Kuukauden kulaus: Wilsooon!

Mikä? Castaway Passionfruit Sour. YellowBelly Beer, Irlanti. Alk. 4,2%.
Missä? Carry Out, Wexford Town.

Taannoiselta Wexfordin-reissultani tarttui mukaan nokkossiirapin ohella lajitelma paikallisen YellowBelly-panimon oluita, joista yksi oli passionhedelmäpyreellä maustettu Berliner Weisse -tyyppinen hapanolut ja siten mitä oivallisin kandidaatti Tikiloikassa arvioitavaksi. Tölkin kyljessä komeilee panimon logoakin koristava parrakas ja viiksekäs mieshahmo, jolla vaikuttaa olevan taipumusta päätyä mitä eriskummallisimpiin seikkailuihin; tällä kertaa hän on haaksirikkoutunut trooppiselle saarelle, kourassaan kookospähkinän puolikkaaseen tehty drinkki ja seuranaan sika sekä antropomorfinen lentopallo. Ainakin visuaalinen ilme on siis kunnossa, mutta miten lie itse oluen laita?

Väriltään Castaway on kullankeltainen ja sameahko. Tuoksu lupaa hyvää, happamuus ja passionhedelmä ovat kumpikin selvästi läsnä, ja niiden yhdistelmä on harmoninen ja kutsuva – jokin kuivahko passionhedelmäinen drinkki voisi ihan hyvin tuoksua tällaiselta. Maku on niinikään kirpakan hapan ja mukavan hedelmäinen; humalointi on lähes huomaamaton, mutta maltaan maku sen sijaan erottuu selvästi, ja sen makeus tasapainottaa oluen happamuutta juuri sopivassa määrin. Muutenkin pidän tässä siitä, että maku ei ole mikään sekamelska, vaan eri elementit ovat siitä selvästi erotettavissa, kuitenkin niin että ne samalla pelaavat keskenään yhteen ja tekevät kokonaisuudesta enemmän kuin osiensa summan. Kaiken kaikkiaan Castaway saattaa hyvinkin olla tähän mennessä maistamistani passionhedelmäoluista paras, ja niitä on ehtinyt kertyä sen verran monta, että tämä ei ole mikään tyhjä kehu. Tätä pitää saada lisää!

Baanalla: Hiuslisäkkeitä ja hienoja drinkkejä

Mikä? Peruke & Periwig.
Missä? 31 Dawson Street, Dublin 2.

Tuumasin, että alkaisi olla aika käydä taas testaamassa jokin Dublinin lukuisista cocktailbaareista, ja valitsin tällä kertaa kohteeksi Dawson Streetillä lähellä St Stephen's Green -puistoa sijaitsevan Peruke & Periwigin. Melko huomaamattoman julkisivun takaa löytyy pohjakerroksen pieni pubimainen baari sekä ylemmistä kerroksista lounge-tyyppiset tilat, joissa tarjoillaan myös ruokaa. Valaistus on hämyinen, pöydissä on kynttilöitä ja seinillä ja katossa himmeitä sähkövaloja. Sisustus tavoittelee menneen ajan tunnelmaa; yhteen nurkkaan esimerkiksi on ripustettu 50- tai 60-luvun mallia olevaksi televisioksi naamioitu ruutu, jossa pyörii mustavalkofilmejä. Paikan erikoisuus ovat peruukit, joista sen nimikin on peräisin ja joita on alakerran baarissa joka puolella niin kuvien kuin aitojen asioidenkin muodossa.

P&P:n cocktailmenyy on jaoteltu musiikkityyleittäin: on poppia ("fun, sweet & easy going"), soulia ("for tastes that require a little more"), bluesia ("for those who enjoy it a little sour") ja niin edespäin. Drinkeillä on vitsikkäitä musiikkiin viittaavia nimiä, kuten Eye of the Cider ja Sage Against the Machine, ja jokaisen kohdalle on listaan painettu säe nimeen liittyvästä laulusta. Drinkit maksavat 12–13 euroa kappale, normihintoja craft-cocktaileista tänä päivänä. Kunkin cocktailin innoituksena on toiminut klassikko, joka niin ikään mainitaan sen kohdalla listassa; tikigenre on kohtalaisen hyvin edustettuna, ja Mai Taihin pohjautuvia juomia on tarjolla parikin erilaista. Saatavilla on toki myös olutta ja viiniä, ja olutpintti näyttääkin olevan monen asiakkaan valinta, ainakin alkuun ennen kuin kokeilunhalu vie voiton vanhasta tottumuksesta.

Tilasin alkajaisiksi listan rock & roll -osastolta ("on the rocks with a little roll") In the Navyn, jonka inspiraationa on toiminut tietenkin Navy Grog. Toisin kuin esikuvansa, P&P:n grogi ei pohjaudu rommiin vaan Glendalough-tislaamon viskiin, minkä lisäksi siihen tulee amarettoa, suolakaramellia, greippiä, sitruunaa ja Peychaud's bittersiä. Esillepano on kohtalaisen pelkistetty, koristeeksi tulee verigreippilohko ja mintunoksa, jotka ovat moitteettoman tuoreita ja tuoksuvat oikein houkuttelevasti, kun juoman nostaa huulille. Maku puolestaan on aivan loistava, ei niin tymäkkä kuin Don the Beachcomberin reseptillä tehty Navy Grog muttei liian pliisukaan, ja etenkin amaretto ja suolakaramelli ovat varsinainen match made in heaven. In the Navyn kerrotaan voittaneen Dublin Cocktail Festivalin kilpailun vuonna 2015, enkä sitä laisinkaan ihmettele tai epäile, sillä ainakin itse ihastuin tähän drinkkiin välittömästi.

Toinen kokeilemani drinkki oli Thriller, jonka esikuvana on ollut Zombie, mikäpä muukaan. Raaka-aineita on melkoinen kirjo ja niistä peräti neljä on erilaisia rommeja, joten ainakin vahvuuden puolesta voisi odottaa, että luvassa on sangen autenttinen Zombie-elämys. Tällä kertaa mukana on hieman show'takin, juoma nimittäin viimeistellään kaatamalla yksi rommeista koverrettuun passionhedelmän puolikkaaseen ja sytyttämällä se tuleen, ja päälle vielä ripotellaan kanelia niin että kipinät lentelevät. Palanut rommi jättää jälkeensä jännittävän imelänsavuisen tuoksun, joka tuo mieleen muhevan amerikkalaistyylisen bbq-kastikkeen. Maku vain ei valitettavasti yllä samalle tasolle muiden aistimusten kanssa: drinkki on kovin makea, ja sen makuprofiilia hallitsee niin voimakkaasti aprikoosilikööri, että muut ainekset eivät mielestäni oikein pääse oikeuksiinsa. Pientä kipakkuuttakin Thrilleristä löytyy, ja makeiden cocktailien ystävälle se saattaa toki olla hyvinkin toimiva, mutta itse kyllä petyin, kun odotin klassisen Zombien kaltaista moukarointia mutta sainkin vain lempeää taputtelua. Toisaalta drinkki olikin sijoitettu listan ballads-osastolle, joten ehkä voitaisiin sanoa, että minua varoitettiin. Joka tapauksessa In the Navy oli sen kaliiperin täysosuma, että enköhän eksy Peruke & Periwigiin vielä toistekin.

Polttaa, polttaa

Tein taannoin viikonloppuvisiitin Irlannin kaakkoisrannikolla sijaitsevaan Wexfordin kaupunkiin, joka osoittautuikin sangen mukavaksi matkakohteeksi. Ravintolaelämä on kaupunkin kokoon (n. 20 tuhatta asukasta) nähden yllättävän eloisaa ja tasokasta, ja mielenkiintoisia nähtävyyksiäkin löytyy, kuten Irlannin historiaa ja luontoa esittelevä laaja ulkomuseo Irish National Heritage Park. Museon kaupassa oli myytävänä paikallisen Wild About -firman tuotteita, joista valitsin kotiin vietäväksi pullon nokkossiirappia – drinkkien maustamiseen tietenkin.

Pullon kyljessä vinkataan, että siirappi toimisi hyvin Mojitossa, mutta kokeilin sen sijaan nokkos-Daiquiria, johon tuli ruokalusikallinen siirappia, yhden limen mehu ja kuusi senttiä kolmevuotiasta Havana Clubia. Hyvä alku, mutta tietenkään kokeiluja ei voinut jättää tähän, vaan seuraavaksi aloin kehitellä ihan uutta reseptiä, jossa siirapin luonnonläheinen maku pääsisi oikeuksiinsa. Mustikoiden ajattelin olevan nokkoselle sopivan metsäinen kaveri, ja lisäksi asetin itselleni ehdoksi, että juoman tulisi olla viskipohjainen. Näistä lähtökohdista toimiva kaava löytyikin varsin nopeasti:

Celtic Stinger
n. 10 pensasmustikkaa
2 cl limemehua
1,5 cl nokkossiirappia
3 cl irlantilaista viskiä (Jameson)
2 cl tummaa rommia (Havana Club)
1 cl appelsiinilikööriä (Cointreau)
1 tl amarettolikööriä (Disaronno)

Murskaa mustikat shakerin pohjalla. Lisää muut ainekset ja ravista jääpalojen kera. Siivilöi kahteen kertaan, ensin normaalisti ja sitten vielä tiheän siivilän läpi, jotta juomaan ei jää roskia. Tarjoile cocktaillasissa.

Amarettoliköörin voi vallan mainiosti jättää poiskin, tai sitten korvata jollain toisella pähkinäistä makua tuovalla liköörillä tai siirapilla (esim. orgeat). Pensasmustikoiden sijaan taas voi tietenkin käyttää metsämustikoita; sopiva määrä lienee suunnilleen sama tai hieman suurempi, metsämustikat kun ovat pienempiä mutta myös mehukkaampia. Kuvittelisin että metsämustikoita käyttämällä drinkistä tulee itse asiassa selvästi parempi, mutta en jaksanut lähteä ravaamaan ympäri Dublinia siinä toivossa, että niitä sattuisi jostain erikoiskaupasta löytymään, vaan tyydyin suosiolla lähimarketin tarjontaan. Mustikka kyllä ilmeisesti kasvaa villinä Irlannissakin, täkäläinen nimitys sille on fraughan.

Nokkossiirappia voi hankkia ainakin Wild Aboutin verkkokaupasta, joka näyttäisi toimittavan tuotteita kaikkialle maailmaan. Villivihannesten keräilyä harrastava voi tietenkin keitellä oman kotitekoisen siirappinsa – reseptejä löytyy netistä useita, kuten vaikkapa tämä The Spruce Eatsin maukkaan näköinen ohje.

Kuukauden kulaus: Mehudivisioona liikekannalla

Mikä? Juice Division Fruit IPA. Galway Bay Brewery, Irlanti / Bellwoods Brewery, Kanada. Alk. 7,5%.
Missä? Sweeney's Wine Merchants, Glasnevin, Dublin.

Kuukauden kulauksena on tällä kertaa Atlantin ylittävä kollaboraatio, jonka ovat tehneet galwaylainen Galway Bay Brewery ja torontolainen Bellwoods Brewery. Juice Divisioniksi nimetty olut on jokseenkin kirjaimellisesti irkku- ja kanukkipanimojen yhteistyön hedelmä, nimittäin ananaksella ja passionhedelmällä maustettu IPA. Millainen sekoitus syntyykään, kun valtameri väistyy välistä ja Galwaynlahti kohtaa Ontariojärven?

Väriltään olut on oranssiin vivahtavan keltainen ja paksun samea. Tuoksu on odotetusti runsaan hedelmäinen, mutta pienellä twistillä, hedelmäisyys on ikään kuin ylikypsää. Yksittäisten hedelmien aromeja en erota, mutta sana "trooppinen" kuvaa kyllä kokonaisuutta hyvin. Pistävyyttäkin on hiukan, korkeahko alkoholiprosentti antaa merkkejä itsestään. Maku on kohtalaisen hapokas ja myönteisellä tavalla mehumainen, joten juoman nimi on ihan osuva. Ananas maistuu melko anteliaasti, joten väkisinkin tulee mieleen Thornbridgen ananas-IPA, mutta Juice Divisionin maku on jotenkin muhkeampi, koko suun täyttävä. Passionhedelmä kyllä jää aika lailla piiloon, joskin uskaltautuu hieman paremmin esille kunhan olut vähäsen lämpenee. Lopussa maku on miellyttävän sitruksinen, vaikkakin hivenen epämiellyttävän kuiva. Kaiken kaikkiaan olut on sellaisenaan juotuna aika raskasta tavaraa, mutta tällainen tuhti ja happoisahko juoma voisi toimia vallan mukavasti jonkin rasvaisen liharuuan, vaikkapa porsaankyljen, kaverina.

Intohimosta passionhedelmään

Edellistä drinkkiä varten tein satsin passionhedelmäsiirappia, jolle täytyy nyt sitten keksiä muutakin käyttöä. Se ei onneksi ole vaikeaa, kyseessä kun sattuu olemaan yksi suosikkiraaka-aineistani. Selailin jälleen Greg Easterin opusta ja löysin tällä kertaa kokeiltavaksi tällaisen reseptin:

Passion Fruit Cocktail
3 cl vodkaa
1½ cl konjakkia
1½ cl vaaleaa rommia
1½ cl sitruunamehua
1½ cl passionhedelmäsiirappia
1 cl Cointreau- tai parfait amour -likööriä
½ passionhedelmää

Kaavi puolikkaan passionhedelmän sisus shakeriin ja lisää muut ainekset. Ravista jäiden kera ja siivilöi martinilasiin.

Drinkin nimi on kieltämättä tylsänpuoleinen, mutta toki sikäli osuva, että passionhedelmähän tämän juoman kiistaton päätähti on, kun sitä on vieläpä kahdessa eri muodossa. Sen verran jouduin kyllä oikomaan mutkia, että kun tuoreiden passionhedelmien löytäminen osoittautui yllättäen vaikeammaksi kuin kotipuolessa, käytin niiden sijaan Tesco Finest Passion Fruit Coulis -jälkiruokakastiketta, josta myös siirappini keitin. Hätä keinot keksii!

Rommin valintaan Easter ei anna vinkkiä, mutta 3-vuotiaan Havana Clubin kanssa ei voi mennä kovin pahasti vikaan, kun vaaleaa rommia kysytään – ja sivumennen sanoen vaihtaisin mielelläni vodkan ja rommin määrät reseptissä päittäin, sillä drinkki oli mielestäni vähän turhan pistävän makuinen, vaikken edes käyttänyt Easterin suosittelemaa 50-prosenttista Stolitšnajaa vaan huomattavasti miedompaa Smirnoffia. Cointreauta parempana tässä juomassa Easter pitää Sinisestä enkelistä tuttua parfait amouria, joka sekin on sitruslikööri, mutta jossa on lisämausteena mm. ruusun terälehtiä. Maestron suosittelema merkki on Marie Brizard, mutta Alkosta löytyvä Bols lienee suunnilleen vastaava.

Ti-ta-nic

Selailin taas Greg Easterin kirjaa löytääkseni kokeiltavaksi reseptejä, joiden toteuttamiseen ei tarvita blenderiä. Moniin niistä valitettavasti tarvitaan aineksia, joita en viitsisi tänne Dublinin-asuntooni hankkia tilanpuutteen ja vähäisen tarpeen vuoksi, mutta onneksi poikkeuksiakin on, kuten vaikkapa tämä Titanicin kapteenin Edward J. Smithin mukaan nimetty drinkki:

Captain Smith
6 cl jamaikalaista rommia (Appleton Special)
2 cl tummaa kuubalaista rommia (Havana Club Añejo 7 Años)
1 cl sitruunamehua
1 cl limemehua
1 cl passionhedelmäsiirappia
1 cl vaahterasiirappia

Kaada ainekset shakeriin, ravista jäiden kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Resepti on peräisin kirjan kuudennesta luvusta, jossa Easter esittelee Johnny-isänsä eteläisen Tyynenmeren saarilla pyörittämissä improvisoiduissa baareissa tarjoiltuja juomia, tai ehkä pikemminkin hänen omia tulkintojaan niistä. Captain Smithin tapauksessa poika-Easterin käsialaa on ainakin tarjoilutapa, alkujaan drinkki on kuulemma tarjoiltu teeman mukaisesti jäiden kera ja pienellä muovisella pelastusveneellä koristeltuna. Kirjailija myös suosittelee lisäämään 3–5 tippaa appelsiinibittersiä, mutta itse päätin pärjätä tällä kertaa ilman.

Drinkin makua Easter luonnehtii "herkulliseksi ja nostalgiseksi" ja jatkaa, että lukija todennäköisesti ei ymmärrä, mitä hän tarkoittaa nostalgisella, ennen kuin on itse kokeillut. No, kokeilun jälkeenkään en ole asiasta oikein varma, mutta maku on joka tapauksessa oikein hyvä, ja vahvasti perusasioiden äärellähän tässä ollaan: on hapanta sitrusta, on makeaa siirappia sen vastapainoksi, ja ennen kaikkea on laadukkaita rommeja, joiden ominaisuuksia ei paineta piiloon liialla laimentamisella. Ehkäpä juuri se on sitten sitä nostalgiaa.

Kuukauden kulaus: Generic Pacific

Mikä? Pyynikin Pacific Pale Ale. Pyynikin käsityöläispanimo. Alk. 5,5%.
Missä? Lidl Tuira, Oulu.

Lomilta Dubliniin palatessani vein mukanani palasen koto-Suomea, nimittäin tölkillisen Pyynikin käsityöläispanimon uutta Pacific Pale Alea. Ensikosketukseni tähän kansainvälisiäkin palkintoja niittäneeseen tamperelaispanimoon oli Virossa toiminut Papabeers-verkkokauppa, josta panimon oluita sai tilata Suomeen ja josta itsekin pari laatikollista ehdin ostaa. Verkkokauppakokeilu jäi melko lyhytaikaiseksi, mutta nyttemminhän pienpanimojen mahdollisuudet saada tuotteitaan kuluttajien käsiin ovat alkoholilain uudistuksen myötä parantuneet, mistä osoitukseksi käy vaikkapa se, että saatoin poimia Lidlistä mukaani oluen, jota aiemmin olisi saanut myydä vain Alkossa ja ravintoloissa.

Väriltään olut on pale aleksi varsin tumma, meripihkasta ruskeaan vivahtava. Tuoksu on rehevä ja houkutteleva, siinä on tuoretta ruohoa sekä makeutta, joka tuo aluksi mieleen melonin mutta muuttuu vähitellen enemmän karamellimaiseksi. Mukana on myös aavistus red alen tyylistä paahteisuutta. Maku on miellyttävä, muttei mitenkään erityisen runsas tai luonteikas; kaikki on sinänsä ihan mukavasti tasapainossa, mutta massasta erottuminen jää haaveeksi. Hieman tunkkainenkin tämä on, kaipaisi enemmän raikkautta, vaikka tiettyä sitruksisuutta löytyykin. Oikein juotava tapaus, muttei millään lailla mieleenpainuva.