Rommipäiväkirja, osa 2: Mikä maa, mikä valuutta?

Vaikka Dominikaaninen tasavalta on Karibian valtioista suurimpia niin väestöltään, taloudeltaan kuin pinta-alaltaankin, se ei ehkä suomalaisille ole edes mielikuvien tasolla samalla tavalla tuttu kuin vaikkapa Kuuba tai Jamaika. Niinpä ajattelin, että pikku tietoisku siitä, millaiseen maahan oikein matkustinkaan, voisi olla paikallaan ennen kuin alan kertoa seikkaperäisemmin siitä, mitä siellä tein ja koin.

Jatkaakseni siitä, mihin elokuussa jäin, Kolumbuksen retkien jälkeen Hispaniolan saari oli aluksi Espanjan siirtomaana, mutta muutkin senaikaiset siirtomaavallat olivat siitä kiinnostuneita, ja 1600-luvulla Ranska saikin haltuunsa sen läntisen kolmanneksen, josta tuli Ranskan siirtokunta Saint-Domingue. Vuonna 1804 siirtokunta itsenäistyi ja siitä tuli Haiti – viimeinen sitä hallinnut Ranskan valtionpäämies oli muuten itse ensimmäinen konsuli (ei vielä keisari) Napoléon Bonaparte. Espanjan hallintaan jäänyt itäinen osa, Santo Domingo, puolestaan julistautui itsenäiseksi vuonna 1821, mutta liitettiin miltei välittömästi osaksi Haitia, joka siihen aikaan oli huomattavasti naapurimaataan voimakkaampi. Virallisesti Dominikaanisen tasavallan itsenäisyyden lasketaan alkavan vuodesta 1844, jolloin se irtautui Haitista, joskin vielä sen jälkeenkin se on ollut muutamaan otteeseen isompiensa miehittämänä, viimeksi 1960-luvulla, jolloin Yhdysvaltojen johtama interventio lopetti sotilasdiktaattori Rafael Trujillon salamurhaa seuranneesta valtakamppailusta syttyneen sisällissodan.

Kenraali Gregorio Luperón taisteli Espanjan miehitystä
vastaan ja nousi myöhemmin myös presidentiksi –
eräänlainen Dominikaanisen tasavallan Marski siis.

Trujillon diktatuurin kolme vuosikymmentä olivat harvinaisen synkkää aikaa ihmisoikeuksien näkökulmasta, eikä dominikaanilaisten herraonni sen jälkeenkään ole aina ollut ykkösluokkaa, mutta etenkin vuoden 1994 vilpillisiksi syytettyjen vaalien jälkeen demokratia maassa on vakiintunut. Kulttuurikin kukoistaa, ja erityisesti dominikaanilaiset merengue- ja bachata-musiikkityylit tunnetaan laajalti ulkomaillakin siinä missä vaikkapa kuubalainen son ja rumba. Näihin liittyen matkaopas jakoi hauskan tiedonjyväsen: kuulemma monet paikat, jotka päivisin toimivat autopesuloina, muuttuvat iltaisin tanssipaikoiksi, ne kun ovat silloin muuten tyhjän pantteina ja niissä on riittävästi avointa tilaa poppikoneille, baarille ja tanssijoille.

Dominikaanisen tasavallan talous kasvaa tätä nykyä varsin mukavaa vauhtia, eikä kenellekään liene yllätys, että yksi kasvun vetureista on juuri matkailu. Turismin merkitys paikallisten tienesteille näkyy perin konkreettisesti siinä, että missä vain ihmisten ilmoilla ulkomaalainen kulkeekin, tyrkyllä on jos jonkinlaisten palvelusten tarjoajia: kantajia, oppaita, takseja, rahanvaihtajia. Kaikki näistä tuskin ovat ihan laillisia, esimerkiksi valuutanvaihtoa saattaa tarjota kadunkulmassa muovituolissa setelitukko kädessään istuskeleva ukko. Seksiä ja huumeitakin on avoimesti kaupan, joten mikään rikkumaton trooppinen idylli ei tämäkään saari ole. Ehdottomasti hämmentävin kokemus olivat minua aivan kirkkaassa päivänvalossa aurinkoisen ystävällisesti lähestyneet pärinäpojat, joiden oletin olevan mopotakseja (motoconcho, halpa muttei välttämättä aivan turvallinen tapa taittaa lyhyitä matkoja kaupungissa), mutta jotka alkutervehdysten jälkeen alkoivatkin kysellä, kiinnostaisiko minua kannabis tai kokaiini.

Tyypillisiä soittimia merengue-musiikissa
ovat mm. güira (vas.) ja tambora (oik.).

Dominikaanisen tasavallan väestö, noin kymmenen miljoonaa, on etnisesti sangen monimuotoista, ja hiemankin tummemmalla hipiällä ja hiuksilla varustettu turisti saattaisi ajoittain onnistua sulautumaan paikallisten joukkoon, mutta pohjoismainen blondi pistää silmään vähän turhan helposti – ja vaikka vaaleus jostain syystä jäisikin joltakulta huomaamatta, all inclusive -resortin ranneke takuulla ei jää. "Casa Marina!" -huutoja saikin kuulla aika paljon Sosúan turistialueilla kävellessä, joskus myös "Terve terve!", joten mitä ilmeisimmin suomalaisia on niillä seuduilla nähty ennenkin. Välillä huutelu kävi vähän rasittavaksi, mutta onneksi kauppiaat ja avuntarjoajat eivät enimmäkseen ole liimaantuvaa sorttia, vaan antavat suosiolla periksi, kunhan heille vain sanoo "ei kiitos" ja jatkaa matkaansa.

Dominikaanisen tasavallan virallinen valuutta on peso, joita nykykurssilla menee yhteen euroon kuutisenkymmentä. Ainakin turistikohteissa myös Yhdysvaltain dollarit ovat monessa paikassa käypää valuuttaa, joissakin liikkeissä eurotkin. Maksukortit kelpuuttavia kauppoja ja ravintoloita on sen verran, että teoriassa ilman käteistäkin voisi pärjätä, mutta korttipäätteiden verkkoyhteydet ovat häiriöille alttiita, ja kerran jouduinkin lähtemään kaupungille pankkiautomaattia metsästämään, kun retkeä varatessa korttimaksu ei suostunut menemään läpi. Toisekseen käteistä tarvitaan tietenkin tippeihin kaikille niille avuliaille ihmisille, jotka kantavat laukkuja, tarjoilevat ruokaa ja juomaa, pitävät hotellihuoneen siistinä ja niin edespäin.

Dominikaaninen tasavalta on kaunis maa, muttei vailla
ongelmia. Kuvassa näkymä Isabel de Torres -vuorelta
Puerto Platan kaupunkiin ja Sosúan suuntaan.

Niin, tippaaminen. Vaikka olenkin ehtinyt elämäni aikana matkustella runsaanlaisesti, en voi sanoa, että olisin vielä oppinut antamaan tippejä täysin luontevasti. Erityisesti Yhdysvaltojen kaltaista institutionalisoitunutta tippikulttuuria vierastan; Dominikaanisessa tasavallassa meininki on hieman rennompi ja tippaaminen selvemmin vapaaehtoinen tapa kiittää hyväksi koetusta palvelusta, mutta sielläkin on kyllä tavanmukaista lisätä esimerkiksi ravintolalaskuun kymmenisen prosenttia palvelurahaa, joten mistään aivan spontaanista suorituksesta ei voi puhua. Toisaalta suomalainen turisti all inclusive -paketteineen onkin paikalliseen hinta- ja ansiotasoon suhteutettuna sen verran varakas, että tippejä jakelee kyllä ihan mielellään, kunhan vain muistaa huolehtia siitä, että pieniä seteleitä on aina käsillä. Amerikkalaiset tippaamiseen tottuneina saattavat all inclusivessakin heittää baarimikolle dollarin joka juomasta ja saavat siitä hyvästä epäilemättä hövelimpää palvelua, joskin monilla heistä onkin mukanaan omat isot termosmukit, joihin mahtuu litrankin verran juotavaa, joten heidän oluensa pysyy kylmänä Karibian helteessäkin ja sitä ei tarvitse olla vähän väliä hakemassa lisää.

Tämä riittänee tältä erää Dominikaanisen tasavallan historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta. Rommipäiväkirjan seuraavassa osassa lähdetään kaupunkikierrokselle Puerto Plataan ja vieraillaan mm. Brugalin rommitehtaalla!