Korpikuusen kyyneliä trenditietoisille

Irlannin väkijuomista tunnetuin on eittämättä viski, jonka alkuperäisen keksijän statuksesta irlantilaisilla on ikuinen kiista skottien kanssa. Vähemmän tunnettua on, että on myös eräs toinen tislattu juoma, jota irlantilaiset ovat tehneet vuosisatojen ajan, ja sitä ei kukaan muu ole heiltä yrittänyt omia: poitín. Alkujaan  poitín (lausutaan potšiin) on pontikkaa sanan varsinaisessa merkityksessä; sitä tehtiin pääasiassa kotipolttoisesti ja lain kouralta piilossa, kunnes 1900-luvulla perinne kuoli pois lähes tyystin. Nyttemmin kuitenkin Irlannin – niin kuin muuten Suomenkin – tislaamoteollisuus on käymässä läpi renessanssia, joka on nostanut esille uusien viskien ja ginien ohella pientislaamojen craft-poitínit. Näinä päivinä jossain Dublinin trendikkäistä cocktailbaareista asioiva löytääkin listalta todennäköisesti ainakin yhden poitín-pohjaisen drinkin, joten tokihan minunkin piti tutustua tämän uutta tulemista tekevän perinnejuoman mahdollisuuksiin.

Tunsin kaipaavani oikean merkin valinnassa hieman asiantuntija-apua, joten suuntasin Dawson Streetille Celtic Whiskey Shopiin, josta aiemman kokemuksen perusteella uskalsin luottaa sitä saavani. Apu ei tosin ollut ihan sen luonteista kuin odotin – jututtamani myyjä nimittäin täräytti turhia kainostelematta ja kaunistelematta inhoavansa poitínia, mutta jos on pakko valita, hänen valintansa olisi galwaylainen Micil Irish Poitín. Ei siis välttämättä paras mahdollinen konsultti, mutta muitakaan ei sillä hetkellä ollut tarjolla, ja joka tapauksessa Micil on kuulemma se merkki, jota kaikkien niiden trendikkäiden cocktailpaikkojen baarimestarit käyttävät. Siispä pullo Miciliä kainaloon ja kotiin maistelemaan!

Vanhanajan laittomat poitínit ovat tyypillisesti olleet hyvin väkeviä, jopa 90-prosenttisia, mutta minkään sortin makunautinnosta tuskin niissä lukemissa voi enää puhua. Kotipolttoisen viinan kanssa on tietenkin aina myös ollut se riski, että taitamattoman tislaajan keitoksia juodessaan tuli myrkyttäneeksi itsensä metanolilla. Micilin laadunvarmistus lienee nykyaikaiset standardit täyttävässä kunnossa ja alkoholipitoisuus on huomattavasti maltillisempi 44 prosenttia, mutta perinne elää juomassa sitäkin väkevämpänä: poitínin valmistuksen taito kulkee tislaamomestari Pádraic Ó Griallaisilla suvussa, ja hän on ristinyt tuotteensa isoisoisoisoisänsä Micil Mac Chearran mukaan. Jokaisen pullon takaetiketissä on Pádraicin omakätinen nimikirjoitus, ja etuetiketissä niin ikään käsinkirjoitettuna tuotantoerän ja pullon järjestysnumerot. Hipsteribingokuponki siis täyttyy hyvää vauhtia, etenkin kun juoman maustamiseen on käytetty Connemaran alueelta (arvatenkin käsin) kerättyä raatetta.

Entäs se maku sitten? No, poitínin perinteisin raaka-aine on mallastettu ohra, ja vaikka muitakin viljoja saatetaan käyttää, kuten myös esimerkiksi perunaa tai sokerijuurikasta, pohjimmiltaan kyse on kypsyttämättömästä viskistä. Ainakin Micil onkin maultaan huomattavasti lähempänä viskiä kuin vodkaa; lähin minulle tuttu vertailukohta saattaisi olla japanilainen shochu, joskin saan Micilistä mielleyhtymiä myös cachaçaan ja grappaan. Mallaspohja tuo etenkin tuoksuun runsaasti makeutta, ja makukin on kypsyttämättömyydestä huolimatta sangen pehmeä. Jälkimaussa ei ole suurta eroa nuoreen irlantilaiseen viskiin nähden. Raatetta en tietääkseni ole koskaan ennen maistanut, joten en osaa sanoa, mitä se tarkkaan ottaen tähän poitíniin tuo, mutta ei se sille ainakaan haittaa tunnu tekevän.

Nyt kun viinakaupan myyjän poitín-viha on onnellisesti perusteettomaksi havaittu, seuraava askel on tietenkin keksiä, millaisia drinkkejä poitínista voisi sekoitella. Omia reseptejä on kehitteillä, mutta niitä odotellessa postaan tämän Flaviar-klubin blogista löytämäni ohjeen, johon kaikki tarpeet poitínia lukuunottamatta olivat ilahduttavasti hankittavissa lähi-Tescostani:

St Kevin's Garden
5 cl poitínia
1 cl sitruunamehua
2 cl juoksevaa hunajaa
4 mintunlehteä
2 timjaminoksaa
2 karhunvatukkaa

Pane marjat ja yrtit shakeriin ja survo niitä murskaimella. Lisää sitruunamehu, hunaja ja poitín. Ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Alkuperäinen resepti kysyy nimenomaisesti Glendalough-tislaamon poitínia, mutta kyllä Micilkin toimii tässä aivan erinomaisesti – ja sanoisinpa kyllä, että juuri poitín sopii tämän pohjaksi erityisen hyvin, eikä esimerkiksi neutraalimpi vodka. Jokin sen maussa vain loksahtaa harvinaisen hienosti yhteen mintun ja timjamin kanssa. Alkosta poitínia ei taida tällä erää saada, mutta lopputulos tuskin voi kovin huono olla, jos sen korvaa tässä vaikkapa irkkuviskillä.

Kuukauden kulaus: Nestemäinen ananaskakku

Mikä? Pineapple Halcyon Imperial Pineapple IPA. Thornbridge Brewery, Britannia. Alk. 7,4%, 50 EBU.
Missä? Drinkstore, Stoneybatter, Dublin.

Thornbridgen Halcyon Imperial IPA on ainakin mainospuheen perusteella yksi panimon hedelmäisimmistä tuotteita, ja tästä erikoisversiosta on tehty entistäkin hedelmäisempi lisäämällä siihen ananasta. Pakkohan sellaista herkkua oli päästä maistamaan! Olut on väriltään samea ja kullankeltainen; kaataessa ilmoille lehahtaa tujaus makean keksimäistä aromia, mutta sen jälkeen tuoksu on voittopuolisesti mehevän trooppinen, ananas sujahtaa luontevasti humalista peräisin olevien aromien joukkoon. Pistävää alkoholin tuoksua ei ole, vaikka olut onkin aika vahva, mutta varsin tuhdin oloinen juoma tämä kuitenkin on nenällä arvioiden, raikas kyllä muttei mitenkään kevyt.

Maussa tuntuu sitten jo se alkoholikin jonkin verran. Humalaa ja hedelmää on runsaasti, mutta myös yllättävän paljon makeutta; voisi sanoa, että olut on hyvällä tavalla mehumainen, ei aivan sellainen kuin odotin. Nyt ei siis puhuta mistään halvasta tiivisteen ja veden sekoituksesta, vaan kunnon tuorepuristetusta mehusta, jota ei ole suodattamalla pilattu. Sen verran täyttä tavaraa Pineapple Halcyon kuitenkin on kaikin puolin, että mikään optimaalinen kesäjuoma se ei ole, mutta voisin sen sijaan kuvitella, että joskus loka-marraskuussa se toisi tervetulleen tuulahduksen kesää ankean sateiseen päivään. Ruokajuomana sitä voisi kokeilla vaikkapa ananaskeikauskakun kera.

Alkoholia ja politiikkaa, osa 4

Nyt kun olen ehtinyt asustella Dublinissa muutaman kuukauden, ajattelin hieman eritellä suomalaisen ja irlantilaisen alkoholipolitiikan ja -kulttuurin eroja ja yhtäläisyyksiä. Ilmeisin yhdistävä tekijä lienee se, että molemmilla kansoilla on perinteisesti maine kovina ryypiskelijöinä, eikä toki täysin ansiotta, joskin Euroopan mittakaavassa alkoholin kulutus on molemmissa maissa keskitasoa. Paitsi kulutuksessa, Suomi ja Irlanti ovat kutakuinkin tasoissa myös alkoholin hintatasossa, jossa Suomi on Eurostatin tilastojen mukaan EU-alueen ykkönen ja Irlanti kakkonen (eikä liene sattumaa, että nämä maat ovat samoilla sijoilla myös alkoholiverotuksen suhteen). Mitenkään merkillepantavan halpaa alkoholi ei siis Irlannissa ole edes suomalaisen näkökulmasta, tosin tarjoushaukka voi säästää muutaman euron metsästämällä paljousalennuksia, jotka Irlannissa ovat sallittuja. Baarien happy hour -tarjoukset sen sijaan ovat olleet Irlannissa laittomia viimeiset 15 vuotta, siinä missä Suomessa alkoholilakia vastikään vapautettiin muun muassa tältä osin.

Valtion alkoholimonopolia Irlannissa ei ole, mutta myyntilupajärjestelmä kyllä on; anniskelulupa on täkäläisittäin on-licence ja vähittäismyyntilupa off-licence, joka toimii samalla synonyyminä viinakaupalle. Alkoholijuomiin keskittyvien off-licensejen ohella alkoholia myydään useimmissa ruokakaupoissa, joskaan ei kaikissa, ja valikoima on tyypillisesti melko suppea. Toisaalta pelkästään alkoholia myyvät kaupatkin ovat usein pieniä ja häviävät valikoiman laajuudessa keskimääräiselle Alkon myymälälle. Vähänkin harvinaisempaa juomaa saattaa siis joutua metsästämään ympäri kaupunkia, mitä kylläkin helpottaa se, että monista kaupoista juomat voi ostaa verkon kautta, ja usein kotiinkuljetus on maksuton tietyn loppusumman ylittäville tilauksille. Varsin yleistä näyttää muuten olevan, että viinakaupoissa ainakin osa valikoimasta, tyypillisesti väkevät, pidetään tiskin takana ja niitä on pyydettävä myyjältä, joten entisajan palvelutiski-Alkot muistaville suomalaisille on tarjolla eräänsorttinen nostalgiakokemus.

Jonkinasteisena yllätyksenä suomalaiselle saattaa tulla se, että myös Irlannissa alkoholin myyntiaikoja rajoitetaan, ja rajat ovat jopa jonkin verran tiukemmat kuin Suomessa: arkisin vähittäismyynti on sallittu 10.30–22.00 ja sunnuntaisin 12.30–22.00. Tavallisella anniskeluluvalla toimivien pubien on lopetettava myynti maanantaista torstaihin kello 23.30, perjantaisin ja lauantaisin 0.30 ja sunnuntaisin 23.00. Jatkoaikaa on mahdollista anoa puoli kolmeen saakka, minkä lisäksi monenlaisille erikoistapauksille on olemassa omat lupatyyppinsä; ruokaravintolalla esimerkiksi saattaa olla lupa tarjoilla alkoholia ainoastaan aterian yhteydessä. Alkoholin myynti on kokonaan kielletty joulupäivänä, aiemmin myös pitkänäperjantaina, mutta jälkimmäisen osalta myyntikielto poistettiin tänä vuonna. Pitkänperjantain kotibileet ovatkin Irlannissa eräänlainen klassikko, mutta baariinkin on halutessaan päässyt esimerkiksi menemällä rautatieasemalle ja ostamalla halvimman mahdollisen junalipun – yksi myyntikiellon poikkeuksista on nimittäin ollut matkustavaisille anniskelu.

Kuten Suomessa, myös Irlannissa alkoholin kulutus, ja etenkin binge drinking eli meikäläisittäin humalahakuinen juominen, on merkittävä kansanterveydellinen  huolenaihe. Juopottelua suitsiakseen Irlannin hallitus pyrkii säätämään uuden lain, jossa alkoholille asetettaisiin minimihinta samaan tapaan kuin Skotlannissa äskettäin. Ehdotettu minimihinta, kymmenen senttiä alkoholigrammaa kohden, vaikuttaisi lähinnä halpojen ja vahvojen kännäysjuomien hinnoitteluun, ei laadukkaampiin tuotteisiin, joten ainakin siltä osin toimenpide näyttää olevan oikein mitoitettu. Uusi laki, joka myös rajoittaisi alkoholin mainontaa ja määräisi myyntipakkauksiin näkyvät varoitukset terveysvaikutuksista, esiteltiin alkujaan jo vuonna 2015, mutta sen etenemistä on hidastanut kansallinen lobbaus, minkä lisäksi oman vastalauseensa on esittänyt Euroopan komissio. Käyttöönottoaikatauluun vaikuttaa myös Pohjois-Irlannin hallituskriisi, koska minimihinnoittelu halutaan voimaan samanaikaisesti molemmin puolin rajaa. Lakiesitys läpäisi parlamentin ylähuoneen viime joulukuussa ja on nyt alahuonekäsittelyn alkuvaiheessa, joten sillä on vielä matkaa kuljettavana, mutta pääministeri Leo Varadkar, joka pani lakimuutoksen alulle terveysministerinä toimiessaan, aikoo ajaa sen läpi nykyisessä muodossaan.

Aivan sumussa

Vielä lisää Scorpion-variantteja! Eikö tämä hulluus koskaan lopu? No, itse asiassa nämä kaksi eivät pohjaudu Scorpioniin vaan toiseen Trader Vic -klassikkoon, jonka Greg Easter kuitenkin laskee kuuluvaksi samaan perheeseen Scorpionin kanssa. Esikuvaa, joka on nimeltään Fog Cutter, en ole tässä blogissa vielä käsitellyt, mutta Beachbum Berryn kirjasta löytyy kyllä alkuperäinen resepti sekä joukko muunnelmia, joten enköhän palaa aiheeseen vielä joskus. Nyt siis kuitenkin pari Easterin luomusta:

Fog Blaster

4 cl tummaa rommia
1 cl konjakkia (Otard VSOP)
1½ cl Cointreau-likööriä
1 tl amarettolikööriä (Disaronno)
3 cl appelsiinimehua
1 cl sitruunamehua
¾ tl vaahterasiirappia
¾ tl makeaa sherryä

Pane shakeriin kaikki ainekset paitsi sherry. Ravista jääpalojen kera ja kaada siivilöimättä highball-lasiin. Valuta sherry floatiksi pinnalle.

Kuvassa näkyvä lasi ei varsinaisesti mikään highball ole, mutta kaappitilan niukkuuden vuoksi olen joutunut pitämään nykyisessä huushollissani tiukkaa kuria sen suhteen, miten monta erilaista mallia juoma-astioita tänne haalin. Rommin valintaan Easter antaa ohjeeksi, että sen tulisi olla mahdollisimman laadukasta – itse tyydyin Appleton Estate V/X:ään, joka (jälleen käytettävissä olevan varastotilan määrään liittyvistä syistä) on tällä hetkellä ainoa omistamani tumma(hko) rommi, joka ei sijaitse Suomessa. Konjakiksi kelpuutin Hennessy VS:n, Easterin suosittelemaa sorttia en viitsinyt lähteä metsästämään.

Maultaan Fog Blaster muistuttaa varsin paljon Scorpionia, mutta Scorpion on happamampi. Maku on yllättävän lempeä; alkoholin poltetta on jonkin verran, mutta se tuntuu suussa yksinomaan miellyttävältä, vähän niin kuin olisi syömässä jotain lievästi tulista itämaista ruokaa. Teelusikallinen amarettoa tuo juomaan juuri sopivan määrän mantelimaista täyteläisyyttä, mutta jos haluat liköörin maistuvan drinkissäsi kunnolla, kokeilepa tätä toista Fog Cutter -varianttia:

Catalina Fog
3½ cl jamaikalaista rommia (Appleton V/X)
1½ cl giniä
1 cl amarettolikööriä
1 cl makeaa sherryä
1½ cl sitruunamehua
¾ tl grenadiinia (tai mieluummin kotitekoista granaattiomenasiirappia)

Yhdistä ainekset shakerissa ja ravista jääpalojen kera. Siivilöi martinilasiin kuten kuvassa, tai halutessasi kaada grogilasiin ja tarjoile on the rocks.

Amarettoa tässä on siis tuplamäärä Fog Blasteriin verrattuna, minkä kyllä tuntee jo nenässä. Jos amaretto ei lukeudu suosikkijuomiisi, sen voinee näissä korvata orgeat-siirapilla, joka onkin perinteisempi vaihtoehto niin Scorpionissa kuin Fog Cutterissakin. Itse kyllä olen Dublinissa ollessani käyttänyt Disaronnoa kaikkiin sellaisiin juomiin, joihin normaalisti tulisi orgeat-siirappia, sillä en löytänyt sitä täysikokoista pulloa pienemmässä pakkauksessa ja jotenkinhan se on saatava kulumaan.

Valinnaisena ainesosana Catalina Fogin reseptissä on ¾ tl aprikoosikonjakkia, jonka Easter ohjeistaa tekemään liottamalla kuivattuja aprikooseja konjakissa. Jos haluat kokeilla, millainen drinkistä tulee tämän aineksen kanssa – tätä en ole itsekään kokeillut – kaada pilkottujen aprikoosien päälle juuri sen verran konjakkia, että ne peittyvät, ja pane ne jääkaappiin suljetussa astiassa. Odottele viikko tai mieluummin kaksi, ravistele astiaa ajoittain. Kun aika on kulunut, purista aprikoosinpaloista niihin imeytynyt neste, heitä palaset pois ja säilö aprikoosikonjakki jääkaappiin. Kuulemma 1900-luvun alkupuolen cocktailresepteissä apricot brandy saattaa viitata pikemminkin johonkin tämäntapaiseen juomaan kuin nykyisin tunnettuun makeaan likööriin.

Drinkit ovat luonteeltaan yllättävän erilaiset siihen nähden, miten paljon niissä on samoja raaka-aineita. Isoin selittävä tekijä vaikuttaisi olevan se, että Fog Blasterissa rommin kaverina on konjakkia, kun taas Catalina Fogissa on giniä, joka tuo siihen kuivuutta ja yrttisyyttä. Toinen ilmeinen ero on se, että Catalina Fogiin ei tule appelsiinimehua eikä Cointreauta, joten se on huomattavasti vähemmän sitruksinen kuin Fog Blaster. Oma vaikutuksensa on oletettavasti silläkin, että Fog Blasterissa sherry on juoman pinnalla, kun taas Catalina Fogissa se on ravistettuna muiden ainesten sekaan, mutta tässä mennään jo melko hienovaraisiin eroihin. Sherrynä käytin molemmissa drinkeissä Lustau-viinitalon tuottamaa Marks & Spencerin Rare Pedro Ximeneziä; Alkon valikoimasta löytyy esimerkiksi saman tuottajan San Emilio, joka lienee tyyliltään jokseenkin vastaava.

Pinch me

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt pari viikkoa, joten lueskelin taas Greg Easterin kirjaa inspiraation toivossa. Yksi kirjan luvuista on omistettu Scorpionille ja muille saman perheen drinkeille; samaan perheeseen kuuluviksi Easter laskee happamanmakeat cocktailit, joissa on konjakkia, rommia ja/tai giniä sekä jokin ainesosa, joka tuo juomaan mantelin makua. Easterin kehittelemä "Ultimate Scorpion Tiki Bowl" sisältää aineksia, joita minulla ei ole edes Suomessa, saati sitten täällä askeettisemmissa olosuhteissa, mutta onneksi hän tarjoaa vaihtoehdoksi tämän pelkistetyn version, jonka vähän kehnomminkin varustettu kotibaarimestari pystyy tekemään:

Scorpion Pinch
3 cl amarettolikööriä (Disaronno)
3 cl giniä
2 cl konjakkia
1½ cl tummaa rommia
1½ cl triple sec -likööriä (tai mieluummin Grand Marnieria)
4½ cl sitruunamehua
3 cl ananasmehua
1½ tl sokerisiirappia (tai sokeria)

Pane kaikki ainekset shakeriin ja ravista jääpalojen kera. Kaada siivilöimättä esim. grogilasiin.

Minulle tuli yllätyksenä, että amaretto, jonka olen aina ajatellut olevan karvasmantelilikööriä, ei itse asiassa välttämättä saakaan luonteenomaista makuaan manteleista vaan esimerkiksi aprikoosinkivistä, jotka mantelien tavoin sisältävät bentsaldehydiä. Toinen yllätys minulle oli se, miten loistavasti amaretto ja ananas pelaavat yhteen – suosittelenkin kokeilemaan ihan vain amarettoa ja ananasmehua sekaisin, jos Scorpion Pinchin resepti tuntuu juuri nyt niin vaivalloiselta, ettei millään nappaisi aloittaa.

Kolmas amarettoon liittyvä yllätys oli se, että vaikka kolme senttilitraa tuntui ennakkoon melkoisen suurelta määrältä, lopputuloksessa liköörin maku ei ole mitenkään hallitseva. Toki drinkkiin tulee aika paljon muitakin viinoja, minkä kyllä huomaakin, tosin ei niinkään mausta vaan siitä tunnusomaisesta lämmöntunteesta, joka muistuttaa, että tässä ei todellakaan mitään hedelmämehua olla hörppimässä. Aiemmin tekemistäni Scorpioneista tämä on maultaan enemmän Luaun kuin Trader Vicin version kaltainen, mikä otaksuttavasti on suurelta osin ginin tekosia. Henkilökohtaisesti suosisin ehkä edelleen Trader Vicin Scorpionia, mutta tämäkin on kyllä ehdottomasti kokeilemisen arvoinen!

Kuukauden kulaus: Torpedo, joka ei räjähtänyt

Mikä? Tropical Torpedo IPA. Sierra Nevada Brewing Co., USA. Alk. 6,7%, 55 IBU.
Missä? Sweeney's Wine Merchants, Glasnevin, Dublin.

Kaliforniassa vuonna 1980 perustettu Sierra Nevada -panimo on noussut vuosien saatossa vaatimattomista lähtökohdista yhdeksi USA:n craft beer -skenen kärkinimistä, joka tunnetaan paitsi maukkaista oluistaan, myös innovatiivisista tavoistaan humaloida niitä. Yksi näistä on "humalatorpedo", ruostumattomasta teräksestä valmistettu kuivahumalointilaite, jonka avulla prosessia pystytään hallitsemaan huomattavasti paremmin kuin perinteisessä menetelmässä, jossa humalat nakataan käymissammioon säkeissä. Ensimmäinen olut, jonka valmistuksessa torpedoa käytettiin, oli nimeltään Torpedo Extra IPA, joka muistini mukaan on lajissaan erinomainen juoma. Herkkua odotin siis saavani tälläkin kertaa, etenkin kun etiketin mukaan luvassa oli "an intense rush of hop flavor and the lush aromas of mango, papaya, and passionfruit". Mikäs sen suloisempaa!

Väriltään Tropical Torpedo on kirkas ja kullankeltainen, jonkin verran meripihkaan tai kupariin vivahtava. Tuoksussa huomion kiinnittivät hunajaisuus ja hieman tavallista voimakkaampi alkoholisuus, trooppisia hedelmiä en siitä löytänyt – ei ihan umpiperinteinen IPA, mutta ei hirmuisen radikaalikaan. Maku jäi minulle suoraan sanottuna mysteeriksi, sillä se oli kovin kuiva enkä meinannut tavoittaa siitä oikein mitään huomionarvoista. Aavistus karamellimaista makeutta, mutta enimmäkseen vain kitkeryyttä, mikä on vähän kummallista, kun kuivahumaloinnillahan nimenomaan pitäisi saada olueen lisää humalan aromeja ilman että kitkeryys merkittävästi lisääntyy. Ei tämä nyt mitenkään epämiellyttävä ollut, eikä tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta, kun luvatut hedelmien aromit ovat minun makuaistilleni liian hienovaraisia, mutta humalan sentään olisin odottanut maistavani ihan ilman mitään arvailua. Pelkästään tämän testin perusteella en Tropical Torpedoa toiste ostaisi, mutta saatanpa kuitenkin antaa sille vielä toisen mahdollisuuden, sillä arvelen, että tälle juomalle olisi tehnyt hyvää, jos olisin malttanut antaa sen lämmetä enemmän ennen maistelua.

Baanalla: Pientä suolapalaa ratikantuomalle

Mikä? The Exchequer Wine Bar.
Missä? 19 Ranelagh, Dublin 6.

Menneenä viikonloppuna oli sattumoisin aihetta hieman juhlia, ja kun sääkin oli suosiollinen, päätin lähteä pienelle tutkimusmatkalle Dublinin cocktailskeneen. Irlanti on tunnetusti oluen, viskin ja pubien maa, mutta Dublinin kaltaisesta modernista metropolista sopii kyllä odottaa löytävänsä muutakin, ja hetken googlaamisen jälkeen tiedossa olikin jo useita lupaavia vaihtoehtoja. Ensimmäiseksi käyntikohteeksi valikoitui lopulta The Exchequer, jolla on baarit aivan ydinkeskustassa Exchequer Streetillä sekä etelämpänä Ranelagh'ssa. Päädyin valitsemaan näistä jälkimmäisen, koska ensinnäkään en ollut aiemmin keskustan eteläpuolella juuri liikuskellut, ja toisekseen Ranelagh on aivan erinomaisesti saavutettavissa asunnoltani Luas-ratikan vihreää linjaa pitkin.

The Exchequerin Ranelagh'n-toimipaikka on profiloitunut viinibaariksi, ja sen kyllä huomaa heti sisään tullessaan: pohjakerroksen käytävämäisen ravintolasalin seinät ovat suurelta osin erilaisten viinipullojen peittämät. Vierailin baarissa lauantai-iltapäivänä brunssin aikaan; kaikki pöydät olivat varattuja, mutta itsekseni kun olin liikkeellä, baaritiskillä istuminen ei ollut minulle mikään ongelma – sainpahan samalla tilaisuuden hieman jutella tilaamistani drinkeistä baarimestarin kanssa. Tilasin alkuun Airmail-nimisen kuohuvan cocktailin, johon tuli Taittingerin samppanjaa, Appleton Estaten puolitummaa rommia, hunajaa, limeä ja luumubittersiä. Koristeeksi tuli sitruunankuoritwist, joka oli ilmeisen tuore ja tuntui mukavasti nenässä lasia kohottaessa. Maunkin puolesta drinkki oli aivan erinomainen, eräänlainen ponchan luksusversio, jonka luumukatkero kruunasi. Ei todellakaan mitään samppanjan hukkaanheittämistä!

Syötäväksi tilasin shakshuka-annoksen, johon sisältyi chorizo- ja merguez-makkaroiden palasia muikean hapokkaassa tomaattikastikkeessa, samettinen uppomuna, kourallinen raikasta rucolaa ja pari viipaletta rapeaksi paahdettua leipää – yksinkertaista mutta maukasta, eri maut ja tekstuurit tukivat toisiaan hyvin. Tietyssä mielessä samanlainen kokemus oli myös toinen juomani drinkki, Garrigue nimeltään: Bacardin vaaleaa rommia, keltaista Chartreuse-likööriä, sitruunaa, orgeat-siirappia, laventelia ja merisuolaa. Erittäin mielenkiintoinen ja ennen kaikkea onnistunut yhdistelmä erityyppisiä aromeja; laventelin kukkaisuus ja Chartreusen yrttisyys dominoivat, mutta varsinaisen valaistumisen tässä tarjosi suola, joka toimi niin kuin se ruuassakin toimii, ei niinkään omana itsenäisenä komponenttinaan vaan pikemminkin muiden makujen tukipilarina. Yleensähän suola yhdistetään alkoholijuomista lähinnä tequilaan, mutta baarimestari vakuutti minulle, että se toimii hyvin myös viskin tai rommin kanssa, ja ainakaan tämän kokemuksen pohjalta en voi väittää vastaan.

Tunnelma baarissa oli hilpeä jo suht varhain iltapäivällä, joten epäilenpä etten ollut ainoa, joka otti syödessään drinkin tai pari; paikka oli tosiaan baaritiskiä lukuunottamatta täynnä, ja vaikka musiikki ei ollut kovinkaan lujalla, puheensorina nosti yleisen volyymitason melko korkeaksi. Vilkkaudesta huolimatta palvelu oli ystävällistä ja ripeää, joten kaikki osa-alueet olivat kunnossa. Pitänee siis poiketa toistekin – ja ennen kaikkea pitää kokeilla suolaa omissakin drinkkiresepteissä!