Rommipäiväkirja, osa 6: The Humpback of Samaná Bay

Loman toiseksi viimeisenä päivänä kampesin itseni hereille ennen kukonlaulua ja nousin jälleen retkibussiin, joka tällä kertaa lähti köröttelemään kohti parinsadan kilometrin ajomatkan päässä Sosúasta sijaitsevaa Samanán kaupunkia. Bussin startatessa hotellin aamiaisbuffetin aukeamiseen oli vielä hyvä tovi, joten matkaan jouduttiin lähtemään tyhjin vatsoin, mutta ensimmäinen pysähdyspaikka olikin tienvarsiravintola, jossa meille oli maittava ja riittoisa aamiaispöytä katettuna. Monien dominikaanilaisten ravintolarakennusten tavoin tämäkin oli käytännössä pelkkä katto pylväiden varassa – seinille ei karibialaisessa ilmastossa ole juuri tarvetta ainakaan sen takia, että ruokailijoille tulisi vilu ilman niitä. Seinättömyys toki tarkoittaa sitä, että ravintolaan on esteetön pääsy muillakin kuin maksavilla asiakkailla, kuten vaikkapa kulkukoirilla ja -kissoilla, joita pian ilmaantuikin matkaseurueemme jalkojen juureen makupaloja kärkkymään. Joistakin pöydistä niitä myös heltisi, vaikka epäilen, ettei ravintolan henkilökunta ollut järin hyvillään kutsumattomien vieraiden rohkaisemisesta.

Toiveikas katti ei jäänyt nälkäiseksi.

Samanássa poistuimme bussista ja nousimme veneeseen, joka lähti viemään meitä varsinaiseen kohteeseemme Samanánlahdelle. Veneretken tavoitteena oli nähdä ryhävalaita, jotka saapuvat aina alkuvuodesta lahdelle suurin joukoin pariutumaan ja joiden bongaamiseen liittyvät palvelut muodostavat epäilemättä hyvin merkittävän osan alueen matkailutaloudesta. Sää oli alkuun epävakainen: välillä ryöpytti vettä hyvinkin rankasti, mutta hetkeä myöhemmin jo aurinko porotti siihen malliin, että sadetakki kävi hyvin nopeasti tuskallisen hiostavaksi. Emme kuitenkaan antaneet pienen epämukavuuden liiaksi häiritä, vaan keskityimme tiirailemaan merelle siinä toivossa, että jossain näkyisi vilahdus valaasta.

Ja näkyihän siellä! Heti kun valas oli havaittu, venekuntamme liimautui tiiviisti sen seuraan, ja pian paikalle saapui pari muutakin veneellistä valasturisteja. Kolme venettä samanaikaisesti yhden valaan "kimpussa" onkin kuulemma suurin sallittu määrä, jotta eläimet eivät liiaksi häiriintyisi yleisöstä ja moottorien äänestä. Sääntöihin kuuluu myös, että yksittäinen venekunta ei saa omia valasta itselleen liian pitkäksi aikaa, vaan puolen tunnin katselun jälkeen on annettava tilaa muille halukkaille. Oman puolituntisemme aikana valas kävi sukelluksissa ja palasi pintaan useita kertoja, ja kipparimme piti huolen siitä, että veneen kumpikaan puoli ei jäänyt näkymistä paitsi. Kuvaaminen keikkuvassa paatissa oli melkoisen haastavaa, mutta onnistuin kuitenkin saamaan joitakin kohtalaisia kuvia sekä oheisen videon. Siellä se puhaltaa!

Matkalla takaisin satamaan teimme lyhyen pysähdyksen Cayo Levantadon saarella. Saari tunnetaan myös liikanimellä Bacardi Island, joka juontaa juurensa siitä, että siellä on aikanaan kuvattu Bacardi-rommin markkinointimateriaalia. Saari onkin olemukseltaan asiaankuuluvan paratiisimainen, joskin suuri osa siitä on varattu siellä toimivan Luxury Bahia Principe -hotellin asiakkaille. Siellä on kuitenkin myös julkinen ranta baareineen, ravintoloineen ja matkamuistokojuineen, ja pikavisiitin ohjelmaksi riitti varsin mainiosti nyt jo verrattain pilvettömältä taivaalta paistaneesta auringosta, Samanánlahden kauneudesta ja rantabaarin kylmistä juomista nauttiminen.

Rommi on valttia myös Bacardi-
saarella, kuinkas muutenkaan.

Mantereelle palattuamme söimme lounasta ravintolassa, joka ansaitsee erikoismaininnan noutopöytäkonseptistaan: kylmien ruokien pöydässä oli salaattien ja mausteiden ohella iso Brugal-pullo, josta sai käydä oman makunsa mukaan kaatamassa terästystä limpparin sekaan. Lisää rommia oli tarjolla bussissa paluumatkalla, samalla meiningillä kuin edellisellä retkellä. Ilta hotellissa meni muutoin tavanomaisen kaavan mukaan, mutta vielä ennen nukkumaanmenoa päätin käydä pyörähtämässä hotellin yökerhossa – ja hyvin lyhyeksi pyörähdykseksi se jäikin, sillä kuten olin ennakkoon arvellutkin, totesin noin puolessa minuutissa, että paikka ei ollut kiltisti sanottuna minun tyyliäni. Toisaalta olinkin kyllä siinä vaiheessa iltaa jo sen verran väsynyt, että tuskin olisin viihtyisämmässäkään paikassa jaksanut paljon sen pidempään hengailla.

Taakse jää paratiisisaari.

Tämän jälkeen ovatkin sitten jäljellä enää viimeinen päivä sekä paluumatka Suomeen – niistä kerron seuraavassa osassa. Kirjoittanen vielä erikseen jonkinlaisen yhteenvedon siitä, mitä reissusta jäi käteen, joten kaiken kaikkiaan päiväkirjaa on jäljellä kaksi osaa. Alkaa siis olla aika keksiä Tikiloikkaan ihan uusia aiheita, mutta onneksi niitä ei tarvitse kovin kaukaa etsiä: huomenna alkavasta Alltech Craft Brews & Food Fair -tapahtumasta irtoaa varmasti jutun juurta.