Kuukauden kulaus: Kona rock you tonight

Mikä? Longboard Island Lager. Kona Brewing Co., USA. Alk. 4,6%, 20 IBU.
Missä? K-supermarket Välivainio, Oulu.

On taas aika maistella oluita, tällä kertaa ihan kaukomailta: 1990-luvun puolivälissä perustettu Kona Brewing Company toimii Kailua-Konassa Havaijilla ja ammentaa kotisaartensa luonnosta ja kulttuurista innoitusta tuotteidensa nimiin ja etiketteihin. Testiin löytämistäni juomista ensimmäinen, Longboard, on oljenkeltainen lager, joka ei juuri vaahtoa lasiin kaadettaessa. Tuoksu on neutraali enkä löydä siitä aromeja, joihin huomio erityisesti kiinnittyisi, mutta maku sen sijaan on muhevan maltainen ja sopivan hapokas. Humalointi on hienovarainen ja katkeruutta ei käytännössä ole. Ilkeämpi saattaisi väittää vetiseksi, mutta sellainen tämä ei mielestäni ole; mieto kyllä, tyylilleen uskollisena. Jenkkityylisille lagereille kategorisesti nenäänsä nyrpistäviä Longboard tuskin saa muuttamaan mieltään, muille suosittelen ennakkoluulotonta kokeilua.

Mikä? Big Wave Golden Ale. Kona Brewing Co., USA. Alk. 4,4%, 21 IBU.
Missä? K-supermarket Välivainio, Oulu.

Toinen maisteltava on nimensä mukaisesti kullankeltainen ale. Vaahtoa ei tästäkään irtoa nimeksikään, ja myös tuoksu on yhtä lailla piirteetön. Maultaan Big Wave on selvästi Longboardia kuivempi, lagerin maltainen täyteläisyys puuttuu. Valitettavasti sen tilalla ei ole oikein mitään kiinnostavaa, joten jos näistä jommankumman haluaa tuomita vetiseksi, niin tämän kohdalla se olisi oikeutetumpaa. Panimon tuotekuvauksen mukaan tavoitteena oli tehdä helposti juotava olut, ja sellainen tämä eittämättä on, mutta säväyttävät makuelämykset on kyllä haettava jostain muualta. Ruokajuomana tämä voisi toimia valmistajan suosituksen mukaisesti esimerkiksi kalaruuan tai salaatin kaverina, happoja on sen verran ettei rasvaisempikaan kala välttämättä ole liikaa.

Musacorner: Brian Wilson ja koirat

Mikä? The Beach Boys: Pet Sounds (50th Anniversary Edition). Capitol Records, 2016, 2CD.

Missä? Spotify.

Syksy on jo hyvässä vauhdissa, mutta missä tikidrinkkejä tarjoillaan, siellä on aina kesä, ja mikäpä sopisikaan kesään paremmin kuin Beach Boys. Tämän Amerikan Beatlesin uran huippukohta, lähes kaikilla mahdollisilla maailman parhaiden levyjen listoilla kärkipäähän sijoittuva Pet Sounds, tuli tänä vuonna täyttäneeksi 50 vuotta. Merkkipäivän kunniaksi klassikkoalbumista pukattiin ulos jälleen kerran uusi juhlajulkaisu, joka saa nyt kunnian avata Tikiloikan musacornerin.

Kun alkuperäisjulkaisusta tosiaan on vierähtänyt jo puoli vuosisataa, ongelmaksi muodostuu tietenkin se, mitä sellaista levystä voisi enää sanoa, mitä ei ole jo tuhanteen kertaan sanottu. Luontevinta onkin ehkä lähteä liikkeelle siitä, mitä uutta 50-vuotiseditio tuo pöytään verrattuna aiempiin uudelleenjulkaisuihin. Paketin ykköslevy ei mitään ennenkuulumatonta tarjoa: se sisältää albumin ensin mono- ja sitten stereomiksauksena ja on siten käytännössä toisinto kymmenen vuoden takaisen 40th Anniversary Editionin ykköslevystä, tosin ilman Hang on to Your Ego -bonusraitaa (joka on itse asiassa I Know There's an Answer eri sanoituksella). Kakkoslevyn alkajaisiksi samat kappaleet soivat vielä kolmannen kerran, nyt ilman lauluosuuksia. Instrumentaalimiksaukset kaikista raidoista julkaistiin jo parikymmentä vuotta sitten osana The Pet Sounds Sessions -boksia, joten uutta tässä on lähinnä se, että albumin voi nyt kuunnella kätevästi alusta loppuun ilman laulua. Ratkaisu on sikäli perusteltu, että se tuo kerrankin kunnolla esiin, miten suuren osan Pet Soundsin hienoutta muodostavat sen rikkaat orkestroinnit ja epätavalliset soitinnukset. Vaikka monille Beach Boysin mainitseminen varmaankin tuo ensimmäisenä mieleen hunajaiset lauluharmoniat, varsinkaan tällä levyllä ei instrumentaalipuolen merkitystä pidä väheksyä.

Pet Soundsista sanotaan usein, että se on käytännössä Brian Wilsonin soololevy, jolla Wilsonin musiikillisen vision toteutuksesta vastasi lähinnä Brian itse yhdessä Wrecking Crew'na tunnetun studiomuusikkokollektiivin kanssa. Vaikutelmaa vahvistaa se, että albumin päättävä Caroline, No julkaistiin alun perin Brianin soolosinglenä. Bändin muut jäsenet toki lauloivat levyllä, ja Brianin veljet Dennis ja Carl myös soittivat rumpuja ja kitaraa, mutta sitä tuskin käy kiistäminen, että ilman Brianin tuotannollista neroutta levy olisi jäänyt torsoksi. Lähdemateriaali (sekin enimmäkseen Brianin kynästä) on tietenkin vahvaa ja olisi varmaankin toiminut myös tavanomaisempina bändisovituksina, ilman sinfoniaorkesterin mittaa tavoittelevia jousi- ja puhallinsektioita, puhumattakaan cembalosta, kokistölkeistä ja koirien haukunnasta; tuloksena olisi tällöinkin ollut levyllinen hienoja popkappaleita, ehkä jopa klassikkoalbumi, mutta ei sellainen rockin historian merkkipaalu, joka Pet Sounds kiistatta on.

Tyystin ennenjulkaisematonta materiaalia 50th Anniversary Editionilla on vain kakkoslevyn jälkimmäisellä puoliskolla, joka sisältää liveversioita albumin kappaleista sekä samana vuonna julkaistusta Good Vibrations -singlehitistä. God Only Knows, joka itselleni on levyn ehdoton kohokohta ja jonka eräskin Paul McCartney on nimennyt kaikkien aikojen suosikkilaulukseen, on edustettuna peräti neljänä versiona kolmelta eri vuosikymmeneltä. Livesovitukset ovat pakostakin melkoisen pelkistettyjä verrattuna studiosovitusten paikoin pohjattomalta tuntuvaan syvyyteen, mutta ne muistuttavat joka tapauksessa siitä, että Beach Boys oli edelleen myös ihan oikea bändi eikä pelkkä Brian Wilsonin studioprojekti. Tuoreimmat äänitykset ovat vuodelta 1993, jolloin Wilsonin veljeskolmikosta Dennis oli jo kuollut, Brian ajautunut eroon bändistä ja Carlinkin kuolemaan oli enää muutama vuosi aikaa. Bändin tarina ei tähän toki päättynyt: viimeisin uudesta materiaalista koottu albumi That's Why God Made the Radio, jolla Brian oli jälleen mukana, julkaistiin niinkin äskettäin kuin vuonna 2012, eikä se muuten yhtään hassumpi kiekko olekaan.

Pet Soundsilla kuuluu selvästi julkaisuajankohdalle tunnusomainen psykedeelinen soundi, mutta samanaikaisesti se on kuitenkin hyvin ajatonta musiikkia, joten uudelleenjulkaisuilla on kyllä paikkansa maailmassa. Maailma tuskin olisi siihen kaatunut, jos tämä nimenomainen versio olisi jäänyt julkaisematta, mutta toisaalta se ei myöskään ole varsinaisesti keneltäkään pois: suoratoistopalvelujen ansiosta kaikki julkaisut ovat kuunneltavissa ilman merkittävää investointia, ja he, jotka yhä haluavat omistaa mielimusiikkinsa, voivat eri julkaisuja vertailemalla löytää parhaiten omia toiveitaan vastaavan setin. Vinyylin nimeen vannovat saattavat arvostaa 50th Anniversary Editionin yhteydessä julkaistuja uusia mono- ja stereopainoksia, ja kaiken mahdollisen materiaalin haalijoille on tarjolla neljän CD:n ja yhden Blu-rayn kansio.

Spotlight: Grenadiini

Ajoittain oikea elämä häiritsee harmillisesti bloggaamista, ja niinpä edellisestä postauksesta pääsi tällä kertaa vierähtämään hieman tavallista pidempi aika. Blogin pitäminen kun ei ainakaan vielä lyö leiville, töissäkin on käytävä, mutta nyt sillä rintamalla onneksi paineet ovat laskeneet sen verran, että aikaa liikenee taas tärkeämmille asioille, kuten drinkkien miksailulle ja niistä kirjoittamiselle. (Sponsoriehdokkaat huomio! Minulla on useita lukijoita! Lähettäkää rahaa ja/tai rommia.)

Sokerisiirapin jälkeen ehkäpä tavallisin cocktailsiirappi on grenadiini. Siirapin nimi tulee ranskan granaattiomenaa merkitsevästä sanasta grenade; samainen hedelmä on, kyllä vain, lainannut nimensä myös käsikranaatille, etenkin varhaiset kranaatit kun muistuttivat sitä huomattavasti. Alun perin grenadiini onkin ollut nimenomaan granaattiomenasiirappia, mutta nykyisin käytetään muitakin hedelmiä. Esimerkiksi Alkon myymä Monin-merkkinen grenadiini saa makunsa punaisista marjoista, ja oikeastaan ainoa kaikkia grenadiiniksi väitettyjä siirappeja yhdistävä tekijä on punainen väri. Beachbum Berry suosittaa ostamaan granaattiomenasiirappia (pomegranate syrup) ja erikseen varoittaa kajoamasta Rose's-merkkiseen grenadiiniin.

Kenties tunnetuin grenadiinidrinkki on Tequila Sunrise, jonka tunnusomainen "auringonnousu" rakennetaan grenadiinista ja appelsiinimehusta. Tikicocktailiksi sitä ei kuitenkaan voi laskea, toisin kuin tämän toisen klassikon, vaikkei se rommipohjainen olekaan:

Strip and Go Naked
2¼ cl appelsiinimehua
3 cl limemehua
3 cl giniä
3 cl vodkaa
15 cl jääkaappikylmää vaaleaa lager-olutta
¾ cl grenadiinia

Sekoita rivakasti jääpalojen kera kunnes juoma on kunnolla jäähtynyt. Kaada siivilöimättä suureen grogilasiin.

Oluen käyttäminen mikserinä saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta tässä reseptissä se toimii. Olutcocktailien (tai "hoptailien") perinne on sitä paitsi pitkä, ja ne ovat nykyisin hyvinkin trendikkäitä. Kun vielä käytät juoman tekemiseen paikallisen pienpanimon olutta, niin hipsterikaverien kunnioitus on taattu!

Grenadiinia, tai siis granaattiomenasiirappia, ei pitäisi olla kovin hankalaa tehdä itsekään – yksinkertaisimmillaan sen voi tehdä granaattiomenamehusta ja sokerista samalla periaatteella kuin minkä tahansa siirapin. Euro-Eastin maahantuomaa azerbaidžanilaista granaattiomenatäysmehua olen nähnyt myytävän Oulun supermarketeissa, joten mehua ei edes tarvitse puristaa itse, tosin sekin kuulemma onnistuu verrattain vaivattomasti sitruspuristimella. Toistaiseksi olen tyytynyt Monin-grenadiiniin, mutta kunhan pullo tyhjenee, aion ehdottomasti kokeilla kotitekoista.

Baanalla: Rööperin rommikeidas

Mikä? Kokomo Tikibar & Room.
Missä? Uudenmaankatu 16–20, Helsinki.

Kokomon ovimies on
puisevaa sorttia.

Syyskuun alkajaisiksi käväisin pääkaupungissa pitkän viikonlopun mittaisella lomareissulla, jonka viimeisenä ohjelmanumerona kävin Kokomossa syömässä ja drinkeillä vanhojen ystävien kanssa. Beach Boysin Cocktail-elokuvaa varten levyttämältä laululta nimensä lainannut ravintola julistaa tikin ilosanomaa Punavuoressa jo kuudetta vuotta, ainakin toistaiseksi ilman varteenotettavia haastajia. Lahdessa kylläkin nähtävästi toimii toinen Kokomo osana Jackalope-yökerhoa, ja Espoossa on Tiki Bing -niminen baari, joka on avoinna yleisölle viikonloppuiltaisin, mutta sen suuremmalla massalla ei tiki-ilmiö ole vielä Suomeen vyörynyt. Samaan markkinarakoon tähtäävien kilpailijoiden puuttumisen saattaisi kuvitella näkyvän puolivillaisena toteutuksena, mutta onneksi näin ei ole käynyt ainakaan Helsingin Kokomon tapauksessa.

Ravintolan miljöö on tehty varsin kiitettävällä pieteetillä hyviä tikiperinteitä kunnioittaen: on bambua ja kaislaa, lehteviä ruukkukasveja, ihmisenkokoisia tikipatsaita, kalanpyydysten inspiroimia valaisimia ja niin edespäin. Vaimeana soiva taustamusiikki on sekoitus vanhaa rock 'n' rollia, surfia, havaijilaista kitarointia ynnä muuta tunnelmaan mukavasti istuvaa. Vaatekoukkuina on pieniä tikiveistoksia, henkilökunta pukeutuu asianmukaisesti havaijipaitoihin ja ilmastointiputketkin on naamioitu piiloon juuttikankaisilla kahvisäkeillä. WC-tiloissa homma on jätetty vähän puolitiehen, mutta niin kauan kuin pysyttelee ravintolasalin puolella, trooppisen illuusion särkee lähinnä se, että ikkunasta ulos vilkaistessa näkymä saattaa olla samanlainen kuin Anthony Bourdainin visiitillä.

Kokomon ruokalista tasapainottelee tutun ja eksoottisen välimaastossa: pääraaka-aineet ovat enimmäkseen perinteistä grillisettiä – Black Angus -härkää, possun ribsejä, kananrintaa, lohta – mutta lisukkeiden puolelta löytyy hieman enemmän mielikuvitusta. Itse tosin tulin valinneeksi ehkä koko listan tavanomaisimman annoksen, Flaming Steakin, joka koostui härän flank steakista, isoista paahdetuista perunalohkoista, grillatuista kasviksista, chilibearnaisesta ja rucolasta. Lihan kypsyysaste oli oikea ja se oli mehevää, joskin myös hivenen sitkeää. Perunat olivat pinnalta miellyttävän rapeita ja sisältä sopivan kypsiä. Chili tasapainotti bearnaise-kastikkeen täyteläisyyttä mukavasti, mutta siltikin annos olisi ollut liian raskas ilman kasviksia, jotka toivat siihen tervetullutta raikkautta. Juuri muuta ne eivät siihen sitten tuoneetkaan, sillä rucolaa lukuunottamatta ne olivat maultaan miedoimmasta päästä, eikä niitä ollut ainakaan mitenkään havaittavasti maustettu. Kaiken kaikkiaan annos ei tarjonnut mitään erityisen säväyttävää, mutta ajoi kyllä asiansa aivan tyydyttävästi, sillä drinkkien perässähän tikibaariin kuitenkin mennään.

Mai tai roa ae!

No, entäs ne drinkit sitten? Alkajaisiksi piti tietenkin testata Kokomon Mai Tai, joka listan mukaan ei olekaan mikä tahansa halpa kopio, vaan peräti Original Mai Tai. Väitteelle löytyi myös katetta, sillä saamani drinkki muistutti niin ulkonäkönsä kuin makunsakin puolesta hyvinkin läheisesti itse Trader Vicin reseptillä tekemiäni. Maussa tosin oli mielestäni häivähdys karvasmantelia, mikä pistää epäilemään, että juomaan oli käytetty orgeat-siirapin sijaan amarettoa, vaikka lista toisin väittääkin; kauneusvirhe, mikäli näin on, mutta ainakaan minulle ei mikään deal breaker. Drinkki oli joka tapauksessa oikein hyvä, ja epäilemättä autenttisin Mai Tai, joka minulle on koskaan baarissa tarjoiltu.

Ruuan jälkeen tilaamani Bahama Papa on ilmeisesti Kokomon baarimestarien omaa keksintöä, sillä ainakaan netistä samalla nimellä löytämäni reseptit eivät ollenkaan muistuta Kokomon drinkkiä, johon tulee mm. teevodkaa ja tamarinditahnaa. Lista luonnehtii juomaa sanoilla "spicy & creamy", mutta käytännössä sen maku painottui sinne creamyn puolelle spicyn kustannuksella. Drinkki toimi kuitenkin mukavasti jälkkärinä, ja bonuksena se tarjoiltiin hauskassa keraamisessa tikimukissa. Tällaiset mukit ovat olennainen osa tikikulttuuria, ja kultakauden aikaiset tikimukit ovat nykyisin haluttua vintagea. Kokomon mukit ovat uustuotantoa, peräisin lontoolaiselta CheekyTikiltä, joka näyttäisi toimittaneen myös ison osan ravintolan sisustuksista.

Vain tähtisadetikku
puuttuu.

Illan viimeinen juoma, Blue Hawaii, oli näistä heikoin esitys: turhan makea ja muutenkin vähän pliisu. Drinkki oli vieläpä koristeltu vaaleanpunaisella paperipäivänvarjolla, mikä olisi kyllä varmaankin toiminut ironisena viittauksena huonoihin kasaridrinkkeihin, jos se olisi lätkäisty jonkin oikeasti hyvän ja oivaltavan cocktailin päälle. Sopii toki kysyä, onko Blue Hawaii alkujaankaan ollut juuri muuta kuin veruke sinisen Curaçao-liköörin kanssa lotraamiselle, mutta kyllä siitä nykyaikana saisi kernaasti tuunata vähän kiinnostavamman. Kritiikki on kuitenkin syytä suhteuttaa siihen, että muut illan aikana nauttimani juomat eivät suurta moitteen sijaa jättäneet, ja jostainhan sitä on nillityksen aihetta revittävä, jotta säilyttää bloggaajauskottavuutensa eikä leimaudu ihan täysin fanipojaksi. Palvelustakaan en pahaa sanaa keksi, vaikka yrittäisin.

Kokomo tarjoaa arkisin myös lounasta sekä lauantaisin brunssia, joista minulla ei ole kokemusta. Parin à la carte -ruokailun perusteella sinne ei välttämättä pelkän syömisen vuoksi kannata suunnistaa, mutta hauskaan illanviettoon Kokomo on kyllä aivan omiaan, ja romanttista tunnelmaakin löytyy, joten kuvittelisin sen toimivan hyvin myös treffipaikkana. Jos tikimeininki ei innosta, tarjolla on myös suppeahko mutta varmaankin useimmille riittävä valikoima oluita ja viinejä, ja eivätköhän baarimestarit suostu pyydettäessä sekoittamaan drinkkejä listan ulkopuoleltakin, joskin tällöin luonnollisesti jää paitsi suuresta osasta paikan viehätystä. Lisää tällaisia Suomeen!

Kuukauden kulaus: Stadissa palmujen alla

Mikä? South Pacific Pale Ale. Stadin Panimo. Alk. 4,5%, 30 IBU.

Missä? K-supermarket Välivainio, Oulu.
 

Mikäpä olisikaan parempaa kuin kylmä ja raikas olut? No, esimerkiksi kaksi olutta, joten Tikiloikan testipenkissä on tällä kertaa kaksi tuotetta verotuksellisista ongelmistaan huolimatta ainakin vielä toistaiseksi eteenpäin porskuttavalta Stadin Panimolta. South Pacific -etuliitteensä nämä oluet lunastavat eteläisen Tyynenmeren (käytännössä kaiketi Australian ja Uuden-Seelannin) humalilla, joiden vaikutus tuntuukin ilahduttavasti pale alen houkuttelevassa tuoksussa kivellisten hedelmien, etenkin mangon ja persikan, aromeina. Maussa nousevat selvemmin esiin humalien katkerot, joskin niitä on oluessa melko maltillisesti. Suutuntumaa hallitsee aluksi pirskahteleva hapokkuus, joka kuitenkin kääntyy pian täyteläiseksi pehmeydeksi. Kokonaisuutena olut on varsin tasapainoinen ja oikein maukas, mutta niitä tuoksun lupaamia hedelmiä jäin kyllä hivenen kaipaamaan.

Mikä? South Pacific Lager. Stadin Panimo. Alk. 4,5%, 30 IBU.

Missä? Prisma Linnanmaa, Oulu.

Pale alen sisarolut on vuonna 2015 valittu sarjassaan (vaalea lager, enintään 4,7%) peräti Suomen parhaaksi, joten odotukset sen suhteen olivat korkealla. Oluiden välillä on selviä yhtymäkohtia – runsas vaahto, kullankeltainen väri, hedelmäiset aromit sekä kirpakasta pehmeään etenevä suutuntuma – mutta erotkin ovat huomattavia: lagerin hedelmäisyys on pikemminkin sitrushedelmiin vivahtavaa, ja se on selvemmin läsnä myös maussa, kun taas katkerot jäävät enemmän taka-alalle. Lisäksi olut tarjoaa sangen voimakkaan ja miellyttävän kasvimaisen aromin, jolle lähin keksimäni vertailukohta on suolaheinä. Jos pale ale olisi maistunut yhtä herkulliselta kuin tuoksui, se olisi voinut olla näistä kahdesta suosikkini, mutta nyt vaaka kallistuu lagerin puoleen. Molemmat kuitenkin erottuvat edukseen verrattuna Brewcats Tiki Lageriin, joka oli kyllä sinällään aivan toimiva, mutta näiden rinnalla hieman yksiulotteinen.

What's your poison?

Viikko sitten dissektoimamme Mai Tain vaatimat rommit ja Curaçao-likööri eivät harmi kyllä ole kaikkein helpoimmin hankittavia: suomalaisen kotibaarimestarin vaihtoehdot ovat lähteä matkoille, tilata verkosta tai tyytyä soveltuvuudeltaan enemmän tai vähemmän epäilyttäviin korvaaviin tuotteisiin. Jos ehdit jo keitellä itsellesi satsin orgeat-siirappia ja palat halusta päästä käyttämään sitä, kokeilepa verkkokaupan pakettia odotellessasi tätä toista Trader Vicin klassikkoa:

Scorpion Bowl
18 cl appelsiinimehua
12 cl sitruunamehua
4½ cl orgeat-siirappia
18 cl vaaleaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa, esim. Havana Club)
3 cl brandyä
n. 4,8 dl jäämurskaa

Pane kaikki ainekset blenderiin ja sekoita 10 sekuntia. Kaada siivilöimättä korkeisiin laseihin ja lisää jäitä.

Brandyn määrä reseptissä saattaa kuulostaa pieneltä muiden ainesten määriin verrattuna, mutta sen maku nousee lopputuloksessa yllättävän selvästi esiin, joten aivan mitä tahansa brenkkua juomaan ei kannata sotkea. Suurta ongelmaa brandyn valinnasta ei kuitenkaan tarvitse tehdä, kunhan nyt löytää jonkin sellaisen, joka itselle maistuu. Alkon valikoimasta löytyy sopivia vaihtoehtoja parinkympin molemmin puolin; itse pidän runsaan hedelmäisistä espanjalaisista brandyistä, joista minulla on kaapissani yleensä pullo Torres 10 Gran Reservaa. Jos haluat suosia kotimaista, kokeile Jaloviina Extraa, joka sekin mielestäni toimii tikidrinkeissä oikein hyvin.

Scorpionista riittää juotavaa 3–4 janoiselle (tai kahdelle hyvin janoiselle). Se on siis tarkoitettu jaettavaksi pöytäseurueen kesken, ja alkujaan se on tuotu pöytään erityisessä tikikulhossa pitkien pillien kera, gardeniankukalla koristeltuna. Näin se ilmeisesti tarjoillaan Trader Vic's -ravintoloissa vielä nykyäänkin, mutta koska tikikulhoja on markkinoilla niukanlaisesti, kotioloissa lienee aivan hyväksyttävää, että jokainen juo omasta lasistaan. Mielikuvituksen käyttäminen on tietenkin aina suotavaa, kun tikicocktaileista on kyse, joten jos haluat drinkille näyttävämmän tarjoiluastian, joka kunnioittaa sen alkuperäistä yhteisöllistä henkeä, mikään ei estä kaatamasta sitä vaikkapa Aalto-maljakkoon.

Etenkin ennen Mai Taita Scorpion oli yksi Trader Vicin tunnetuimmista luomuksista, ja toisin kuin Mai Tain tapauksessa, Scorpionin kohdalla isyyskysymyksestä ei liene missään vaiheessa ollut varteenotettavaa kiistaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Scorpionistakin olisi olemassa useita eri versioita; alla vertailun vuoksi Luau-ravintolan näkemys:

Luau Scorpion

6 cl appelsiinimehua
3 cl limemehua
3 cl sokerisiirappia
6 cl puolitummaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
6 cl giniä
3 cl brandyä
2¼ cl orgeat-siirappia
n. 2,4 dl jäämurskaa

Pane kaikki ainekset blenderiin ja sekoita 5 sekuntia suurella nopeudella. Tarjoile kuten Trader Vicin Scorpion Bowl, juomaa riittää ainakin kahdelle.

Luaun perusti vuonna 1953 filmitähti Lana Turnerin ex-miehenä tunnettu ja itsekin muutamassa elokuvassa näytellyt Stephen Crane. Näyttelijänä Crane ei itsekään pitänyt itseään kovin kaksisena, mutta ravintoloitsijana hän sen sijaan pärjäili varsin mukavasti neljännesvuosisadan ajan; Luaun lisäksi hän loi yhdessä Sheraton-hotellien kanssa Kon-Tiki-ravintolaketjun, jonka tarkoituksena oli ennen kaikkea vastata Hilton-hotellien kanssa yhteistyötä tehneen Trader Vic's -ketjun heittämään haasteeseen. Los Angelesin Beverly Hillsissä toiminut Luau oli Hollywood-väen suosiossa, mutta se kupsahti vuonna 1979, pian sen jälkeen kun Crane oli irtautunut siitä. Cranen itsensä vuoro tuli päivää vaille 69-vuotiaana vuonna 1985, ja saman kohtalon koki lopulta myös Kon-Tiki. Uusi Luau avasi ovensa vuonna 2008 vain parin korttelin päässä alkuperäisestä ja oli niinikään monien julkkisten näyttäytymispaikka – jopa joidenkin sellaisten, jotka olivat nuorempina hengailleet Cranen Luaussa – mutta suosio jäi lyhytikäiseksi, ja jo seuraavana vuonna tämäkin ravintola suljettiin.

Mai Tai – rai rai!

Nyt, kun olemme saaneet hieman verrytellä vähemmän ikonisilla juomilla, lienee aika palata siihen, mistä blogi lähti liikkeelle: Mai Taihin. Pian sen jälkeen, kun Trader Vic's alun perin alkoi tarjoilla sitä asiakkailleen, Mai Taista tuli niin suosittu, että muiden tikiravintoloiden oli käytännössä pakko ottaa se listalleen. Alkuperäistä reseptiä näillä ravintoloilla ei tietenkään ollut – Vic ymmärsi kyllä hyvin sen arvon – joten niiden versiot olivat parhaimmillaankin vain kohtalaisen hyviä arvauksia siitä, mitä alkuperäiseen olisi saattanut tulla. Yksi jos toinenkin ravintola myös ilmoittautui Mai Tain keksijäksi, tavallaan oikeutetustikin, sillä kuten Beachbum Berry huomauttaa, näiden drinkkien reseptit olivat kyllä ihan itse keksittyjä, vaikka niiden ainoa tarkoitus olikin ratsastaa tunnetumman kilpailijan nimellä ja maineella.

Erilaisten Mai Tai -versioiden runsaus ja monimuotoisuus johti ajan mittaan epäselvyyteen siitä, millainen oikeastaan on "aito" Mai Tai, mutta ehkäpä vielä mielenkiintoisempi kiistakapula on väittely siitä, kuka Mai Tain alkujaan keksi. Trader Vicin virallisen tarinan mukaan hän päätti eräänä päivänä vuonna 1944 kehittää uuden eksoottisen drinkin, jonka pohjaksi valikoitui J. Wray & Nephew'n 17-vuotias jamaikalainen rommi. Päästyään mieleiseensä lopputulokseen Vic tarjosi maistiaiset kyläilemään tulleille tahitilaisille ystävilleen, jotka haltioituivat siitä kovin ja julistivat sen kerrassaan taivaalliseksi, tahitin kielellä mai tai roa ae. Niinpä drinkki sitten sai nimekseen Mai Tai.

Soma tarina – ehkä hieman liiankin soma ollakseen totta, ja kuinka ollakaan, tikivillityksen alkuunpanija Donn Beach oli kivenkovaan sitä mieltä, että Vic oli varastanut drinkin häneltä. Beachilla olikin ollut ravintolassaan tarjolla Mai Tai Swizzle -niminen drinkki, mutta Beachbum Berryn tekemän salapoliisityön perusteella näyttää siltä, että se oli jo poistunut Don the Beachcomberin listalta ennen kuin Vic vieraili siellä ensimmäisen kerran. Juoma on sitä paitsi kovin erilainen kuin Trader Vicin Mai Tai, joten on ehkä silkkaa sattumaa, että Donn ja Vic kumpikin nimesivät keksimänsä cocktailin saman tahitinkielisen ilmauksen mukaan.

Berryn mukaan on kuitenkin mahdollista, ehkä jopa todennäköistä, että Vic on Mai Taita luodessaan pyrkinyt kopioimaan toisen Don the Beachcomberin drinkin nimeltä Q.B. Cooler. Reseptinsä puolesta se kylläkin muistuttaa Trader Vicin Mai Taita vielä vähemmän kuin Donn Beachin Mai Tai Swizzle, mutta sen maku on kuulemma yllättäen hyvinkin samanlainen. Voi siis olla, että Vic on ihastunut juoman makuun ja pyrkinyt toisintamaan sen omassa baarissaan, mutta päätynyt tekemään sen aivan eri raaka-aineilla. Joka tapauksessa jokseenkin kiistatonta (ainakin nyt kun pääasialliset kiistakumppanit ovat jo vuosikymmeniä sitten muuttaneet manan majoille) näyttäisi olevan se, että Mai Tai sellaisena kuin se nykyään tunnetaan on Trader Vicin keksimä, joskaan sen virallinen syntytarina ei välttämättä kerro aivan koko totuutta sen historiasta.

Nykyisin Mai Tai on vahvasti tuotteistettu: Trader Vic's -merkillä myydään valmiita sekoituksia, joista voi näppärästi sheikata itselleen samanlaisen drinkin kuin minkä ravintolassa tilaamalla saisi. Tähän emme tietenkään tyydy, vaan haluamme kokeilla alkuperäistä reseptiä – paitsi että se ei enää aikoihin ole ollut mahdollista, koska Vicin käyttämää rommia ei saa enää mistään, tai jos saakin, sen haltuunsa saaminen vaatisi sekä kuvaannollisen että kirjaimellisen lottovoiton. International Bartenders Associationin (IBA) virallinen resepti on sekin meidän näkökulmastamme yhtä tyhjän kanssa, sillä olemmehan jo oppineet, että pelkkä "vaalea" tai "tumma" ei kerro vielä juuri mitään siitä, millainen rommi juomaan oikeasti sopii. Onneksemme Berry kertoo Grog Log -kirjassaan reseptin, jota Trader Vic alkoi soveltaa, kun hänen alun perin käyttämänsä J. Wray & Nephew'n rommi ehtyi:

Mai Tai
3 cl limemehua
1½ cl oranssia Curaçao-likööriä (esim. Pierre Ferrand)
¾ cl orgeat-siirappia
¾ cl sokerisiirappia
3 cl tummaa jamaikalaista rommia (esim. Appleton Extra)
3 cl puolitummaa martiniquelaista rommia (esim. Clement VSOP)

Ravista runsaan jäämurskan kera ja kaada siivilöimättä suureen grogilasiin. Koristele puristetun limen puolikkaalla ja mintunoksalla.

Resepti itse asiassa yllätti minut yksinkertaisuudellaan, kun näin sen ensimmäisen kerran – ehkä olin vähintään alitajuisesti odottanut jonkinlaista eksoottisten hedelmien ilotulitusta. Drinkin salaisuus taitaa kuitenkin piillä juuri siinä, että sen pohjana olevat rommit ovat todella laadukkaita ja saavat maistua reilusti sen sijaan, että niiden maku peitettäisiin makeilla mehuilla ja siirapeilla. Siksi tässä ei mielestäni ole lainkaan liioiteltua käyttää Appletonin ja Clementin kaltaisia rommeja, jotka eivät välttämättä kaipaisi sekaansa yhtään mitään. Mikäli ehdottamani tuntuvat liian tyyriiltä säännölliseen käyttöön, kannattaa niitä silti kokeilla joskus erikoisherkkuna, sillä herkkua tämä totta vieköön on, kun sen tekee huolella eikä turhaan pihistele raaka-aineissa.

Curaçao-sitruslikööriä tehdään kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta yleisimmin saatavilla olevat värit ovat oranssi ja sininen. Jostain syystä näistä kahdesta vielä nimenomaan sininen tuntuu olevan se yleisempi, oranssia on hieman hankalampi löytää. Jos kummallinen väri ei häiritse, drinkin voi tehdä Bols Bluesta, mutta jos kaipaat autenttista ulkonäköä, Alkon tarjonnasta lähimmäs maalia osunee vakiovalikoiman Grand Marnier tai tilausvalikoiman Mandarine Napoléon. Mahdollisimman paljon alkuperäistä vastaavan elämyksen saavuttamiseksi kannattaa kuitenkin etsiä verkkokaupoista esim. Bols Dry Orangea tai itse käyttämääni Pierre Ferrandia. Se, miten eri sitrusliköörit poikkeavat toisistaan muuten kuin värin osalta, on totta puhuakseni hieman liian sekava aihe tässä käsiteltäväksi, mutta kirjoitan siitä kenties oman tekstinsä joskus toiste.

Mutta hetkinen, mikä ihmeen orgeat? Kyseessä on appelsiininkukka- tai ruusuvedellä maustettu mantelisiirappi, jota voi tehdä itse tällä Darcy O'Neilin kehittämällä reseptillä:

Orgeat-siirappi
500 g kuorittuja manteleita
8 dl vettä
700 g sokeria
1 dl vodkaa tai brandyä
2 rkl appelsiininkukka- tai ruusuvettä

Pane mantelit kulhoon ja kaada päälle kylmää vettä sen verran, että ne peittyvät. Anna liota puoli tuntia, kaada vesi pois ja rouhi mantelit. Siirrä rouhitut mantelit suureen kulhoon ja lisää 8 dl vettä. Anna seistä tunti tai pari. Siivilöi neste toiseen kulhoon harsokankaan tai tiheän keittiösiivilän läpi; puristele mantelirouhetta, jotta kaikki neste irtoaa. Sekoita rouhe takaisin siivilöityyn nesteeseen, anna seistä tunnin verran ja siivilöi kuten edellä. Toista tämä vaihe halutessasi vielä kerran, sen jälkeen kaada siivilöity neste kattilaan. Lisää sokeri ja kuumenna hämmennellen miedolla lämmöllä, kunnes sokeri on kokonaan liuennut. Anna jäähtyä 15 minuuttia, lisää appelsiininkukka- tai ruusuvesi sekä alkoholi ja pullota.

Valmista siirappia tulee tällä ohjeella puolisentoista litraa. Käytännössä tuskin tarvitset niin suurta määrää, vaikka orgeat yksi tikidrinkeissä yleisimmin käytetyistä siirapeista onkin, joten reseptiä kannattaa skaalata reilusti alaspäin esim. puolittamalla määrät. Appelsiininkukka- tai ruusuvettä kannattaa etsiskellä varsinkin Ruohonjuuren ja Kuudennen maun kaltaisista erikoiskaupoista; tuote on suomalaisittain sen verran harvinainen, ettei sitä välttämättä löydy suuristakaan marketeista, etenkään sellaista sorttia, joka on tarkoitettu nimenomaan elintarvikkeeksi (esim. Steenbergs) eikä ihonhoitoon. Jos paikkakunnallasi ei tällaisia liikkeitä ole, ainakin Ruohonjuuren verkkokaupasta näitä voi tilata kotiin, mutta jos et löydä sieltä muuta ostettavaa ja yhden pikkupullon tilaaminen tuntuu typerältä, siirapin voi tehdä ilmankin.