Kuukauden kulaus: Canada, eh?

Mikä? Blood Orange & Hibiscus Sour. Collective Arts Brewing, Kanada. Alk. 5,8%, 10 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Kanadalla ei ole mennyt kovin kaksisesti jääkiekon MM-kisoissa, eikä vaahteranlehtimaata oluistaankaan juuri tunneta ainakaan meilläpäin. Ehkä on aika korjata asia? Hamiltonin kaupungissa Ontarion provinssissa pitää majaansa Collective Arts -panimo, jonka erikoisuus on yhteistyö taiteilijoiden kanssa: oluiden etiketit ovat kirjaimellisesti taideteoksia. Alkon valikoimissa taidepanimon tuotteita on peräti tusinan verran, joista otin testiin kaksi proosallisesti nimettyä hedelmäsouria. Näistä ensimmäinen on Blood Orange & Hibiscus Sour, jonka kauniin punainen väri tuo mieleen – niin, veriappelsiinimehun, joskin hieman vedellä jatketun. Sitruksinen on tuoksukin, hibiskuksesta en osaa sanoa kun en oikeastaan tiedä, mitä etsiä.

Maku jatkaa samalla linjalla, se on mehukkaan veriappelsiininen, ja oluessa onkin mukana veriappelsiinia sekä pyreenä että tiivisteenä. Happamuus on sopivalla tasolla, mutta maku jää kuitenkin jotenkin hieman ohueksi. Ehkä vähän tuhdimpi mallasrunko olisi paikallaan? Pidän kuitenkin siitä, miten selkeälinjainen oluesta on tehty: veriappelsiini näyttelee pääosaa ja pääsee siinä roolissa kunnolla oikeuksiinsa.

Mikä? Pomegranate & Grapefuit Sour. Collective Arts Brewing. Alk. 5,6%, 10 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Tässä toisessa sourissa on sitten mausteena granaattiomenaa ja greippiä. Väri on punertava, mutta ei niin voimakkaan punainen kuin veriappelsiinioluella vaan pikemminkin persikanvärinen. Tuoksukaan ei ole niin vahva, granaattiomena löytyy kun tietää sen olevan siellä, mutta ilman sitä tietoa hedelmä luultavasti jäisi minulta tunnistamatta. Happamuuden puolesta olut tuntuu kirpakammalta kuin kaverinsa, mutta muuten maku on vähän pliisumman oloinen eikä niin runsaan hedelmäinen. Toisaalta tässä on mukavana lisänä jonkin verran viljaisuutta, kenties kaurahiutaleiden peruina.

Kelpo soureja ovat molemmat, selvästikään kaikki Pohjois-Amerikan craft-panimokulttuuri ei ole pesiytynyt etelänaapuriin. Voittajaksi näistä selviytyy Blood Orange & Hibiscus, mutta aivan erityisesti haluaisin kyllä päästä maistamaan Mai Tai Souria!

Kuukauden kulaus: Kreikan meri, meri Kreikan

Mikä? Tiki Luau. Seven Island Brewery, Kreikka / Sori Brewing, Viro. Alk. 6,5%, 11 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Hauskaa vappua! Minkään sortin karnevaalitunnelmaan on tietysti näissä oloissa vaikea päästä, mutta yritetään parhaamme kuitenkin – ainakin tämänkertaisen maisteltavan etiketissä on niin komea vappunaamari ettei paremmasta väliä. Tiki Luau on Sori Brewingin korfulaispanimo Seven Islandille valmistama hedelmäsour, joka on maustettu passionhedelmällä, mangolla, guavalla, laktoosilla ja havaijilaisella vaniljalla. Olut on osa Seven Islandin Tiki Tales -sarjaa, johon kuuluu Tiki Luaun ohella ainakin tummilla marjoilla ja vaniljalla maustettu Tiki Moi. Moinen omistautuminen teemalle on tietenkin Tikiloikan mieleen, mutta miten on itse oluen laita?

Väriltään Tiki Luau on oranssihtavan keltainen ja samea. Tuoksu on paljolti sellainen kuin tällaiselta eksoottiselta hedelmäsourilta sopii odottaakin – onhan näitä jo jokunen tullut nähtyä ja maistettua – mutta siinä on myös jotain vähemmän tuttua, joka herättäisi kiinnostuksen ilman tikiteemaakin. Guava kenties? Maku on muhkean hedelmäinen, hapan tietenkin mutta ei ylenpalttisesti, laktoosi arvatenkin tasapainottaa ja kenties vaniljakin, vaikka rehellisesti sanoen en sitä kyllä omana makunaan muiden seasta erota, ellen sitten tiukasti keskittymällä. Makujen harmonia on joka tapauksessa huippuluokkaa, ja mehevän sitruunainen jälkimakukin on erittäin miellyttävä. Kyseessä on siis erinomaisen maukas olut, ja kun tikikredentiaalitkin ovat kohdallaan, niin mitäpä tässä muuta voisi toivoa – paitsi tietysti sitä, että kesä tulisi ja koronarajoitukset alkaisivat viimeinkin jäädä taakse?

Häivähdys purppuraa

Siemailin taannoin lähipanimoni Maistilan mainiota Purppuravyöhyke-hapankirsikkasouria ja tulin ajatelleeksi, että sen maku yhdistettynä rommiin saattaisi toimia vallankin hyvin. Tuumasta toimeen, ryhdyin kehittelemään reseptiä fiilispohjalta ja se osuikin lähestulkoon kerralla nappiin. Itse asiassa ainoa muutos, jonka ensimmäisen yrityksen jälkeen tein, oli limemehun lisääminen – aluksi kokeilin, riittäisikö oluen happamuus itsessään, mutta ilman sitrusta drinkki jäi vajaaksi. Tällaiseen reseptiin päädyin:

Pink Haze
4 cl jamaikalaista rommia (esim. Appleton Special Gold)
2 cl limemehua
1 cl Licor 43 -likööriä
1 cl orgeat-siirappia
6 cl Purppuravyöhyke-olutta

Pane kaikki ainekset sekoitusastiaan runsaan jäämurskan kera. Sekoita hyvin ja kaada siivilöimättä korkeaan lasiin.

Hieman paradoksaalisesti aineksista haastavin hankittava saattaa tällä kertaa hyvinkin olla kotimainen olut, Maistilan tuotteiden saatavuus muualla kuin Oulun seudun kaupoissa kun lienee rajallinen ja pienpanimojen etämyyntioikeudestakaan ei ole mitään tullut. Vertailun vuoksi kokeilin reseptiä myös parilla muulla löytämälläni kirsikkaoluella, belgialaisella St. Louis Kriekillä (kuvassa) sekä englantilaisen Little Valley -panimon Cherry Saisonilla. Nämäkin olivat ihan toimivia, mutta parhaan lopputuloksen tarjosi mielestäni Purppuravyöhyke, joka muuten on omaan makuuni näistä kolmesta paras olut myös sellaisenaan nautittuna.

Drinkin nimi on viittaus Jimi Hendrixin klassikkobiisiin, mutta Purple Haze ei oikein käynyt nimeksi juomalle, joka on ennemminkin vaaleanpunainen kuin purppurainen. Sivumennen sanoen tämä on omista luomuksistani mielestäni yksi parhaista ellei peräti paras, joten kannattaa ehdottomasti kokeilla! Jos oikeanlaista olutta ei löydy (tai jos hapankirsikan maku ei miellytä), jokin muu marjaisa sour ale uskoakseni käy korvikkeeksi ihan mainiosti. Mieluiten kotimaiselta pienpanimolta, tietenkin!

Kuukauden kulaus: Salamanisku Berliinissä

Mikä? Bloody Geezer Imperial Berliner Weisse. Salama Brewing Company. Alk. 8,0%, 6 EBU.
Missä? Alko, erikoiserä.

Viime kuussa oli imperial souria, nyt sitten imperial berliner weissea. Espoolaisen Salama Brewingin taidonnäytteen tölkki lupaa "hapanta räjähdystä", jossa on aistittavissa mangoa, passionhedelmää, veriappelsiinia ja vaniljaa. Hieman tulkinnanvaraiseksi jää, onko tällä tarkoitus kertoa, että kaikki nämä ovat myös mukana oluen valmistusaineissa, mutta maistetaanpa. Olut on keltainen ja hyvin samea, tuoksu on odotetusti raikkaan hapokas ja hedelmäinen mutta siinä on myös jokin aavistuksen epämiellyttävä vivahde, josta en oikein saa otetta – melkein tekisi mieleni viitata viinitermein tallin tai lannan tuoksuun.

Maun puolesta Bloody Geezer on ihan kelpo hedelmäsour, mutta melko persoonattoman oloinen, jään kaipailemaan sitä luvattua räjähdystä. Ehkä asia ei niin häiritsisi, jos en olisi nostanut odotuksiani lukemalla tölkin tekstejä, mutta kyllä lukemattakin uskoakseni olisi sitä mieltä, että sinänsä mainion happamuuden alla olut on vähän lattean makuinen. Ihan mielikseen sitä juo, mutta imperialisoinnin tuoma hyöty jää kyseenalaiseksi, kun en sellaiseksi kuitenkaan laskisi sitä, että perinteisesti miedosta oluttyylistä on onnistuttu tekemään kahdeksanvolttinen versio ilman että alkoholi maistuu läpi. Etiketti on kyllä komea!

Länteen vaiko itään?

Bourbon on tequilan tavoin niitä juomia, jotka harvemmin lasiini päätyvät, joskin Old Fashioned on ei-tikicocktaileista eräs suosikkini. Myös joissakin tikidrinkeissä bourbonia – tai amerikkalaista ruisviskiä, usein samassa reseptissä toimii kumpi tahansa näistä – käytetään, joten päätin taas kokeilla paria Beachbum Berryn kirjasta löytämääni reseptiä. Näistä ensimmäinen on peräisin Stephen Cranen Kon-Tiki-ravintoloista:

Western Sour
3 cl greippimehua
1½ cl limemehua
1½ cl falernumia
¾ cl sokerisiirappia
6 cl bourbonia

Kaada ainekset shakeriin, ravista jääpalojen kera ja kaada siivilöimättä grogilasiin.

Tämä toinen resepti on sitten puolestaan jälleen kerran Trader Vicin käsialaa:

Eastern Sour
7½ cl appelsiinimehua
2¼ cl sitruunamehua
¾ cl orgeat-siirappia
¾ cl sokerisiirappia
6 cl bourbonia

Ravista ainekset jäämurskan kera ja kaada siivilöimättä suureen grogilasiin. Upota drinkkiin koristeeksi palaset puristettua appelsiinia ja sitruunaa.

Tavanomaisesta linjastaan poiketen Berry speksaa, että appelsiinimehukin tulisi tätä juomaa varten puristaa itse. Syynä tähän saattaa olla yksinkertaisesti se, että puristettua hedelmää käytetään koristeena, mutta toisaalta mehun määrä ohjeessa on kyllä sen verran suuri, että ero tölkkitavaraan nähden saattaa olla hyvinkin huomattava. Bourbonin omaa makua se ei kuitenkaan peitä, joten viskin laatuun on suotavaa panostaa jonkin verran. En tosiaan ole amerikkalaisiin viskeihin juurikaan perehtynyt, mutta Alkossa asioidessa kannattanee ainakin nostaa katse vähän Jim Beamia ylemmäs.

Jos laadukkaampikaan bourbon ei maita, sen voi korvata skottiviskillä, jolloin drinkistä tulee London Sour, tai konjakilla, jolloin tuloksena on Munich Sour. Nämä lanseerattiin Berryn mukaan Trader Vicin Lontoon- ja Münchenin-ravintoloiden avajaisten yhteydessä vuosina 1965 ja 1972. Samalla logiikalla voi tietysti tehdä muitakin muunnelmia – miten olisi vaikkapa Dublin Sour tai Tokyo Sour?

Kuukauden kulaus: Kelpaisi vaikka keisarille

Mikä? Melba Imperial Sour. Mallaskosken panimo. Alk. 7,3%.
Missä? Alko, erikoiserä.

Imperial-lisämääre on perinteisesti liitetty lähinnä stouteihin ja porttereihin, mutta enenevässä määrin sitä näkee yhdistettynä mihin tahansa tyylinimikkeeseen kertomassa siitä, että olut edustaa jonkinlaista buustattua versiota perustyylistä. Oluen ominaisuuksissa imperialisointi näkyy selvimmin tavanomaista korkeampana alkoholipitoisuutena, ja tämä Mallaskosken imperial sour onkin pari prosenttiyksikköä vahvempi kuin esimerkiksi saman panimon mustikka- ja puolukkasourit. Oluen panemiseen on käytetty ohra- ja vehnämaltaita sekä kauraa, lisämausteina on mangoa, persikkaa, vadelmaa ja laktoosia.

Lasiin kaadettuna Melba on kauniin kuparinrusehtava, samea ja kuohuva, joskin vaahto haihtuu nopeasti. Tuoksu on odotetusti raikkaan hedelmäinen, mutta hedelmäaromit ovat melko hienovaraisia ja mikään yksittäinen elementti ei erityisesti pomppaa esiin. Maussa hieman yllättäen kaura nouseekin dominoimaan muita makuja, joten mikään ihan superhedelmäinen tapaus tämä ei ole. Oluessa on kuitenkin runsaasti ulottuvuuksia, sitä on uskallettu hieman katkeroidakin, ja kaikki osatekijät ovat oikein mallikkaasti sopusoinnussa keskenään, etenkin happamuus on omaan makuuni jokseenkin optimaalinen. Mikään kepeä janonsammuttaja tai makuhermot räjäyttävä hedelmäpommi ei siis ole kyseessä, vaan tavallista tuhdimpi sour, joka palkitsee kiireettömän nautiskelijan.

Tequila!

Tequilaa, tuota Meksikon lahjaa miksologialle, en ole vielä oikein oppinut drinkeissä käyttämään, ja se on muutenkin jäänyt minulle juomana koko lailla tuntemattomaksi, varsinkin tammikypsytetyt reposado- ja añejo-laadut. Satunnaisia tarpeita varten pidän kuitenkin kaapissa pientä pulloa kirkasta tequilaa (Antigua Cruz, jos jotakuta kiinnostaa), ja päätin nyt sitten tutustumismielessä tutkailla tequilapohjaisia tikireseptejä, joita Beachbum Berryn kirja tarjoilee kourallisen. Otin näistä kokeiluun kaksi, joista ensimmäinen on vanhan kunnon Trader Vicin käsialaa:

El Diablo
1½ cl limemehua
2¼ cl mustaherukkalikööriä
4½ cl kirkasta tequilaa
n. 5 cl ginger beeriä (enemmän tai vähemmän maun mukaan)

Sekoita ainekset jääpalojen kera ja siivilöi sitten jäämurskalla täytettyyn korkeaan lasiin.

Mikserin on syytä olla jääkaappikylmää ja nimenomaan ginger beeriä – siis sitä selvästi mausteista juomaa –  eikä ginger alea, josta inkiväärin makua saa turhaan hakea. Esimerkiksi Fentimans on varma valinta. Mustaherukkaliköörinä käytin kotimaista Lignell & Piispasen likööriä; en tiedä, onko se tarkkaan ottaen reseptissä mainittu crème de cassis, mutta en myöskään jaksa uskoa, että ero on mitenkään merkittävä, jos sellaista ylipäätään on. Jos joku tietää paremmin ja haluaa nipottaa asiasta, antaa tulla kommenttia.

Mustaherukkalikööriä tulee myös toiseen kokeilemaani drinkkiin, mikä panee arvelemaan, että se on Trader Vicin reseptin inspiroima, tequilan ja mustaherukan yhdistelmä kun ei ainakaan minusta tunnu mitenkään ilmeiseltä idealta. Merkittävin ero on se, että mikseri jää pois ja sen sijaan juomaan tulee tilkka Grand Marnieria, joka puolestaan vie ajatukset tequilacocktaileista ehkä klassisimpaan eli Margaritaan. Kirkkaan sitrusliköörin sijaan Grand Marnieria sisältävä Margarita tunnetaan Cadillac-muunnelmana, joten tämä Berryn Ciro's Special -nimisestä rommicocktailista mukailema drinkki on siis käytännössä mustaherukalla ryyditetty Cadillac Margarita:

Sea of Cortez
3 cl limemehua
2¼ cl mustaherukkalikööriä
¾ cl Grand Marnieria
4½ cl kirkasta tequilaa

Ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Ohjeen mukaan koristeeksi kuuluisi "valkoinen orkidea tai jokin muu tuoksuton kukka". No, sellaista ei nyt sattunut olemaan käsillä, mutta kieltämättä jonkinlaisen koristeen juoma kaipaisi, koska sellaisenaan se ei minusta kovinkaan houkuttelevan näköinen ole. Makua en kuitenkaan voi moittia – agaave ja mustaherukka eivät käsittääkseni kasva lähimainkaan samoilla seuduilla, mutta ainakin näissä drinkeissä niiden maut sointuvat oikein hyvin yhteen. Maukkaita juomia molemmat siis, mutta miltei identtisestä pohjasta huolimatta selvästi erityylisiä: Sea of Cortez on hienostuneempi ja vaikkapa aperitiiviksi sopiva, El Diablo taas rennompi ja passelimpi siihen aikaan illasta kun päivällinen on syöty, paidannappeja avattu ja musiikin volyymiä nostettu. Molemmat myös houkuttelevat varioimaan reseptiä esimerkiksi muita marjaliköörejä kokeilemalla, joten ehkäpä tältä pohjalta syntyy vielä omakin tequiladrinkkini.