Kuukauden kulaus: Thornbridgen tupla

Mikä? Kipling South Pacific Pale Ale. Thornbridge Brewery, Britannia. Alk. 5,2%, 46 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Nyt kun Tikiloikka on siirtänyt tukikohtansa Brittein saarille, niin otetaanpa testiin pari samaisesta maailmankolkasta kotoisin olevaa olutta (jotka kylläkin ehdin maistaa Suomessa ennen lähtöäni). Vuonna 2005 perustettu Thornbridge on Britannian käsityöläispanimoista kansainvälisesti maineikkaimpia, ja sen Jaipur IPA on saavuttanut olutmaailmassa modernin klassikon aseman, joten odotukset olivat korkealla. Ensimmäisenä maisteluvuoroon päässyt Nelson Sauvin -humaloitu Kipling on väriltään oljenkeltainen; tuoksu on varsin hento, siinä on sitrusta ja mangoa sekä hitunen makeutta, joka tuo mieleen mehun tai marmeladin. Maku on yhtä lailla hento, katkeroinen mutta ohut ja vähän vetinen. Mukana on mahdollisesti häivähdys karviaismarjaa, joka Nelson Sauvin -humalan yhteydessä usein mainitaan, mutta kaiken kaikkiaan täytyy kyllä sanoa, ettei tämä niitä korkeita odotuksia lunastanut.

Mikä? Melba Peach IPA. Thornbridge Brewery. Alk. 5,2%, 20 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Thornbridgen Melbaa kuvittelin jo kerran aiemmin jossain pubissa juoneeni, mutta tämä pullo-olut ei kyllä oikein vastannut muistikuviani. Värimaailma on sama hailakan keltainen kuin Kiplingissä, tuoksu on mehukkaan hedelmäinen ja siinä on, kuinka ollakaan, persikkaa. Maku ei Melbassakaan ole kovin runsas, eikä todellakaan niin voimakkaan persikkainen kuin muistelin. Persikkaa ei itse asiassa edes löydy oluen valmistusaineluettelosta, ja aiemmin juomassani oluessa hedelmä maistui niin väkevästi, että siinä oli kyllä pakko olla mukana sitä itseään, joten arvelenpa tämän olevan eri tuote. Sinänsä on ihan positiivinen juttu, ettei hedelmän aromia ole ylenpalttisesti, mutta kuitenkin sen verran, että oluella on jokin oma juttunsa eikä se ole pelkkä geneerinen IPA. IPA:ksi Melbaa ei itse asiassa maun perusteella välttämättä edes arvaisi, sillä humalointi on tyyliin nähden kovin säyseä. Kokonaisuutena se on kuitenkin ryhdikkäämpi kuin vaisuhko Kipling, joten tästä parista Melba jatkoon.

Rommipäiväkirja, osa 5: Ruokaa ja juomaa

Sikäli kuin viikon kokemusten perusteella voi mitään kovin lopullisia tuomioita jaella, sanoisin, että Dominikaaninen tasavalta ei ole mikään ruokamatkailijan mekka. Latinalaiseen Amerikkaan matkatessaan voisi odottaa saavansa mausteista ruokaa, mutta dominikaanilainen ruoka on itse asiassa enimmäkseen sangen miedosti maustettua eikä muutenkaan järin eksoottista, ainakaan eurooppalaisesta näkökulmasta. Toki jotkin raaka-aineet ovat sellaisia, joihin täälläpäin harvemmin törmää, mutta nekin herättävät usein mielleyhtymiä tuttuihin ruokiin; esimerkiksi uppopaistetut keittobanaaniviipaleet ovat kuin ranskalaisia perunoita, ja keittobanaaneista tehty sose, mangú, puolestaan muistuttaa kovasti kotoisaa perunamuusia, joskin Dominikaanisessa tasavallassa sitä on tapana syödä aamiaisella.

All inclusive -lomalla kun olin, söin suurimman osan aterioistani hotellissa, jonka buffetti olikin lajissaan oikein hyvä: valinnanvaraa oli runsaasti, paikallista väriä oli tarjolla esimerkiksi monensorttisten meren antimien muodossa, ja miltei kaikki maistamani ruuat olivat hyvin valmistettuja. Ainoa varsinainen moite tulee eräänä iltana lautaselleni ottamistani artisokansydämistä, joista ei ollut poistettu kaikkia syömäkelvottomia osia ja jotka sen seurauksena pistelivät suussa ikävänpuoleisesti. Buffetin lisäksi hotellissa oli kolme à la carte -ravintolaa, joista kussakin sai viikon aikana syödä kerran ilman lisämaksua, mutta niistä yksikään ei täysin lunastanut odotuksia. Kaikkien ravintoloiden alkuruuat olivat kyllä hyviä, etenkin meksikolaisen kurpitsasosekeitto ja kalaravintolan hummeribisque, mutta italialaisen häränpihvi oli liian kypsäksi paistettu ja meksikolaisen kananrinta suorastaan kuivaa. Kalaravintolan symphony of seafood oli pääruuista selvästi paras esitys, mutta siihenkin olisin kaivannut lisää luvattuja basilikaa ja sahramia.

Symphony of seafood -annoksessa oli kiitettävästi erilaisia
mereneläviä, mutta mausteita olisi saanut käyttää rohkeammin.

Tyypillinen dominikaanilainen lounasruoka on ruskeista pavuista tehty kastike tai muhennos, jonka ohella tarjotaan kanaa (tai jotain muuta lihaa) ja riisiä; yhdistelmä on siinä määrin ikoninen, että se tunnetaan yleisesti nimellä la bandera, lippu. Kaikkia kolmea olikin tarjolla molemmilla kerroilla, kun olin mukana retkellä, johon sisältyi lounas. Oikein maittavaa, mutta ei mitenkään erikoista. Toista tunnettua kansallisruokaa, sancocho-lihapataa, johon parhaimmillaan tulee seitsemääkin erilaista lihaa (sancocho de siete carnes), en harmi kyllä päässyt tällä reissulla maistamaan.

Entäs juomapuoli sitten? No, kuten on jo käynyt ilmi, rommi kuuluu Dominikaanisessa tasavallassa erottamattomasti niin arkeen kuin juhlaankin. Merkkejä on lukuisia, mutta tunnetuimmat ovat kolme "B-vitamiinia" eli Brugal, Barceló ja Bermúdez. Ainakin Puerto Platan seudulla Brugal on näistä ykkönen, mutta kyse ei ole pelkästä kotikenttäedusta vaan myös aidosti laadukkaasta tuotteesta, kuten aiemmin tuli todetuksi. Milloin rommia ei juoda sellaisenaan tai pelkkien jäiden kera, se usein sekoitetaan joko Coca-Colaan (Cuba Libre) tai Spriteen (Santo Libre). Muitakin klassisia rommidrinkkejä on tarjolla jokseenkin joka baarissa ja ravintolassa, mutta ainakaan hotellissani niitä ei kannattanut tilata; etenkin eräänä päivänä tilaamani Piña Colada oli suorastaan kamala, aivan liian makea ja koostumukseltaan epämääräistä sohjoa.

Zombie dominikaanilaiseen
tapaan. Yritystä on vähän
enemmän kuin hotellin
baarissa, mutta vain vähän.

Ainoa loman aikana juomani varsinainen tikidrinkki oli Zombie, jonka tilasin rantabaarissa Cayo Levantadon saarella lähinnä nähdäkseni, miten se siellä tehdään. Sikäli kuin oikein näin, mitä pulloja baarimestari nappasi käteensä, juomaan tuli rommin ohella ainakin vodkaa, vermuttia ja Camparia, joten varsinaisen Zombien kanssa sillä ei ollut paljoakaan tekemistä. Ennakko-odotuksiin nähden yllättävän juotava sekoitus kyllä. Sosúassa piti tietojeni mukaan olla ihan oikea tikibaarikin, mutta en sitä kyllä onnistunut löytämään, enkä edes mitään vihjettä siitä, missä kohtaa se olisi mahdollisesti ollut ennen katoamistaan. Myös Puerto Platassa on nähtävästi ainakin joskus ollut tikiravintola, mutta sitä en ehtinyt käydä edes etsimässä.

Dominikaanisen tasavallan oma perinteinen juomasekoitus on Mama Juana, joka vaihteeksi ei synny tavanomaisen "rommia, hapanta ja makeaa" -kaavan mukaan. Rommia siihen kyllä tulee, ja hunajaa myös, mutta hieman yllättävämpi ainesosa on punaviini. Juoman varsinainen salaisuus ovat kuitenkin erinäiset yrtit ja muut kasviperäiset ainekset, joiden annetaan liota pullon pohjalla antamassa juomalle makua (mutta ei huumaavia ominaisuuksia, vaikka nimi saattaa sellaisia mielikuvia herättääkin). Mamajuana nautitaan yleensä huoneenlämpöisenä, ja sen yrttinen ja punaviininen maku tuo mieleen suomalaistyylisen glögin. Luonnollisesti mamajuanan uskotaan auttavan vähän kaikensorttisiin vaivoihin sekä toimivan myös lemmenlääkkeenä.

Craft beer -ilmiö on löytänyt
tiensä Karibiallekin.
Kippis sille!

Olutmarkkinoiden kiistaton ykkönen Dominikaanisessa tasavallassa on Presidente, joka edustaa samaa vaaleaa ja miedosti humaloitua lager-tyyliä kuin suosituimmat oluet suurimmassa osassa maailmaa. Lajissaan se on ihan kelpo, ei suoranaisesti huono muttei myöskään niin hyvä, että sitä tilaisi muuten kuin sen vuoksi, että se on paikallista ja siten huokeaa, tai all inclusiven tapauksessa maksutonta. Toista isoa dominikaanilaista olutmerkkiä, Bohemiaa, en kokeillut laisinkaan. Aivan pelkkää Presidenteä en kuitenkaan lomallani särpinyt, vaan ostin yhtenä päivänä supermarketista pullon Charley Horse -merkkistä pienpanimo-olutta. Summer Ale -niminen olut oli nimensä mukaisesti kesäjuoma, raikkaan sitruksinen ja helposti juotava, vähemmän maltainen ja maukkaampi kuin Presidente, mutta silti jonkin verran vetinen eikä mikään varsinainen nautiskeluolut. Jonkin paikallisen miedonmakuisen ruuan, vaikkapa paistetun tai grillatun kalan, kanssa sen kyllä kuvittelisi uppoavan erittäinkin hyvin.

Rommipäiväkirjan loppu häämöttää vähitellen, mutta ainakin pari osaa on vielä kirjoittamatta. Seuraavassa osassa lähdemme retkelle Samananlahdelle katsomaan, olisimmeko niin onnekkaita, että sattuisimme näkemään vilauksen ryhävalaasta!

Rommipäiväkirja, osa 4: Kahvia ja tupakkaa

Puerto Plata -päivän jälkeen matkaohjelmassani oli välipäivä, jonka käytin lähinnä laiskotteluun ja jatkosuunnitelmien tekemiseen. Seuraavana päivänä olin sitten taas menossa, tällä kertaa suuntana Santiago de los Caballeros, tuttavallisemmin Santiago. Santiago-nimisiä kaupunkejahan latinalaisessa Amerikassa piisaa, tunnetuimpina esimerkkeinä Santiago de Chile ja Santiago de Cuba, mutta Dominikaanisen tasavallan Santiago mainostaa olevansa uuden maailman Santiagoista se aivan ensimmäinen. Muutenkin Dominikaanisesta tasavallasta, ja etenkin pääkaupunki Santo Domingosta, löytyy aika monta paikkaa, jotka ovat lajissaan Amerikan ensimmäisiä: ensimmäinen linna, ensimmäinen yliopisto, ensimmäinen tuomiokirkko ja niin edespäin. Santo Domingon kansainvälinen lentoasema ei sentään tähän joukkoon kuulu, vaikka onkin nimeltään rehvakkaasti Las Américas.

Retken ensimmäinen pysähdyspaikka oli vuonna 1903 perustettu La Auroran sikaritehdas, joka ainakin oman ilmoituksensa mukaan on Dominikaanisen tasavallan vanhin. Tosiaan, sokeriruoko jalostustuotteineen ei suinkaan ole ainoa nautintoaine, josta Dominikaanisen tasavallan maatalous tunnetaan, vaan tärkeässä roolissa ovat myös tupakka, kahvi ja kaakao. Dominikaanilaiset sikarit eivät ehkä ole aivan yhtä myyttisessä maineessa kuin kuubalaiset, mutta kyse lienee pikemminkin mielikuvista kuin mistään todellisista laatueroista. Olisiko Yhdysvaltain asettama kauppasaarto ja siitä seurannut kielletyn hedelmän leima avittanut Kuuban maabrändiä?

Tältä näyttää mies,
joka rakastaa sikarien
polttamista ja niistä
puhumista.

Opastetulla tehdaskierroksella meille esiteltiin yrityksen historiaa sekä sitä, kuinka tupakka kasvatetaan, korjataan, kypsytetään ja lopulta kääritään sikareiksi. Mielenkiintoinen uusi tieto minulle oli se, että kuten jalojen juomien, myös sikarien valmistuksessa yhden tyhjä tynnyri on toisen aarre – osana kypsytysprosessia tupakanlehtiä saatetaan panna esimerkiksi vanhoihin rommitynnyreihin makua keräämään. Oppaamme Eugenio oli vallan mainio showmies, joka selvästikin nautti työstään ja erityisesti siitä, kun sai demonstroida meille, miten sikari leikataan ja sytytetään, miten sitä pidellään kädessä elegantisti ja miten sitä poltellessa (tai siis nautiskellessa, kuten Eugenio meille painotti) kävellään edestakaisin mietteliään näköisenä. Etenkin viimeksimainittu on ilmeisen tärkeä taito, sikarin polttaminen kun kuulemma vapauttaa ajatukset juoksemaan ja auttaa tekemään parempia päätöksiä. Miten olisikaan Britannialle käynyt toisessa maailmansodassa, ellei Winston Churchill olisi ollut niin ahkera tupruttelija?

Kierroksen kohokohtana oli pääsy kaikkein pyhimpään eli sikarinkäärijöiden työpajaan, joka näytti siltä, ettei siellä ollut monikaan asia vuosikymmenten saatossa muuttunut: hienoimmat sikarit tehdään edelleen käsityönä, perinteisin menetelmin ja työvälinein. Käsinkäärityistä tähteeksi jääneet hukkapalat käytetään hyödyksi huokeampien koneellisesti käärittyjen sikarien valmistuksessa. Tässä vaiheessa Eugenio alkoi jaella kaitsettavilleen avokätisesti maksuttomia näytteitä, joita sai myös polttaa siinä kierrellessä ja katsellessa; paha sanoa, miten tehtaan työntekijät suhtautuvat siihen, että heidän työpaikalleen ilmaantuu turistiryhmiä kurkkimaan olan yli ja sauhuttelemaan, mutta ainakin itsestäni moinen varmaankin tuntuisi aika absurdilta ja häiritsevältä. Osa käärijöistä tosin polttelee itsekin töitä tehdessään, ilmeisestikin eräänlaisena työsuhde-etuna.

Rancho Baiguaten puutarhassa riitti
kukkaloistoa tammikuussakin.

Kierroksen päätteeksi oli tietenkin mahdollisuus tehdä ostoksia tehtaan sikarikaupassa, minkä jälkeen nousimme bussiin ja jatkoimme matkaamme etelämmäs Jarabacoaan. Siellä ensimmäinen etappimme oli Rancho Baiguate, jossa söimme yksinkertaisen mutta maittavan lounaan ja ihastelimme ranchin viehättävää puutarhaa siivekkäine ja nelijalkaisine eläimineen. Ruokatauon jälkeen lastauduimme safariautoihin ja köröttelimme vehreiden maalaismaisemien läpi katsomaan likeistä 25 metrin korkuista Baiguaten vesiputousta. Putoukselta meidät kärrättiin edelleen Belarminio Ramírez & Hijosin tehtaalle, jossa oli vuorossa päivän toinen opastettu kierros, tällä kertaa kahvinvalmistuksen saloihin. Matkallaan pellolta pakettiin kahvipapu käy läpi erinäisiä vaiheita, ja käsityöllä on sijansa tässäkin, etenkin papujen lajittelussa. Luonnollisesti tähänkin kierrokseen kuului maistiaiset ja ostosmahdollisuus, ja mikäpä kahvinhimoisille suomalaisille olisikaan mieluisampaa; omaan tuliaispussiini sujahti muutama paketti Jarabacoa-kahvia, joka on sekoitettu yksinomaan Jarabacoan alueen vuorilla kasvaneista pavuista.

Kahvinpakkaajia työn touhussa.

Kahvikierroksen jälkeen vaihdoimme safariautot bussiin ja suuntasimme takaisin kohti Santiagon kaupunkia. Hieman liikkeellelähdön jälkeen paikallisoppaamme Tony lähetti Brugal-rommipullon kiertämään ja seurasi sitten itse perässä lantrinkipullojen kera, joten ajomatka sujui rattoisasti rommikolaa siemaillen. Santiagoon päästyämme pysähdyimme noin tunnin ajaksi ostoskeskukseen, josta löysin vielä hieman lisää tuliaisia sekä itselleni pikkupullon rommia loman aikana nautittavaksi, maahantuontikiintiöni kun olin jo käytännössä ehtinyt täyttää Brugalin tehtaanmyymälässä asioidessani. Paluumatka Sosúaan vierähti letkeissä merkeissä, kun bussikuski pani reggaeta soimaan. Seuraava päivä oli jälleen välipäivä, ja sitä seuraavana lähdin loman viimeiselle retkelle, mutta siitä en kuitenkaan kerro vielä seuraavassa postauksessa, vaan keskityn sen sijaan syömiseen ja juomiseen. Millaista ruokaa Dominikaanisessa tasavallassa syödään, ja mitä muuta siellä juodaan kuin rommia? Siitä enemmän ensi kerralla.

Rommipäiväkirja, osa 3: Hopeaa ja meripihkaa

Lomani toisena päivänä lähdin matkanjärjestäjältä varaamalleni opastetulle kierrokselle tutustumaan San Felipe de Puerto Platan kaupunkiin. Kaupungin virallinen nimi on siis tuo, mutta sitä kutsutaan tavallisesti ihan vain Puerto Plataksi. Sosúan tavoin se sijaitsee Dominikaanisen tasavallan pohjoisrannikolla, ajomatkaa näiden välillä kertyy valtatietä pitkin n. 25 kilometriä. Puerto Platassa on asukkaita vuoden 2012 väestönlaskun mukaan vajaat 300 000, ja se on samannimisen provinssin pääkaupunki.

Puerto Platan nimi merkitsee hopeasatamaa. Nimen alkuperästä on olemassa useita vaihtoehtoisia tarinoita: se saattaa juontaa juurensa rannikon hopeanhohtoisista vesistä, läheisen vuoren huippua usein peittävästä hopeanvärisestä sumusta tai paikallisen puulajin lehdistä, joiden toinen puoli on väritykseltään hopeanharmaa. Oli miten oli, nimi ei siis nähtävästi liity jalometalleihin sinänsä, vaikka niitäkin maasta on kyllä löydetty – Pueblo Viejon kultakaivos Dominikaanisen tasavallan keskiosassa on yksi maailman suurimmista. Myöskään kaupungin perustamisvuodesta ei ole täyttä yksimielisyyttä, mutta se sijoittuu joka tapauksessa jonnekin 1400- ja 1500-lukujen vaihteeseen, joten yksi Amerikan vanhimmista eurooppalaisasutuksista on kyseessä.

Kohta maistellaan!

Tikiloikan näkökulmasta kaupunkikierroksen tärkein anti oli heti ensimmäisenä ohjelmanumerona: vierailu Casa Brugalissa eli Brugal-rommitalon tuotantolaitoksella. Lyhyehkön opastetun kierroksen aikana saimme kuulla Brugalin historiasta sekä romminvalmistuksen eri vaiheista sokeriruo'on korjuusta tisleen tynnyrikypsytykseen. Pääsimme myös varsinaisen tehtaan puolelle katsomaan sen pullotuslinjastoa, joka tosin ei vierailupäivänä ollut käynnissä. Tietenkin kierrokseen kuului myös maistelu: tarjolla oli täyteläisen kermatoffeista Brugal Extra Viejoa sekä kuivempaa ja hedelmäisempää Brugal XV:tä. Kierroksen päätteeksi oli mahdollisuus tehdä ostoksia tehtaanmyymälässä, josta kotimaahan vietäväksi lähti mukaan pullo Brugal Leyendaa. Tämä runsaan hedelmäinen ja vaniljainen rommi osoittautuikin sitten oikein hyväksi valinnaksi, joskin makeutta siinä voisi olla vähemmänkin.

Casa Brugalin jälkeen seurueemme suuntasi kohti vuorta, joka yhdessä Puerto Platan nimen alkuperätarinoista sai itseltään Kolumbukselta nimen Hopeavuori, mutta jonka nykyinen nimi on Pico Isabel de Torres Kolumbuksen ensimmäistä matkaa sponsoroineen Kastilian kuningatar Isabellan mukaan. 800-metrisen vuoren huipulle voi nousta köysiradalla, joka edustaa hieman vanhempaa sukupolvea kuin Madeiran vastaava: vaunuja on vain kaksi, niin että kun toinen vaunu menee ylös, toinen tulee aina vastaavasti alas. Omaa vuoroaan saattaa siis joutua odottamaan jonkin aikaa, mutta matka on kyllä jonotuksen arvoinen, sillä näkymät vaunusta ja huipulta ovat mitä hienoimmat. Sykähdyttävien maisemien ohella Hopeavuoren huipulla on nähtävissä Trujillon aikaisen linnoitetun tykistöaseman päälle pystytetty 16-metrinen kopio Rio de Janeiron Kristus-patsaasta sekä miellyttävän vilpoisa kasvitieteellinen puutarha, jossa kävimme kävelyllä ennen kuin laskeuduimme takaisin merenpinnan tasalle.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli 1500-luvulla Puerto Platan suojaksi rakennettu San Felipen linnoitus (Fortaleza San Felipe), joka lienee kaupungin vanhin edelleen pystyssä oleva rakennus. Kunnioitettavaa ikäänsä lukuunottamatta linnake ei ole mikään erityisen vaikuttava ilmestys; sen sisällä toimii museo, mutta siihen emme tällä kierroksella päässeet tutustumaan. Sen sijaan jatkoimme lyhyen valokuvauspaussin jälkeen matkaamme toiseen museoon, Amber Galleryyn, jossa on näytteillä kahta Dominikaanisen tasavallan erikoisuutta: meripihkaa ja sinistä larimar-korukiveä. Näistä etenkin jälkimmäinen on nimenomaan Dominikaaniselle tasavallalle tunnusomainen, sillä tätä pektoliitin muunnosta ei tiedetä esiintyvän missään muualla maailmassa. Meripihka- ja larimarkorut ovat matkamuistokauppiaiden vakiokamaa, mutta caveat emptor – perusturistin on vaikea erottaa aitoa jäljitelmästä muuten kuin mahdollisen ylettömän halvan hinnan perusteella. Kuulemma hyvä tapa varmistaa meripihkanäytteen aitous on painaa sitä kuumalla neulalla ja haistaa, mutta harvoinpa sellainen tulee otettua kotoa mukaan koruostoksille lähtiessä.

Puerto Platan paloasema on
helposti tunnistettava maamerkki.

Viimeisenä ohjelmanumerona ennen hotelliin paluuta oli vapaata oleskelua Puerto Platan keskustassa. Käytin oman aikani tehden hieman tuliaisostoksia, katsellen paikallista arkkitehtuuria, nauttien viilentävästä merituulesta rantabulevardilla ja nauttien erinomaista jäätelöä Heladería Mariposassa Itsenäisyydenaukion laidalla. Illemmalla uskaltauduin ensimmäisen kerran syömään hotellin ulkopuolelle, ravintolaan, joka TripAdvisor-arvioiden perusteella vaikutti oikein lupaavalta, mutta joka ei kyllä ihan lunastanut odotuksia. Siitä ei kuitenkaan sen enempää tällä erää; paneudun reissun ruoka- ja juomapuoleen ihan omassa tekstissään. Seuraavassa postauksessa lähdemme katselemaan maaseutua La Vegan provinssissa sekä selvittämään, mitä muuta kuin rommia Dominikaanisella tasavallalla on tarjottavanaan nautiskelunhaluiselle vierailijalle.

Kuukauden kulaus / baanalla: Trooppinen humalapommi Tampereelta

Mikä? Tropic Bomb New Zealand IPA. Panimoravintola Plevna / Koskipanimo. Alk. 6,5%, 100 EBU.
Missä? Oluthuone Leskinen, Oulu.

Dominikaanisen tasavallan matkakertomukseni ei suinkaan ole vielä loppunut, mutta palatkaamme kuitenkin tässä välissä kotimaan kamaralle perinteisen kuukauden kulauksen ajaksi. Tämänkertainen kulaus matkaa luoksemme Tampereella vanhalla Finlaysonin tehdasalueella jo vuodesta 1994 toimineesta panimoravintola Plevnasta, tai oikeammin sen yhteydessä käsityöläisoluita valmistavasta Koskipanimosta. Maistelupaikkana oli jälleen Plevnaa vielä pari vuotta iäkkäämpi Oulun Leskinen.

Plevnan Tropic Bomb on tyyliltään New Zealand IPA, eli eteläisen Tyynenmeren humalia on käytetty. Väriltään olut on syvän kullankeltainen ja aavistuksen verran samea. Tuoksu on raikas ja rehevä, löytyy hedelmää ja jopa hieman punaisia marjoja. Ainoastaan pieni pistävyys antaa osviittaa siitä, mitä tuleman pitää – maistaessa humalakatkerot nimittäin iskevät päälle todella tymäkästi, niin että luulisi IPA-fanaatikoillekin kelpaavan. Ei siis ole mikään kevyt-IPA tämä näin. Meille muille, tai ainakin minulle itselleni, piisaisi kyllä iisimpikin humalointi, mikä on oikeastaan vähän sääli, sillä katkerotykityksen alla piileskelee oikein maukkaan greippinen pale ale, joka voisi hyvinkin mennä suosikkieni joukkoon, jos kokonaisuus olisi paremmin tasapainossa.

Rommipäiväkirja, osa 2: Mikä maa, mikä valuutta?

Vaikka Dominikaaninen tasavalta on Karibian valtioista suurimpia niin väestöltään, taloudeltaan kuin pinta-alaltaankin, se ei ehkä suomalaisille ole edes mielikuvien tasolla samalla tavalla tuttu kuin vaikkapa Kuuba tai Jamaika. Niinpä ajattelin, että pikku tietoisku siitä, millaiseen maahan oikein matkustinkaan, voisi olla paikallaan ennen kuin alan kertoa seikkaperäisemmin siitä, mitä siellä tein ja koin.

Jatkaakseni siitä, mihin elokuussa jäin, Kolumbuksen retkien jälkeen Hispaniolan saari oli aluksi Espanjan siirtomaana, mutta muutkin senaikaiset siirtomaavallat olivat siitä kiinnostuneita, ja 1600-luvulla Ranska saikin haltuunsa sen läntisen kolmanneksen, josta tuli Ranskan siirtokunta Saint-Domingue. Vuonna 1804 siirtokunta itsenäistyi ja siitä tuli Haiti – viimeinen sitä hallinnut Ranskan valtionpäämies oli muuten itse ensimmäinen konsuli (ei vielä keisari) Napoléon Bonaparte. Espanjan hallintaan jäänyt itäinen osa, Santo Domingo, puolestaan julistautui itsenäiseksi vuonna 1821, mutta liitettiin miltei välittömästi osaksi Haitia, joka siihen aikaan oli huomattavasti naapurimaataan voimakkaampi. Virallisesti Dominikaanisen tasavallan itsenäisyyden lasketaan alkavan vuodesta 1844, jolloin se irtautui Haitista, joskin vielä sen jälkeenkin se on ollut muutamaan otteeseen isompiensa miehittämänä, viimeksi 1960-luvulla, jolloin Yhdysvaltojen johtama interventio lopetti sotilasdiktaattori Rafael Trujillon salamurhaa seuranneesta valtakamppailusta syttyneen sisällissodan.

Kenraali Gregorio Luperón taisteli Espanjan miehitystä
vastaan ja nousi myöhemmin myös presidentiksi –
eräänlainen Dominikaanisen tasavallan Marski siis.

Trujillon diktatuurin kolme vuosikymmentä olivat harvinaisen synkkää aikaa ihmisoikeuksien näkökulmasta, eikä dominikaanilaisten herraonni sen jälkeenkään ole aina ollut ykkösluokkaa, mutta etenkin vuoden 1994 vilpillisiksi syytettyjen vaalien jälkeen demokratia maassa on vakiintunut. Kulttuurikin kukoistaa, ja erityisesti dominikaanilaiset merengue- ja bachata-musiikkityylit tunnetaan laajalti ulkomaillakin siinä missä vaikkapa kuubalainen son ja rumba. Näihin liittyen matkaopas jakoi hauskan tiedonjyväsen: kuulemma monet paikat, jotka päivisin toimivat autopesuloina, muuttuvat iltaisin tanssipaikoiksi, ne kun ovat silloin muuten tyhjän pantteina ja niissä on riittävästi avointa tilaa poppikoneille, baarille ja tanssijoille.

Dominikaanisen tasavallan talous kasvaa tätä nykyä varsin mukavaa vauhtia, eikä kenellekään liene yllätys, että yksi kasvun vetureista on juuri matkailu. Turismin merkitys paikallisten tienesteille näkyy perin konkreettisesti siinä, että missä vain ihmisten ilmoilla ulkomaalainen kulkeekin, tyrkyllä on jos jonkinlaisten palvelusten tarjoajia: kantajia, oppaita, takseja, rahanvaihtajia. Kaikki näistä tuskin ovat ihan laillisia, esimerkiksi valuutanvaihtoa saattaa tarjota kadunkulmassa muovituolissa setelitukko kädessään istuskeleva ukko. Seksiä ja huumeitakin on avoimesti kaupan, joten mikään rikkumaton trooppinen idylli ei tämäkään saari ole. Ehdottomasti hämmentävin kokemus olivat minua aivan kirkkaassa päivänvalossa aurinkoisen ystävällisesti lähestyneet pärinäpojat, joiden oletin olevan mopotakseja (motoconcho, halpa muttei välttämättä aivan turvallinen tapa taittaa lyhyitä matkoja kaupungissa), mutta jotka alkutervehdysten jälkeen alkoivatkin kysellä, kiinnostaisiko minua kannabis tai kokaiini.

Tyypillisiä soittimia merengue-musiikissa
ovat mm. güira (vas.) ja tambora (oik.).

Dominikaanisen tasavallan väestö, noin kymmenen miljoonaa, on etnisesti sangen monimuotoista, ja hiemankin tummemmalla hipiällä ja hiuksilla varustettu turisti saattaisi ajoittain onnistua sulautumaan paikallisten joukkoon, mutta pohjoismainen blondi pistää silmään vähän turhan helposti – ja vaikka vaaleus jostain syystä jäisikin joltakulta huomaamatta, all inclusive -resortin ranneke takuulla ei jää. "Casa Marina!" -huutoja saikin kuulla aika paljon Sosúan turistialueilla kävellessä, joskus myös "Terve terve!", joten mitä ilmeisimmin suomalaisia on niillä seuduilla nähty ennenkin. Välillä huutelu kävi vähän rasittavaksi, mutta onneksi kauppiaat ja avuntarjoajat eivät enimmäkseen ole liimaantuvaa sorttia, vaan antavat suosiolla periksi, kunhan heille vain sanoo "ei kiitos" ja jatkaa matkaansa.

Dominikaanisen tasavallan virallinen valuutta on peso, joita nykykurssilla menee yhteen euroon kuutisenkymmentä. Ainakin turistikohteissa myös Yhdysvaltain dollarit ovat monessa paikassa käypää valuuttaa, joissakin liikkeissä eurotkin. Maksukortit kelpuuttavia kauppoja ja ravintoloita on sen verran, että teoriassa ilman käteistäkin voisi pärjätä, mutta korttipäätteiden verkkoyhteydet ovat häiriöille alttiita, ja kerran jouduinkin lähtemään kaupungille pankkiautomaattia metsästämään, kun retkeä varatessa korttimaksu ei suostunut menemään läpi. Toisekseen käteistä tarvitaan tietenkin tippeihin kaikille niille avuliaille ihmisille, jotka kantavat laukkuja, tarjoilevat ruokaa ja juomaa, pitävät hotellihuoneen siistinä ja niin edespäin.

Dominikaaninen tasavalta on kaunis maa, muttei vailla
ongelmia. Kuvassa näkymä Isabel de Torres -vuorelta
Puerto Platan kaupunkiin ja Sosúan suuntaan.

Niin, tippaaminen. Vaikka olenkin ehtinyt elämäni aikana matkustella runsaanlaisesti, en voi sanoa, että olisin vielä oppinut antamaan tippejä täysin luontevasti. Erityisesti Yhdysvaltojen kaltaista institutionalisoitunutta tippikulttuuria vierastan; Dominikaanisessa tasavallassa meininki on hieman rennompi ja tippaaminen selvemmin vapaaehtoinen tapa kiittää hyväksi koetusta palvelusta, mutta sielläkin on kyllä tavanmukaista lisätä esimerkiksi ravintolalaskuun kymmenisen prosenttia palvelurahaa, joten mistään aivan spontaanista suorituksesta ei voi puhua. Toisaalta suomalainen turisti all inclusive -paketteineen onkin paikalliseen hinta- ja ansiotasoon suhteutettuna sen verran varakas, että tippejä jakelee kyllä ihan mielellään, kunhan vain muistaa huolehtia siitä, että pieniä seteleitä on aina käsillä. Amerikkalaiset tippaamiseen tottuneina saattavat all inclusivessakin heittää baarimikolle dollarin joka juomasta ja saavat siitä hyvästä epäilemättä hövelimpää palvelua, joskin monilla heistä onkin mukanaan omat isot termosmukit, joihin mahtuu litrankin verran juotavaa, joten heidän oluensa pysyy kylmänä Karibian helteessäkin ja sitä ei tarvitse olla vähän väliä hakemassa lisää.

Tämä riittänee tältä erää Dominikaanisen tasavallan historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta. Rommipäiväkirjan seuraavassa osassa lähdetään kaupunkikierrokselle Puerto Plataan ja vieraillaan mm. Brugalin rommitehtaalla!

Rommipäiväkirja, osa 1: Sinne

Palasin Dominikaanisesta tasavallasta myöhään perjantai-iltana. Nyt, parien kunnon yöunien jälkeen, tunnen olevani valmis aloittamaan matkan aikana kertyneiden muistojen ja muistiinpanojen purkamisen koherenti(mma)ksi tekstiksi. Lainaan matkakertomukselleni otsikon Hunter S. Thompsonin Puerto Ricoon sijoittuvalta romaanilta, joka Johnny Deppin tähdittämänä elokuvanakin tunnetaan, mutta jotta isommilta pettymyksiltä vältyttäisiin, varoitan heti kärkeen, että ihan vastaavanlaisia käänteitä ei ole luvassa. Varsinaisten päiväkirjamerkintöjen ohella aion kirjoittaa joitakin taustoittavaa tietoa ja matkan aikana tekemiäni havaintoja yhdisteleviä temaattisia postauksia.

Näkymä hotellihuoneen parvekkeelta merelle – ei
hullumpi, vaikka palmujen latvat vähän blokkaavatkin.

Lomani ei lähtenyt varsinaisesti parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin, sillä lento Helsingistä Puerto Plataan joutui tekemään ylimääräisen välilaskun Halifaxin kentälle Kanadaan; kuulemma jostain syystä oli pitänyt lentää normaalia lentokorkeutta matalammalla, minkä vuoksi polttoainetta oli kulunut odotettua enemmän, joten sitä piti käydä hakemassa lisää, jotta päästäisiin turvallisesti perille. Puerto Platan lentokentälle laskeuduimme lopulta aamuyöstä kolmen kieppeillä paikallista aikaa, kun aikataulun mukainen saapumisaika olisi ollut 1.05. Rajamuodollisuudet hoituivat verrattain sutjakkaasti, etenkin meillä, joille matkanjärjestäjä oli hankkinut maahantuloon vaadittavat kymmenen dollarin arvoiset turistikortit etukäteen – muut joutuivat osallistumaan hieman huvittavaan näytelmään, jossa yhdeltä virkailijalta ostetaan turistikortti, kävellään pari metriä ja luovutetaan kortti seuraavalle virkailijalle. Hotellissa sen sijaan asiat etenivät todella hitaasti, kun meitä pölähti yhtä aikaa paikalle monta kymmentä matkailijaa ja vastaanotossa oli vain yksi ihminen työvuorossa. Kun vielä satuin jäämään sisäänkirjautumisjonon häntäpäähän, sain huoneeni vasta aamukuuden aikoihin.

Majapaikkanani viikon ajan oli hotelli Casa Marina Sosúan pikkukaupungissa noin kuuden ja puolen kilometrin päässä Puerto Platan lentokentältä. Heti huoneeseen saapuessani kävi selväksi, että mikään luksushotelli ei ole kyseessä: huoneen ovi ei tuntunut oikein sopivan karmeilleen, ja muutenkin huone olisi ollut vähintäänkin pienen pintaremontin tarpeessa. Parvekkeilla ja ulkoalueilla oli enimmäkseen halvimmat mahdolliset muovikalusteet, ja muissa kuin ruokaravintoloissa kaikki juomat tarjoiltiin samanlaisissa parin–kolmen desilitran vetoisissa kertakäyttökupeissa. No, olinkin valinnut hotellini Aurinkomatkojen valikoimassa olevien all inclusive -resorttien edullisemmasta päästä, ja sitä paitsi etenkin saapumishetkellä minulle oli merkitystä lähinnä sillä, että huoneessa oli suuri ja mukava sänky.

Cuba Libre Casa Marinan tapaan.
Esillepanosta ei pisteitä, mutta
rommikola on aina rommikola.

Muutaman tunnin unien jälkeen nousin jalkeille melkoisen tokkuraisena – yllättävää kyllä, tämä oli melkeinpä ainoa kerta koko loman aikana, kun koin mitään aikaerorasituksen tapaista. Iltaisin olin kyllä väsynyt, etenkin retkien jälkeen, mutta päivisin en juurikaan, ja aamuisin olin usein jo ennen kahdeksaa pirteänä aamiaista syömässä. Valon määrän vaikutus virkeyteen ja unentarpeeseen ei taida olla pelkkää huhupuhetta, Dominikaanisessa tasavallassa kun päivän pituus on tähän aikaan vuodesta yli 11 tuntia siinä missä Oulussa se on alle kuusi. Asetin kyllä välipäivillekin aamuherätyksen varmistamaan, että ehdin ajoissa aamupalalle, mutta tarpeeseen se tuli ainoastaan retkipäivien aamuina.

Poistuttuani huoneesta ja nähtyäni matkakohteeni ensimmäisen kerran päivänvalossa sain ensikosketukseni myös siihen, että Karibialla ei kaikki aina toimi ihan niin kuin on ilmoitettu: aamiaista piti olla tarjolla kahdessa ravintolassa, mutta kun suuntasin niistä lähimpään, ruuasta ei ollut tietoakaan. Ihmettelin ensin, oliko aamiaisaika jo ohi, vaikka olin kyllä mielestäni ihan ajoissa liikkeellä, mutta kävikin ilmi, että aamiaista tarjoiltiin vain siinä toisessa ravintolassa, ja se, johon olin ensiksi yrittänyt, oli pelkästään à la carte -käytössä. Muutenkin loman aikana kannatti varautua siihen, että erilaiset ohjeet, kartat ja aikataulut ovat joskus pikemminkin suuntaa-antavia kuin sitovia, mutta mitään sellaista ei tullut eteen, josta ei pienellä suurpiirteisyydellä olisi selvinnyt (lukuunottamatta paluupäivänä hieman ennen lentokentälle lähtöä sattunutta kommellusta, mutta siitä enemmän sitten kun matkakertomus etenee sinne saakka).

Hotellialueelta löytyi paljon tikimajahenkistä
arkkitehtuuria. Kuvassa kalaravintola Sea Scape.

Myöskään infrastruktuuri ei Dominikaanisessa tasavallassa ole ihan sillä tasolla, johon Suomessa on saanut tottua: ainakin Sosúassa kadut ja etenkin jalkakäytävät olivat kapeita ja heikkokuntoisia ja katuvalaistus ydinalueiden ulkopuolella niukkaa tai olematonta. Koko ajomatka lentokentältä Sosúaan meni käytännössä aivan pilkkopimeässä, millä on kyllä myönteinenkin puolensa, sillä mitä vähemmän valosaastetta, sitä paremmin tähdet näkyvät. Iltaisin olikin mukava viettää hetki jossain hotellialueen pimeässä nurkassa ihan vain aurinkotuolilla loikoillen, katsellen tähtitaivasta ja kuunnellen aaltojen lyöntiä rantaan.

Infrastruktuurin puutteet näkyivät siinäkin, että edes sähköt eivät toimineet pätkimättä, saati sitten tietoliikenneyhteydet. Sähkökatkot olivat päivittäisiä, joskin hotelleissa on tyypillisesti omat varavoimageneraattorit, jotta me hienohelmaiset turistit emme joutuisi kohtuuttomasti kärsimään pimeydestä ja ilmastoinnin puutteesta, joten valot sammuivat yleensä vain sekunniksi tai pariksi. Matkapuhelinverkkokin on Dominikaanisessa tasavallassa melko epäluotettava, eikä niillä roaming-hinnoilla toki liiemmin huvittaisikaan soitella tai viestitellä, datasiirrosta puhumattakaan. Oppaat suosittelivat käyttämään yhteydenpitoon mieluiten WhatsAppia, ja wifi-yhteyksiä olikin ainakin turistialueilla tarjolla varsin laajalti hotelleissa, ravintoloissa ja jopa retkibusseissa. Internet-pimennossa ei siis tarvinnut olla kovin pitkiä aikoja kerrallaan ellei välttämättä halunnut, tosin loman loppuvaiheessa hotellin wifi oli täysin nurin pitkälti toista vuorokautta ja toimi sen jälkeenkin ainoastaan vastaanotossa.

Mitään merkittäviä tapahtumia tai aktiviteetteja ensimmäiseen päivään ei sisältynyt. Kävin matkatoimiston infotilaisuudessa, kävelin pankkiin vaihtamaan rahaa ja kuljeskelin ympäri Sosúaa, muuten sitten vain söin, join ja lepäilin. Selvästi olin kuitenkin löytänyt kaiken, mitä olin tullut Dominikaanisesta tasavallasta hakemaan: aurinkoa, merta, palmuja ja helppoa elämää, laadukasta rommia unohtamatta. Tästä tulisi hyvä viikko!