Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington sijaitsee Pohjoissaaren eteläkärjessä Cookinsalmeen kuuluvan luonnonsataman rannalla. Asukkaita kaupungissa on noin 420 000 ja koko maassa niukasti alle viisi miljoonaa, joten näin Suomeen ja Irlantiin tottuneena ihan täysin mukavuusalueella mennään. Nimensä kaupunki on saanut Wellingtonin herttua Arthur Wellesleyltä, siltä samaiselta joka päihitti Napoleonin Waterloon taistelussa.
Vietin Wellingtonissa aluksi neljä päivää osallistuen konferenssiin, joka järjestettiin Uuden-Seelannin kansallismuseo Te Papassa. Museo esittelee monipuolisesti maan kulttuuria, historiaa ja luontoa, ja se on Wellingtonin-kävijälle ehdottoman suositeltava kohde, etenkin kun sinne on joitakin erikoisnäyttelyitä lukuunottamatta vapaa pääsy. Konferenssiohjelman lomassa oli mukavasti aikaa tutkia museota, jossa erityisen suuren vaikutuksen minuun teki maorikansan historiaa ja kulttuuria esittelevä osasto lukuisine upeine veistoksineen ja muine käsintehtyine käyttö- ja koriste-esineineen. Perinteisiä materiaaleja näissä ovat paikalliset puulajit, kasvikuidut, paua-kotiloiden kuoret ja jaden kaltainen pounamu-kivi, modernimmat tekijät ovat ottaneet käyttöön myös uudempia materiaaleja kuten metalleja. Valokuvaaminen museon tässä osassa oli kulttuuri- ja tekijänoikeussyistä kielletty – hyvä muistutus siitä, että esineet edustavat elävää kulttuuria eivätkä mitään rommibaarin nurkassa nököttävää eksotiikkaa. Myös erityisesti tätä näyttelyä varten luotu ambient-henkinen taustamusiikki ohjasi suhtautumaan näyttelyesineisiin asiaankuuluvalla kunnioituksella.
Museon luonnonhistorialliselta osastolta jäivät mieleen erityisesti Uuden-Seelannin sukupuuttoon kuolleet jättiläislinnut, lentokyvytön moa ja sitä saalistanut haastinkotka, sekä kolmas jättiläinen, uusiseelantilaisen kalastusaluksen Eteläiseltä jäämereltä vahingossa pyydystämä lähes 500-kiloinen kolossikalmari. Peter Weirin hienon Gallipoli-elokuvan useampaan otteeseen nähneenä olin myös kovasti kiinnostunut osastosta, jossa esitellään tätä ensimmäisen maailmansodan kampanjaa, johon Australian ja Uuden-Seelannin yhteinen armeijakunta (Australian and New Zealand Army Corps, ANZAC) osallistui osana brittiarmeijaa. Anzac-joukkojen sodan merkitys australialaisille ja uusiseelantilaisille kansallisen identiteetin muovaajana vaikuttaisi olevan ainakin jossain määrin verrattavissa siihen, mitä talvisota merkitsee suomalaisille, ja Gallipolin maihinnousun vuosipäivä 25.4. eli Anzac Day on molemmissa maissa yleinen vapaapäivä.
Wellingtonin pienpanimoskene on erinomaisen eläväinen, ja etenkin Te Aron kaupunginosassa käsityöläispanimoja ja käsityöläisoluisiin keskittyviä baareja on pilvin pimein. Illanviettopaikkojen valinnassa vaikeuksia tuottikin lähinnä se, että lupaavan kuuloisia paikkoja oli tarjolla paljon enemmän kuin vapaita iltoja niiden koluamiseen. Mitään erityisiä muistiinpanoja en koko matkan aikana tehnyt sen paremmin ravintoloista kuin niiden antimistakaan, mutta yleiseksi mielikuvaksi jäi, että tarjonta on ilahduttavan runsasta, monipuolista ja kokeilevaa. Yksittäisistä oluista parhaiten jäivät mieleen Fork & Brewerin passionhedelmällä ja katajalla maustettu hapanolut Tainted Love sekä Yeastie Boysin Earl Grey -teellä maustettu Gunnamatta-IPA. Sivumennen sanoen myös pienpaahtimoja ja kahviloita on Wellingtonissa runsain mitoin, joten kaupunki on varsinainen hipsterimekka.
Ruoka Wellingtonissa, ja Uudessa-Seelannissa yleensäkin, oli hyvää, muttei mitenkään erityisen eksoottista. Valtaosa nykyväestöstä on eurooppalaista ja eritoten brittiläistä alkuperää, mikä näkyy ihan konkreettisesti muun muassa siinä, että fish and chipsin kaltaiset englantilaiset klassikot ovat suosittuja sielläkin. Muutenkin ruuanlaittotyyli vaikutti olevan varsin länsieurooppalainen ja raaka-aineet enimmäkseen tuttuja, joskin meren antimissa siellä törmäsi välillä sellaisiin lajeihin, joista en ollut aiemmin kuullutkaan. Uuden-Seelannin maatalouden vientituotteista meillä tunnettaneen parhaiten lampaanliha ja viinit, mutta myös maitotuotteita viedään paljon, ja meijeriyhtiö Fonterra onkin maan suurin yritys. Viime vuosina maassa on panostettu enenevässä määrin kalanviljelyyn, jonka päätuotteita ovat vihersimpukat, osterit ja kuningaslohi.
Herkuttelun vastapainoksi harrastin myös hieman terveitä elämäntapoja ja patikoin eräänä päivänä Wellingtonin keskustan itäpuolella kohoavan parisataametrisen Mount Victoria- eli Matairangi-kukkulan laella sijaitsevalle näköalapaikalle. Kukkulalta oli komeat näkymät kaupunkiin, satamaan sekä kansainvälisen lentoaseman suuntaan ja sen takana avautuvalle Tyynelle valtamerelle, joskin päivä oli pilvinen ja maisemat sen vuoksi vähän tylsänharmaita. Myöhemmin kävi ilmi, että kukkulalla olisi ollut myös paikkoja, joissa on kuvattu kohtauksia Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuviin, mutta ne jäivät tällä reissulla näkemättä. Konferenssin päätöspäivän jälkeisenä aamuna otin taksin Wellingtonin rautatieasemalle ja jatkoin matkaani junalla pohjoiseen kohti Uuden-Seelannin suurinta kaupunkia Aucklandia. Junamatkasta ja kaupungista enemmän päiväkirjan seuraavassa osassa!
Wellingtonin pienpanimoskene on erinomaisen eläväinen, ja etenkin Te Aron kaupunginosassa käsityöläispanimoja ja käsityöläisoluisiin keskittyviä baareja on pilvin pimein. Illanviettopaikkojen valinnassa vaikeuksia tuottikin lähinnä se, että lupaavan kuuloisia paikkoja oli tarjolla paljon enemmän kuin vapaita iltoja niiden koluamiseen. Mitään erityisiä muistiinpanoja en koko matkan aikana tehnyt sen paremmin ravintoloista kuin niiden antimistakaan, mutta yleiseksi mielikuvaksi jäi, että tarjonta on ilahduttavan runsasta, monipuolista ja kokeilevaa. Yksittäisistä oluista parhaiten jäivät mieleen Fork & Brewerin passionhedelmällä ja katajalla maustettu hapanolut Tainted Love sekä Yeastie Boysin Earl Grey -teellä maustettu Gunnamatta-IPA. Sivumennen sanoen myös pienpaahtimoja ja kahviloita on Wellingtonissa runsain mitoin, joten kaupunki on varsinainen hipsterimekka.Ruoka Wellingtonissa, ja Uudessa-Seelannissa yleensäkin, oli hyvää, muttei mitenkään erityisen eksoottista. Valtaosa nykyväestöstä on eurooppalaista ja eritoten brittiläistä alkuperää, mikä näkyy ihan konkreettisesti muun muassa siinä, että fish and chipsin kaltaiset englantilaiset klassikot ovat suosittuja sielläkin. Muutenkin ruuanlaittotyyli vaikutti olevan varsin länsieurooppalainen ja raaka-aineet enimmäkseen tuttuja, joskin meren antimissa siellä törmäsi välillä sellaisiin lajeihin, joista en ollut aiemmin kuullutkaan. Uuden-Seelannin maatalouden vientituotteista meillä tunnettaneen parhaiten lampaanliha ja viinit, mutta myös maitotuotteita viedään paljon, ja meijeriyhtiö Fonterra onkin maan suurin yritys. Viime vuosina maassa on panostettu enenevässä määrin kalanviljelyyn, jonka päätuotteita ovat vihersimpukat, osterit ja kuningaslohi.
Herkuttelun vastapainoksi harrastin myös hieman terveitä elämäntapoja ja patikoin eräänä päivänä Wellingtonin keskustan itäpuolella kohoavan parisataametrisen Mount Victoria- eli Matairangi-kukkulan laella sijaitsevalle näköalapaikalle. Kukkulalta oli komeat näkymät kaupunkiin, satamaan sekä kansainvälisen lentoaseman suuntaan ja sen takana avautuvalle Tyynelle valtamerelle, joskin päivä oli pilvinen ja maisemat sen vuoksi vähän tylsänharmaita. Myöhemmin kävi ilmi, että kukkulalla olisi ollut myös paikkoja, joissa on kuvattu kohtauksia Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuviin, mutta ne jäivät tällä reissulla näkemättä. Konferenssin päätöspäivän jälkeisenä aamuna otin taksin Wellingtonin rautatieasemalle ja jatkoin matkaani junalla pohjoiseen kohti Uuden-Seelannin suurinta kaupunkia Aucklandia. Junamatkasta ja kaupungista enemmän päiväkirjan seuraavassa osassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti