Baanalla: Pientä suolapalaa ratikantuomalle

Mikä? The Exchequer Wine Bar.
Missä? 19 Ranelagh, Dublin 6.

Menneenä viikonloppuna oli sattumoisin aihetta hieman juhlia, ja kun sääkin oli suosiollinen, päätin lähteä pienelle tutkimusmatkalle Dublinin cocktailskeneen. Irlanti on tunnetusti oluen, viskin ja pubien maa, mutta Dublinin kaltaisesta modernista metropolista sopii kyllä odottaa löytävänsä muutakin, ja hetken googlaamisen jälkeen tiedossa olikin jo useita lupaavia vaihtoehtoja. Ensimmäiseksi käyntikohteeksi valikoitui lopulta The Exchequer, jolla on baarit aivan ydinkeskustassa Exchequer Streetillä sekä etelämpänä Ranelagh'ssa. Päädyin valitsemaan näistä jälkimmäisen, koska ensinnäkään en ollut aiemmin keskustan eteläpuolella juuri liikuskellut, ja toisekseen Ranelagh on aivan erinomaisesti saavutettavissa asunnoltani Luas-ratikan vihreää linjaa pitkin.

The Exchequerin Ranelagh'n-toimipaikka on profiloitunut viinibaariksi, ja sen kyllä huomaa heti sisään tullessaan: pohjakerroksen käytävämäisen ravintolasalin seinät ovat suurelta osin erilaisten viinipullojen peittämät. Vierailin baarissa lauantai-iltapäivänä brunssin aikaan; kaikki pöydät olivat varattuja, mutta itsekseni kun olin liikkeellä, baaritiskillä istuminen ei ollut minulle mikään ongelma – sainpahan samalla tilaisuuden hieman jutella tilaamistani drinkeistä baarimestarin kanssa. Tilasin alkuun Airmail-nimisen kuohuvan cocktailin, johon tuli Taittingerin samppanjaa, Appleton Estaten puolitummaa rommia, hunajaa, limeä ja luumubittersiä. Koristeeksi tuli sitruunankuoritwist, joka oli ilmeisen tuore ja tuntui mukavasti nenässä lasia kohottaessa. Maunkin puolesta drinkki oli aivan erinomainen, eräänlainen ponchan luksusversio, jonka luumukatkero kruunasi. Ei todellakaan mitään samppanjan hukkaanheittämistä!

Syötäväksi tilasin shakshuka-annoksen, johon sisältyi chorizo- ja merguez-makkaroiden palasia muikean hapokkaassa tomaattikastikkeessa, samettinen uppomuna, kourallinen raikasta rucolaa ja pari viipaletta rapeaksi paahdettua leipää – yksinkertaista mutta maukasta, eri maut ja tekstuurit tukivat toisiaan hyvin. Tietyssä mielessä samanlainen kokemus oli myös toinen juomani drinkki, Garrigue nimeltään: Bacardin vaaleaa rommia, keltaista Chartreuse-likööriä, sitruunaa, orgeat-siirappia, laventelia ja merisuolaa. Erittäin mielenkiintoinen ja ennen kaikkea onnistunut yhdistelmä erityyppisiä aromeja; laventelin kukkaisuus ja Chartreusen yrttisyys dominoivat, mutta varsinaisen valaistumisen tässä tarjosi suola, joka toimi niin kuin se ruuassakin toimii, ei niinkään omana itsenäisenä komponenttinaan vaan pikemminkin muiden makujen tukipilarina. Yleensähän suola yhdistetään alkoholijuomista lähinnä tequilaan, mutta baarimestari vakuutti minulle, että se toimii hyvin myös viskin tai rommin kanssa, ja ainakaan tämän kokemuksen pohjalta en voi väittää vastaan.

Tunnelma baarissa oli hilpeä jo suht varhain iltapäivällä, joten epäilenpä etten ollut ainoa, joka otti syödessään drinkin tai pari; paikka oli tosiaan baaritiskiä lukuunottamatta täynnä, ja vaikka musiikki ei ollut kovinkaan lujalla, puheensorina nosti yleisen volyymitason melko korkeaksi. Vilkkaudesta huolimatta palvelu oli ystävällistä ja ripeää, joten kaikki osa-alueet olivat kunnossa. Pitänee siis poiketa toistekin – ja ennen kaikkea pitää kokeilla suolaa omissakin drinkkiresepteissä!

Supercharge!

Nyt kun elämä täällä Dublinissa on asettunut uomiinsa, niin eiköhän ole korkea aika postata uusi cocktailresepti. Mahdollisuuksia vain rajoittaa ensinnäkin se, että baarikaappini on Suomessa, ja täkäläinen asuntoni on sen verran pikkuinen, että tänne ei ole mahdollista kerätä kovin mittavaa kokoelmaa erilaisia viinaksia ja siirappeja. Toisekseen yritän tulla toimeen mahdollisimman vähillä taloustavaroilla, joten ainakaan toistaiseksi en ole tänne blenderiä hankkinut, mikä sulkee pois lukuisia muuten potentiaalisia vaihtoehtoja. Onneksi yksi Suomesta mukaan ottamistani tavaroista sattuu olemaan Greg Easterin kirja, ja kun muistin Easterin nihkeänlaisen suhtautumisen blendattuja drinkkejä kohtaan, päätin katsoa, löytyisikö häneltä jokin sopiva resepti kokeiltavaksi. Pitkään en joutunut etsimään, sillä jo toinen kirjassa vastaan tullut ohje oli tällainen:

Va-va-va Voom
4½ cl vodkaa
1½ cl vaaleaa rommia
1½ cl Cointreauta
1 tl giniä
¾ tl raastettua appelsiininkuorta
¾ tl raastettua limenkuorta
1½ cl appelsiinimehua
1½ cl limemehua
1 tl vaahterasiirappia
1 tl grenadiinia

Pane raastetut sitruksenkuoret tiheään siivilään. Kaada hitaasti siivilän läpi shakeriin mehut, vodka, rommi ja Cointreau. Hiero kuoria siivilässä, jotta saat niistä mahdollisimman paljon nestettä irti. Heitä kuoret pois ja lisää shakeriin vielä siirapit. Ravista jääpalojen kera ja siivilöi martinilasiin. Valuta gini juoman pinnalle floatiksi ja tarjoa.

Aineksethan tässä ovat ihan peruskauraa, joten niitä hankkiessa ei tarvinnut jäädä miettimään, jäävätkö ne sitten tämän yhden drinkin jälkeen kaappiin homehtumaan. Vaahterasiirappi on tosin ainakin tikicocktaileissa vähän harvinaisempi makeuttaja, mutta sille ei ole kovin vaikea keksiä muuta käyttöä. Mitä grenadiiniin tulee, alkuperäisen reseptin mukaan tässä tulisi käyttää mieluiten granaattiomenasiirappia eli sitä alkuperäistä grenadiinia, mutta tällä kertaa päätin oikaista ja ostin oman siirappini keittämisen sijaan Bolsin grenadiinia, kun sitä sattui olemaan hyllyssä siinä viinakaupassa, josta ostin vodkan, rommin ja Cointreaun. Easter ei neuvo, millainen vaalea rommi tähän kannattaisi valita, joten luotin siihen, että kolmevuotiaan Havana Clubin kanssa ei voi mennä pahasti vikaan. Kerryn kreivikunnassa Irlannin lounaisosassa toimivan Dingle Distilleryn gini puolestaan sai kunnian antaa juomalle ripauksen paikallisväriä.

Toinen syy, miksi valitsin juuri tämän reseptin, on se, että se tarjosi mainion tilaisuuden kokeilla Easterin supercharging-tekniikkaa, jolla sitruksenkuorista saadaan makua juomaan. Sitruksen maku onkin tässä drinkissä kieltämättä muhkean intensiivinen, joten voin hyvin uskoa Easterin hehkutukset tekniikan ihmeitätekevyydestä, vaikken tehnytkään verrokiksi sellaista versiota, jossa superchargingia ei käytetä. Drinkki on myös häkellyttävän pehmeän makuinen – sitä maistellessa piti ihan tarkistaa kirjasta, että kyllä, siihen todellakin tuli tuplashotin verran erilaisia väkeviä. Otaksuttavasti menetelmän teoreettinen perusta piilee siinä, että kuorta käyttämällä voidaan syventää hedelmän makua lisäämättä mehun määrää, mikä samalla laimentaisi juomaa ja lisäisi sen happamuutta, mitä taas pitäisi kompensoida lisäämällä jotain muuta. Varjopuolena on toki se, että sitrusten raastaminen ja raasteen kanssa nyhertäminen pidentää valmisteluaikaa melkoisesti.

Floattaaminen taas kuuluu käytännön miksologian standarditekniikoihin, mutta syystä tai toisesta en ole sitä tainnut aiemmin Tikiloikassa käsitellä. Perusidea on se, että kellutettava ainesosa valutetaan mahdollisimman hitaasti lusikan pesän kuperaa pintaa pitkin drinkin pinnalle; lusikan tulisi olla mahdollisimman lähellä nesteen pintaa, kuitenkin niin, että pinta ei rikkoudu. Tavoitteena on, että lisättävä neste ei sekoittuisi drinkkiin, vaan jäisi pinnalle kellumaan omaksi kerroksekseen. Kovin paljoa en ole tätä tähän mennessä harrastanut, joten todennäköisesti olen vielä harjoituksen tarpeessa, mutta onneksi tässä tapauksessa lopputuloksessa ei ainakaan visuaalisesti huomaa eroa, vaikka viimeistely menisikin vähän poskelleen.

Rugbya, rokkia ja rotevia juomia

Mikä? Alltech Craft Brews & Food Fair 8.–10.3.2018.
Missä? Convention Centre Dublin, Irlanti.

No niin, kuukausihan tässä ehti vierähtää ennen kuin pääsin viimein tämän tapahtumaraportin kimppuun, mutta onneksi tein kattavat muistiinpanot, niin ei tarvitse pelkkien muistikuvien varassa kirjoittaa. Tapahtuma oli kolmipäiväinen, mutta kävin siellä vain viimeisenä päivänä eli lauantaina, jolloin siellä sitten kyllä menikin aika lailla koko päivä tunnelmaa haistellessa ja juomatarjontaan tutustuessa. Siltikin ehdin käydä läpi vain murto-osan kaikista edustettuina olleista tuottajista, sillä jo pelkästään kaikki tarjolla olleet ginit maistamalla olisi päätynyt melko tukevaan humalaan. Pyrin tietenkin bongaamaan joukosta blogin teemaan sopivat tuotteet, mutta maistelin toki yhtä sun toista muutakin.

Parinkympin hintaiseen lippuun sisältyi sisäänpääsyn ohella tuoppi sekä kuuden euron edestä rahakkeita juomien ostoon. Useimmilta tiskeiltä sai kuudella eurolla kokonaisen pintin juotavaa ja kolmella eurolla puolikkaan. Rahakkeiden lunastuspisteitä ja kierteleviä myyjiä oli sen verran runsaasti, että käyvän valuutan loppuessa kesken sitä sai aina nopeasti lisää, ja muutenkin järjestelyt toimivat hyvin, häiriöitä ei ollut ja minnekään ei tarvinnut jonottaa kovin pitkään. Juomavesi tosin loppui välillä kesken, samoin tuoppien huuhteluvesi, mutta täydennystä järjestyi varsin pian, ja sitä odotellessa tuopin saattoi aina käydä huuhtaisemassa WC-tiloissa. Viihdettä tarjosivat livebändit sekä valkokankaat, joilta katsottiin Six Nations Championship -rugbyturnauksen otteluita, niin että välillä tuntui siltä, kuin olisin tullut maailman suurimpaan urheilubaariin. Irlanti muuten voitti turnauksen, mikä varmistui lauantain ottelutulosten myötä, joten messuvieraat olivat iltaa kohti mukavasti juhlatunnelmissa.

Tikiloikan näkökulmasta kiinnostavia oluita maistoin visiittini aikana kolme, joista ensimmäisenä vuorossa oli Irlannin etelärannikolla lähellä Corkin kaupunkia Kinsalessa majailevan Blacks Breweryn Solero, kuivahumaloitu ja passionhedelmällä aateloitu sour ale. Olut oli makuuni sopivan hapan ja jonkin verran mehumainen, ei erityisen passionhedelmäinen mutta kuitenkin ihan maukas ja tasapainoinen. Toinen irlantilainen tikiolut oli dublinilaisen Hopfully Brewing Companyn Carnavale, guavalla ja kookospähkinällä maustettu vehnäale, joka oli etenkin tuoksultaan todella runsaan ja houkuttelevan hedelmäinen ja toi vahvasti mieleen toisen tuntemani guavaoluen, Kona Brewingin Hanalein. Kookospähkinä oli Carnavalessa jätetty lymyilemään taustalle, ehkäpä viisaasti, vaikka kuten on jo tullut todetuksi, kookoskin voi toimia oluen mausteena vallan mainiosti.

Kolmas maistamani hedelmäpommi oli nimeltään Mango Even Keel, ja se olikin sitten joutunut taittamaan Dubliniin päästäkseen vähän pidemmän matkan, aina Kaliforniasta Ballast Point -panimolta saakka. Alkoholia tässä sessio-IPA:ssa oli vain 3,8 prosenttia, mutta makua sitäkin runsaammin, raikasta hedelmäisyyttä ja humalan puraisua. Sitä mangoa tosin olisin kaivannut hieman enemmän. Solero ja Carnavale olivat itse asiassa nekin alkoholipitoisuudeltaan melko mietoja, joten kaikki kolme sopivat hyvin tällaisen pidemmän kaavan mukaan suoritetun maistelusession ohjelmaan.

Oluen ja siiderin tuottajien ohella tapahtumassa oli tuotteitaan esittelemässä lukuisia tislaamoja. Ginejä oli tosiaan paljon erilaisia ja yhden G&T:n joinkin, mutta minulle mielenkiintoisin tuote oli kyllä Red Bonny, 1700-luvun alkupuolella Karibialla merirosvoilleen irlantilaisen Anne Bonnyn mukaan nimetty guyanalainen tumma rommi. Maistoin Red Bonnysta tehdyn Dark & Stormyn, ja siinä olikin kaikki kohdallaan – hyvää rommia, tuoretta limeä ja kipakkaa ginger beeriä. Toinen mainitsemisen arvoinen drinkki oli P-Tiki, johon tuli Pearse Lyons -viskitislaamon single maltia, ananasmehua, omenamehua ja falernumia; oikein toimiva makuyhdistelmä, mutta happamuutta olisi saanut olla jonkin verran enemmän.

Vierailin Irlannissa ensimmäisen kerran vuonna 2005, ja sen jälkeen olen käväissyt täällä vielä pariin otteeseen ennen kuin muutin tänne asumaan. Olen siis päässyt vuosien mittaan seurailemaan täkäläisen olutkulttuurin kehittymistä, ja se on kyllä ollut oikein ilahduttavaa. Vielä ensivisiitilläni pubien oluthanoista löytyivät useimmiten vain ne tavanomaiset Guinnessit, Smithwicksit, Carlsbergit ja Heinekenit, mutta pienpanimobuumin myötä saatavilla olevien oluiden tyylikirjo on kasvanut todella huimasti, ja aivan kuten Suomessa, käsityöläisoluiden suosio on kirittänyt myös isompia tekijöitä laajentamaan tuotepalettiaan. Toisaalta samalla klassisetkin tyylit ovat saaneet vähän tuuletusta; Alltech-messuilla esimerkiksi maistoin kaksi oikein tervetullutta variaatiota perinteisestä irlantilaisesta red alesta, Wicklow Wolfin sorachi acella humaloidun ja Station Works Breweryn sherrytynnyrissä kypsytetyn. Sekä sorachi ace että muut alkoholijuomat menevät oluen makuaineina minun kirjoissani kategoriaan "uhka vai mahdollisuus", mutta näiden oluiden tekijät olivat onneksi malttaneet olla vetämättä niitä överiksi.

Mitäpä tässä sitten enää muuta sanomaan kuin että hieno tapahtuma ja hyvinkin pääsymaksunsa arvoinen. Mitä todennäköisimmin menen siis vuoden päästä uudestaan, jos vaan en satu olemaan silloin mitenkään estynyt.

Kuukauden kulaus / baanalla: Kuinka saisin tuoppiin kookospähkinän

Mikä? Bounty Hunter Nitro Coconut Porter. Porterhouse Brewing Company, Irlanti. Alk. 5,2%.
Missä? The Whitworth, Dublin.

Raportti Alltechin olutfestareilta on tuloillaan, mutta otetaanpa sitä odotellessa maaliskuun kuukauden kulaus, joka taitaakin olla ensimmäinen tässä blogissa arvioimani irlantilainen olut. Dublinilaiseen Porterhouse-panimoon tutustuin jo kymmenisen vuotta sitten toisella Irlannin-reissullani, ja se oli silloin yksi ensimmäisiä merkkejä siitä, että craft beer -ideologia oli nostamassa päätään myös vihreällä saarella. Nykyisin Porterhousella on viisi baaria Dublinissa ja sen lähiympäristössä, yksi Lontoossa ja yksi peräti New Yorkissa asti; yksi näistä sattuu sijaitsemaan alle kilometrin kävelymatkan päässä asunnoltani, joten siellä on tullut jo käytyä kerran jos toisenkin syömässä ja/tai tuopillisella. Yksi näistä käynneistä oli pari viikkoa sitten Pyhän Patrickin päivän iltana, jolloin siellä oli hanassa tämä mielenkiintoinen uutuus.

Bounty Hunter lienee ensimmäinen maistamani kookoksella maustettu olut, mutta jos kookospähkinä johonkin oluttyyliin sopii niin se lienee juuri portteri tai stout, joten yhdistelmä ei oikeastaan ole kovinkaan kaukaa haettu. Väriltään olut on hyvin tumma niin kuin portterin kuuluukin, täyteläistä vaahtoa on parin-kolmen senttimetrin verran. Tuoksu on yllättävän neutraali eikä juurikaan kerro siitä, mitä tuleman pitää, vaan siinä on lähinnä mallasta sekä aavistus hiivaa, joskin myös jotain sellaista, jota en tavallisesti olueen yhdistä mutta jota en myöskään ihan kykene tunnistamaan. Mausta sen sijaan ei voi erehtyä: kookospähkinä on selvästi esillä, ja kun siihen yhdistyvät portterin pehmeän suklaiset aromit, Bounty-patukkaan viittaava nimi on itse asiassa hyvinkin osuva. Tuoksusta löytämäni hiivaisuus jatkuu maussa, mikä kieltämättä häiritsee jonkin verran, mutta kokonaisuutena kyseessä on kyllä oikein toimiva ja tervetullut variaatio perinteisestä portterista.

Rommipäiväkirja, osa 8: Näkemiin

Rommipäiväkirjan yhteenvetona ajattelin kysyä itseltäni muutaman kysymyksen ja vastata niihin. Ensiksikin, oliko matka onnistunut? Kun varasin sen viime kesänä, ajatuksena oli hankkia juuri ennen Irlantiin muuttoa kunnon breikki arjesta ja etenkin muuttovalmisteluihin liittyvästä stressistä, ja se kyllä toteutuikin. En ole mikään rantalomailun ylin ystävä, mutta päivä pelkkää löhöilyä jokaisen retkipäivän jälkeen sopi minulle oikein hyvin. Varsinaista auringonpalvontaa en tälläkään kertaa harrastanut, mutta kävin kyllä rannalla varjossa lueskelemassa sekä myös meressä uimassa, ja meriveden lämpötila olikin aivan täydellinen.

Entä oliko viikko riittävän pitkä aika? Kyllä ja ei. Toisaalta monesta asiasta ehti siinä ajassa saada vähintään pintaraapaisun: oli luontoa, historiaa, ruoka- ja juomakulttuuria sekä tietenkin sitä merta ja aurinkoa. Toisaalta taas missään nimessä sellainen olo ei jäänyt, että koko maa olisi nyt nähty; esimerkiksi paikalliseen musiikkielämään tutustuminen rajoittui Puerto Platan köysiradan ala-asemalla soittaneeseen bändiin ja hotellin henkilökunnan pitämien merengue-tanssituntien katseluun. En siis mitenkään sulje pois sitä, että lähtisin käymään Dominikaanisessa tasavallassa vielä toistekin, varsinkaan jos mukaan olisi lähdössä samanhenkistä matkaseuraa.

Entäs all inclusive sitten? Ennakkoon arvelutti, olisiko se vähän turhan tylsä valinta, mutta olinkin sitten lopulta positiivisesti yllättynyt siitä, miten monipuolinen erityisesti buffetin tarjonta oli. Hotellin à la carte -ravintolathan eivät minua suuresti säväyttäneet, puhumattakaan hotellin baarien drinkeistä, mutta toisaalta eivätpä niin tehneet myöskään ne paikat, joissa kävin syömässä ja juomassa hotellin ulkopuolella, joten en jäänyt katumaan sitä, etten käynyt useammin muualla ravintolassa tai baarissa. Toki on täysin mahdollista, että varsinaiset helmet jäivät minulta viikon aikana löytämättä, mutta ainakin TripAdvisor-arvostelujen perusteella kokeilemieni paikkojen piti olla Sosúan parhaimmistoa.

Viimeinen kysymys: suosittelisinko Dominikaanista tasavaltaa lomakohteeksi muillekin? Kyllä vain, melko vähäisin varauksin. Kuten jo aiemmin on tullut todetuksi, yleisen infra- ja palvelutason ei kannata odottaa olevan ihan samaa luokkaa kuin kehittyneimmissä maissa, ja matkailijoiden rahoja havittelevat muutkin kuin rehelliset yrittäjät, mutta kaiken kaikkiaan maa on kuitenkin kohtalaisen moderni ja turvallinen. Ennen kaikkea se on monipuolinen matkakohde, jolla riittää tarjottavaa monentyyppiselle turistille, eikä suinkaan pelkkä biitsiparatiisi; pääkaupunki Santo Domingossa saattaisi olla ainesta ihan kaupunkilomaankin, mutta siitä minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta jaettavaksi. Vastaanottavan valtion näkökulmasta turismilla on tietysti aina omat varjopuolensa, mutta ainakin minulle jäi (kieltämättä lyhyestä) visiitistäni sellainen mielikuva, että turismia on onnistuttu sääntelemään siihen suuntaan, että paikallista kulttuuria ja luontoa kunnioitetaan ja että rahavirrat suuntautuvat suurelta osin maan talouteen eivätkä pelkästään kansainvälisten hotelliketjujen kassoihin. Ehkäpä siis ainakin Dominikaaninen tasavalta jää tässä yhtälössä saamapuolelle.

Matkaa suunnittelevalle antaisin neuvoksi, että jos vain käytettävissä oleva aika ja budjetti antavat myöten, kannattaa viettää maassa ennemmin kaksi viikkoa kuin yksi. Koko aikaa ei kuitenkaan kannata pysytellä samassa kaupungissa, vaan majoittua mieluummin kahdella tai kolmellakin eri paikkakunnalla ja tehdä niistä retkiä lähialueille, jotta pääsee paremmin näkemään dominikaanilaisen elämänmenon eri puolia. Ja mikä tärkeintä: varaa jo kotimaasta lähtiessäsi mukaan pieniä seteleitä, vaikkapa Yhdysvaltain dollareita, sillä voin luvata, että siitä, kun saat matkalaukkusi lentokentällä, ei mene kovin pitkä aika siihen, kun ensimmäinen toiveikas paikallinen tarjoutuu sitä kantamaan.

Rommipäiväkirja päättyy siis tähän, mutta Tikiloikka toki jatkaa vanhojen tuttujen teemojen parissa. Ensi kerralla luvassa tuoreita kuulumisia Irlannin pienpanimoskenestä!

Rommipäiväkirja, osa 7: Takaisin

Loman viimeiseksi päiväksi en ollut suunnitellut mitään erityistä ohjelmaa, mutta aikaa kyllä oli, sillä lento takaisin Suomeen lähti vasta seuraavan vuorokauden puolella. Hotellihuone toki piti luovuttaa jo kello 13, mutta all inclusive -palveluihin oikeuttavan rannekkeen sai pitää lentoasemalle lähtöön saakka, joten hotellialueelta ei välttämättä tarvinnut poistua sitä ennen. Halusin kuitenkin tehdä edes vähän jotain muutakin kuin lojua aurinkotuolissa rommikolaa särpimässä, joten harkitsin ottavani taksin naapurikaupunki Cabareteen, mutta päädyin lopulta vain kävelemään Playa Sosúa -rannalle lounaspaikkaa etsimään.

Ruokapaikaksi valikoitui The Mofongo King, jossa sain kohtuullisen hyvää grillattua kalaa friteerattujen keittobanaaniviipaleiden kera sekä reissun ainoan juoman, jota voisi sanoa kunnon tikidrinkiksi: ontoksi koverrettuun ananakseen tehty Piña Colada! Drinkin seassa oli tosin niin paljon ananaksen hedelmälihaa, että se oli pikemminkin jälkiruoka kuin juoma, ja se tarjoiltiinkin huomaavaisesti paitsi pillin, myös lusikan kera. Sää oli mitä mainioin ja istumapaikka sopivasti syrjässä auringon julmimmasta paahteesta – tunnelmaa oli pilaamassa ainoastaan kaksi aksentista päätellen amerikkalaista (seksi)turistia, joilla oli iso volyymi ja niin rasvaiset jutut, että presidentti Trumpillakin olisivat korvat alkaneet punoittaa. Näiden sankarien poistuttua viimein tilasin vielä rommin jäillä ihan siitä ilosta, että sain istua ja nauttia olostani tarvitsematta kuunnella kommentteja kaikkien ohikulkevien naisten vartalonmuodoista.

Lounaan jälkeen minulla oli jäljellä vielä muutama satanen Dominikaanisen tasavallan valuuttaa – liian vähän, että sitä olisi  kannattanut vaihtaa takaisin euroiksi, mutta onneksi käyttökohde oli jo tiedossa: matkalla takaisin hotelliin pistäydyin Silhouette Cigar Lounge -nimisessä kahvila-sikarikaupassa, jossa oli ollut tarkoitukseni käydä jo aiemmin, mutta joka oli ollut suljettuna aina kun olisin ollut sinne menossa. Tällä kertaa olin paikalla aukioloaikojen puitteissa ja ostin viimeisen illan juhlistamiseksi talon sikarin, jota myyjä lämpimästi suositteli. Tämän jälkeen lompakossani olikin enää yksi ainokainen 50 peson seteli, jonka sujautin illemmalla tippinä yhdelle hotellin baarimikoista.

Ilta eteni rauhallisen rattoisasti lentokenttäkuljetuksen lähtöä odotellessa: päivällinen buffetissa, sen jälkeen viimeiset drinkit rantabaarissa ja Silhouettesta ostamani sikari. Päiväkirjan ensimmäisessä osassa mainitsemani jännitysmomentti tuli eteen siinä vaiheessa, kun oli aika vaihtaa kesävaatteet sellaisiin, joissa kelpaisi palata Suomen pakkasiin. Kysyin vastaanotosta, missä moinen operaatio olisi soveliasta suorittaa, ja sain käyttööni huoneen, joka ei ollut aivan täydellisesti varusteltu – siitä nimittäin puuttui ovenkahva, mutta en ollut niin skarppina, että olisin rekisteröinyt puutteen perustavanlaatuisen luonteen ennen kuin yritin poistua huoneesta (jonka oven olin sulkenut perässäni) ja havaitsin, ettei se noin vain onnistukaan. Muita asioita, joita huoneesta ei löytynyt: toimiva puhelin, hotellin puhelinnumero, langaton verkko. Ainoa mahdollisuus numeron selvittämiseen olisi ollut kokeilla onneani mobiilidatan kanssa, mutta päätin sen sijaan siirtyä suoraan viestintäkeinojen alkukantaisuusskaalan toiseen ääripäähän eli huutamiseen ja oven paukuttamiseen. Onnistuinkin saamaan yhteyden toiseen hotellivieraaseen, joka kävi ilmoittamassa ahdingostani vastaanottoon, josta lähetettiin huoltotiimi ronkkimaan ovi auki. Aikaa bussin lähtöön jäi vielä reilusti, mutta täytyy kyllä sanoa, etten olisi ollut mitenkään pettynyt, vaikka lomani olisi päättynyt tylsästi ilman vangiksi joutumista tahi muuta vastaavaa episodia.

Lentoaseman kaupasta ostin vielä vihoviimeiset tuliaiset, pienen pussillisen dominikaanilaista suklaata. Lennon lähtöä odotellessa portille kuulutettiin lähes tauotta joitakin matkustajia, joiden nimistä ei ollut minkäänlaista toivoa saada selvää, mutta vaikutti siltä, että sinnikkään yrittämisen tuloksena kaikki kaivatut ihmiset lopulta löytyivät, mikä lie sitten ollutkaan etsinnän syy. Lento Helsinkiin lähti jonkin verran aikataulusta jäljessä, mutta tällä kertaa ei sentään tarvinnut laskeutua minnekään tankkaamaan, ja perille saavuttiin lopulta jopa hieman etuajassa. Vaihtoaika Oulun-lennolle olisi ollut sangen passeli, ellei sekin sitten olisi vuorostaan viivästynyt puolituntisen verran, joten ennen viimeistä etappia sain vielä jonkin aikaa pyöritellä peukaloitani Helsinki-Vantaalla, tässä vaiheessa jo jokseenkin tokkuraisena vaikka olinkin saanut lentokoneessa muutaman tunnin unta. Seuraavana aamuna kotona, kellon ympäri nukkumisen ja tummapaahtoisten jarabacoalaisten aamukahvien jälkeen, alkoi kuitenkin taas tuntua siltä, että elämä voittaa.

Rommipäiväkirja on siis yhtä osaa vaille valmis! Kahdeksannessa ja viimeisessä osassa yritän koostaa jonkinlaisen kokonaisarvion siitä, miten matka kaiken kaikkiaan onnistui, mitä jäi hampaankoloon ja mitä mahdollisesti tulin viikon aikana oppineeksi.

Rommipäiväkirja, osa 6: The Humpback of Samaná Bay

Loman toiseksi viimeisenä päivänä kampesin itseni hereille ennen kukonlaulua ja nousin jälleen retkibussiin, joka tällä kertaa lähti köröttelemään kohti parinsadan kilometrin ajomatkan päässä Sosúasta sijaitsevaa Samanán kaupunkia. Bussin startatessa hotellin aamiaisbuffetin aukeamiseen oli vielä hyvä tovi, joten matkaan jouduttiin lähtemään tyhjin vatsoin, mutta ensimmäinen pysähdyspaikka olikin tienvarsiravintola, jossa meille oli maittava ja riittoisa aamiaispöytä katettuna. Monien dominikaanilaisten ravintolarakennusten tavoin tämäkin oli käytännössä pelkkä katto pylväiden varassa – seinille ei karibialaisessa ilmastossa ole juuri tarvetta ainakaan sen takia, että ruokailijoille tulisi vilu ilman niitä. Seinättömyys toki tarkoittaa sitä, että ravintolaan on esteetön pääsy muillakin kuin maksavilla asiakkailla, kuten vaikkapa kulkukoirilla ja -kissoilla, joita pian ilmaantuikin matkaseurueemme jalkojen juureen makupaloja kärkkymään. Joistakin pöydistä niitä myös heltisi, vaikka epäilen, ettei ravintolan henkilökunta ollut järin hyvillään kutsumattomien vieraiden rohkaisemisesta.

Toiveikas katti ei jäänyt nälkäiseksi.

Samanássa poistuimme bussista ja nousimme veneeseen, joka lähti viemään meitä varsinaiseen kohteeseemme Samanánlahdelle. Veneretken tavoitteena oli nähdä ryhävalaita, jotka saapuvat aina alkuvuodesta lahdelle suurin joukoin pariutumaan ja joiden bongaamiseen liittyvät palvelut muodostavat epäilemättä hyvin merkittävän osan alueen matkailutaloudesta. Sää oli alkuun epävakainen: välillä ryöpytti vettä hyvinkin rankasti, mutta hetkeä myöhemmin jo aurinko porotti siihen malliin, että sadetakki kävi hyvin nopeasti tuskallisen hiostavaksi. Emme kuitenkaan antaneet pienen epämukavuuden liiaksi häiritä, vaan keskityimme tiirailemaan merelle siinä toivossa, että jossain näkyisi vilahdus valaasta.

Ja näkyihän siellä! Heti kun valas oli havaittu, venekuntamme liimautui tiiviisti sen seuraan, ja pian paikalle saapui pari muutakin veneellistä valasturisteja. Kolme venettä samanaikaisesti yhden valaan "kimpussa" onkin kuulemma suurin sallittu määrä, jotta eläimet eivät liiaksi häiriintyisi yleisöstä ja moottorien äänestä. Sääntöihin kuuluu myös, että yksittäinen venekunta ei saa omia valasta itselleen liian pitkäksi aikaa, vaan puolen tunnin katselun jälkeen on annettava tilaa muille halukkaille. Oman puolituntisemme aikana valas kävi sukelluksissa ja palasi pintaan useita kertoja, ja kipparimme piti huolen siitä, että veneen kumpikaan puoli ei jäänyt näkymistä paitsi. Kuvaaminen keikkuvassa paatissa oli melkoisen haastavaa, mutta onnistuin kuitenkin saamaan joitakin kohtalaisia kuvia sekä oheisen videon. Siellä se puhaltaa!

Matkalla takaisin satamaan teimme lyhyen pysähdyksen Cayo Levantadon saarella. Saari tunnetaan myös liikanimellä Bacardi Island, joka juontaa juurensa siitä, että siellä on aikanaan kuvattu Bacardi-rommin markkinointimateriaalia. Saari onkin olemukseltaan asiaankuuluvan paratiisimainen, joskin suuri osa siitä on varattu siellä toimivan Luxury Bahia Principe -hotellin asiakkaille. Siellä on kuitenkin myös julkinen ranta baareineen, ravintoloineen ja matkamuistokojuineen, ja pikavisiitin ohjelmaksi riitti varsin mainiosti nyt jo verrattain pilvettömältä taivaalta paistaneesta auringosta, Samanánlahden kauneudesta ja rantabaarin kylmistä juomista nauttiminen.

Rommi on valttia myös Bacardi-
saarella, kuinkas muutenkaan.

Mantereelle palattuamme söimme lounasta ravintolassa, joka ansaitsee erikoismaininnan noutopöytäkonseptistaan: kylmien ruokien pöydässä oli salaattien ja mausteiden ohella iso Brugal-pullo, josta sai käydä oman makunsa mukaan kaatamassa terästystä limpparin sekaan. Lisää rommia oli tarjolla bussissa paluumatkalla, samalla meiningillä kuin edellisellä retkellä. Ilta hotellissa meni muutoin tavanomaisen kaavan mukaan, mutta vielä ennen nukkumaanmenoa päätin käydä pyörähtämässä hotellin yökerhossa – ja hyvin lyhyeksi pyörähdykseksi se jäikin, sillä kuten olin ennakkoon arvellutkin, totesin noin puolessa minuutissa, että paikka ei ollut kiltisti sanottuna minun tyyliäni. Toisaalta olinkin kyllä siinä vaiheessa iltaa jo sen verran väsynyt, että tuskin olisin viihtyisämmässäkään paikassa jaksanut paljon sen pidempään hengailla.

Taakse jää paratiisisaari.

Tämän jälkeen ovatkin sitten jäljellä enää viimeinen päivä sekä paluumatka Suomeen – niistä kerron seuraavassa osassa. Kirjoittanen vielä erikseen jonkinlaisen yhteenvedon siitä, mitä reissusta jäi käteen, joten kaiken kaikkiaan päiväkirjaa on jäljellä kaksi osaa. Alkaa siis olla aika keksiä Tikiloikkaan ihan uusia aiheita, mutta onneksi niitä ei tarvitse kovin kaukaa etsiä: huomenna alkavasta Alltech Craft Brews & Food Fair -tapahtumasta irtoaa varmasti jutun juurta.