Pictonin-retkeäni seuraavana päivänä, perjantaina kaksi viikkoa matkan alusta, oli aika lähteä paluumatkalle kohti Dublinia. Lentoni lähti kuitenkin vasta loppuiltapäivästä, joten minulla oli vielä joitakin tunteja käytettävissä Wellingtonissa pyörimiseen. Valitsin viimeiseksi käyntikohteekseni kasvitieteellisen puutarhan, jonne olisin mieluusti noussut vuonna 1902 avatulla funikulaarilla, mutta valitettavasti se sattui olemaan juuri silloin suljettuna, joten käytin sen sijaan jalkojani ja kävelin puutarhaan Bolton Streetin historiallisesti merkittävän hautausmaan läpi kulkevaa polkua pitkin.
Puutarhaan saavuttuani söin aluksi lounasta ruusutarhan kahvilan terassilla, minkä jälkeen kävin kuljeksimassa ympäri puutarhaa ilman mitään erityistä suunnitelmaa. Pienen lammen rannalla oli laatikossa pikkupussillisia maissia sorsien ruokkimista varten, ja jyvät tekivätkin kauppansa paitsi vesilinnuille, myös puluille – jopa siinä määrin, että osa parvesta laskeutui röyhkeästi ruokkijan päälle kärkkymään omaa osuuttaan. Sen verran käytöstapoja ahmattilinnuilla sentään oli, että ne eivät käyneet nokkimaan minua eivätkä sotkeneet vaatteitani.
Ennen lentokentälle lähtöä kävin vielä ostamassa matkamuistokaupasta kotiinviemisiksi pienen maorityylisen helmiäissilmäisen puuveistoksen, joka epäilemättä ennen pitkää päätyy blogiin jonkin drinkkikuvan rekvisiitaksi, joten en postaa siitä kuvaa tähän. Paluumatkan ensimmäinen etappi oli Melbourne, jossa vaihtoaikaa oli sen verran, että jatkolennolle ei tarvinnut kiirehtiä hiki hatussa, mutta ei niin paljoa että kaupunkiin olisi ollut asiaa. Melbournen jälkeen ohjelma oli vanha tuttu: maratonlento Dubaihin ja sieltä parin tunnin vaihtoajalla seitsemän tunnin lento Dubliniin. Koska paluumatkalla kello kääntyi 11 tuntia taaksepäin, saavuin perille lauantaina puoliltapäivin; onnistuin sinnittelemään hereillä iltaan saakka ja siten heti hieman synkronisoimaan sisäistäkin kelloani, mutta ihan kunnolla toivuin jetlagista vasta seuraavaksi viikonlopuksi.
Matka oli kaikin puolin todella hieno elämys, ja mieluusti olisin jäänyt maahan vaikkapa vielä viikoksi Eteläsaarta kiertelemään. Halusin kuitenkin myös viettää vielä kunnollisen kesäloman Suomessa, joten lomapäiviä piti säännöstellä. Sen voin sanoa, että kaksi viikkoa on melko lailla minimiaika, joka kannattaa Uuden-Seelannin-reissua varten varata, ja kernaasti vieläpä niin, että nimenomaan matkakohteessa on käytettävissä täydet kaksi viikkoa; itselläni tehokasta peliaikaa oli hieman vähemmän. Yksittäiseen kaupunkiin toki ehtinee tutustua viikossakin, mutta kun lennot kestävät niin pitkään, voisin kuvitella että matka kävisi kokonaisuutena vähän turhan raskaaksi ollakseen rentouttava lomareissu.
Jos on lähtökohtaisesti valmis hyväksymään sen, että matkustaminen vie runsaanlaisesti aikaa ja rahaa eikä ole järin ilmastoystävällistäkään, Uusi-Seelanti on harkitsemisen arvoinen matkakohde melkeinpä kenelle tahansa. Maa on kaunis ja puhdas, palvelut toimivat ja näkemistä ja tekemistä on tarjolla moneen makuun, eikä kielitaitokaan liene useimmille suomalaisille este. Eksotiikannälkäinen toki saattaa pitää länsimaalaista valtakulttuuria ikävystyttävänä, mutta sen rinnalla maassa elää alkuperäinen maorikulttuuri sekä tietenkin saarten ainutlaatuinen, joskin valitettavasti monelta osin uhanalainen, luonto. Tähän päättyy tämänkertainen matkapäiväkirja – en odottanut että siinä menisi näin pitkään, mutta tulihan se lopultakin valmiiksi. Toivottavasti viihdyitte!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti