Palataanpas pitkästä aikaa matkakertomuksen pariin. Rotoruan kaupunki sijaitsee samannimisen järven rannalla Uuden-Seelannin Pohjoissaaren keskiosassa, 230 kilometriä Aucklandista kaakkoon. Asukkaita kaupungissa on hieman alle 60 tuhatta, ja se on väkiluvultaan Uuden-Seelannin kymmenenneksi suurin. Kaupunki ja järvi sijaitsevat neljännesmiljoona vuotta sitten romahtaneen supertulivuoren jälkeensä jättämässä kalderassa, ja alueen tuliperäisyydestä ovat edelleen kertomassa lukuisat kuumat lähteet, joista tunnetuin lienee Pohutun geysir Whakarewarewan alueella kaupungin etelälaidalla.
Aucklandista Rotoruaan siirtymistä varten olin varannut bussimatkan, johon sisältyi vierailut kahdessa turistikohteessa. Näistä ensimmäinen oli Hobbiton Movie Set, eli paikka, jossa kuvattiin Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta- ja Hobitti-elokuvatrilogioiden Hobittilan kylään sijoittuvat ulkokohtaukset. Bilbon, Frodon ja Samin idyllinen kotikylä näyttää paikan päällä lähestulkoon yhtä upealta kuin valkokankaallakin, mutta siihen pääsee tutustumaan ainoastaan tiukasti aikataulutetuilla opastetuilla kierroksilla, mikä syö magiaa jonkin verran. Kiireetön tuopillinen Vihreän lohikäärmeen krouvissa rätisevän takkatulen loimussa jäi sekin haaveeksi: kierroksen hintaan kuului kyllä juoma, mutta sen saatuamme meitä pyydettiin ystävällisesti siirtymään ulkosalle sitä nauttimaan. Puolituisten stout oli kuitenkin hyvää, oppaan tarinat viihdyttäviä ja ryhmällemme varattu lounaskin sangen maittava – ehkäpä vielä jonain päivänä pääsen kokemaan iltakierroksen juhla-aterioineen, joka on kuulemma aivan erityisen hieno elämys.Toinen pysähdyspaikka ennen Rotoruaa oli Waitomo, tarkemmin ottaen Waitomon luolat, jotka tunnetaan komeista tippukivimuodostelmistaan, mutta aivan erityisesti Arachnocampa luminosa -lajin kiiltomadoistaan. Tämän ainoastaan Uudessa-Seelannissa esiintyvän sääskilajin toukat elävät luolien katossa roikottaen seittipyydyksiään, joihin ne houkuttelevat saaliseläimiä hohtamalla aavemaisen sinistä valoa. Meidät vietiin ensin kävelykierrokselle luolaston valaistuun osaan, minkä jälkeen nousimme veneisiin ja lähdimme hiljakseen lipumaan maanalaista jokea pitkin kammioon, jossa ainoa valonlähde ovat kiiltomadot. Täydellinen hiljaisuus ja lukemattomat kirkkaansiniset valopisteet loihtivat luolaan todella taianomaisen tunnelman, joten jos Hobittilassa jäikin kaipaamaan vähän lisää magiaa, Waitomossa se puute tuli kyllä korjatuksi.
Iltaohjelma Rotoruassa oli jälleen mallia ruoka ja yksi olut, seuraavaksi päiväksi minulla oli runsain mitoin toimintaa suunniteltuna. Heti aamiaisen jälkeen minut tuli poimimaan hotellilta Rotorua Canopy Toursin auto, jonka kyydissä lähdin seikkailulle paikalliseen aarniometsään. Ennen ensimmäisten ihmisten saapumista Uuden-Seelannin saaret olivat miltei kokonaan metsän peitossa, mutta vuosien saatossa valtaosa metsistä on raivattu asutusten ja laidunmaiden tieltä pois; paikka paikoin koskematonta metsää on kuitenkin vielä jäljellä, ja Rotoruan lähistöllä tällaisessa metsässä järjestetään retkiä, joilla edetään latvustoon rakennetulta tasanteelta toiselle vaijeriliukuja ja riippusiltoja pitkin. Pisimmillä liu'uilla on mittaa useita satoja metrejä, joten etenkin pidemmälle ultimate-kierrokselle uskaltautuvalle on luvassa kunnon vauhdit, ja samalla pääsee ihastelemaan upeaa vanhaa metsää sangen uniikista näkökulmasta, puunlatvojen yläpuolelta. Kolmisen tuntia kestävän retken aikana oppaat paitsi huolehtivat turistien turvallisuudesta, myös hieman luennoivat alueen luonnonhistoriasta ja ekologiasta. Ekologinen näkökulma on mukana silläkin tavalla, että osa kierrosten tuotoista käytetään metsän alkuperäislajiston suojelemiseen loukuttamalla ihmisten mukanaan tuomia pikkunisäkkäitä, joita vastaan monet linnut ovat jokseenkin puolustuskyvyttömiä. Kaiken kaikkiaan hyvin monipuolinen elämys ja ehdottomasti yksi koko reissun kohokohdista.
Metsäseikkailun jälkeen lähdin iltapäiväkävelylle Rotoruajärven rantaa myötäilevää polkua pitkin. Kävellessä alueen tuliperäinen luonne tuli selväksi monen aistin voimin: kuumat lähdeet pulputtivat ja höyrysivät, ja nenässä tuntui voimakas rikinkatku. Myös järviveden erikoinen maitomaisen samea väri on perua veteen sekoittuneista rikkipitoisista hiukkasista. Kävelylenkin päätteeksi kävin nauttimassa kevyen lounaan ja oluttuopposen mukavassa gastropubissa ennen kuin palasin hotellihuoneeseeni hieman huilaamaan ennen lähtöä Tamaki Maori Villageen, historiallisen maorikylän rekonstruktioon, jossa järjestetään alkuperäiskansan kulttuuriin pohjautuvia illanviettoja. Aluksi katsottiin Rotoruan kaupungissa sijaitsevassa kokoontumispaikassa lyhyt johdatteleva elokuva, minkä jälkeen siirryttiin busseilla itse kylään kaupungin ulkopuolelle.
Kylässä meitä odotti aluksi vastaanottoseremonia, jossa kylän soturit ryntäsivät kukin vuorollaan portista ulos esittelemään taitojaan haasteena tulijoille: tulkaa rauhanomaisin aikein tai valmistautukaa taistelemaan henkenne edestä. Kun "heimoamme" edustamaan valittu amerikkalainen Jack oli ottanut vastaan rauhan eleenä tarjotun saniaisenlehden, meidät laskettiin sisään kylään, jossa oli ohjelmassa vapaata kiertelyä kyläläisten kertoessa kiinnostuneille kulttuurinsa eri osa-alueista. Tämän jälkeen oli vuorossa laulu- ja tanssiesitys, johon yleisöllekin oli varattu oma osuutensa, ja pääsinpä itsekin lavalle opettelemaan Uuden-Seelannin rubgymaajoukkueen otteluista tuttua haka-sotatanssia. Illan päätteeksi nautittiin rosvopaistin tapaan maakuopassa kypsennetty hangi-ateria.
Tamakin ohella maorikulttuurielämyksiä on Rotoruassa tarjolla pari muutakin, Tamakin tyylinen Mitai sekä elävä maorikylä Whakarewarewa. On tietenkin mahdotonta tietää, valitsinko näistä parhaan, mutta väliäkö tuolla, valinta oli joka tapauksessa hyvä. Tervetuliaisseremoniaa lukuunottamatta meininki oli kaikkea muuta kuin ryppyotsainen, ja etenkin kyläpäällikkö oli varsinainen huuliveikko. Oli myös hauska havaita, että leikkimielinen nokittelu naapurimaiden kesken elää ja voi hyvin joka puolella maailmaa – uusiseelantilaisten suhde australialaisiin vaikutti melko samantapaiselta kuin suomalaisten suhde ruotsalaisiin. Jopa bussikuskimme paljastui paluumatkalla kunnon showmieheksi, joka heitti läppää, lauloi hassuja lauluja ja laulatti myös meitä kyytiläisiä niin ettei aika todellakaan käynyt pitkäksi. Tämän jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa seuraavana aamuna takaisin Wellingtoniin, vaikka ehdinkin viettää Rotoruassa vain yhden kokonaisen päivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti