Kuukauden kulaus / baanalla: Sori siitä

Mikä? Passion Punch. Sori Brewing, Viro. Alk. 4,2%, 8 IBU.
Missä? Sori Taproom, Helsinki.

Hädin tuskin olin ehtinyt Edinburghista takaisin Dubliniin kun olin jälleen menossa, tällä kertaa Suomeen, jossa osallistuin Helsingin yliopiston Kumpulan kampuksella järjestettyyn konferenssiin. Suunnittelin aluksi, että olisin tällä reissulla käynyt tutustumassa äskettäin avattuun Laava-teemaravintolaan ja etenkin sen Adventure Lodge -tikibaariin, mutta paikan cocktailien hintataso herätti sen verran epäilyksiä, että päätin lopulta jättää kalliin pettymyksen riskin ottamatta. Sittemmin ravintolasta on kyllä kirjoitettu kehuja, joten ehkäpä käyn testaamassa sen joku toinen kerta, jos se nyt ei ainakaan ihan heti mene nurin tai vaihda konseptiaan.

Ilman Laavaakin itselleni uusia paikkoja riitti kyllä kokeiltavaksi, yhtenä niistä Sori Brewingin taproom Vuorikadulla. Vaikka panimo toimii Tallinnassa, sen takana on suomalaiskaksikko, joka päätti perustaa panimonsa Viroon voidakseen panna ja myydä oluitaan ilman Suomen alkoholilainsäädännön asettamia rajoituksia. Sori Taproomin yli 20 hanan valikoimasta löytyy niin Sorin omia tuotteita kuin eksoottisia vierailijoita läheltä ja kaukaa, ja pullovalikoimassakin löytyy – yksistään alkoholittomia oluita ja siidereitä on tarjolla tusinan verran erilaisia, joten kenenkään ei pitäisi joutua olemaan kuivin suin. Joukossa on todella erikoisiakin virityksiä, kuten Kyrön tislaamon Koskue-ginitynnyrissä kypsytetty rye wine Vinum Secale. Ruokaakin on saatavilla ja se on kokeiluni perusteella oikein hyvää, joskin syömäni nieriän nahka olisi voinut olla rapeampi ja paahdetut maa-artisokat hieman kypsempiä.

Valitsin hanalistalta maisteltavaksi Passion Punchin, joka on Sorin oma passionhedelmällä maustettu Berliner weisse. Väriltään olut on vaaleahkon keltainen, hieman olkea tummempi ja kirkas. Herkullinen tuoksu on raikkaan hapokas ja runsaan hedelmäinen, muttei silti mehumainen vaan pikemminkin drinkkimäinen. Makukin on oikein hyvä, juuri sopivan kirpakka ja passionhedelmä saa olla reilusti pääroolissa – mukava aina välillä löytää hedelmäolut, joka ei turhaan pihtaile hedelmää. Aavistus enemmän humalaa ei kenties olisi pahitteeksi, mutta oiva juoma tällaisenaankin, konstailematon ja tasapainoinen.

Mikä? Fruit/Wood/Time: Passionfruit (Rum Barrel Finish). Westbrook Brewing, USA. Alk. 6,6%, 10 IBU.

Baarin bottle share -listalta pisti silmään niin houkutteleva erikoisuus, ettei sitä kerta kaikkiaan voinut jättää maistamatta. Eteläcarolinalaisen Westbrook-panimon Fruit/Wood/Time on passionhedelmällä maustettu tynnyrikypsytetty sour ale, jonka viimeistelyyn käytetyissä tynnyreissä on aiemmin ollut barbadoslaista rommia – tikimpää olutta saa siis hakea. Juomaa tarjoiltiin maisteluun sopiva puolentoista desin annos pikkuruisessa aromilasissa, joka korosti sen voimakasta poreilua. Edelliseen verrattuna väri on ehkä vielä vähän vaaleampi ja hivenen samea, tuoksu ja maku puolestaan vähemmän hedelmäisiä mutta todella tuhdisti happamia – sokkotestissä en olisi tätä välttämättä edes olueksi arvannut, pikemminkin se toi mieleen ranskalaisen siiderin. Toinen assosiaatio oli joitakin vuosia sitten Portossa juomani portviinitynnyrissä kypsytetty sour, ehkäpä tässä oli jotain samaa tammisuutta. Varsinaista rommin makua sen sijaan en löytänyt, mikä saattaa olla hyväkin asia, muistan nimittäin sangen elävästi että Innis & Gunnin rommitynnyrikypsytetty ale ei ollut minulle mitenkään nautinnollinen kokemus. Toki voi olla, että makuni on niistä ajoista muuttunut, mutta joka tapauksessa F/W/T on ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaista olutelämyksistäni.

Baanalla: Kanootin kapean Forthinvuonoon työnsin

Mikä? 52 Canoes Tiki Den.
Missä? 27 West Port, Edinburgh, Skotlanti.

Pari viikkoa taannoisen Limerickin-reissuni jälkeen lähdin jälleen matkailemaan, tällä kertaa Skotlannin pääkaupunkiin Edinburghiin, jossa vietin pitkän viikonlopun, lokakuun viimeinen maanantai kun on Irlannissa vapaapäivä. Edinburghin vanhakaupunki ei välttämättä ole ensimmäinen paikka, jossa odottaisi törmäävänsä tikibaariin, mutta niin vain siellä sellainen nököttää linnavuoren varjossa ja kivenheiton päässä White Hart Inn -pubin ja Greyfriarsin hautausmaan kaltaisista ikonisista paikoista. Kun vielä hotellini sattui olemaan samoilla kulmilla, niin pakkohan tämä erikoisuus oli käydä testaamassa.

Erinäisistä syistä päädyin menemään baariin vasta maanantaina nauttimaan viimeisen drinkin ennen lentokentälle lähtöä. Paikka oli juuri avautunut, olin ainoa asiakas ja baarimikko vaikutti siltä kuin olisi ollut hieman hämmentynyt siitä, että siellä oli yleensäkään ketään siihen aikaan. Myöhemmin illalla ja etenkin viikonloppuisin meininki on epäilemättä ihan eri luokkaa. Sisustus oli melko sekalainen kokoelma enemmän tai vähemmän teemaan liittyvää roipetta, katosta roikkuvat kanoottivalaisimet olivat hauska yksityiskohta mutta Guinness Rugby -aiheiset tavarat suoraan sanoen vähän häiritsivät, vaikka rugbya lajina arvostankin. Soittolistalta löytyi kevyttä rokkia eri vuosikymmeniltä, vähän kantriakin – ei erityisen tikiä. Drinkkilistakaan ei ollut järin puhdasoppinen, esimerkiksi Espresso Martinia en todellakaan tikicocktailiksi laskisi. Mielikuvitustakin olisin kaivannut enemmän, samoin paikallisväriä – kun kerran Skotlannissa ollaan, niin viskipohjaisia drinkkejä soisi olevan listalla enemmän, eikä paikallisia ginejäkään juuri näkynyt.

Juomaksi valitsin Zombien, jonka ainesosat listan mukaan olivat "Zombie mix", banaani- ja persikkaliköörit, Angostura bitters, appelsiini-, ananas- ja limemehut sekä päällimmäisenä overproof-rommi. Talon Zombie mixin sisältö puolestaan on "Captain - Captain - Captain" – pelkkää Captain Morganiako siis? Esillepano oli asiaankuuluvan näyttävä, drinkki tarjoiltiin liekehtivänä pääkallon muotoisessa hillopurkissa, jossa silmäkuoppien kohdalle oli aseteltu mansikkalohkot. Maultaan se toi mieleen kirpeän hedelmäkarkin; ei likimainkaan niin kompleksinen kuin esikuvansa, muttei nyt ihan yksiulotteinenkaan. Ihan kelpo cocktail, mutta kiinnostaisi kyllä tietää, miltä se maistuisi jos rommien laatuun vähän panostettaisiin, ja laadukkaita rommeja oli kyllä tiskin takana yllin kyllin, Flor de Caña -maistelulaudan olisi saanut vajaalla 20 punnalla. Kaiken kaikkiaan 52 Canoes on Edinburghin-kävijälle harkitsemisen arvoinen paikka jos kaipaa vaihtelua perinteiseen pubimeininkiin, mutta jos nimenomaan tasokkaita cocktaileja hakee, niin arvelisin että kaupungista parempiakin baareja löytyy.

Kuukauden kulaus / baanalla: Souria sopimuskaupungissa

Mikä? Little Rickey. Kinnegar Brewing, Irlanti. Alk. 5,0%.
Missä? Mother Mac's Public House, Limerick.

Irlannin-turneeni lähestyessä loppuaan olen aktivoitunut reissailemaan Brittein saarilla, Suomesta käsin kun on koko lailla korkeampi kynnys lähteä tänne spontaaneille viikonloppureissuille kuin Dublinista. Muutama viikko sitten päätin lähteä käymään Limerickissä, joka noin sadantuhannen asukkaansa voimin on Irlannin tasavallan kolmanneksi suurin ja koko saaren neljänneksi suurin kaupunki. Monien muiden irkkukaupunkien tavoin Limerick on alkujaan viikinkien perustama, ja sen 1200-vuotiseen historiaan on mahtunut monenmoisia vaiheita. Kenties tärkein yksittäinen tapahtuma on 1600-luvun lopun jakobiittisodan päättäneen Limerickin sopimuksen solmiminen, minkä johdosta kaupunki tunnetaan myös lempinimellä Treaty City, ja samaa nimeä kantaa myös paikallinen käsityöläispanimo.

Tämänkertainen kuukauden kulaus tulee kuitenkin Kinnegar-panimolta Irlannin luoteisosasta, Donegalin kreivikunnasta. Mother Mac's -pubin hanavalikoimasta bongaamani Little Rickey on limellä ja basilikalla maustettu sour ale, väriltään vaalean kullankeltainen ja samea. Lime nousee selvästi esiin tuoksussa tuoden mieleen Solin tai Coronan tarjoiltuna klassisesti limelohkon kera. Maussa happamuus on melko iisi, mikä jättää tilaa hedelmän maulle, mikä puolestaan on oikein kiva juttu, sitruksen maku on oikein mehevä. Jonkin verran lisäulottuvuutta jäin kuitenkin kaipaamaan, pelkkä lime ei riitä tekemään oluesta mieleenpainuvaa elämystä ja basilikan maku ei ainakaan minun kieleeni juomasta tartu. Ruokajuomana voisi toimia vaikkapa tacojen kaverina, mielleyhtymä meksikolaisiin oluisiin on sen verran vahva.

New Zealand story, osa 4: Rotorua

Palataanpas pitkästä aikaa matkakertomuksen pariin. Rotoruan kaupunki sijaitsee samannimisen järven rannalla Uuden-Seelannin Pohjoissaaren keskiosassa, 230 kilometriä Aucklandista kaakkoon. Asukkaita kaupungissa on hieman alle 60 tuhatta, ja se on väkiluvultaan Uuden-Seelannin kymmenenneksi suurin. Kaupunki ja järvi sijaitsevat neljännesmiljoona vuotta sitten romahtaneen supertulivuoren jälkeensä jättämässä kalderassa, ja alueen tuliperäisyydestä ovat edelleen kertomassa lukuisat kuumat lähteet, joista tunnetuin lienee Pohutun geysir Whakarewarewan alueella kaupungin etelälaidalla.

Aucklandista Rotoruaan siirtymistä varten olin varannut bussimatkan, johon sisältyi vierailut kahdessa turistikohteessa. Näistä ensimmäinen oli Hobbiton Movie Set, eli paikka, jossa kuvattiin Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta- ja Hobitti-elokuvatrilogioiden Hobittilan kylään sijoittuvat ulkokohtaukset. Bilbon, Frodon ja Samin idyllinen kotikylä näyttää paikan päällä lähestulkoon yhtä upealta kuin valkokankaallakin, mutta siihen pääsee tutustumaan ainoastaan tiukasti aikataulutetuilla opastetuilla kierroksilla, mikä syö magiaa jonkin verran. Kiireetön tuopillinen Vihreän lohikäärmeen krouvissa rätisevän takkatulen loimussa jäi sekin haaveeksi: kierroksen hintaan kuului kyllä juoma, mutta sen saatuamme meitä pyydettiin ystävällisesti siirtymään ulkosalle sitä nauttimaan. Puolituisten stout oli kuitenkin hyvää, oppaan tarinat viihdyttäviä ja ryhmällemme varattu lounaskin sangen maittava – ehkäpä vielä jonain päivänä pääsen kokemaan iltakierroksen juhla-aterioineen, joka on kuulemma aivan erityisen hieno elämys.

Toinen pysähdyspaikka ennen Rotoruaa oli Waitomo, tarkemmin ottaen Waitomon luolat, jotka tunnetaan komeista tippukivimuodostelmistaan, mutta aivan erityisesti Arachnocampa luminosa -lajin kiiltomadoistaan. Tämän ainoastaan Uudessa-Seelannissa esiintyvän sääskilajin toukat elävät luolien katossa roikottaen seittipyydyksiään, joihin ne houkuttelevat saaliseläimiä hohtamalla aavemaisen sinistä valoa. Meidät vietiin ensin kävelykierrokselle luolaston valaistuun osaan, minkä jälkeen nousimme veneisiin ja lähdimme hiljakseen lipumaan maanalaista jokea pitkin kammioon, jossa ainoa valonlähde ovat kiiltomadot. Täydellinen hiljaisuus ja lukemattomat kirkkaansiniset valopisteet loihtivat luolaan todella taianomaisen tunnelman, joten jos Hobittilassa jäikin kaipaamaan vähän lisää magiaa, Waitomossa se puute tuli kyllä korjatuksi.

Iltaohjelma Rotoruassa oli jälleen mallia ruoka ja yksi olut, seuraavaksi päiväksi minulla oli runsain mitoin toimintaa suunniteltuna. Heti aamiaisen jälkeen minut tuli poimimaan hotellilta Rotorua Canopy Toursin auto, jonka kyydissä lähdin seikkailulle paikalliseen aarniometsään. Ennen ensimmäisten ihmisten saapumista Uuden-Seelannin saaret olivat miltei kokonaan metsän peitossa, mutta vuosien saatossa valtaosa metsistä on raivattu asutusten ja laidunmaiden tieltä pois; paikka paikoin koskematonta metsää on kuitenkin vielä jäljellä, ja Rotoruan lähistöllä tällaisessa metsässä järjestetään retkiä, joilla edetään latvustoon rakennetulta tasanteelta toiselle vaijeriliukuja ja riippusiltoja pitkin. Pisimmillä liu'uilla on mittaa useita satoja metrejä, joten etenkin pidemmälle ultimate-kierrokselle uskaltautuvalle on luvassa kunnon vauhdit, ja samalla pääsee ihastelemaan upeaa vanhaa metsää sangen uniikista näkökulmasta, puunlatvojen yläpuolelta. Kolmisen tuntia kestävän retken aikana oppaat paitsi huolehtivat turistien turvallisuudesta, myös hieman luennoivat alueen luonnonhistoriasta ja ekologiasta. Ekologinen näkökulma on mukana silläkin tavalla, että osa kierrosten tuotoista käytetään metsän alkuperäislajiston suojelemiseen loukuttamalla ihmisten mukanaan tuomia pikkunisäkkäitä, joita vastaan monet linnut ovat jokseenkin puolustuskyvyttömiä. Kaiken kaikkiaan hyvin monipuolinen elämys ja ehdottomasti yksi koko reissun kohokohdista.

Metsäseikkailun jälkeen lähdin iltapäiväkävelylle Rotoruajärven rantaa myötäilevää polkua pitkin. Kävellessä alueen tuliperäinen luonne tuli selväksi monen aistin voimin: kuumat lähdeet pulputtivat ja höyrysivät, ja nenässä tuntui voimakas rikinkatku. Myös järviveden erikoinen maitomaisen samea väri on perua veteen sekoittuneista rikkipitoisista hiukkasista. Kävelylenkin päätteeksi kävin nauttimassa kevyen lounaan ja oluttuopposen mukavassa gastropubissa ennen kuin palasin hotellihuoneeseeni hieman huilaamaan ennen lähtöä Tamaki Maori Villageen, historiallisen maorikylän rekonstruktioon, jossa järjestetään alkuperäiskansan kulttuuriin pohjautuvia illanviettoja. Aluksi katsottiin Rotoruan kaupungissa sijaitsevassa kokoontumispaikassa lyhyt johdatteleva elokuva, minkä jälkeen siirryttiin busseilla itse kylään kaupungin ulkopuolelle.

Kylässä meitä odotti aluksi vastaanottoseremonia, jossa kylän soturit ryntäsivät kukin vuorollaan portista ulos esittelemään taitojaan haasteena tulijoille: tulkaa rauhanomaisin aikein tai valmistautukaa taistelemaan henkenne edestä. Kun "heimoamme" edustamaan valittu amerikkalainen Jack oli ottanut vastaan rauhan eleenä tarjotun saniaisenlehden, meidät laskettiin sisään kylään, jossa oli ohjelmassa vapaata kiertelyä kyläläisten kertoessa kiinnostuneille kulttuurinsa eri osa-alueista. Tämän jälkeen oli vuorossa laulu- ja tanssiesitys, johon yleisöllekin oli varattu oma osuutensa, ja pääsinpä itsekin lavalle opettelemaan Uuden-Seelannin rubgymaajoukkueen otteluista tuttua haka-sotatanssia. Illan päätteeksi nautittiin rosvopaistin tapaan maakuopassa kypsennetty hangi-ateria.

Tamakin ohella maorikulttuurielämyksiä on Rotoruassa tarjolla pari muutakin, Tamakin tyylinen Mitai sekä elävä maorikylä Whakarewarewa. On tietenkin mahdotonta tietää, valitsinko näistä parhaan, mutta väliäkö tuolla, valinta oli joka tapauksessa hyvä. Tervetuliaisseremoniaa lukuunottamatta meininki oli kaikkea muuta kuin ryppyotsainen, ja etenkin kyläpäällikkö oli varsinainen huuliveikko. Oli myös hauska havaita, että leikkimielinen nokittelu naapurimaiden kesken elää ja voi hyvin joka puolella maailmaa – uusiseelantilaisten suhde australialaisiin vaikutti melko samantapaiselta kuin suomalaisten suhde ruotsalaisiin. Jopa bussikuskimme paljastui paluumatkalla kunnon showmieheksi, joka heitti läppää, lauloi hassuja lauluja ja laulatti myös meitä kyytiläisiä niin ettei aika todellakaan käynyt pitkäksi. Tämän jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa seuraavana aamuna takaisin Wellingtoniin, vaikka ehdinkin viettää Rotoruassa vain yhden kokonaisen päivän.

Kuukauden kulaus: Marjainen sekamelska

Mikä? The Púca Berry Hibiscus & Ginger. The White Hag Brewery, Irlanti. Alk. 3,5%.
Missä? O'Briens Wine, Glasnevin, Dublin.

Syyskuu on ollut kiireisenlainen, kun varsinaisten töiden ohella on pitänyt tehdä eräänlaista työnhakua eli rahoituksen hakemista jatkotutkimukselle. Aikaa ja energiaa blogin kirjoittamiseen ei tässä ruljanssissa ole oikein liiennyt, joten kuun ainoaksi postaukseksi jää nyt sitten taas tällä kertaa kuukauden kulaus. Kuten usein ennenkin, kävin hakemassa maisteltavaa Sweeneyn viinikaupasta – paitsi että se ei ole enää Sweeneyn kauppa, puoti nimittäin vaihtoi omistajaa ja on nykyisin osa O'Briens-ketjua. Valikoiman laajuus ei vaihdoksesta onneksi näytä kärsineen, ja kokeiluun valikoitui marjoilla ryyditetty versio The Púca -sitruunasourista, jonka on tehnyt Sligon kreivikunnassa majaansa pitävä The White Hag -panimo. Sitruunan ja metsämarjojen ohella oluelle antavat makua ruusunmarja, korianteri, hibiskus ja inkivääri.

Muodonmuuttajana ja keppostelijana tunnetun kelttiläisen taruolennon mukaan nimetty Púca vaikuttaa päällisin puolin melko tavanomaiselta marjasourilta: väri on punainen ja tuoksu odotetun hapan ja marjamehumainen, joskin siinä on selvästi taustalla jotain muutakin. Korianteriko sieltä kenties pyrkii esiin? Perusmaku on niin ikään tutun oloinen, mutta siihen on sekoittuneena sen verran eklektinen lajitelma muita aineksia, että vaikka kokonaisuus ei ole varsinaisesti epämiellyttävä, se on kyllä jotenkin outo. Johtuu ehkä vain siitä, että ruusunmarja on mainittu valmistusaineissa, mutta saan oluesta mielleyhtymän ruusunmarjaviiliin; sinänsä kiinnostavaa, muttei ehkä kuitenkaan sellainen ominaisuus, jota oluesta ensisijaisesti haen, niin klassikkotuote kuin onkin kyseessä. Kuivahumalointia en löydä hyvällä mielikuvituksellakaan, mutta maltainen makeus sen sijaan hieman tasapainottaa vähän turhankin ärhäkkää happamuutta. Jännä tuttavuus, mutta täytyy kyllä sanoa, että selkeälinjaisempi hedelmäsour ilman ylenmääräistä mausteilla kikkailua on enemmän makuuni.

Kuukauden kulaus / baanalla: Etelän hetelmiä

Mikä? Fruitropolis Pale Ale. Rascals Brewing Company, Irlanti. Alk. 4,3%.
Missä? Whelan's, Dublin.

Asuntoni Dublinissa on keskustan pohjoispuolella, ja kun jo vartin kävelymatkan säteellä kämpästäni on useita hyviä pubeja, harvemmin tulen lähteneeksi oluelle kivenheittoa edemmäs keskustan läpi virtaavan Liffeyjoen eteläpuolelle. Yhden poikkeuksen sääntöön tekee Whelan's, joka tarjoilee Wexford Streetillä livemusiikkia moneen makuun ja johon olen siksi kovasti tykästynyt, etenkin kun sinne pääsee kotikulmiltani kohtalaisen näppärästi julkisilla kulkuvälineillä. Varsinkin tässä kuussa olen käynyt siellä vähän väliä, alkukuusta järjestettyä ilmaista blues- ja juurimusiikin festivaalia kun seurasi kansanmusiikkifestivaali, jossa niinikään oli useita ilmaistapahtumia. Näillä reissuilla tuli sitten baarin oluthanoista bongattua myös tämänkertainen kuukauden kulaus, dublinilaisen Rascals-panimon ananaksella, passionhedelmällä ja aprikoosilla maustettu Fruitropolis.

Olut on samea ja väriltään kullankeltainen, sikäli kuin väriä kykeni hämärässä baarissa erottamaan. Rehevän hedelmäinen tuoksu on miltei makea ja runsaan sitruksinen, ananas ja passionhedelmäkin nousevat aavistuksenomaisesti esiin. Maku on alkuun ärhäkän hapokas mutta tasoittuu sitten, jopa siinä määrin että olut tuntui ensin vähän mauttomalta, mutta tuopin loppua kohden siinä alkoi saada tilaa herkullinen greippisyys, joten lämpeneminen taisi tehdä juomalle hyvää. Humalointi on keskivoimakas, enemmän aromaattinen kuin katkeroinen. Hedelmien rooliksi jää tyypilliseen tapaan tuoda olueen pikemminkin jonkinlaista trooppista tunnelmaa kuin mitään selvästi erottuvia makuja, mutta kokonaisuus on oikein maukas ja alkoholipitoisuuskin mukavan maltillinen, joten mikäs tätä on särpiessä.

New Zealand story, osa 3: Auckland

Matkani seuraava etappi Auckland sijaitsee 490 kilometriä jokseenkin suoraan Wellingtonista pohjoiseen. Linnuntietä kaupunkien välinen etäisyys on siis jonkin verran lyhyempi kuin Helsingistä Ouluun, mutta siinä missä kyseinen matka taittuu VR:n kyydillä parhaimmillaan viidessä ja puolessa tunnissa, Wellingtonista Aucklandiin junailu vie aikaa tuplasti saman verran. Mitään kiireisen ihmisen hommaa junamatkailu Uudessa-Seelannissa ei siis todellakaan ole, mutta jos siirtymiseen on valmis uhraamaan lähes kokonaisen matkapäivän, palkinnoksi saa ihailtavakseen runsain mitoin hienoja maisemia. Rataverkko onkin pääasiassa rahtiliikenteen käytössä, ja harvakseltaan kulkevien pitkän matkan matkustajajunien ajatellaan olevan matkailijoille elämyksiä itsessään, mikä näkyy jo siinä, että niille on annettu mielikuvitusta kutkuttavat nimet: Northern Explorer (Auckland-Wellington), Coastal Pacific (Picton-Christchurch), Tranz Alpine (Christchurch-Greymouth).

Oma kulkupelini oli siis Northern Explorer, lähtöaika Wellingtonista 7.55. Istumapaikalta löytyvillä kuulokkeilla voi halutessaan kuunnella junan kulloisenkin sijainnin mukaan automaattisesti käynnistyviä selostuspätkiä, joissa kerrotaan, mitä kaikkea kiinnostavaa matkan varrella voi nähdä. Maisemien ohella rata itsessään on ainakin insinööritaidosta kiinnostuneille melkoinen nähtävyys, suurten korkeuserojen maassa kun riittää laaksoa ja kukkulaa, ja siten junaradan vetämiseksi on ollut tarpeen rakentaa jos jonkinlaista siltaa ja tunnelia. Yksi matkan mielenkiintoisimmista osuuksista onkin Raurimun spiraali, jossa rata laskeutuu jyrkästi mutkitellen ja kerran itsensä alittaen saaren keskiosan vulkaaniselta ylängöltä Whanganuijoen laaksoon. Legendan mukaan spiraalissa on joskus käynyt niinkin, että junankuljettaja on pimeällä ajaessaan tehnyt hätäjarrutuksen luultuaan oman junansa viimeisen vaunun perävaloja toiseksi junaksi.

Aucklandiin juna saapui hieman ennen iltaseitsemää. Yli 1,6 miljoonan asukkaan Auckland on Uuden-Seelannin selvästi suurin kaupunki, ja Waitangin sopimuksen solmimisen jälkeen se toimi myös maan pääkaupunkina vuoteen 1865, jolloin uudeksi pääkaupungiksi nimettiin Wellington. Rentoon ja tärkeilemättömään Wellingtoniin verrattuna Auckland tuntui heti paljon metropolimaisemmalta ja levottomammalta, mikä ei toki ole ihmekään, kun asukasluku on Wellingtoniin nähden nelinkertainen. Wellingtonin tavoin kaupungin nimi on peräisin brittiaatelistolta, tarkemmin ottaen Aucklandin jaarli George Edeniltä, joka urallaan toimi muun muassa laivastoministerinä ja Intian kenraalikuvernöörinä.

Saapumisillan ohjelmaksi riitti fish&chips ja olut hotellin läheltä löytyneessä kivassa pikku hipsteripubissa, mutta seuraavaksi päiväksi piti keksiä jo jotain tekemistäkin. Pienen arpomisen jälkeen päätin lähteä retkelle Waiheke-nimiselle saarelle, joka sijaitsee Haurakinlahdessa vain 40 minuutin lauttamatkan päässä Aucklandin keskustasta. Valinta osoittautui onnistuneeksi, sillä saari on oikein viehättävä ja siellä on mukavan luonnonläheisiä kävelyreittejä, joita kulkiessani tunsin välillä suorastaan katoavani viidakon keskelle, vaikka missään vaiheessa tuskin olin paljon sataa metriä etäämpänä lähimmästä autotiestä. Aktiviteettien ja rantojen ohella kävijöitä noin 9000 vakituisen asukkaan Waihekelle houkuttelevat saaren lukuisat pienet viinitilat, joiden antimiin voi tutustua vaikkapa tärkeimmän asutuskeskuksen Oneroan baareissa ja ravintoloissa, jos ei viitsi lähteä koluamaan itse tiloja. Vaelteluni päätteeksi päädyinkin italialaishenkiseen viinibaariin pinot gris -lasillisen ääreen pitämään sadetta ja katselemaan merelle illan hämärtyessä.

Seuraavana aamuna hyppäsin paikallisbussin kyytiin ja lähdin tutustumaan Aucklandin eläintarhaan. Tarhan asukeista minua kiinnostivat etenkin Uuden-Seelannin omat eläimet, joihin harvemmin missään törmää, siinä missä vaikkapa Afrikan savannien eläimistö on eläintarhojen vakiokamaa eikä siksi tunnu enää niin kovin eksoottiselta. Kiehtovinta katsottavaa tarhassa taisivatkin olla kiivilinnut – elämystä epäilemättä tehosti se, että kiivit ja muut etupäässä pimeän aikaan aktiiviset lajit on sijoitettu taloon, jossa vallitsee keinotekoinen yö ja siten hieman salaperäinen tunnelma. Muutenkin Uuden-Seelannin osaston mielenkiintoisinta antia olivat linnut sekä matelijat, kuten ikonisuudessaan lähes kiivin veroinen tuatara; omintakeisia nisäkkäitä ei Uudessa-Seelannissa, toisin kuin pussieläimistään tunnetussa Australiassa, juuri ole.

Iltapäivällä oli vuorossa yksi reissun ehdottomista kohokohdista: Auckland SkyJump, eräänlainen benjihypyn kontrolloidumpi versio, jossa hypätään Aucklandin keskustassa kohoavan Sky Towerin 53. kerroksesta maahan. Vaijerit pitävät huolen siitä, että hyppääjä pysyy pystyasennossa ja tömähtää hypyn päätteeksi pehmeästi jaloilleen 192 metriä alempana odottavalle laskeutumisalustalle. Pudotus kestää vain kymmenisen sekuntia, mutta sinäkin aikana hyppääjän vauhti ehtii kiihtyä yli 80 kilometriin tunnissa, ja adrenaliiniryöpsähdys on ainakin extreme-lajeja harrastamattomalle melkoinen. Jälkeenpäin voi halutessaan ostaa itselleen muistoksi valokuvia ja videoita omasta suorituksestaan, minkä lisäksi jokainen hyppääjä saa kunniakirjan, t-paidan sekä vapaalipun Sky Towerin näköalatasanteelle.

Illalla kävin palkitsemassa itseni uskalluksesta päivällisellä ja parilla drinkillä The Good Luck Coconut -tikiravintolassa. Paikan aasialaisvaikutteinen ruoka oli oikein kelpoa, muttei itsessään niin hyvää, että vierailu kannattaisi pelkästään sen takia. Cocktailit onneksi olivat oikein maukkaita: Zombie Apocalypse oli esikuvansa tavoin runsaan romminen mutta silti petollisen pehmeä ja hedelmäinen, valkosuklainen Fantasy Island puolestaan sopivan dekadentisti jälkiruokamainen ja lisäksi hauskan näköinen, koristeena drinkissä kellui pallonmuotoisen jääpalan sisään jäädytetty kukkanen. Illan ja samalla Aucklandin-vierailuni päätteeksi kävin vielä Sky Towerissa ihailemassa öistä kaupunkimaisemaa ja nauttimassa kuohuviinilasillisen näköalaravintolassa. Aamulla jatkoin matkaani kohti Rotoruaa, mutta siitä enemmän päiväkirjan seuraavassa osassa.