttöön, kannattaa niitä silti kokeilla joskus erikoisherkkuna, sillä herkkua tämä totta vieköön on, kun sen tekee huolella eikä turhaan pihistele raaka-aineissa.
Curaçao-sitruslikööriä tehdään kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta yleisimmin saatavilla olevat värit ovat oranssi ja sininen. Jostain syystä näistä kahdesta vielä nimenomaan sininen tuntuu olevan se yleisempi, oranssia on hieman hankalampi löytää. Jos kummallinen väri ei häiritse, drinkin voi tehdä Bols Bluesta, mutta jos kaipaat autenttista ulkonäköä, Alkon tarjonnasta lähimmäs maalia osunee vakiovalikoiman Grand Marnier tai tilausvalikoiman Mandarine Napoléon. Mahdollisimman paljon alkuperäistä vastaavan elämyksen saavuttamiseksi kannattaa kuitenkin etsiä verkkokaupoista esim. Bols Dry Orangea tai itse käyttämääni Pierre Ferrandia. Se, miten eri sitrusliköörit poikkeavat toisistaan muuten kuin värin osalta, on totta puhuakseni hieman liian sekava aihe tässä käsiteltäväksi, mutta kirjoitan siitä kenties oman tekstinsä joskus toiste.
Mutta hetkinen, mikä ihmeen orgeat? Kyseessä on appelsiininkukka- tai ruusuvedellä maustettu mantelisiirappi, jota voi tehdä itse tällä Darcy O'Neilin kehittämällä reseptillä:
Valmista siirappia tulee tällä ohjeella puolisentoista litraa. Käytännössä tuskin tarvitset niin suurta määrää, vaikka orgeat yksi tikidrinkeissä yleisimmin käytetyistä siirapeista onkin, joten reseptiä kannattaa skaalata reilusti alaspäin esim. puolittamalla määrät. Appelsiininkukka- tai ruusuvettä kannattaa etsiskellä varsinkin Ruohonjuuren ja Kuudennen maun kaltaisista erikoiskaupoista; tuote on suomalaisittain sen verran harvinainen, ettei sitä välttämättä löydy suuristakaan marketeista, etenkään sellaista sorttia, joka on tarkoitettu nimenomaan elintarvikkeeksi (esim. Steenbergs) eikä ihonhoitoon. Jos paikkakunnallasi ei tällaisia liikkeitä ole, ainakin Ruohonjuuren verkkokaupasta näitä voi tilata kotiin, mutta jos et löydä sieltä muuta ostettavaa ja yhden pikkupullon tilaaminen tuntuu typerältä, siirapin voi tehdä ilmankin.
Soma tarina – ehkä hieman liiankin soma ollakseen totta, ja kuinka ollakaan, tikivillityksen alkuunpanija Donn Beach oli kivenkovaan sitä mieltä, että Vic oli varastanut drinkin häneltä. Beachilla olikin ollut ravintolassaan tarjolla Mai Tai Swizzle -niminen drinkki, mutta Beachbum Berryn tekemän salapoliisityön perusteella näyttää siltä, että se oli jo poistunut Don the Beachcomberin listalta ennen kuin Vic vieraili siellä ensimmäisen kerran. Juoma on sitä paitsi kovin erilainen kuin Trader Vicin Mai Tai, joten on ehkä silkkaa sattumaa, että Donn ja Vic kumpikin nimesivät keksimänsä cocktailin saman tahitinkielisen ilmauksen mukaan.
Berryn mukaan on kuitenkin mahdollista, ehkä jopa todennäköistä, että Vic on Mai Taita luodessaan pyrkinyt kopioimaan toisen Don the Beachcomberin drinkin nimeltä Q.B. Cooler. Reseptinsä puolesta se kylläkin muistuttaa Trader Vicin Mai Taita vielä vähemmän kuin Donn Beachin Mai Tai Swizzle, mutta sen maku on kuulemma yllättäen hyvinkin samanlainen. Voi siis olla, että Vic on ihastunut juoman makuun ja pyrkinyt toisintamaan sen omassa baarissaan, mutta päätynyt tekemään sen aivan eri raaka-aineilla. Joka tapauksessa jokseenkin kiistatonta (ainakin nyt kun pääasialliset kiistakumppanit ovat jo vuosikymmeniä sitten muuttaneet manan majoille) näyttäisi olevan se, että Mai Tai sellaisena kuin se nykyään tunnetaan on Trader Vicin keksimä, joskaan sen virallinen syntytarina ei välttämättä kerro aivan koko totuutta sen historiasta.
Nykyisin Mai Tai on vahvasti tuotteistettu: Trader Vic's -merkillä myydään valmiita sekoituksia, joista voi näppärästi sheikata itselleen samanlaisen drinkin kuin minkä ravintolassa tilaamalla saisi. Tähän emme tietenkään tyydy, vaan haluamme kokeilla alkuperäistä reseptiä – paitsi että se ei enää aikoihin ole ollut mahdollista, koska Vicin käyttämää rommia ei saa enää mistään, tai jos saakin, sen haltuunsa saaminen vaatisi sekä kuvaannollisen että kirjaimellisen lottovoiton. International Bartenders Associationin (IBA) virallinen resepti on sekin meidän näkökulmastamme yhtä tyhjän kanssa, sillä olemmehan jo oppineet, että pelkkä "vaalea" tai "tumma" ei kerro vielä juuri mitään siitä, millainen rommi juomaan oikeasti sopii. Onneksemme Berry kertoo Grog Log -kirjassaan reseptin, jota Trader Vic alkoi soveltaa, kun hänen alun perin käyttämänsä J. Wray & Nephew'n rommi ehtyi:
Mai Tai
3 cl limemehua
1½ cl oranssia Curaçao-likööriä (esim. Pierre Ferrand)
¾ cl orgeat-siirappia
¾ cl sokerisiirappia
3 cl tummaa jamaikalaista rommia (esim. Appleton Extra)
3 cl puolitummaa martiniquelaista rommia (esim. Clement VSOP)
Ravista runsaan jäämurskan kera ja kaada siivilöimättä suureen grogilasiin. Koristele puristetun limen puolikkaalla ja mintunoksalla.
Resepti itse asiassa yllätti minut yksinkertaisuudellaan, kun näin sen ensimmäisen kerran – ehkä olin vähintään alitajuisesti odottanut jonkinlaista eksoottisten hedelmien ilotulitusta. Drinkin salaisuus taitaa kuitenkin piillä juuri siinä, että sen pohjana olevat rommit ovat todella laadukkaita ja saavat maistua reilusti sen sijaan, että niiden maku peitettäisiin makeilla mehuilla ja siirapeilla. Siksi tässä ei mielestäni ole lainkaan liioiteltua käyttää Appletonin ja Clementin kaltaisia rommeja, jotka eivät välttämättä kaipaisi sekaansa yhtään mitään. Mikäli ehdottamani tuntuvat liian tyyriiltä säännölliseen käyttöön, kannattaa niitä silti kokeilla joskus erikoisherkkuna, sillä herkkua tämä totta vieköön on, kun sen tekee huolella eikä turhaan pihistele raaka-aineissa.
Curaçao-sitruslikööriä tehdään kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta yleisimmin saatavilla olevat värit ovat oranssi ja sininen. Jostain syystä näistä kahdesta vielä nimenomaan sininen tuntuu olevan se yleisempi, oranssia on hieman hankalampi löytää. Jos kummallinen väri ei häiritse, drinkin voi tehdä Bols Bluesta, mutta jos kaipaat autenttista ulkonäköä, Alkon tarjonnasta lähimmäs maalia osunee vakiovalikoiman Grand Marnier tai tilausvalikoiman Mandarine Napoléon. Mahdollisimman paljon alkuperäistä vastaavan elämyksen saavuttamiseksi kannattaa kuitenkin etsiä verkkokaupoista esim. Bols Dry Orangea tai itse käyttämääni Pierre Ferrandia. Se, miten eri sitrusliköörit poikkeavat toisistaan muuten kuin värin osalta, on totta puhuakseni hieman liian sekava aihe tässä käsiteltäväksi, mutta kirjoitan siitä kenties oman tekstinsä joskus toiste.
Mutta hetkinen, mikä ihmeen orgeat? Kyseessä on appelsiininkukka- tai ruusuvedellä maustettu mantelisiirappi, jota voi tehdä itse tällä Darcy O'Neilin kehittämällä reseptillä:
Orgeat-siirappi
500 g kuorittuja manteleita
8 dl vettä
700 g sokeria
1 dl vodkaa tai brandyä
2 rkl appelsiininkukka- tai ruusuvettä
Pane mantelit kulhoon ja kaada päälle kylmää vettä sen verran, että ne peittyvät. Anna liota puoli tuntia, kaada vesi pois ja rouhi mantelit. Siirrä rouhitut mantelit suureen kulhoon ja lisää 8 dl vettä. Anna seistä tunti tai pari. Siivilöi neste toiseen kulhoon harsokankaan tai tiheän keittiösiivilän läpi; puristele mantelirouhetta, jotta kaikki neste irtoaa. Sekoita rouhe takaisin siivilöityyn nesteeseen, anna seistä tunnin verran ja siivilöi kuten edellä. Toista tämä vaihe halutessasi vielä kerran, sen jälkeen kaada siivilöity neste kattilaan. Lisää sokeri ja kuumenna hämmennellen miedolla lämmöllä, kunnes sokeri on kokonaan liuennut. Anna jäähtyä 15 minuuttia, lisää appelsiininkukka- tai ruusuvesi sekä alkoholi ja pullota.
Valmista siirappia tulee tällä ohjeella puolisentoista litraa. Käytännössä tuskin tarvitset niin suurta määrää, vaikka orgeat yksi tikidrinkeissä yleisimmin käytetyistä siirapeista onkin, joten reseptiä kannattaa skaalata reilusti alaspäin esim. puolittamalla määrät. Appelsiininkukka- tai ruusuvettä kannattaa etsiskellä varsinkin Ruohonjuuren ja Kuudennen maun kaltaisista erikoiskaupoista; tuote on suomalaisittain sen verran harvinainen, ettei sitä välttämättä löydy suuristakaan marketeista, etenkään sellaista sorttia, joka on tarkoitettu nimenomaan elintarvikkeeksi (esim. Steenbergs) eikä ihonhoitoon. Jos paikkakunnallasi ei tällaisia liikkeitä ole, ainakin Ruohonjuuren verkkokaupasta näitä voi tilata kotiin, mutta jos et löydä sieltä muuta ostettavaa ja yhden pikkupullon tilaaminen tuntuu typerältä, siirapin voi tehdä ilmankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti