Kuukauden kulaus: No saison of mine

Mikä? Susanna's Housewarming Saison. Humalove Brewing / Brouwerij Anders. Alk. 7,0%, 21 EBU.
Missä? Alko, vakiovalikoima.

Olin joskus sitä mieltä, että ihanteellinen kesäolut on baijerilaistyylinen vaalea vehnäolut – mutta se oli ennen kuin tutustuin saison-tyylisiin oluisiin. Helsinkiläisen Humalove Brewingin suunnittelema ja belgialaisen Brouwerij Andersin panema Susanna's Housewarming Saison on maustettu mangolla, ja kun saisoneille muutenkin on ominaista voimakkaan hedelmäinen luonne, voisi kuvitella, ettei tämän aurinkoisempaa juomaa olekaan. Meripihkanruskean oluen tuoksu onkin raikkaan hedelmäinen, mutta myös aavistuksen alkoholinen ja hunajainen tavalla, joka tuo mieleen vahvan belgialen tai jopa barleywinen. Jälkiviisaasti ajatellen tämä oli ehkä odotettavissakin ottaen huomioon sen, että SHS:n alkoholiprosentti on saisoniksi epätavallisen korkea.

Siinä missä tuoksussa hedelmäisyys dominoi ja alkoholi on hentona taustanuottina, maussa asetelma kääntyy päälaelleen: alkoholin puraisu tuntuu huomattavasti selvemmin, kun taas hedelmäisyys häipyy taka-alalle. Mangoa on käytetty hyvin konservatiivisesti, ja se lähinnä loistaa poissaolollaan. Olut kuivattaa suun ja jättää jälkeensä hivenen tympeän jälkikatkeruuden. Kevyttä kesäjuomaa tästä ei siis saa tekemälläkään, ja toisaalta jos tuhtia alea tekee mieli – kuten tähän aikaan vuodesta hyvinkin saattaa tehdä – niin parempiakin vaihtoehtoja löytyy, vaikkapa sitten niistä belgialaisista. Päällimmäiseksi jääkin mielikuva, että SHS yrittää olla sekä kesä- että talviolut, muttei onnistu olemaan oikein kunnolla kumpaakaan.

Doncha wish you had some poncha

Äskettäisen Madeiran-matkani innoittamana halusin kehitellä oman tulkintani ponchasta, saaren ikiomasta "tikidrinkistä". En kylläkään tuonut sieltä mukanani Suomeen yhtään paikallista rommia, mutta koska Madeiran rommintuotannossa suositaan agricole-tyyliä, arvelin, että sovelias korvike löytyisi ranskankieliseltä Karibialta. Madeiran omista mauista halusin tuoda drinkkiini tietenkin ponchaan erottamattomasti kuuluvan sitruksen, mutta myös passionhedelmän sekä madeiraviinin. Kun vielä päätin lisätä hieman kompleksisuutta käyttämällä hunajan sijaan hunajalla maustettua likööriä, reseptistä tuli seuraavanlainen:

Madeira Madness
puolikas sitruuna
puolikas appelsiini
3 cl agricole-rommia (esim. martiniquelaista)
1½ cl Bénédictine-likööriä
1½ cl makeaa madeiraa (esim. Blandy's Santa Luzia)
1½ cl passionhedelmäsiirappia

Pese hedelmät hyvin. Lohko sitruunanpuolikas ja survo lohkoja murskaimella shakerin pohjalla, kunnes olet saanut niistä kaiken mehun irti. Lisää lohkottu appelsiininpuolikas ja survo se samalla tavoin. Lisää loput ainekset ja ravista huolella jääpalojen kera. Kaada juoma tiheän siivilän läpi lyhytjalkaiseen viinilasiin; helpointa on siivilöidä se ensin suurempaan astiaan ja kaataa vasta sitten lasiin.

Alkuperäinen ideani oli käyttää tässä skotlantilaista Drambuie-likööriä, jota minulla mukamas piti kaapissani oleman, mutta havaitsin muistini pettäneen. Sen jälkeen tein joitakin kokeiluja hunajavedellä, kunnes hoksasin, että minullahan on kyllä lähes täysi pullo toista hunaja-yrttilikööriä, ranskalaista Bénédictineä. Drambuieakin sopii kaikin mokomin kokeilla, vaikka se viskipohjaisena onkin hieman eriluonteinen – uskoisin senkin toimivan tässä vallan hyvin. Molempia liköörejä saa Alkosta, kuten myös Santa Luzia -madeiraa.

Alun perin tarkoituksenani oli myös, että juomaan tulisi pelkkää sitruunaa, mutta lopputulos oli silloin niin hapan, ettei muilla aineksilla ollut siinä juuri minkäänlaista roolia. Lopullinen versio on luonteeltaan edelleen selvästi hapan, mutta makeampi appelsiini tasoittaa happamuutta sen verran, että muutkin maut saavat tilaa. Madeiralla ponchan valmistukseen käytetään perinteistä murskainta, joka tunnetaan nimellä mexelote tai caralhinho, mutta tämä minun versioni taitaa olla jo muutenkin niin kerettiläinen, että työvälineen oikeaoppisuudesta tuskin kannattaa niuhottaa. Olennaista on, että hedelmät murskataan kuorineen – kuorista irtoaa aromeja, joita pelkässä mehussa, tuorepuristetussakaan, ei ole.

Putting the Fun in Funchal

Blogin tavanomainen päivitysaikataulu pääsi vaihteeksi hieman lipsumaan erinäisistä syistä, mm. kuun alussa tekemäni työmatkan takia. Vuosi sitten näihin aikoihin kävin Portossa; tänä vuonna sama konferenssi järjestettiin Madeiralla, ja olin jälleen mukana. Lomaparatiisina tunnettu saari sijaitsee Atlantin valtamerellä vielä reippaasti Manner-Portugalia etelämpänä, ja reissu olikin melkoisen tervetullut annos kesää keskellä Suomen pimeintä syksyä: päivälämpötilat olivat mukavasti 20 asteen paremmalla puolen, ja miellyttävää lämpöä riitti pitkälle iltaan saakka. Vettä satoi melko rankasti yhtenä päivänä, mutta sen ajan olisin muutenkin ollut sisätiloissa konferenssiesitelmiä kuuntelemassa. Iltaisin, jolloin pääasiassa liikuin ulkosalla, ei sateesta ollut tietoakaan.

Konferenssipaikkana ja samalla majapaikkanani toimi sangen viihtyisä hotelli Santa Cruzissa pääkaupunki Funchalin koillispuolella. Hotellin uima-allasalueelta pääsi suoraan viehättävälle rantapromenadille, josta oli hyvä paitsi ihailla valtameren äärettömyyttä, myös bongailla lentokoneita – Santa Cruzissa nimittäin sijaitsee myös Madeiran kansainvälinen lentokenttä, joka taannoin sai uuden nimen Funchalissa syntyneen Real Madrid -tähti Cristiano Ronaldon mukaan. Madeiran kenttää muuten pidetään yhtenä maailman vaarallisimmista, ja sinne laskeutuessaan huomaa kyllä, minkä vuoksi: merkittävä osa sen ainokaisesta kiitotiestä on rakennettu pylväiden varaan meren päälle, ja missä sitä ei ympäröi meri, vastaan tulevat saaren keskiosaa kohti jyrkästi kohoavat vuoret. Saarelle pääseminen saattaakin olla työn ja tuskan takana, mikäli tuulet eivät satu olemaan suotuisat, kuten eräskin suomalainen matkailijaryhmä sai äskettäin karvaasti kokea.

Santa Cruzissa ei lentokoneiden ohella paljoa nähtävää ollut, ja viimeisenä konferenssipäivänä jätinkin työhommat sikseen lounaan jälkeen ja lähdin katselemaan, mitä Funchalilla olisi tarjottavanaan. Hotellin minibussi jätti minut ja muut samalle vuorolle osuneet hotellivieraat satama-alueelle, josta kävelin suorinta tietä Teleféricon eli köysiradan ala-asemalle. Vuonna 2000 avattu köysirata kuljettaa elämyshakuisen matkailijan varttitunnissa merenrannasta ylös Monteen; korkeuseroa runsaan kolmen kilometrin matkalla kertyy 560 metriä, ja matkalla sekä perillä saa ihailla jokseenkin huikeita näkymiä alas kaupunkiin ja Funchalinlahdelle. Ylhäällä ollessani kävin parin tunnin jaloittelulla Monten palatsin trooppisessa puutarhassa, jossa karpit uiskentelivat itämaisten puutarhojen kalalammikoissa ja kukkaloistoa riitti tähänkin aikaan vuodesta. Yhtenä vaihtoehtona paluukyydiksi olisi ollut tarjolla perinteinen koripunoksesta kyhätty kelkka, mutta tyydyin rauhallisempaan menoon ja köysirataan, joka iltapäivän pahimman kuumuuden väistyttyä oli armeliaasti jo huomattavasti vähemmän saunamainen kokemus kuin menomatkalla.

Saarella kun ollaan, Madeiralla tietenkin syödään paljon mereneläviä, joista nimenomaan Madeiralle tunnusomaisin lienee espada eli mustahuotrakala. Paistettu espada banaanin kera on yksi saaren turistiravintoloiden vakioannoksista, mutta itse kokeilin tätä syvien vesien petokalaa passionhedelmän kera. Annoksessa oli yksinkertaisesti kypsän passionhedelmän sisusta kalan kastikkeena – yllättävän toimiva idea, jota voisi joskus soveltaa itsekin. Lapas eli maljakotilot (grillattuna, sitruunalohkojen kera) maistuivat myös, samoin erinäiset mustekalojen alaluokkaan kuuluvat otukset. Lämmön, vehreyden, hienojen maisemien, trooppisten hedelmien ja tuoreiden merenherkkujen keskellä oli silti turha kuvitellakaan ylläpitävänsä minkäänlaista kadotetun paratiisin illuusiota, kun Funchalin turistialueilla kävellessä suomea kuuli puhuttavan vähän väliä ja vanhassakaupungissa eräskin ravintolan sisäänheittäjä arvasi minut kertayrittämällä suomalaiseksi. Miekkosen väsytystaktiikka oli sen verran tehokasta, että päädyin lopulta illastamaan hänen ravintolassaan – ja eiköhän hetken kuluttua viereiseen pöytään pölähtänyt istumaan suomalainen seurue, jolle minua ei kuitenkaan onneksi väkisin esitelty. Suurta eksotiikkaa ei löytynyt muistakaan naapuripöydistä: yhdessä pöydässä hollantilainen pariskunta, toisessa brittiläinen. No, enpä voi moittia pohjoisen Euroopan asukkeja siitä, että aurinkoa on tullut ikävä.

Madeiran juomista epäilemättä kuuluisin on tietenkin madeiraviini, mutta saarella kasvaa myös sokeriruoko, josta tehdään rommia. Juomaa ei tosin välttämättä nimitetä rommiksi vaan aguardenteksi – kirjaimellisesti "tulivedeksi" – mutta yhtä kaikki kyse on sokeriruokomehusta tislatusta viinasta, siis agricole-rommista. Paikallisia rommeja kävin maistelemassa Madeira Rum House -nimisessä baarissa, jonka olin jo hyvissä ajoin ennen reissua päättänyt käydä katsastamassa. Kokeilin paria erilaista rommia (hyviä olivat) sekä Madeiran perinteistä juomasekoitusta ponchaa, joka tehdään rommista/aguardentestä, hunajasta ja hedelmämehuista. Pelkistetyimpään versioon, ns. kalastajan ponchaan, tulee ainoastaan rommia, hunajaa ja sitruunaa – eräänlainen Madeiran Daiquiri tai Caipirinha siis, ja kerrotaankin, että jälkimmäinen perustuisi alkujaan ponchan reseptiin, mikä kuulostaa ainakin päällisin puolin uskottavalta. Ponchan puolestaan ovat kuulemma keksineet madeiralaiset kalastajat, jotka käyttivät sitä vilustumisen torjuntaan, ja ilmeisesti se on edelleenkin saarelaisten suosima flunssalääke.

Hieman yllättäen Madeiralla on myös yksi tikibaari, Pukiki. Baarin nettisivujen mukaan nimi juontaa juurensa nimityksestä, jonka Havaijille seilanneet madeiralaiset sokerityöläiset saivat paikallisilta asukkailta – no, portugalilaisethan ovat tunnetusti vanhaa merenkävijäkansaa. Mielenkiintoinen tiedonjyvä on myös se, että ukulele, yksi Havaijin tunnetuimmista symboleista, polveutuu suoraan portugalilaisten siirtolaisten saarille mukanaan tuomista kielisoittimista. Baarin listalla onkin 3–4 janoisen jaettavaksi tarkoitettu drinkki, jonka tarjoiluastiana toimii keraaminen ukulele ja joka aineksista päätellen on jonkin sortin Scorpion-variantti. Pukikissa vierailuun aikani ei valitettavasti riittänyt, sillä se sijaitsee Estreito da Calhetassa, joka ei ole lähelläkään Funchal-Santa Cruz -akselia, mutta ehkäpä ensi kerralla sitten – sellainen tunne nimittäin jäi, että Madeiralle täytyy vielä joskus palata ihan vaan lomailemaan.

Kuukauden kulaus: Hat(t)aria muistikuvia kesästä

Mikä? Hattara. Panimo Hiisi. Alk. 4,4%, 45 IBU.
Missä? K-Citymarket Kaakkuri, Oulu.

Ulkona tulee taivaalta vuorotellen lunta ja räntää, mutta Tikiloikka se vain jatkaa kesäisen passionhedelmäisten oluiden maistelua. Kuten viime kuussa, tälläkin kertaa kuukauden kulaus tulee Hiisi-panimolta Jyväskylästä. Nimen perusteella voisi kuvitella, että kyseessä on melkoinen sokeripommi, mutta koska olut on tyyliltään IPA ja katkerolukema sen mukainen, tämä hattara tuskin on kovinkaan makea, vaikka se laktoosia sisältääkin. Kenties tarkoituksena onkin viedä makunystyrät pikku tivolipyörähdykselle?

Olut on väriltään oljenkeltainen ja sameahko. Tuoksu on varsin mieto, mutta siitä löytyy niitä elementtejä, mitä odottaisikin: humalan aromia, raikasta hedelmäisyyttä, pikkuripaus happamuuttakin. Maistaessa suun täyttää aluksi melkeinpä aggressiivinen hapokkuus, joka tuo mieleen Oulun Suuret Oluet – Pienet Panimot -tapahtumassa maistamani Teerenpelin Savannisamun. Toisin kuin Savannisamu, Hattara ei kuitenkaan ole mitenkään havaittavasti passionhedelmäinen, vaan jokseenkin geneerinen sessio-IPA, jopa hieman vetisen oloinen sen jälkeen, kun hiilihapot ovat lakanneet kihelmöimästä suussa. Laktoosin pyöristävä vaikutus tuntuu kenties siinä, että oluen katkeruus on hyvin lempeää. Parhaimmilleen Hattara pääsee vasta jälkimaussa, joka on mukavan aromikas ja viipyilee yllättävän pitkään siihen nähden, miten niukasti runkoa oluella on. Ennen kaikkea kevythän tämä on kuin pilvenhattara konsanaan, eli toiminee saunan päälle tai kesäjanoon, muttei niinkään intensiiviseen nautiskeluun. Ei siis mikään Köpiksen Tivoli, mutta ehkäpä leppoisa ja perheystävällinen Tivoli Sariola kuitenkin. Bonuspisteet psykedeelisestä etiketistä!

Välikuolema iltapäivällä

Ernest Hemingway (1899–1961).
(Lähde: Wikimedia Commons.)

Nobel- ja Pulitzer-palkittu kirjailijalegenda Ernest Hemingway tunnetusti ei lasiin sylkenyt, joten ei ole mitenkään yllättävää, että hänen mukaansa on nimetty ainakin yksi cocktail. Hemingway Daiquirin reseptistä on liikkeellä erilaisia versioita, mutta kaikille niille on yhteistä se, että perus-Daiquiriin kuuluvien rommin ja limemehun lisäksi niihin tulee greippimehua ja maraschino-likööriä. Joihinkin versioihin tulee lisäksi sokeria (yleensä siirapin muodossa), jotkut taas on makeutettu yksinomaan liköörillä. Päädyin tekemään omani tällä reseptillä, joka löytyi mittoja myöten identtisenä sekä Post Prohibitionista että The Sprucesta:

Hemingway Daiquiri
6 cl vaaleaa rommia (Havana Club tai vastaava)
2¼ cl greippimehua
1½ cl limemehua
¾ cl maraschino-likööriä
¾ cl sokerisiirappia

Yhdistä ainekset shakerissa ja ravista jääpalojen kera. Siivilöi cocktaillasiin ja koristele halutessasi greipinkuorisuikaleella.

Kirjailija itse tiettävästi suosi nimikkodrinkistään versiota, johon sokeria ei tullut laisinkaan, mutta rommia sen sijaan tuli lähestulkoon tuplasti tähän verrattuna, mistä juontanee juurensa nimitys Papa Doble, jolla juoma myös tunnetaan. Kokeilkoon ken tahtoo, mutta itse taidan pitäytyä tässä iisimmässä versiossa, jonka mittasuhteet ovat ainakin omaan makuuni erittäinkin hyvin kohdallaan. Maraschino-liköörin hapankirsikkaisia ja karvasmantelisia aromeja kavahtavienkaan ei kannata tyrmätä drinkkiä suoralta kädeltä, sillä liköörin maku ei ole siinä millään muotoa hallitseva vaan sulautuu rommin ja sitrusten kanssa yllättävänkin harmoniseksi kokonaisuudeksi. Klassisen Daiquirin tapaan Hemingway Daiquiri on voittopuolisesti kuiva ja hapan, ja se on myös kyllin hienostunut sopiakseen vaikkapa pitkää kaavaa noudattavan illallisen aperitiiviksi.

Whiskey in the tiki mug

Yksi vuoden kohokohdista Oulun kulttuurielämässä on The Irish Festival of Oulu, joka tämän vuoden osalta päättyi viime sunnuntaina. Tänä vuonna päätin tehdä sen kunniaksi "irlantilaisen" tikidrinkin, ja jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset, olisin kenties kehitellyt reseptin itse. Valitettavasti sattuu olemaan niin, että Tikiloikan vakituinen kortteeri on kylpyhuoneremontin kourissa, ja baarikaapin koko sisällön siirtäminen evakkokämppään ei olisi ollut kovinkaan käytännöllistä, joten cocktailien tekeminen vaatii tällä hetkellä huomattavasti tavallista enemmän ennakointia sen varmistamiseksi, että kaikki tarvittavat ainekset ja välineet ovat saatavilla. Niinpä katselin, löytyisikö Beachbum Berryltä jotain kivaa viskipohjaista drinkkiä, joka syntyisi suht vähistä raaka-aineista – ja löytyihän sellainen:

Inclement Weather
3 cl irlantilaista viskiä (Powers)
3 cl Mandarine Napoléon -likööriä (tai Grand Marnieria)
2 baarilusikallista hunajaa
sitruuna
appelsiini

Leikkaa hedelmistä pieniä kolmioita. Täytä grogilasista neljännes sitruunakolmioilla ja toinen neljännes appelsiinikolmioilla. Erota hedelmäpaloista mehu survomalla niitä murskaimella. Liuota hunaja viskiin ja kaada survottujen hedelmien päälle. Lisää likööri ja täytä lasi jäämurskalla. Sekoittele juomaa, kunnes se on kunnolla jäähtynyt, ja koristele appelsiini- ja sitruunaviipaleilla.

Ohjeesta poiketen käytin Teeling-viskiä ja Pierre Ferrand Dry Curaçao -likööriä – juoma toimii niilläkin oikein hyvin. Resepti on peräisin Philip Duffilta, jonka perustamassa Door 74 -baarissa Amsterdamissa drinkkiä on tarjoiltu. Sattumoisin tämäkin paikka muuten edustaa samaa speakeasy- eli salakapakkatyyliä kuin viime postauksessani kehumani Trillby & Chadwick.

Sitruspalojen survomiseen käytettävä murskain eli muddler on petkeleen tapainen työväline, jossa on usein hammastettu pää; sitä käytetään makujen irrottamiseen kiinteistä drinkkiaineksista, kuten hedelmistä ja yrteistä. Survominen on sangen suurpiirteistä hommaa, joten mitään ihmeempiä hienouksia välineeltä ei edellytetä – improvisoitukin kelpaa, jos muuta ei satu olemaan käsillä. Itselläni on Alkon Home Bar -setin mukana tullut puinen murskain ja se on tarkoitukseensa aivan pätevä, joskin muiden puisten keittiövälineiden tavoin se imee itseensä kaikenlaisia nesteitä ja on siksi syytä puhdistaa välittömästi käytön jälkeen. Tarjolla on myös esimerkiksi ruostumattomasta teräksestä tehtyjä murskaimia, jotka ovat konepestäviä ja sikäli huolettomampia.

Baanalla: Etsivä löytää craft-cocktailkeitaan

Mikä? Trillby & Chadwick Detective Agency.
Missä? Katariinankatu, Helsinki.

Tuli taas käytyä Helsingissä, tällä kertaa Stingin konsertissa, jonka jälkeen jäimme pääkaupunkiin pitkää viikonvaihdetta viettämään ilman sen kummoisempia suunnitelmia. Lauantai-iltana olimme menossa drinkeille Kampin steampunk-henkiseen Steam Hellsinkiin, mutta vaihdoimmekin sen lennosta torikorttelien Trillby & Chadwickiin. Kyseessä on kieltolain aikaisen salakapakan ambienssia tavoitteleva cocktailbaari, ja asiaankuuluva salamyhkäisyys lähtee liikkeelle jo siitä, että paikan osoitetta ei ilmoiteta kadunnimeä suuremmalla tarkkuudella. Ensikertalaisen on siis joko tiedettävä oikea ovi kuulopuheen perusteella tai selvitettävä se omalla etsiväntyöllä – tämäkin sopii paikan tyyliin, jossa läpileikkaavana teemana on herrojen Hildebrand Trillby ja Ashcroft Chadwick vuonna 1898 perustamasta etsivätoimistosta kertova taustatarina.

Kun T&C:n ulko-ovesta astuu sisään, löytää itsensä pikkuruisesta eteisestä, jossa on itse baariin johtava seinäksi naamioitu ovi ja siinä silmien korkeudella kurkistusluukku, jonka kautta henkilökunta tarkastaa tulijat ennen pöytäänohjausta. Eteisen yhdellä seinällä on vanha veivattava puhelin, ja sisältä baarista paljastuu lisää aikakauden mukaista rekvisiittaa, kuten kunniapaikalle asetettu antiikkinen kirjoituskone. Tarjoilija pitää pikaisen esitelmän talon historiasta – kuulemma samoissa tiloissa on aikoinaan toiminut niin ihka oikea salakapakka kuin poliisin kuulusteluhuonekin. Viimeksi ennen nykyistä käyttöä huoneisto on toiminut kirjakauppana, ja baarin cocktailmenyy onkin itse asiassa pieni kirja, jonka jokainen "luku" on paitsi yksi talon cocktaileista, myös osa Trillbyn ja Chadwickin päiväkirjamerkinnöistä koostuvaa salapoliisitarinaa. Drinkkilistaa lukemalla voi siis viihdyttää itseään, vaikkei olisikaan onnistunut houkuttelemaan ketään seuraksi.

Kaikesta huomaa, että miljööseen on panostettu tosissaan, mikä puolestaan näemmä innoittaa osan asiakaskunnastakin panemaan parastaan: hieman meidän jälkeemme baariin saapui 20-luvun henkeen laittautunut seurue solmukkeineen ja flapper-tyylisine sulkakoristeisine hiuspantoineen. Nuorten tatuoitujen miesten sheikkaamat drinkit taasen huokuvat modernia craft-asennetta eivätkä todellakaan tuota pettymystä. Tuttuja makuja yhdistellään rennon ennakkoluulottomasti sekä toisiinsa että vähemmän tuttuihin – tuntui siltä, että melkein kaikissa drinkeissä on vähintään yksi ainesosa, jota en tunne nimeltä. Testasin talon cocktaileista kaksi, joista The Vanishing Act kävi hyvinkin tikidrinkistä: Bacardi Carta Blanca -rommia, italialaista Rinomato-aperitiivia, ranskalaista Chambord-marjalikööriä, kookosta, verigreippiä. Kyrö Distilleryn Koskue-giniin pohjautuva From AM to PM oli puolestaan hienostuneen minttusuklainen ja sopisi loistavasti nautittavaksi hyvän illallisen päätteeksi. Esillepanoltaan drinkit olivat hillityn tyylikkäitä; From AM to PM esimerkiksi tarjoiltiin ekstrasuuren jääkuution ja paperinohuen suklaapalan kera. Talon säännöt kieltävät valokuvaamisen, joten kuvitukseksi saa luvan piisata oheinen etsivätoimiston käyntikortti.

Talon cocktailien, joita on kahdeksan erilaista, ohella listalta löytyy uusia tulkintoja Negronin kaltaisista klassikoista sekä mahdollisuus tuunata juuri oman makunsa mukainen GT yhdistelemällä erilaisia ginejä, toniceja, bittereitä ja koristeita. Tarjolla on myös muutama alkoholiton vaihtoehto, edustava valikoima laadukkaita viskejä ja konjakkeja sekä erillinen kokeilussa olevien cocktailien lista. Juomat ovat suhteellisen tyyriitä, 14 euroa per laaki, mutta laatukin on valioluokkaa, ja baari on kaikkine charmantteine pikku yksityiskohtineen kokonaiselämyksenä niin viimeisen päälle mietitty, ettei hinta tunnu millään muotoa kohtuuttomalta. T&C:n kaltaiseen paikkaan ei tulla päihtymään, vaan nauttimaan baarimestarien taiteesta ja taiten rakennetusta tunnelmasta. Pisteenä i:n päälle baarista ei saa poistua etuoven kautta, vaan häveliäästi takaovesta sisäpihalle, arvatenkin jotta sisäänkäynti ei paljastuisi vihkiytymättömille liian helposti.