Grande finale

Tikiloikka täytti tässä kuussa viisi vuotta, ja nyt on tullut aika jättää sille jäähyväiset, ainakin tällä erää. Ei sillä, että minulla olisi ollut blogin suhteen jonkinlainen viisivuotissuunnitelma, mutta lopetuspäätös on kyllä kypsynyt jo hyvän aikaa. En toki kuvittele, että olisin tässä ajassa ehtinyt sanoa kaiken mitä sanottavissa on, mutta blogin säännöllinen päivittäminen on alkanut tuntua enenevässä määrin velvollisuudelta eikä niinkään hauskalta harrastukselta, joka sen kuitenkin olisi tarkoitus olla. En toisaalta pidä oikein mielekkäänä sitäkään, että kirjoittaisin uusia juttuja vain muutaman kerran vuodessa sille päälle sattuessani, joten lopettaminen tuntuu parhaalta vaihtoehdolta, vaikka tikidrinkit toki edelleen maistuvat.

Jotta blogi saisi arvoisensa lopetuksen, päätin kehitellä vielä yhden Daiquiriin pohjautuvan cocktailin. Niin paljon kuin pidänkin legendaarisesta Mai Taista, ehkäpä kaikkein useimmin tekemäni drinkki on jollakin makusiirapilla ryyditetty Daiquiri – ja useimmiten siirapiksi valikoituu nimenomaan oma suosikkini eli passionhedelmäsiirappi. Niinpä tämä jäähyväisdrinkki on Daiquiri-muunnelma, jossa olen yhdistellyt lempimakujani sekä erinäisiä vuosien varrella drinkkien tekemisestä oppimiani asioita:

Fond Farewell
(Tikiloikan definitiivinen Daiquiri)
1 limen raastettu kuori
2 cl limemehua
4 cl vaaleaa rommia (Havana Club 3yo)
1 cl Grand Marnieria
1 cl mezcalia
1 tl maraschinolikööriä
2½ cl passionhedelmäsiirappia
hyppysellinen suolaa

Pane raastettu limenkuori tiheään siivilään ja kaada limemehu hitaasti sen läpi shakeriin. Puristele kuoriraasteeseen imeytynyt mehu irti esim. teelusikan pesän kuperalla puolella. Lisää loput ainekset, ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Mezcal on tequilan sukuinen viina, jonka valmistusprosessiin kuuluu raaka-aineena käytettävien agaavensydänten paahtaminen, mistä johtuen juoman maku on voimakkaan savuinen ja muistuttaa jonkin verran skottiviskiä. Tässä drinkissä mezcalia on kuitenkin verrattain vähän ja savuisuus tuntuu lempeänä vivahteena etenkin jälkimaussa. Grand Marnierin yhdistäminen agaaveviinaan on viittaus Cadillac Margaritaan, maraschinolikööri puolestaan Hemingway Daiquiriin. Sitruksen maun intensifiointiin käytettävän supercharging-tekniikan opin Greg Easterin kirjasta, ja suolan käyttämisestä cocktaileissa minulle vinkkasi Dublinissa The Exchequer Wine Barin baarimestari.

Tähän olisi jo ihan hyvä lopettaa, mutta eikö mitä, otetaanpa vielä viimeinen olutarvio tähän perään! Maisteltavat oluet ovat peräisin kohtalaisen eksoottisesta olutmaasta, nimittäin Vietnamista, Heart of Darkness -panimolta. Molemmat näistä ovat Alkon tilausvalikoiman tuotteita. The Tropics Pina Colada Hazy (alk. 6,5%, 36 IBU) on kullankeltainen ja nimestään huolimatta kirkas – mistähän se hazy tähän oikein on keksitty? Tuoksussa on odotetusti trooppista hedelmäisyyttä, mutta Piña Coladaan se ei kyllä mitenkään erityisesti assosioidu, ja myös maussa ananas ja kookospähkinä jäävät etenkin alkuun todella viitteellisiksi. Toisesta lasillisesta aromit löytyvät jo vähän selvemmin, joten ehkäpä juoma ehti kesähelteessä lämmetä otollisempaan tarjoilulämpötilaan. Suutuntuma on maltaisen täyteläinen ja kohtalaisesta katkeroinnista huolimatta olut on varsin makea, itse tykkäisin kuivemmasta.

The Sunshine Watermelon Lime Pilsner (Alk. 5,0%, 26 IBU) on väriltään hieman The Tropicsia hailakampi keltainen. Mausteista lime tarttuu paremmin nenään tuoksusta, kun taas maussa vesimeloni on selvemmin esillä ja tuo olueen oikein mukavan lisävivahteen. Humalointi on iisimpi, mutta hiilihappoisuus antaa juomalle miellyttävän puraisun. Elementit ovat paremmin tasapainossa kuin The Tropicsissa, tosin hitusen enemmän katkeroa tähän ehkä kaipaisin. Mainio kesäjuoma joka tapauksessa, ja muutenkin kiva näkemys pilsneristä, kokeilisin tätä esimerkiksi ruokaisan salaatin tai vaikkapa burgerin kaverina.

Sepä siitä sitten! En sulje pois sitä mahdollisuutta, että Tikiloikka vielä joskus tekisi paluun jossain muodossa, mutta sen aika tulee sitten jos on tullakseen – en lähde asialla tässä yhteydessä sen kummemmin spekuloimaan. Toivottavasti näitä juttuja on ollut kiinnostavaa lukea ja ne ovat tuoneet uutta tietoa tai uusia ideoita, itselläni ainakin on ollut kivaa ja olen oppinut yhtä sun toista drinkkien sekoittelusta, ravintolakulttuurista, historiasta ja ties mistä muusta. Nānā!

Kuukauden kulaus: Drink that funky fluid (white boy)

Mikä? Double Gelato Mango Lassi. Browar Funky Fluid, Puola. Alk. 8,0%, 32 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Palataanpa sitten Pohjois-Amerikasta Euroopan kamaralle. Puolalaisen Funky Fluid -panimon Double Gelato Mango Lassi on sour ale, jota ovat ainakin nimestä päätellen inspiroineet niin italialainen jäätelö kuin intialainen jogurttijuomakin. Monikulttuurisempaa olutta saa siis hakea! Mausteitakin on joka lähtöön: mangososetta, laktoosia, limemehua, Himalajan vuorisuolaa ja vielä kardemummaakin. Väriltään olut on hienokseltaan oranssihtava ja paksun samea; mieleen tulee tuorepuristettu hedelmämehu, ja tuoksu onkin tuhdin hedelmäinen.

Makukin on sangen mehukas, siinä on kirpakan poreilevaa hapokkuutta mutta sen vastapainoksi myös aika runsaasti makeutta. Jäätelö ei ehkä ole ihan tuulesta temmattu vertailukohta. Suolan ja etenkin kardemumman läsnäolo on enemmän viitteellistä. Pari kysymystä nousee mieleen tätä siemaillessa – ensinnäkin, onko tämä tosiaan 8-prosenttista? Ja toisekseen, onko tämä tosiaan olutta? Eipä siinä mitään, ihan maukasta juotavaahan tämä on, mutta perinteiset käsitykset siitä, miltä oluen kuuluu maistua, lentävät kyllä viimeistään tämän tuotteen myötä lopullisesti romukoppaan.

Hula hula! Aloha!

Tämänkertaisessa postauksessa ei ole mitään erityistä teemaa, päätinpähän vain kokeilla enemmän tai vähemmän summamutikassa joitakin reseptejä, joita en ollut aiemmin kokeillut ja joihin minulla oli ainekset heti saatavilla. Lähteenä käytin vaihteeksi Beachbum Berry's Sippin' Safari -kirjaa, joka esittelee ihmisiä juomien takana; ensimmäinen luku käsittelee Ray Buhenia, joka oli yksi Don the Beachcomberin alkuperäisessä ravintolassa (ja sittemmin monessa muussakin paikassa) uurastaneista filippiiniläisistä ja jonka varhainen luomus vuodelta 1934 tämä yksinkertainen drinkki on:

Hula Hula Cocktail
3 cl appelsiinimehua
3 cl oranssia Curaçao-likööriä
3 cl giniä

Ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Klassikkococktailit ovat usein hyvinkin pelkistettyjä, mutta tästä täytyy kyllä sanoa, ettei siinä mielestäni varsinaisesti klassikkoainesta ole. Ginin ja appelsiinin yhdistelmä toki toimii, ja Curaçao-likööri tuo juomaan tiettyä omaleimaista särmää, mutta ei niin paljoa, että lopputulos olisi mitenkään mieleenjäävä. Omien tuunausten pohjaksi tämä toki voisi sopia, esimerkiksi pari hölskyä katkeroa ja/tai tilkka jotain muuta likööriä varmaankin tekisi siitä jo huomattavasti mielenkiintoisemman.

Toisen reseptin isä on Hank Riddle, joka syntyi Filippiineillä vauraaseen amerikkalaisperheeseen. Sodan ja japanilaismiehityksen aikana perhe koki kovia ja mikäli kirjan kertomukseen on luottaminen, 15-vuotias Hank miltei teloitettiin japanilaisten vakoojana vaikka hän todellisuudessa kuului miehitystä vastustaneisiin sisseihin. Joka tapauksessa Hank selvisi miehitysajasta hengissä ja lähti japanilaisten vetäydyttyä seilaamaan kohti Yhdysvaltoja, jossa hän päätyi – kyllä vain – Don the Beachcomberin leipiin. Tämän drinkin hän kehitti vuonna 1970 työskennellessään Palm Springsin Beachcomberissa:

Aloha Cocktail
1½ cl limemehua
1½ cl appelsiinimehua
1½ cl grenadiinia
1½ cl Bacardi 151 -rommia
1½ cl vaaleaa puertoricolaista rommia (tai vastaavaa)
¾ cl Heering-kirsikkalikööriä
2 hölskyä Angostura bittersiä

Ravista jääpalojen kera ja siivilöi cocktaillasiin.

Tämä on jo selvästi enemmän minun mieleeni, sellainen drinkki jonka voisi tehdä toistekin. Heering-likööri vie ajatukset Singapore Slingiin, mutta rommipohjaisena ja lyhyenä juoma on tietenkin erityylinen – ehkä jopa parempi? Eräänlainen teemakin tälle jutulle lopulta saatiin, kun sattumalta molempien drinkkien nimet viittaavat Havaijiin. Juhannusluau ei ole enää mahdollinen, mutta vielä on kesää jäljellä, ainakin toivoa sopii. Otetaan siis sille!

Kuukauden kulaus: Canada, eh?

Mikä? Blood Orange & Hibiscus Sour. Collective Arts Brewing, Kanada. Alk. 5,8%, 10 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Kanadalla ei ole mennyt kovin kaksisesti jääkiekon MM-kisoissa, eikä vaahteranlehtimaata oluistaankaan juuri tunneta ainakaan meilläpäin. Ehkä on aika korjata asia? Hamiltonin kaupungissa Ontarion provinssissa pitää majaansa Collective Arts -panimo, jonka erikoisuus on yhteistyö taiteilijoiden kanssa: oluiden etiketit ovat kirjaimellisesti taideteoksia. Alkon valikoimissa taidepanimon tuotteita on peräti tusinan verran, joista otin testiin kaksi proosallisesti nimettyä hedelmäsouria. Näistä ensimmäinen on Blood Orange & Hibiscus Sour, jonka kauniin punainen väri tuo mieleen – niin, veriappelsiinimehun, joskin hieman vedellä jatketun. Sitruksinen on tuoksukin, hibiskuksesta en osaa sanoa kun en oikeastaan tiedä, mitä etsiä.

Maku jatkaa samalla linjalla, se on mehukkaan veriappelsiininen, ja oluessa onkin mukana veriappelsiinia sekä pyreenä että tiivisteenä. Happamuus on sopivalla tasolla, mutta maku jää kuitenkin jotenkin hieman ohueksi. Ehkä vähän tuhdimpi mallasrunko olisi paikallaan? Pidän kuitenkin siitä, miten selkeälinjainen oluesta on tehty: veriappelsiini näyttelee pääosaa ja pääsee siinä roolissa kunnolla oikeuksiinsa.

Mikä? Pomegranate & Grapefuit Sour. Collective Arts Brewing. Alk. 5,6%, 10 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Tässä toisessa sourissa on sitten mausteena granaattiomenaa ja greippiä. Väri on punertava, mutta ei niin voimakkaan punainen kuin veriappelsiinioluella vaan pikemminkin persikanvärinen. Tuoksukaan ei ole niin vahva, granaattiomena löytyy kun tietää sen olevan siellä, mutta ilman sitä tietoa hedelmä luultavasti jäisi minulta tunnistamatta. Happamuuden puolesta olut tuntuu kirpakammalta kuin kaverinsa, mutta muuten maku on vähän pliisumman oloinen eikä niin runsaan hedelmäinen. Toisaalta tässä on mukavana lisänä jonkin verran viljaisuutta, kenties kaurahiutaleiden peruina.

Kelpo soureja ovat molemmat, selvästikään kaikki Pohjois-Amerikan craft-panimokulttuuri ei ole pesiytynyt etelänaapuriin. Voittajaksi näistä selviytyy Blood Orange & Hibiscus, mutta aivan erityisesti haluaisin kyllä päästä maistamaan Mai Tai Souria!

Kuukauden kulaus: Kreikan meri, meri Kreikan

Mikä? Tiki Luau. Seven Island Brewery, Kreikka / Sori Brewing, Viro. Alk. 6,5%, 11 EBU.
Missä? Alko, tilausvalikoima.

Hauskaa vappua! Minkään sortin karnevaalitunnelmaan on tietysti näissä oloissa vaikea päästä, mutta yritetään parhaamme kuitenkin – ainakin tämänkertaisen maisteltavan etiketissä on niin komea vappunaamari ettei paremmasta väliä. Tiki Luau on Sori Brewingin korfulaispanimo Seven Islandille valmistama hedelmäsour, joka on maustettu passionhedelmällä, mangolla, guavalla, laktoosilla ja havaijilaisella vaniljalla. Olut on osa Seven Islandin Tiki Tales -sarjaa, johon kuuluu Tiki Luaun ohella ainakin tummilla marjoilla ja vaniljalla maustettu Tiki Moi. Moinen omistautuminen teemalle on tietenkin Tikiloikan mieleen, mutta miten on itse oluen laita?

Väriltään Tiki Luau on oranssihtavan keltainen ja samea. Tuoksu on paljolti sellainen kuin tällaiselta eksoottiselta hedelmäsourilta sopii odottaakin – onhan näitä jo jokunen tullut nähtyä ja maistettua – mutta siinä on myös jotain vähemmän tuttua, joka herättäisi kiinnostuksen ilman tikiteemaakin. Guava kenties? Maku on muhkean hedelmäinen, hapan tietenkin mutta ei ylenpalttisesti, laktoosi arvatenkin tasapainottaa ja kenties vaniljakin, vaikka rehellisesti sanoen en sitä kyllä omana makunaan muiden seasta erota, ellen sitten tiukasti keskittymällä. Makujen harmonia on joka tapauksessa huippuluokkaa, ja mehevän sitruunainen jälkimakukin on erittäin miellyttävä. Kyseessä on siis erinomaisen maukas olut, ja kun tikikredentiaalitkin ovat kohdallaan, niin mitäpä tässä muuta voisi toivoa – paitsi tietysti sitä, että kesä tulisi ja koronarajoitukset alkaisivat viimeinkin jäädä taakse?

Häivähdys purppuraa

Siemailin taannoin lähipanimoni Maistilan mainiota Purppuravyöhyke-hapankirsikkasouria ja tulin ajatelleeksi, että sen maku yhdistettynä rommiin saattaisi toimia vallankin hyvin. Tuumasta toimeen, ryhdyin kehittelemään reseptiä fiilispohjalta ja se osuikin lähestulkoon kerralla nappiin. Itse asiassa ainoa muutos, jonka ensimmäisen yrityksen jälkeen tein, oli limemehun lisääminen – aluksi kokeilin, riittäisikö oluen happamuus itsessään, mutta ilman sitrusta drinkki jäi vajaaksi. Tällaiseen reseptiin päädyin:

Pink Haze
4 cl jamaikalaista rommia (esim. Appleton Special Gold)
2 cl limemehua
1 cl Licor 43 -likööriä
1 cl orgeat-siirappia
6 cl Purppuravyöhyke-olutta

Pane kaikki ainekset sekoitusastiaan runsaan jäämurskan kera. Sekoita hyvin ja kaada siivilöimättä korkeaan lasiin.

Hieman paradoksaalisesti aineksista haastavin hankittava saattaa tällä kertaa hyvinkin olla kotimainen olut, Maistilan tuotteiden saatavuus muualla kuin Oulun seudun kaupoissa kun lienee rajallinen ja pienpanimojen etämyyntioikeudestakaan ei ole mitään tullut. Vertailun vuoksi kokeilin reseptiä myös parilla muulla löytämälläni kirsikkaoluella, belgialaisella St. Louis Kriekillä (kuvassa) sekä englantilaisen Little Valley -panimon Cherry Saisonilla. Nämäkin olivat ihan toimivia, mutta parhaan lopputuloksen tarjosi mielestäni Purppuravyöhyke, joka muuten on omaan makuuni näistä kolmesta paras olut myös sellaisenaan nautittuna.

Drinkin nimi on viittaus Jimi Hendrixin klassikkobiisiin, mutta Purple Haze ei oikein käynyt nimeksi juomalle, joka on ennemminkin vaaleanpunainen kuin purppurainen. Sivumennen sanoen tämä on omista luomuksistani mielestäni yksi parhaista ellei peräti paras, joten kannattaa ehdottomasti kokeilla! Jos oikeanlaista olutta ei löydy (tai jos hapankirsikan maku ei miellytä), jokin muu marjaisa sour ale uskoakseni käy korvikkeeksi ihan mainiosti. Mieluiten kotimaiselta pienpanimolta, tietenkin!

Kuukauden kulaus: Salamanisku Berliinissä

Mikä? Bloody Geezer Imperial Berliner Weisse. Salama Brewing Company. Alk. 8,0%, 6 EBU.
Missä? Alko, erikoiserä.

Viime kuussa oli imperial souria, nyt sitten imperial berliner weissea. Espoolaisen Salama Brewingin taidonnäytteen tölkki lupaa "hapanta räjähdystä", jossa on aistittavissa mangoa, passionhedelmää, veriappelsiinia ja vaniljaa. Hieman tulkinnanvaraiseksi jää, onko tällä tarkoitus kertoa, että kaikki nämä ovat myös mukana oluen valmistusaineissa, mutta maistetaanpa. Olut on keltainen ja hyvin samea, tuoksu on odotetusti raikkaan hapokas ja hedelmäinen mutta siinä on myös jokin aavistuksen epämiellyttävä vivahde, josta en oikein saa otetta – melkein tekisi mieleni viitata viinitermein tallin tai lannan tuoksuun.

Maun puolesta Bloody Geezer on ihan kelpo hedelmäsour, mutta melko persoonattoman oloinen, jään kaipailemaan sitä luvattua räjähdystä. Ehkä asia ei niin häiritsisi, jos en olisi nostanut odotuksiani lukemalla tölkin tekstejä, mutta kyllä lukemattakin uskoakseni olisi sitä mieltä, että sinänsä mainion happamuuden alla olut on vähän lattean makuinen. Ihan mielikseen sitä juo, mutta imperialisoinnin tuoma hyöty jää kyseenalaiseksi, kun en sellaiseksi kuitenkaan laskisi sitä, että perinteisesti miedosta oluttyylistä on onnistuttu tekemään kahdeksanvolttinen versio ilman että alkoholi maistuu läpi. Etiketti on kyllä komea!