Kuukauden kulaus: Dekadentti olutnautinto

Mikä? Dekadents Guatemalan Rum BA. Pühaste, Viro. Alk. 12,3%, 38 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Lupailin että vuoden viimeisenä kuukauden kulauksena olisi jotain spessua, joten tässä sitä nyt sitten tulee. Tarttolaispanimo Pühasten Silver Series -tuoteryhmä koostuu erityylisistä oluista, joita yhdistävät hopeanvärisen etiketin ja vahasinetin ohella korkea alkoholipitoisuus ja tynnyrikypsytys. Näistä löysin maisteltavaksi imperial stoutin, jota on kypsytelty aiemmin guatemalalaista rommia sisältäneissä tynnyreissä. Guatemalan rommit eivät minulle järin tuttuja ole, mutta muistelisin, että joskus olen Alkostakin löytyvää Zacapa 23:a maistanut ja siitä kovasti tykännyt, joten ainakin siltä osin lähtökohdat ovat hyvät.

Olut on väriltään öljyisen musta, kaataessa pinnalle muodostuu hento maitokahvinruskea vaahto. Tuoksu on sangen jännittävä, siinä on jonkin verran paahteisuutta ja runsaasti kuivattuja hedelmiä mutta myös jotain, joka jostain syystä tuo mieleeni sushiravintolan – kenties jotain samaa kuin japanilaistyylisessä soijakastikkeessa? Rusinaisuus yhdistettynä makeuteen ja hienokseltaan läpitunkevaan alkoholiin tuo mieleen myös portviinin, mikä ei ole laisinkaan huono asia.

Maussa kuivatut hedelmät nousevat vielä selvemmin esille, etenkin luumua on siinä määrin reippaasti että on melkein kuin nestemäistä joulutorttua nauttisi. Suutuntuma on aavistuksen poreileva, mutta voittopuolisesti kuitenkin täyteläinen ja todella lempeä, alkoholin pistävyydestä ei ole enää tietoakaan. Makeus kuitenkin tekee oluesta raskaahkon juoda, mikä lienee ihan hyvä asia, koska näin laadukas (ja vahva!) olut on syytäkin siemailla hitaasti ja hartaasti. Liian imelä Dekadents ei missään nimessä mielestäni ole, mutta halutessaan makeutta voi taittaa juustoilla; tein itselleni sen kaveriksi pikku tarjottimen maasdamia, cheddaria, roquefortia, suolakeksejä ja viikunahilloa, ja yhdistelmä osoittautui oikein toimivaksi. Makeanhimoisen taas kannattaa kokeilla oluen parittamista vaikkapa suklaakonvehtien – tai niiden joulutorttujen – kanssa, mikäli ne eivät tässä vaiheessa juhlakautta jo tursua korvista ulos.

Siinäpä se sitten oli, Tikiloikan vuosi 2020 nimittäin! Eiköhän tämä tästä, kunhan vielä jonkin aikaa jaksetaan noudattaa rajoituksia ja otetaan se rokotus sitten kun oma vuoro tulee. Onnellista uutta vuotta!

Christmas Spirit of Dublin

Kuriiri toi mieluisan jouluyllätyksen irlannista: pullon Teeling-tislaamon Spirit of Dublin -poitínia. Jotta lahja saisi arvoisensa kohtelun, päätin kehittää sen pohjalta Tikiloikan vuoden 2020 virallisen jouludrinkin. Juomassa maistuvat portviini ja jouluiset mausteet, ja se onkin eräänlainen kylmä muunnelma irlantilaisesta talvikauden klassikosta, hot portista eli eräänlaisesta portviiniglögistä. Nimikin on iirinkielinen ja tarkoittaa joulun henkeä, ainakin sikäli kuin internetin käännöstyökaluihin on luottaminen:

Spiorad na Nollag
1½ cl neilikalla maustettua poitínia
4 cl portviiniä (ruby port)
1 cl kirsikkalikööriä (Heering)
1 cl inkiväärilikööriä (Domaine de Canton)
2 cl sitruunamehua
sokeria ja kanelia

Tee sokerista ja kanelista sekoitus suunnilleen 1:1-suhteessa. Tee cocktaillasiin maustereunus hieromalla lasin reunaa sitruunalla ja pyörittelemällä sitä kanelisokerissa. Kaada nestemäiset ainekset shakeriin, ravista jääpalojen kera ja siivilöi valmisteltuun lasiin.

Neilikalla maustetun poitínin teet näin: Kaada pieneen purkkiin tai pulloon desilitran verran poitínia ja lisää viisi kokonaista neilikkaa. Anna viinan maustua noin viikon ajan, hölskyttele astiaa ainakin pari kertaa päivässä. Viikon kuluttua siivilöi neilikat pois, ja lämpimän mausteinen neilikkapoitín on valmista käytettäväksi drinkeissä tai vaikka sellaisenaan siemailtavaksi. Teelingin Spirit of Dublin sopii tällaisten mausteinfuusioiden tekemiseen erittäin hyvin, koska siinä on voltteja peräti 52,5, mutta koska poitínin saatavuus Suomessa on edelleen perin kehno, ei kannata nirsoilla jos vain onnistuu saamaan käsiinsä pullon ihan mitä hyvänsä merkkiä. Muut ainekset ovatkin sitten huomattavasti helpommin hankittavia, joskaan Domaine de Cantonia ei Alkosta saa, mutta sen voi korvata vaikkapa kotimaisella Koskenkorva Gingerillä.

Vuosi on miltei ohi, mutta ennen vuoden vaihtumista on jäljellä vielä yksi kuukauden kulaus, joka onkin tällä kertaa jotain sangen spesiaalia. Oikein hyvää joulua kaikille Tikiloikan lukijoille!

Kuukauden kulaus: Cool head, dude

Mikä? Mango Chili Gose. CoolHead Brew. Alk. 4,0%.
Missä? Juomapuohi, Oulu.

Marraskuun maistelutestissä on kaksi sangen erilaista tulkintaa trooppisesta hedelmägosesta samalta panimolta, tuusulalaiselta CoolHeadilta. Mango Chili Gose sisältää nimensä mukaisesti mangoa ja habanero-chiliä ja yllättää ulkonäöllään – harvemmin näkee olutta, joka on näin kirkkaan keltainen, melkeinpä neonkeltainen! Mangososeen peruja kaiketi. Tuoksu on hedelmäinen ja kohtalaisen tuhdisti maitohappoinen, suutuntumaa hallitsee voimakkaasti kihelmöivä poreilu. Chilin makua ja poltetta tuntuu himpun verran, eikä sitä oikeastaan enempää kaipaakaan; samoin mangon maku on mieto, mutta kokonaisuus toimii ja suuhun jää habanerosta mukava jälkilämpö. Panimo suosittelee olutta meksikolaisen ruuan kaveriksi, ja siihen tarkoitukseen juoma onkin varmaan ihan omiaan.

Mikä? Gose Fresca Kiwi & Sabro. CoolHead Brew. Alk. 5,0%.
Missä? Juomapuohi.

Kiivihedelmällä ja pari vuotta sitten lanseeratulla Sabro-humalalla ryyditetty Gose Fresca on väriltään huomattavasti normaalimpi oljenkeltainen, joskin hieman vihreään vivahtava. Mango Chiliin verrattuna tuoksu on vähemmän happoinen, makeampi ja raikkaampi, jollain lailla limonadimainen. Suussa olut on vähemmän pirskahteleva ja kuivempi, hedelmää on jälleen käytetty melko säästeliäästi. Sabron osuutta makuun en oikein osaa arvioida, kun en tätä humalaa ennestään juuri tunne; lukemani kuvauksen perusteella sen pitäisi tuoda olueen ainakin erinäisten hedelmien ja kookospähkinän aromeja sekä jopa setripuun, mintun ja kerman vivahteita. No, ainakin sitruksisuus on selvästi havaittavissa. Ihan kelpo esitys tämäkin, vaikkakin jälkimaku on vaisunpuoleinen – Mango Chili taasen päättyy vahvasti mutta on alkuun turhan hyökkäävä. Saisikohan näiden parhaat puolet yhdistettyä, jos näistä tekisi olutcocktailin?

Earl Grey, cold

S-ryhmän kauppoihin on hiljattain ilmestynyt hedelmä, johon en ole aiemmin tuoreena törmännyt: bergamotti. Kyseessä on sitrushedelmä, jonka hapanta mehua voi käyttää drinkeissä samaan tapaan kuin sitruunan tai limen, mutta sen varsinainen juttu on kuoresta saatava eteerinen öljy, joka mm. Earl Grey -teen mausteena tunnetaan. Koska hedelmän ominaismaku on nimenomaan sen kuoressa, näin tässä tilaisuuden kokeilla pitkästä aikaa Greg Easterin kirjasta oppimaani supercharging-tekniikkaa, ja niinpä päätin kehittää drinkin, jossa pääosaa näyttelee bergamotti.

Jotta hedelmän aromaattisuus pääsisi oikeuksiinsa, katsoin parhaaksi pitää muiden ainesosien määrän mahdollisimman pienenä. Hain inspiraatiota klassisesta Sidecar-cocktailista, mutta ranskalaisen konjakin sijaan käytin ranskankaribialaista agricole-rommia ja triple secin sijaan sinistä curaçao-likööriä. Värillä ei sinänsä ole väliä, ajattelinpahan vain vaihtelun vuoksi käyttää sinistä – ja sitä paitsi drinkin futuristinen väri sopii scifiteemaan, päätin nimittäin nimetä sen televisiohistorian kenties tunnetuimman Earl Greyn ystävän, Patrick Stewartin mieleenpainuvasti esittämän Star Trek -hahmo Jean-Luc Picardin mukaan:

Picard
1 bergamotti (mehu ja raastettu kuori)
4 cl tummaa martiniquelaista rommia (esim. Trois Rivières VSOP)
2 cl sinistä curaçao-likööriä (esim. Bols Blue)
1 cl tummaa sokerisiirappia

Raasta bergamotin kuori ja purista mehu. Pane kuoriraaste tiheään siivilään ja kaada mehu hitaasti sen läpi shakeriin. Puristele raastetta esim. teelusikan pesän kuperalla puolella, jotta saat siihen imeytyneen nesteen irti. Lisää shakeriin rommi, likööri, siirappi ja jääpaloja. Ravista hyvin ja siivilöi cocktaillasiin.

Tumma sokerisiirappi tehdään samalla tavoin kuin tavallinen, mutta ruskeasta sokerista: kattilaan vettä ja sokeria tilavuussuhteessa 1:1, lämmitä sekoitellen kunnes sokeri on liuennut, jäähdytä ja pullota. Päädyin käyttämään tummaa siirappia lähinnä laiskuussyistä, minulla nimittäin oli sitä valmiina jääkaapissa, kun taas kirkasta siirappia olisi pitänyt tehdä uusi satsi. Jos käsillä on vain tavallista sokerisiirappia, sen käyttäminen tuskin pilaa drinkkiä.

Tällä ohjeella tehtynä bergamottiöljyn aromi on valmiissa juomassa mielestäni selvästi havaittava, mutta kuitenkin vielä suht hienovarainen. Intensiivisempää makua kaipaava voi hakea sitä kaatamalla sitrusmehun lisäksi myös rommin ja/tai liköörin shakeriin kuoriraasteen läpi. Superchargingin vetäminen överiksi tuo kuitenkin juomaan herkästi liikaa kitkeryyttä, joten kehotan varovaisuuteen.

Kuukauden kulaus: Do the robot

Mikä? OverWorks Tropic Robotic. BrewDog, Britannia. Alk. 8,0%, 15 IBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Vuonna 2007 perustettu skottipanimo BrewDog on kasvanut vauhdikkaasti pienestä käsityöläispanimosta kansainväliseksi konserniksi, johon kuuluu panimoja, baareja ja jopa hotelleja niin Euroopassa, Pohjois-Amerikassa, Aasiassa kuin Australiassakin. Myös Suomessa – BrewDog Helsingille tosin koronakriisi oli viimeinen pisara, mutta BrewDog Tampere on edelleen toiminnassa. Kasvua on avittanut ainakin se, että yhtiö on suursuosion saavuttaneilla Equity for Punks -ohjelmillaan ollut panimoyhtiöiden joukkorahoituksen pioneerina; viimeisimmällä ohjelmalla tavoitellaan jopa 50 miljoonaa puntaa, joilla on tarkoitus toteuttaa kestävään kehitykseen liittyviä investointeja. Itse oluetkin toki ovat laadukkaita, mutta toisaalta sangen monille panimo lienee tullut tunnetuksi myös erilaisten mielikuvituksekkaiden tempausten kautta. Esimerkiksi vuonna 2010 lanseerattu The End of History -olut sisälsi 55 tilavuusprosenttia alkoholia ja pakattiin auton alle jääneiden eläinten raadoista tehtyihin pulloihin.

Emopanimosta erillään toimiva OverWorks on keskittynyt happamiin ja villihiivoilla käyneisiin oluisiin. OverWorksin Tropic Robotic on passionhedelmällä, guavalla ja kookospähkinällä maustettu sour ale, jota on kypsytetty rommitynnyreissä. Väriltään olut on vaalean kullankeltainen ja samea, tuoksu on odotetusti trooppisen hedelmäinen mutta ennen kaikkea todella muhkean maitohappoinen – ei kuitenkaan pistävä. Ensipuraisulla happamuus sitten mäjähtääkin päin naamaa kuin kunnon avokämmenlitsari, ja niin kovasti kuin soureista pidänkin, tässä kyllä tanssahdellaan vähintäänkin hyvin lähellä sitä pistettä, jossa homma menee överiksi. Sävyisästi keskenään musisoiva hedelmätrio kyllä toimii oivallisesti, samoin tynnyrikypsytys; väkisinkin tulee mieleen Sori Taproomissa vuosi sitten maistamani Westbrook Brewingin passionhedelmäsour, mutta Tropic Roboticissa kaikki elementit eivät ole ihan yhtä hyvin kohdallaan. Alkujärkytyksen jälkeen tosin happamuuteen alkaa tottua ja sen alta alkaa paljastua muita ulottuvuuksia, kuten miellyttävää maltaisuutta. Kiireiselle hörppijälle tätä ei siis oikein voi suositella, mutta kärsivällinen makustelu palkitaan.

Pisco, tuo pisco!

Latinalaisen Amerikan tunnetuimmat väkevät alkoholijuomat lienevät rommin ohella meksikolainen tequila ja brasilialainen cachaça, mutta muuallakin tislaamisen jalo taito toki osataan. Chilessä ja Perussa viljellään viiniä, ja rypäleistä tehdään viinin ohella eräänlaista brandyä, piscoa. Cocktailresepteissä piscoon törmää harvemmin, mutta ainakin yksi piscodrinkki, Pisco Sour, on saavuttanut klassikon aseman ja päässyt myös IBA:n virallisten cocktailien listalle. Standardiresepti on toki kokeilemisen arvoinen, mutta halusin myös tuunata siitä oman versioni ja hain inspiraatiota muista sour-genren cocktaileista sekä omista suosikkiraaka-aineistani. Tällaiseen reseptiin päädyin:

Tikiloikan Pisco Sour
3 cl limemehua
4 cl piscoa
1 cl maraschinolikööriä
1 tl maustepippurilikööriä
2,5 cl passionhedelmäsiirappia
1 kananmunanvalkuainen
koristeluun maraschinokirsikka ja appelsiinibittersiä

Pane maraschinokirsikka cocktaillasin pohjalle. Kaada shakeriin muut ainekset bittersiä lukuunottamatta ja ravista jääpalojen kera. Siivilöi valmisteltuun lasiin ja hölskäytä vaahdon pinnalle appelsiinibittersiä (tai jotain muuta aromaattista katkeroa, esim. Angostura) kerran tai pari.

Munanvalkuaisen funktio on tässä vaahdon muodostaminen juoman pinnalle. Sen voi halutessaan korvata parilla-kolmella ruokalusikallisella aquafabaa eli kikherneiden säilöntälientä; munanvalkuainen on toki maultaan neutraalimpi, mutta käytännössä eroa tuskin huomaa. Muidenkin hernekasvisäilykkeiden lientä voi halutessaan kokeilla, mutta jos kaapissa on vain Heinzin papuja tomaattikastikkeessa, suosittelen jättämään väliin. Kikherneistä voi tehdä esimerkiksi hummusta, ja yli jääneestä liemestä puolestaan vaikkapa vegaanista marenkia.

Beachbum Berryn kirjassakin piscodrinkkien reseptejä on pari kappaletta, tässä seuraavassa Lynette Marreron luomuksessa rypäleviina yhdistyy tuoreisiin rypäleisiin:

Cuzco Fizz
5 vihreää viinirypälettä
2¼ cl limemehua
6 cl piscoa
3 cl seljankukkalikööriä (St Germain)
1½ cl soodavettä

Murskaa rypäleet shakerin pohjalla. Lisää limemehu, pisco ja likööri. Ravista jääpalojen kera ja siivilöi jäillä täytettyyn grogilasiin. Kaada päälle soodavesi.

Toisin kuin aiemmin, St Germain -seljankukkalikööriä saa nykyään Alkostakin. Piscoja Alkon valikoimassa on viisi erilaista, joista kolme on chileläisiä ja kaksi perulaisia. Parhaan merkin valinnassa en osaa auttaa, koska olen kokeillut näistä vain chileläistä El Gobernadoria, ja Beachbum Berrykään ei ota aihetta kovin vakavasti vaan tekee oman valintansa lähinnä sen perusteella, mikä pullo näyttää hienoimmalta. Hintahaitarikaan ei ole kovin laaja, joten kannattanee valita se, jonka helpoimmin näppeihinsä saa.

Kuukauden kulaus: Living on the edge

Mikä? Piña Colada Berliner Weisse. Edge Brewing, Espanja. Alk. 6,0%, 9 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Lokakuun kynnyksellä ollaan, mutta viime päivät ovat olleet oikein mukavan aurinkoisia, joten leikitäänpä, että on vielä kesä, ja maistellaan hedelmäistä berliner weissea. Espanjan lämmöstä. Amerikkalaiskaksikon perustama barcelonalaispanimo Edge Brewing on minulle aivan uusi tuttavuus, mutta se on toiminut vuodesta 2013 ja on siten käsityöläispanimoksi jo verrattain etabloitunut. Vuonna 2014 RateBeer on nimennyt sen peräti maailman parhaaksi uudeksi panimoksi, joten laatua voisi odottaa olevan tarjolla, ja oluen nimestä päätellen tietenkin ananasta ja kookospähkinää.

Väriltään olut on hyvin hailakan keltainen. Tuoksu on jotenkin outo ja epäharmoninen, kookospähkinä erottuu kyllä, mutta Piña Colada ei todellakaan ole ensimmäinen mielleyhtymä. Maku on miellyttävämpi, muttei kovin tasapainoinen sekään, vaan kovin hyökkäävä. Ananasta kaipaisi enemmän ja hapokkuutta vähemmän, kookoksen maku on kyllä mukavan lempeä, mutta se ei riitä tasapainottamaan. Ananas nousee parhaiten esiin jälkimaussa ja jää kivasti suuhun viipyilemään, mutta muuten lopetus on vaisuhko. Hyvä panimo varmaankin on kyseessä, pitänee kokeilla sen muitakin tuotteita, mutta tämä ei kyllä vakuuttanut.

Kuukauden kulaus / baanalla: Põhjanmaan kautta

Mikä? Kirg. Põhjala Brewery, Viro. Alk. 6,0%, 15 IBU.
Missä? St. Michael, Oulu.

St. Michael -irkkupubissa ollaan tässä blogissa vierailtu ennenkin, mutta tallinnalainen Põhjala-panimo taitaa Tikiloikan kontekstissa olla uusi tuttavuus. Oluita harrastaville lukijoille panimo toki lienee tuttu, siinä määrin laadukasta tavaraa Suomenlahden etelärannalta tulee. Põhjalan Kirg on tyyliltään veriappelsiinilla ja passionhedelmällä maustettu IPA, väriltään oljenkeltainen ja samea. Tuoksussa nenääni hyppää ensimmäisenä mehukas veriappelsiini, palettia täydentävät kukkaisa makeus ja passionhedelmän johtama trooppinen hedelmäisyys.

Oluen humaloinnissa on menty selvästi aromit edellä, katkeroiden puolesta Kirg on melko lunki tapaus, eikä ehkä olisikaan suuri vääryys luokitella se NEIPA:ksi vaikkei panimo näin teekään. Toisaalta suutuntuma on kohtalaisen hapokas, mitä taas ei niinkään pidetä Uuden-Englannin tyylille ominaisena. Humalat ja hedelmät joka tapauksessa pelaavat sangen mallikkaasti yhteen ja kokonaisuus on oikein maukas – lajissaan oiva, mikä se laji nyt sitten lopulta onkaan, varsinaiseksi hedelmäolueksikaan en tätä ihan laskisi. Joisin toistekin!

Sling along

Niin kutsutut trooppiset drinkit eivät tunnetusti useinkaan ole oikeasti tropiikista lähtöisin, mutta poikkeuksiakin toki löytyy. Yksi näistä on Singapore Sling, joka nimensä mukaisesti on peräisin Singaporesta – tarkemmin sanottuna sen kotipaikkana pidetään Raffles-hotellin Long Baria, jossa sen keksi vuonna 1915 (tai jonkin verran aiemmin) baarimestari Ngiam Tong Boon. Näin siis ainakin yleisesti kerrotun syntytarinan mukaan; asiaa tutkineet tuntuvat olevan sitä mieltä, että kyseessä on pikemminkin jonkin jo ennestään tunnetun cocktailin muunnelma kuin Ngiamin oma luomus, joskaan siitä, mikä juoma Ngiamin reseptiä on inspiroinut, ei ole yksimielisyyttä.

Myöskään siitä, mikä loppujen lopuksi on Singapore Slingin "oikea" resepti, ei ole minkään sortin konsensusta. Muunnelmia riittää loputtomiin, ja niitä kaikkia yhdistäviä elementtejä näyttäisivät olevan lähinnä gini ja kirsikkalikööri. Edes Beachbum Berry tiimeineen ei ole onnistunut pääsemään varmuuteen drinkin autenttisesta koostumuksesta, mutta tarjoaa sen sijaan oheisen version, joka hänen mukaansa on kaikista testatuista paras:

Singapore Sling
3 cl limemehua
3 cl Heering-kirsikkalikööriä
1½ cl Bénédictine-yrttilikööriä
1½ cl brandyä
6 cl giniä
4½ cl soodavettä (tai enemmän maun mukaan)

Kaada ainekset shakeriin soodavettä lukuunottamatta ja ravista jääpalojen kera. Lisää soodavesi, sekoita ja siivilöi korkeaan lasiin. Lisää jäitä niin että lasi täyttyy, koristele appelsiiniviipaleella ja mintunoksalla.

Ylläolevan lisäksi Berryn kirjassa kerrotaan pari muutakin ohjetta. Ensimmäinen näistä on Don the Beachcomberin versio, joka koostuu sitruunamehusta, kirsikkalikööristä, ginistä ja soodavedestä – kuulosti melko tylsältä, joten kokeilin sen sijaan verrokiksi reseptiä, jossa ainesosia on jo lähemmäs kymmenen ja joka ilmeisestikin on lähellä Rafflesin nykyistä Singapore Slingiä:

• 6 cl giniä
• 6 cl ananasmehua
• 2¼ cl limemehua
• 2¼ cl Heering-likööriä
• ¾ cl Cointreau-likööriä
• ¾ cl Bénédictine-likööriä
• ¾ cl grenadiinia
• 1 hölsky Angostura bittersiä
• 1½ cl soodavettä (tai enemmän maun mukaan)

Metodi on sama kuin edellä. Kuten reseptejä vertailemalla saattaa arvatakin, tämä jälkimmäinen versio on makeampi ja hedelmäisempi, kun taas ensimmäinen menee enemmän viina edellä. Molemmat ovat oikein hyviä, enkä oikeastaan osaa nimetä yksiselitteistä suosikkiani, tilanteesta ja mielialasta riippuen saatan valita kumman tahansa. Kannattaa kokeilla kumpaakin, etenkin kun kaikki näihin tarvittavat viinakset löytyvät Alkosta, joskin osan saattaa joutua tilaamaan verkkokaupan kautta lähimyymälään – esimerkiksi Bénédictineä on kirjoitushetkellä suoraan saatavilla vain seitsemässä toimipaikassa.

Kuukauden kulaus: Etkoilua

Mikä? Passion Fruit Twist. ETKO Brewing. Alk. 5,0%.

Missä? Juomapuohi Shop & Bar, Oulu.

Viime postauksessa esittelemästäni Juomapuohista löytyi sen verran laaja kattaus kiinnostavia oluita, että kuukauden kulaus otetaan tällä kertaa tuplana. Maisteltavana on kaksi variaatiota jo kovin tutuksi tulleesta teemasta, passionhedelmäsourista, molemmat helsinkiläiseltä ETKO Brewingilta; ensimmäisenä vuorossa on Passion Fruit Twist, joka on maustettu hedelmän lisäksi vaniljalla. Olut on sameahko ja hailakan keltainen, tuoksu on odotetusti voimakkaan passionhedelmäinen ja oikein herkullinen. Maku sen sijaan jää mielestäni hieman latteaksi, olisin kaivannut tähän rohkeampaa otetta. Perushyvä hedelmäsour, mutta enempäänkin olisi ollut potentiaalia.

Mikä? Passionberry Haze. ETKO Brewing, Alk. 4,5%.

Passionberry Haze lisää kierroksia heittämällä keitokseen passionhedelmän ja vaniljan kaveriksi vadelmaa ja laktoosia. Sameahko juoma tämäkin, väriltään punainen kuin vadelma – Camparikin tulee mieleen, etenkin kun lasin nostaa aurinkoon, mutta siitä ei liene reilua antaa miinuspisteitä. Tuoksuakin hallitsee marja, mutta passionhedelmäkin on kyllä edelleen selvästi läsnä, ja yhdistelmä toimii itse asiassa erittäin hyvin. Sama pätee makuun, ja muutenkin tämä on jo selvästi kiinnostavampi tapaus kuin Passion Fruit Twist, alkoholia on hieman vähemmän mutta potkua ja luonnetta selvästi enemmän. Täytyypä pitää passion-vattu-kombo mielessä myös uusia drinkkireseptejä ajatellen!

Baanalla: Koronakesän patiokierros

Koronakevät ravitsemusliikkeiden pakkosulkemisineen koetteli ravintola- ja panimoaloja pahemman kerran, ja molemmille tuli epäilemättä helpotuksena se, kun kesän koittaessa oli taas sallittua myydä ruokaa ja juomaa myös paikan päällä nautittavaksi. Etenkin alkuun meno oli huomattavasti vapaampaa terasseilla kuin sisätiloissa, ja ehkäpä osin tästä johtuen Oulussakin on tänä kesänä avattu useita uusia terasseja, täkäläisittäin patioita. Kävin kiertämässä näistä kolme, joista jokainen toimii hieman eri konseptilla.

Mikä? Mallasterassi.
Missä? Kirkkokatu 17, Oulu.

Pari vuotta sitten avattu Mallaskellari on Oulun olutravintoloista uusimpia ja sijaitsee nimensä mukaisesti kellarikerroksessa, Rotuaarin aukion laidalla. Yksi perustajista on Budapestista Ouluun emigroitunut panimomestari Bence, ja saatavilla onkin myös mestarin omilla resepteillä pantuja oluita. Hiljattain avattu Mallasterassi on pubin maanpäällinen laajennus, ja sen voisi kuvitella olevan bisnekselle hyväksi jo senkin takia, että ennen sitä paikka oli satunnaiselle ohikulkijalle jokseenkin huomaamaton.

Patiobaarin kahdeksassa hanassa oli ilmeisestikin edellisen päivän tap takeover -tapahtuman peruina useita espoolaisen Masis Breweryn oluita, joista valitsin maistettavaksi persikalla ja passionhedelmällä maustetun Peaches with Passion -sourin. Samean ja vaaleahkon keltaisen oluen tuoksu oli runsaan hapan ja mehumainen, maku puolestaan mukavan pehmeä ja etenkin persikka pääsi siinä oikeuksiinsa. Miellyttävän olutelämyksen viimeisteli lempeän viljainen jälkimaku.

Mikä? Juomapuohi Shop & Bar.

Missä? Kirkkokatu 17, Oulu.

Vielä Mallaskellariakin uudempi tulokas, pienpanimo-oluisiin erikoistunut kauppa ja baari Juomapuohi, aloitti taipaleensa Pakkahuoneenkadulla mutta siirtyi siitä hieman suurempiin tiloihin samaisen Rotuaarin aukion laidalle, mikä teki mahdolliseksi myös pikkuruisen terassin avaamisen. Mallaskellaristakin voi ostaa olutta myös mukaan, mutta Juomapuohissa vähittäismyynti on olennainen osa konseptia, yhtä tärkeä ellei tärkeämpikin kuin anniskelu.

Puohin myyntiartikkelit ovat pääasiassa pulloja ja tölkkejä, mutta hanojakin on kolme; käyntipäivänä niissä oli tarjolla olutta Suomesta, Saksasta ja Venäjältä. Näistä valitsin turkulaisen Orava Brewingin Mama's Pien, joka on mustaherukalla, kardemummalla, vaniljalla ja laktoosilla maustettu sour ale. Tumman purppuraisen juoman tuoksu oli makeahko, siinä oli tietenkin mustaherukkaa mutta myös aavistus raparperia sekä jonkinlaista viinimäisyyttä. Jotain sellaista löytyi maustakin – punkkua muistuttava väri toki saattoi osaltaan olla mielleyhtymää aiheuttamassa – mutta ennen kaikkea se oli kuitenkin marjaisa ja tuhdin hapokas, jopa siinä määrin että ilman laktoosin pyöristävää vaikutusta happamuus olisi varmaan mennyt jo överiksi. Makupaletti kieltämättä toi mieleen marjapiirakan ja vaniljakastikkeen, joten oluen nimi on perin osuva. Ei kovin tikiä, mutta maistuvaa kyllä.

Mikä? Maistila Terde & Taproom.

Missä? Kaarnatie 20, Oulu.

Maistila-panimon kesäterassi toimii panimon yhteydessä Alppilan teollisuusalueella, joten miljöö on karunpuoleinen eikä sitä ole turhaan yritetty siloitella esimerkiksi hienoihin kalusteisiin satsaamalla, joskin pieni esiintymislava löytyy keikkoja ym. kulttuuritapahtumia varten. Muutenkin toiminta vaikuttaa kokeiluluonteiselta, patio on avoinna säännöllisen epäsäännöllisesti ja säävarauksella – on toki ymmärrettävää, että baarin pyörittäminen tulee tärkeysjärjestyksessä vasta kolmantena itse panimon ja sen juomamyymälän jälkeen. Pienenä erikoisuutena tarjolla on Maistilan oluiden ohella skotlantilaisiin single malteihin painottunut valikoima laatuviskejä.

Tilaamani Tropiikissa on Maistilan ja virolaisen Tankerin yhteistyön tulos, jossa hedelmäistä makua antamassa on passionhedelmää, mangoa, aprikoosia ja vielä greippiäkin. Oluen väri oli samea ja oranssihtavan kullankeltainen, tuoksu mehukkaan passionhedelmäinen. Maku oli sopivasti hapan, mutta ylenpalttisen kuuloisesta hedelmäcocktailista huolimatta ei mikään trooppisten aromien ilotulitus eikä muutenkaan erityisen luonteikas vaan aika geneerinen. Odotin tältä kyllä enemmän – vai olenko vain maistellut näitä hedelmäsoureja jo niin paljon että olen turtunut niihin ja ne alkavat kaikki maistua samalta?

Kuukauden kulaus: Milkshake IPA brings all the boys to the yard

Mikä? Milkshake IPA. The Garden Brewery, Kroatia. Alk. 6,2%, 35 IBU.
Missä? Alko, erikoiserä.

Kuukauden kulaus on vaihteeksi peräisin vähemmän tunnetusta olutmaasta: oluen tuottaneen Garden Breweryn kotipaikka on Kroatian pääkaupunki Zagreb. Tämä mansikalla, mangolla, passionhedelmällä ja vaniljalla maustettu IPA on ensimmäinen Tikiloikkaan arvioimani kroatialainen olut, ja taitaapa muuten olla myös ensimmäinen koskaan maistamani kroatialainen olut! Edellämainittujen aromien ohella olueen on lisätty laktoosia, eli kyseessä on milkshake IPA, kuten nimi sanookin.

Oluen väri on vaaleahko meripihka. Tuoksussa nousee päällimmäisenä esiin mansikka, ja etenkin näin kesäaikaan väistämätön assosiaatio onkin mansikkajäätelötötterö. Ensivaikutelma vahvistuu maussa, kun mansikkaan yhdistyy laktoosin ja vaniljan pehmeys. Humalointi tuo jonkin verran kipakkuutta pehmeyden vastapainoksi, mutta mikään superkatkeroinen IPA tämä ei ole, vaan kokonaisuus on miltei samettinen ja... no, hyvinkin pirtelömäinen. Eksoottisempien hedelmien kontribuutio makuun jää kylläkin epäselväksi, mutta kyllä tämä kelpaa erittäin hyvin tällaisenaankin!

Born to rum

Innostuin juhannusviikonloppuna pitkästä aikaa etsiskelemään Beachbum Berryn kirjasta jotain uutta reseptiä kokeiltavaksi, ja löysinkin hellesäihin oikein mainiosti istuvan jäähilejuoman. Itse asiassa olen tainnut jo hyvän aikaa sitten päättää kokeilla tätä, päätellen siitä että minulla oli valmiiksi kaapissa kaikki tarvittavat ainekset – mukaan lukien karhunvatukkalikööri, johon harvemmin tikidrinkeissä törmää – mutta syystä tai toisesta en ole sitä tehnyt, tai jos olenkin niin en ole siitä blogiin mitään kirjoittanut. On siis korkea aika korjata asia!

Rum Runner
5 cl limemehua
3 cl karhunvatukkalikööriä
3 cl banaanilikööriä
2 cl grenadiinia
2½ cl overproof-rommia

Pane blenderiin pussillinen jääpaloja ja lisää muut ainekset. Blendaa tasaiseksi ja kaada tuoppiin.

Kirjan mukainen resepti speksaa sangen kummallisia mittoja, kuten "7/8 unssia", joten olen vähän suoraviivaistanut ohjetta pyöristämällä määriä ylöspäin mittaamisen helpottamiseksi. Toisaalta jäitä kehotetaan varsin epämääräisesti laittamaan blenderin kannu puolilleen – ei sanaakaan siitä, minkä kokoinen blenderi mahtaisi olla kyseessä. Jonkinlaista osviittaa antoi kuitenkin se, että suositeltu tarjoiluastia on "pint glass", ja maunkin puolesta yksi jääpalapussillinen jäitä tuotti hyvän lopputuloksen.

Berryn kertoman syntytarinan mukaan drinkki on peräisin vuodelta 1972, Florida Keys -saarilta, Holiday Isle Resort -hotellista (nyk. Postcard Inn). Kuulemma siihen aikaan hotellin asiakkaat saivat sekoitella omat juomansa baaritiskin päälle jätetyistä pulloista, ja muuan "Tiki John" Ebert sai käsillä olleista aineksista aikaiseksi tällaisen luomuksen. Lienee turvallista olettaa, ettei Tiki John ole ainakaan heti kättelyssä lähtenyt mittailemaan liköörejä kahdeksasosaunssin tarkkuudella, mutta baari on joka tapauksessa edelleen olemassa ja Rum Runner on sen signature-drinkki, joten sinne vain Floridan-kävijät testaamaan tätä klassikkococktailia sen alkulähteillä – siis sitten joskus kun rapakon taakse matkustaminen on taas jollain lailla suotavaa.

Aineksista suomalaisittain vaikeimmin hankittava on ehkä hieman yllättäen karhunvatukkalikööri; oman Bols Blackberryni olen kaiketi tilannut verkosta, koska Alkon valikoimasta sitä ei löydy. Lähin vastine taitaa olla Chambord Black Raspberry, josta en osaa sanoa muuta kuin että jos sitä raaskii tähän tuhlata, lopputulos tuskin on huono. Overproof-rommejakaan ei Alkossa ole kuin yksi, Plantation O.F.T.D., mutta aiemmin maistamieni Plantation-sarjan rommien perusteella uskallan väittää, että laatutuote on kyseessä, eikä se varmasti ainakaan itse käyttämälleni Bacardi 151:lle häviä – kokeilemisen arvoinen muissakin erityisväkevää rommia kysyvissä cocktaileissa, kuten vaikkapa legendaarisessa Zombiessa. Grenadiini kannattaa tähän juomaan (ja miksipä ei muutenkin) keittää itse granaattiomenatäysmehusta ja sokerista, se pääsee tässä hyvin oikeuksiinsa.

Kuukauden kulaus: Kona rock you tonight, osa 3

Mikä? Hibiscus Brut IPA. Kona Brewing Co., USA. Alk. 8,2%, 40 IBU.

Missä? Alko, tilausvalikoima.

Erilaiset IPA:t ovat olleet olutharrastajien suosiossa pienpanimobuumin alusta asti, eikä niiden suosio näytä olevan mitenkään hiipumaan päin, vaikka esimerkiksi sour alea onkin joskus uudeksi IPA:ksi veikkailtu. Alatyyleissäkin löytyy: on West Coast IPA, New England IPA, black IPA, milkshake IPA... Yksi uusimmista keksinnöistä on nimeltään brut IPA; kuohuviinien maailmasta lainattu termi viittaa erittäin kuivaan juomaan, ja tunnusomaista näille oluille onkin äärimmäisen pieni jäännössokerin määrä. Uutta tyyliä on lähtenyt kokeilemaan myös vanha tuttumme, havaijilainen Kona Brewing, jonka brut IPA:ssa on lisämausteena hibiskusta.

Väriltään olut on keskitäyteläisen kullankeltainen, hieman oranssiin vivahtava. Tuoksu on odotetusti trooppisen kukkaisa ja lisäksi mehevän persikkainen. Maku puolestaan on nimenomaan brut eli hyvin kuiva, alkuun siitä ei juuri muita ulottuvuuksia tunnu löytyvänkään mutta kun juoma on saanut hieman lämmetä, sen aromikkuus alkaa päästä paremmin oikeuksiinsa. Kuivuudesta huolimatta minkäänlaista tympeää kitkeryyttä ei ole aistittavissa, ja jälkimaku on suorastaan lempeä. Mikään kuumien kesäpäivien juoma tämä yli 8-prosenttinen olut ei ole, mutta viilenevään kesäiltaan se on hyvinkin omiaan.

Aivan sumussa, osa 2

Trader Vicin nimiin luettavista drinkeistä Mai Tain ja Scorpionin ohella tunnetuin lienee Fog Cutter, jota Beachbum Berry luonnehtii kirjassaan tikidrinkkien Long Island Iced Teaksi. Kuvaus onkin sangen osuva, sillä juoma on melkoisen vahva ja siinä on sekaisin kolmea eri väkevää viinaa. Olen aiemmin tehnyt kotona kaksi Fog Cutterin muunnelmaa ja juonut baarissa kolmannen, mutta nyt päätin viimeinkin käydä käsiksi alkuperäiseen reseptiin, joka menee näin:

Fog Cutter

6 cl sitruunamehua
3 cl appelsiinimehua
1½ cl orgeat-siirappia
6 cl vaaleaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa, esim. Havana Club)
3 cl brandyä
1½ cl giniä
1½ cl cream-tyylistä sherryä

Kaada kaikki ainekset sherryä lukuunottamatta shakeriin ja ravista jäiden kera. Kaada siivilöimättä suureen lasiin, lisää jäitä tarvittaessa. Kaada sherry floatiksi juoman pinnalle.

Myöhemmin Vic kehitti reseptistä muunnellun version, jossa alkoholia on hieman vähemmän ja jossa drinkki blendataan ravistamisen sijaan:

Samoan Fog Cutter
6 cl sitruunamehua
3 cl appelsiinimehua
1½ cl orgeat-siirappia
1½ cl brandyä
1½ cl giniä
4½ cl vaaleaa rommia
1½ cl sherryä
n. 2,4 dl jäämurskaa

Kaada ainekset blenderiin sherryä lukuunottamatta ja blendaa (korkeintaan) 10 sekuntia. Kaada siivilöimättä suureen lasiin, lisää jäitä tarvittaessa ja floattaa sherry.

Ohjeen mukaan nämä pitäisi oikeastaan tarjoilla erityisessä Fog Cutter -tikimukissa, mutta sellaista ei nyt ainakaan tästä taloudesta satu löytymään, joten päädyin käyttämään isoa grogilasia. Pääasia on, että lasilla tai mukilla on riittävästi kokoa, sillä molemmilla versioilla on volyymiä melko runsaasti.

Siihen nähden, että kummassakin reseptissä on täsmälleen samat ainekset ja vieläpä pitkälti samoissa suhteissa, juomat eroavat toisistaan yllättävän paljon. Samoan Fog Cutter on luonnollisesti originaalia pehmeämmän makuinen, koska siinä on lähtöjäänkin vähemmän viinaa ja koska blendaaminen laimentaa sitä enemmän kuin ravistaminen, mutta ainakin minusta tuntuu myös siltä, että brandy nousee siinä selvemmin esiin vaikka sen määrä on puolitettu originaaliin nähden. Beachbum Berry on sitä mieltä, että Samoan Fog Cutter on näistä kahdesta selvästi parempi, mutta itse en ole tästä niinkään varma, sillä pidin kyllä kovasti myös originaalin särmikkyydestä – sanotaanko vaikka näin, että aperitiiviksi ottaisin ennemmin originaalin, mutta aterian päätteeksi samoalaisen. Eripituisten blendausaikojen vaikutusta samoalaisen makuun en lähtenyt vielä kokeilemaan, mutta arvelen että oma sweet spotini löytyisi jostain lähempää viittä kuin kymmentä sekuntia.

Kuukauden kulaus: Parempia aikoja odotellessa

Mikä? Persikoosi. Maistila. Alk. 6,0%.
Missä? Maistilan panimomyymälä, Oulu.

Huhtikuun kuukauden kulaus tulee hieman myöhässä, mutta se sallittakoon näin vapun kunniaksi. Tällä kertaa testattavana on Maistilan tekemä Oulun olutseuran 31-vuotisjuhlaolut, persikalla ja aprikoosilla ryyditetty Persikoosi-saison. Etiketin naamiopäiset juhlijat ovat mukavan tikihenkisiä, joten designista pisteet. Itse olut on väriltään oranssiin vivahtava keltainen ja täysin samea, suorastaan paksu. Ehkä tästä syystä muhevan hedelmäinen tuoksu viekin ajatukset lasten hedelmäsoseisiin, mutta tätä ei pidä tulkita negatiivisesti, ensivaikutelma on oikein houkutteleva.

Maussa hedelmien mehukkuus yhdistyy saisonin raikkauteen tavalla, joka ainakin meikäläisen makuhermoon kolahtaa välittömästi. Hapokkuutta ja katkeroa on sen verran, ettei olut jää pelkäksi hedelmämehuksi, vaan muitakin ulottuvuuksia löytyy. Kokonaisuus on erittäin maukas, ja pullo tyhjenee vähän liiankin nopeasti – eihän tämä mikään supervahva olut ole, mutta ei myöskään miedoimmasta päästä. Joka tapauksessa Persikoosia siemaillessa on hyvä panna koronakriisin ankeahko todellisuus hetkeksi syrjään ja haaveilla kesästä, jolloin toivon mukaan pääsee taas terassille nauttimaan hyvistä oluista, auringonpaisteesta ja kaverien seurasta.

Kiiviä ja viiniä (ja giniä)

Pitkästä aikaa upouusi cocktailresepti! Tämä on samalla eräänlainen matkakertomuksen jälkikirjoitus, kehitin nimittäin tarkoituksella drinkin, jossa maistuvat Uuden-Seelannin ikoniset maut, kiivihedelmä ja Marlborough'n alueen sauvignon blanc. Pohja-alkoholin valinta tuotti hieman päänvaivaa, Uudella-Seelannilla kun ei oikein ole mitään omaa väkevää juomaa joka erityisesti siihen maahan assosioituisi, mutta käsityöläisginien tislaaminen näytti siellä(kin) olevan suosittua puuhaa, joten päädyin siis giniin. Pidemmittä puheitta itse reseptiin:

Mohua
4 cl giniä

2 cl sitruunamehua

1 cl limemehua

2 cl appelsiinimehua

3 cl kiivisiirappia

4 cl kuivaa uusiseelantilaista valkoviiniä

½ rkl maraschinolikööriä

Ravista jääpalojen kera ja kaada siivilöimättä suureen grogilasiin. Koristele kiivilohkolla ja maraschinokirsikalla.

Jotta lopputulos olisi mahdollisimman autenttinen, tähän tulisi tietenkin valita pohjaksi uusiseelantilainen gini; itse käytin reissulta kotiinviemisiksi ostamaani Little Biddyä, jossa maistuvat perinteisempien ginimausteiden ohella sellaiset eksoottiselta kalskahtavat kasvit kuin toatoa, horopito ja tarata. Uuden-Seelannin luonnosta on peräisin myös drinkin nimi: varpuslintuihin kuuluvan mohuan höyhenpeite on suurelta osin kirkkaankeltainen, kuten juomakin. Alkon valikoimassa ei uusiseelantilaisia ginejä ainakaan toistaiseksi ole – verkkokaupoista niitä voi toki metsästää, mutta jos se ei kiinnosta tai onnista, korvikkeeksi käy vaikkapa jo klassikoksi muodostunut Kyrö Distilleryn Napue, johon kardemumma tuo hieman samankaltaista makumaailmaa kuin Little Biddyyn.

Maraschinoliköörin optimaalinen määrä on jossain määrin makuasia, hapankirsikan maku kun ei toki kaikkien mieleen ole. Reseptissä mainittu määrä on siksi eräänlainen kompromissi, omasta puolestani kokonainen senttilitrakaan ei olisi liioittelua. Suosittelen käyttämään likööriä vähintään teelusikallisen verran, vaikka sille muuten nyrpistäisikin nenäänsä, sillä ilman sen tuomaa lisäulottuvuutta juoma jää mielestäni vähän vaisuksi.

Kiivisiirappi on sitten kokonaan oma lukunsa. Otin aluksi mallia passionhedelmäsiirapin reseptistä ja keittelin paria kuorittua ja viipaloitua kiivihedelmää kattilassa veden ja sokerin kera, mutta lopputulos oli sangen laimea niin maultaan kuin väriltäänkin. Tilanteen korjaamiseksi blendasin siirapin sekaan kolmannen kiivin, mutta tämän jälkeen ongelmaksi muodostui kiinteän aineksen poistaminen. Kärsivällisesti suodattelemalla sain lopulta aikaiseksi erän siirappia, joka on kauniin vihreää ja kohtuullisen kirkasta sekä tietenkin ennen kaikkea maistuu kiiviltä. Valmistusprosessissa on siis parantamisen varaa, mutta näillä mennään nyt toistaiseksi. Tässä tapauksessa suosittelen ostamaan siirapin kaupasta, jos sitä vain jostain sattuu löytämään – se säästää melkoisesti aikaa ja hermoja!

Kuukauden kulaus: Bird is the word

Mikä? Surfin' Bird. Linden Brewery. Alk. 5,2%.
Missä? Maistilan panimomyymälä, Oulu.

Matkakertomus päättyi, mutta palataan kiivien maahan vielä ainakin sen verran, että kuukauden kulaus on tällä kertaa tyyliltään New Zealand pale ale. Oluen on tehnyt raumalaispanimo Linden Brewery, jonka tuotteita oli äskettäin myynnissä vierailevina oluina lähipanimoni Maistilan puodissa Oulun Alppilassa. Näistä ainakin Three Amigos NEIPA oli oikein kelpo tapaus, joten kävin mielenkiinnolla myös tämän Surfin' Birdin kimppuun.

Väriltään olut on pale aleksi tummahko, jonkin verran kupariin vivahtava. Tuoksu on melko mitäänsanomaton eikä ainakaan tuo tropiikkia mieleen; pikemminkin siitä tulee paljon kotoisampia mielleyhtymiä, kuten omena ja hunaja. Makukin on laihanlainen, siinä ei ole kunnon runkoa eikä oikein muutakaan huomionarvoista lukuunottamatta samaa hunajaista makeutta, joka tuoksustakin löytyy – ehkäpä raaka-aineena käytetyn maissin peruja. Humalointi on melko mieto, eikä tästä yhtään ronskimmille katkeroille vastapainoa irtoaisikaan. Eihän tämä mitenkään pahanmakuinen ole, mutta valahtaa kurkusta alas herättämättä oikein minkäänlaisia tunteita, joten täytyy valitettavasti todeta, että ei osunut maaliinsa tällä kertaa.

New Zealand story, osa 6: Epilogi

Pictonin-retkeäni seuraavana päivänä, perjantaina kaksi viikkoa matkan alusta, oli aika lähteä paluumatkalle kohti Dublinia. Lentoni lähti kuitenkin vasta loppuiltapäivästä, joten minulla oli vielä joitakin tunteja käytettävissä Wellingtonissa pyörimiseen. Valitsin viimeiseksi käyntikohteekseni kasvitieteellisen puutarhan, jonne olisin mieluusti noussut vuonna 1902 avatulla funikulaarilla, mutta valitettavasti se sattui olemaan juuri silloin suljettuna, joten käytin sen sijaan jalkojani ja kävelin puutarhaan Bolton Streetin historiallisesti merkittävän hautausmaan läpi kulkevaa polkua pitkin.

Puutarhaan saavuttuani söin aluksi lounasta ruusutarhan kahvilan terassilla, minkä jälkeen kävin kuljeksimassa ympäri puutarhaa ilman mitään erityistä suunnitelmaa. Pienen lammen rannalla oli laatikossa pikkupussillisia maissia sorsien ruokkimista varten, ja jyvät tekivätkin kauppansa paitsi vesilinnuille, myös puluille – jopa siinä määrin, että osa parvesta laskeutui röyhkeästi ruokkijan päälle kärkkymään omaa osuuttaan. Sen verran käytöstapoja ahmattilinnuilla sentään oli, että ne eivät käyneet nokkimaan minua eivätkä sotkeneet vaatteitani.

Ennen lentokentälle lähtöä kävin vielä ostamassa matkamuistokaupasta kotiinviemisiksi pienen maorityylisen helmiäissilmäisen puuveistoksen, joka epäilemättä ennen pitkää päätyy blogiin jonkin drinkkikuvan rekvisiitaksi, joten en postaa siitä kuvaa tähän. Paluumatkan ensimmäinen etappi oli Melbourne, jossa vaihtoaikaa oli sen verran, että jatkolennolle ei tarvinnut kiirehtiä hiki hatussa, mutta ei niin paljoa että kaupunkiin olisi ollut asiaa. Melbournen jälkeen ohjelma oli vanha tuttu: maratonlento Dubaihin ja sieltä parin tunnin vaihtoajalla seitsemän tunnin lento Dubliniin. Koska paluumatkalla kello kääntyi 11 tuntia taaksepäin, saavuin perille lauantaina puoliltapäivin; onnistuin sinnittelemään hereillä iltaan saakka ja siten heti hieman synkronisoimaan sisäistäkin kelloani, mutta ihan kunnolla toivuin jetlagista vasta seuraavaksi viikonlopuksi.

Matka oli kaikin puolin todella hieno elämys, ja mieluusti olisin jäänyt maahan vaikkapa vielä viikoksi Eteläsaarta kiertelemään. Halusin kuitenkin myös viettää vielä kunnollisen kesäloman Suomessa, joten lomapäiviä piti säännöstellä. Sen voin sanoa, että kaksi viikkoa on melko lailla minimiaika, joka kannattaa Uuden-Seelannin-reissua varten varata, ja kernaasti vieläpä niin, että nimenomaan matkakohteessa on käytettävissä täydet kaksi viikkoa; itselläni tehokasta peliaikaa oli hieman vähemmän. Yksittäiseen kaupunkiin toki ehtinee tutustua viikossakin, mutta kun lennot kestävät niin pitkään, voisin kuvitella että matka kävisi kokonaisuutena vähän turhan raskaaksi ollakseen rentouttava lomareissu.

Jos on lähtökohtaisesti valmis hyväksymään sen, että matkustaminen vie runsaanlaisesti aikaa ja rahaa eikä ole järin ilmastoystävällistäkään, Uusi-Seelanti on harkitsemisen arvoinen matkakohde melkeinpä kenelle tahansa. Maa on kaunis ja puhdas, palvelut toimivat ja näkemistä ja tekemistä on tarjolla moneen makuun, eikä kielitaitokaan liene useimmille suomalaisille este. Eksotiikannälkäinen toki saattaa pitää länsimaalaista valtakulttuuria ikävystyttävänä, mutta sen rinnalla maassa elää alkuperäinen maorikulttuuri sekä tietenkin saarten ainutlaatuinen, joskin valitettavasti monelta osin uhanalainen, luonto. Tähän päättyy tämänkertainen matkapäiväkirja – en odottanut että siinä menisi näin pitkään, mutta tulihan se lopultakin valmiiksi. Toivottavasti viihdyitte!

Karkauspäivän kulaus: The rain in Spain

Mikä? Passiflora Sour. Nómada Brewing, Espanja. Alk. 3,5%, 6 IBU.
Missä? K-Supermarket Välivainio, Oulu.

Espanjan olutkulttuuria en voi sanoa juurikaan tuntevani, mutta ainakin sieltä näköjään tulee muutakin kuin San Miguelia ja Estrella Galiciaa: barcelonalaisen Nómada-panimon tuotteita on hiljattain ilmaantunut Suomen markkinoille, niiden joukossa mm. Revontulet-niminen vadelmasour. Tikiloikan testiin näistä kuitenkin valikoitui Passiflora Sour, joka on passionhedelmällä maustettu Berliner Weisse. Väriltään olut on hyvin hailakan keltainen, tuoksu on odotetusti happamahko mutta muuta huomionarvoista siinä ei oikeastaan ole. Maku on suoraan sanoen vaisu, sopivan hapokas kyllä mutta muuten kuin laimeaa mehua. Janojuomana tällainen mieto ja helposti juotava olut toki toimii, mutta mitään sanottavaa vaikutusta Passiflora ei kyllä tee – lähinnä oikein kovilla kesähelteillä voisin kuvitella jotain tämäntyylistä kaipaavani.

New Zealand story, osa 5: Picton

No niin, lienee parasta viimeinkin kirjoittaa tämä matkakertomus loppuun nyt ennen kuin reissun tapahtumat pääsevät unohtumaan. Vaikka eipä sillä, että siitä oikeasti suurta vaaraa olisi! Oli miten oli, Rotoruasta jatkoin matkaani linja-autolla takaisin kohti Wellingtonia. Kuten junamatka Wellingtonista Aucklandiin, tämäkin siirtymä tarjosi runsaasti komeita maisemia, joista mieleen jäivät erityisesti Taupojärvi – pinta-alaltaan Uuden-Seelannin suurin – ja jylhät vuoret horisontissa. Kahdeksan tunnin mittaiseen matkaan sisältyi lounastauko kivassa pikku tienvarsikuppilassa, jossa oli syömisen ja kahvittelun ohella mahdollisuus rapsutella kaneja takapihan kotieläintarhassa.

Seuraava päivä oli viimeinen kokonainen päiväni Uudessa-Seelannissa, ja päivän ohjelma oli etukäteen tiedossa: merimatka Cookinsalmen yli Eteläsaarelle Pictonin kaupunkiin. Salmen ylitse liikennöi kaksi lauttafirmaa, Interislander ja Bluebridge, joista valitsin jälkimmäisen lähinnä sillä perusteella, että sen aikatauluilla sain viettää perillä hieman pidemmän ajan, tarkoituksenani kun oli palata vielä saman päivän iltana takaisin Wellingtoniin viimeiseksi yöksi. Sää merellä oli kylmänpuoleinen mutta muuten mitä mainioin, ja hyvä niin, sillä maisemissa riitti jälleen ihailtavaa. Picton sijaitsee sauvignon blanceistaan tunnetulla Marlborough'n alueella Eteläsaaren pohjoisosassa; asukkaita kaupungissa on vain runsaat neljätuhatta, mutta lauttayhteyksien ansiosta se on kokoaan merkittävämpi. Viinien ohella turisteja alueelle vetää Marlborough Sounds -niminen luonnonmuodostelma, joka koostuu vedenalaisista laaksoista ja niiden välisistä harjanteista, jotka nousevat saarina ja nieminä merenpinnan yläpuolelle. Pictoniin saapuvat ja sieltä lähtevät lautat kulkevat juuri näitä väyliä pitkin, ja tarjolla myös jos jonkinlaista veneretkeä.

Pictoniin saavuttuani kävin aluksi syömässä erinomaisen kala-aterian yhdessä London Quay -rantakadun kahviloista, minkä jälkeen lähdin tapojeni mukaan luonnon keskelle kävelemään, itse kaupungissa kun ei vaikuttanut olevan paljoakaan nähtävää. Satamaa itäpuolelta reunustavalta metsäiseltä niemeltä löytyikin oikein mukavia polkuja, rantoja ja näköalapaikkoja. Kävelyltä palattuani minulla oli vielä aikaa tutustua paikallisiin nähtävyyksiin, mutta ranta-alueen pari pientä museota, joihin olisin saattanut mennä aikaa tappamaan, olivat kumpikin kiinni. EcoWorld-akvaario sen sijaan oli avoinna, ja se olikin ihan viehko paikka, vaikkakaan ei toki kovin laaja. Samalla pääsin eroon tarpeettomista kolikoistani pudottamalla ne lahjoituslippaaseen, käteinen raha osoittautui Uudessa-Seelannissa melko turhaksi kanniskella mukana.

Akvaarioon tutustumisen jälkeen ehdin vielä käydä kävelykierroksella keskusta-alueella ja tuopillisella pubissa, sen jälkeen oli aika lähteä tallustelemaan takaisin kohti lauttaterminaalia. Paluumatkalla oli pimeää, joten maisemien katseleminen ei enää käynyt päinsä, mutta toisaalta olinkin jo aika väsynyt varhaisesta heräämisestä ja aktiivisesta päivästä, joten söin päivällistä lautan ravintolassa ja keskityin sitten lähinnä lepäilemään. Päiväretki Pictoniin oli oikein onnistunut valinta – itse kaupunki oli ainakin talvisaikaan sen verran unelias että ihan pelkästään sen takia ei ehkä olisi kannattanut lähteä, mutta yhdistettynä lauttamatkaan elämys oli hieno, ja pitihän Eteläsaarestakin toki päästä näkemään edes pikkuvilaus. Vielä oli jäljellä puoli päivää Wellingtonissa ja paluumatka Dubliniin, mutta niistä kertomisen jätän kertomuksen viimeiseen osaan. Vielä yksi matkajuttu luvassa siis!

Kuukauden kulaus: Mout, Mout, it rhymes with fruit

Mikä? Old Mout Cider Kiwi & Lime. Old Mout Cider, Iso-Britannia. Alk. 4,0%.
Missä? O'Briens Wine, Glasnevin, Dublin.

Kerta se on ensimmäinenkin – kuukauden kulaus on tällä kertaa kiivihedelmällä ja limellä maustettu siideri. Etiketti mainostaa firman olevan "established in Nelson, New Zealand", ja logon päällä kököttää sympaattinen kiivilintu, mutta ainakin nykyään Old Mout (lausutaan "muut") tehdään Britanniassa ja se kuuluu mm. Strongbow-siideristä tunnetun H.P. Bulmerin brändeihin. No, alkuperä sikseen, annetaan maun ratkaista.

Väriltään Old Mout on kirkas ja hailakan kellertävä. Tuoksu on rehevän kiivinen ja sangen houkutteleva, joskaan siideriä se ei varsinaisesti tuo mieleen. Maussakin on oikein mukavasti kiiviä, limeä ei niinkään vaikka ehkä sekin jossain taustalla lymyilee, ja maku on todellakin aidon hedelmäinen eikä karkkimainen. Valitettavasti jos lisämausteet unohdetaan, itse siideri ei ole kovinkaan kummoinen – huomaa kyllä, että se on tiivistemehusta tehty, perinteisen brittisiiderin muhkean omenaista makua on turha hakea. Turhan makeakin tämä on omaan makuuni, joten vaikka Old Mout erottuukin jonkin verran edukseen esanssisista suomalaisista makusiidereistä, täytyy harmi kyllä silti todeta: ei jatkoon.

Tämä oli tällä erää Tikiloikan viimeinen postaus Irlannista! Ehkä se Uuden-Seelannin matkablogikin viimein valmistuu, kunhan pääsen kotimaan kamaralle...

Baanalla: Ihana 'Ohana

Mikä? 'Ohana Tiki Bar.
Missä? 17 Harcourt Street, Dublin 2, Irlanti.

"'Ohana" means "family." "Family" means "no one gets left behind." 

  -Lilo & Stitch

Dublinissa asuessani olen nauttinut useita hyviä tikidrinkkejä sen tasokkaissa cocktailbaareissa, mutta varsinainen tikibaari on kaupungista toistaiseksi puuttunut. Tällä viikolla asiaintilaan saatiin kuitenkin muutos, kun 'Ohana Tiki Bar avasi ovensa Harcourt Streetillä asiaankuuluvan somepöhinän saattelemana. Koska olen lähdössä parin viikon päästä takaisin Suomeen, enkä tiedä, milloin tulen seuraavan kerran käymään täällä, aikaa ei ole juurikaan hukattavaksi. Niinpä houkuttelin paikallisen kaverin mukaani ja lähdin heti avajaisviikonloppuna katsomaan, löytyykö pöhinälle katetta.

 

Samoilla kulmilla 'Ohanan kanssa on jo ennestään useita vakiintuneita ja suosittuja menopaikkoja, kuten Dicey's Garden Club ja Copper Face Jacks, joten kilpailua on epäilemättä luvassa, mutta 'Ohanan konsepti on tosiaan jotain sellaista, mitä Dublinissa ei ole aiemmin juuri nähty. Sisään astuessa käy myös pian selväksi, että konseptiin on toden teolla panostettu: kalusteet, seinä- ja pöytäkoristeet sekä valaistus henkivät kaikki juuri sellaista trooppista, eksoottista ja aavistuksen mystistä tunnelmaa, jota hyvältä tikibaarilta sopii odottaakin. Talvisen kolea ja sateinen Dublin on helppo sulkea ulkopuolelle, ellei sitten halua mennä tupakointialueelle, jossa väkisinkin altistuu elementeille jonkin verran.

Saavuimme 'Ohanaan kello viiden tienoilla lauantai-iltana, jolloin paikka oli vielä lähes tyhjillään. Lisää väkeä alkoi kuitenkin valua sisään melko pian, ja kahdeksan aikoihin baarissa kävi jo ihan kunnon vilske. Mainonta on siis selvästi tehnyt tehtävänsä ja ihmiset ovat löytäneet paikan, vaikka se ei katukuvassa mikään erityisen näkyvä ilmestys olekaan – itse asiassa kuljimme siitä ensin kertaalleen ohi, koska kävelimme väärällä puolen katua emmekä siksi nähneet katutason alapuolella sijaitsevan baarin ovea. Soittolista oli alkuun vahvasti kasarihitteihin painottuva, myöhemmin niiden joukkoon alkoi sekoittua Elvistä, reggaemeininkiä sekä joitakin odottamattomampia paloja, kuten Lauryn Hilliä.

Talon kahdeksan cocktailin lista on rakennettu Piña Coladan ja Blue Hawaiin kaltaisten kestosuosikkien varaan, mutta tylsyydestä tai liiasta varman päälle pelaamisesta sitä ei kuitenkaan voi moittia, vaan resepteissä on mukana sopivasti omaa twistiä. Mai Taikin listalta löytyy, joten aloitin sillä, ja se olikin juuri sellainen Mai Tai, josta itse pidän eniten: laaturommit pääroolissa, riittävän hapan, ei liian mantelinen. Kokonaisuuden kruunasi esillepano komeassa tikimukissa.

Mai Tain jälkeen tilasin vielä toiseen Trader Vic -klassikkoon pohjautuvan Fogcutter Fizzin sekä Junglist Birdin, jonka esikuvana on toiminut Jungle Bird -niminen Camparilla katkeroitu drinkki. Seuralaiseni valinnat olivat Missionary Falls Down ('Ohanan versio Missionary's Downfallista), El Presidente #17 sekä Piña Colada, jolle 'Ohanassa antaa lisämaustetta kaneli. Maistelimme toistemme juomia ristiin, ja konsensuksena oli helppo todeta, että taso on kauttaaltaan korkea. Listan juomista kokeilematta jäivät ainoastaan Blue Hawaii sekä Tea Punch, jonka ilmeinen esikuva on ranskankaribialainen Ti' Punch mutta joka nimensä mukaisesti sisältää perinteisempien ainesten ohella teetä.

Ensikokemuksen perusteella 'Ohanalle voi, jos nyt ei ihan ennustaa, niin ainakin realistisesti toivoa pitkää ikää. Ravintolabisnes ei tiettävästi ole niitä helpoimpia, mutta 'Ohana tekee omaa juttuaan tyylillä, taidolla ja antaumuksella, ja hintatasokin on nykymittapuulla aivan kohtuullinen. Hyvin varustetusta baarista löytyy myös varmasti jotain mieleistä niillekin seurueen jäsenille, jotka eivät rommista niin perusta. Kaiken luulisi siis olevan kunnossa, ja ainakin lauantaina näkemäni perusteella Dublinissa on tilausta tämäntyyppiselle paikalle. Toivoa siis sopii, että suosio säilyy ja 'Ohana tarjoilee drinkkejä vielä silloinkin, kun tieni seuraavan kerran käy vihreälle saarelle – kiva nimittäin olisi käydä uudestaankin!