Karkauspäivän kulaus: The rain in Spain

Mikä? Passiflora Sour. Nómada Brewing, Espanja. Alk. 3,5%, 6 IBU.
Missä? K-Supermarket Välivainio, Oulu.

Espanjan olutkulttuuria en voi sanoa juurikaan tuntevani, mutta ainakin sieltä näköjään tulee muutakin kuin San Miguelia ja Estrella Galiciaa: barcelonalaisen Nómada-panimon tuotteita on hiljattain ilmaantunut Suomen markkinoille, niiden joukossa mm. Revontulet-niminen vadelmasour. Tikiloikan testiin näistä kuitenkin valikoitui Passiflora Sour, joka on passionhedelmällä maustettu Berliner Weisse. Väriltään olut on hyvin hailakan keltainen, tuoksu on odotetusti happamahko mutta muuta huomionarvoista siinä ei oikeastaan ole. Maku on suoraan sanoen vaisu, sopivan hapokas kyllä mutta muuten kuin laimeaa mehua. Janojuomana tällainen mieto ja helposti juotava olut toki toimii, mutta mitään sanottavaa vaikutusta Passiflora ei kyllä tee – lähinnä oikein kovilla kesähelteillä voisin kuvitella jotain tämäntyylistä kaipaavani.

New Zealand story, osa 5: Picton

No niin, lienee parasta viimeinkin kirjoittaa tämä matkakertomus loppuun nyt ennen kuin reissun tapahtumat pääsevät unohtumaan. Vaikka eipä sillä, että siitä oikeasti suurta vaaraa olisi! Oli miten oli, Rotoruasta jatkoin matkaani linja-autolla takaisin kohti Wellingtonia. Kuten junamatka Wellingtonista Aucklandiin, tämäkin siirtymä tarjosi runsaasti komeita maisemia, joista mieleen jäivät erityisesti Taupojärvi – pinta-alaltaan Uuden-Seelannin suurin – ja jylhät vuoret horisontissa. Kahdeksan tunnin mittaiseen matkaan sisältyi lounastauko kivassa pikku tienvarsikuppilassa, jossa oli syömisen ja kahvittelun ohella mahdollisuus rapsutella kaneja takapihan kotieläintarhassa.

Seuraava päivä oli viimeinen kokonainen päiväni Uudessa-Seelannissa, ja päivän ohjelma oli etukäteen tiedossa: merimatka Cookinsalmen yli Eteläsaarelle Pictonin kaupunkiin. Salmen ylitse liikennöi kaksi lauttafirmaa, Interislander ja Bluebridge, joista valitsin jälkimmäisen lähinnä sillä perusteella, että sen aikatauluilla sain viettää perillä hieman pidemmän ajan, tarkoituksenani kun oli palata vielä saman päivän iltana takaisin Wellingtoniin viimeiseksi yöksi. Sää merellä oli kylmänpuoleinen mutta muuten mitä mainioin, ja hyvä niin, sillä maisemissa riitti jälleen ihailtavaa. Picton sijaitsee sauvignon blanceistaan tunnetulla Marlborough'n alueella Eteläsaaren pohjoisosassa; asukkaita kaupungissa on vain runsaat neljätuhatta, mutta lauttayhteyksien ansiosta se on kokoaan merkittävämpi. Viinien ohella turisteja alueelle vetää Marlborough Sounds -niminen luonnonmuodostelma, joka koostuu vedenalaisista laaksoista ja niiden välisistä harjanteista, jotka nousevat saarina ja nieminä merenpinnan yläpuolelle. Pictoniin saapuvat ja sieltä lähtevät lautat kulkevat juuri näitä väyliä pitkin, ja tarjolla myös jos jonkinlaista veneretkeä.

Pictoniin saavuttuani kävin aluksi syömässä erinomaisen kala-aterian yhdessä London Quay -rantakadun kahviloista, minkä jälkeen lähdin tapojeni mukaan luonnon keskelle kävelemään, itse kaupungissa kun ei vaikuttanut olevan paljoakaan nähtävää. Satamaa itäpuolelta reunustavalta metsäiseltä niemeltä löytyikin oikein mukavia polkuja, rantoja ja näköalapaikkoja. Kävelyltä palattuani minulla oli vielä aikaa tutustua paikallisiin nähtävyyksiin, mutta ranta-alueen pari pientä museota, joihin olisin saattanut mennä aikaa tappamaan, olivat kumpikin kiinni. EcoWorld-akvaario sen sijaan oli avoinna, ja se olikin ihan viehko paikka, vaikkakaan ei toki kovin laaja. Samalla pääsin eroon tarpeettomista kolikoistani pudottamalla ne lahjoituslippaaseen, käteinen raha osoittautui Uudessa-Seelannissa melko turhaksi kanniskella mukana.

Akvaarioon tutustumisen jälkeen ehdin vielä käydä kävelykierroksella keskusta-alueella ja tuopillisella pubissa, sen jälkeen oli aika lähteä tallustelemaan takaisin kohti lauttaterminaalia. Paluumatkalla oli pimeää, joten maisemien katseleminen ei enää käynyt päinsä, mutta toisaalta olinkin jo aika väsynyt varhaisesta heräämisestä ja aktiivisesta päivästä, joten söin päivällistä lautan ravintolassa ja keskityin sitten lähinnä lepäilemään. Päiväretki Pictoniin oli oikein onnistunut valinta – itse kaupunki oli ainakin talvisaikaan sen verran unelias että ihan pelkästään sen takia ei ehkä olisi kannattanut lähteä, mutta yhdistettynä lauttamatkaan elämys oli hieno, ja pitihän Eteläsaarestakin toki päästä näkemään edes pikkuvilaus. Vielä oli jäljellä puoli päivää Wellingtonissa ja paluumatka Dubliniin, mutta niistä kertomisen jätän kertomuksen viimeiseen osaan. Vielä yksi matkajuttu luvassa siis!

Kuukauden kulaus: Mout, Mout, it rhymes with fruit

Mikä? Old Mout Cider Kiwi & Lime. Old Mout Cider, Iso-Britannia. Alk. 4,0%.
Missä? O'Briens Wine, Glasnevin, Dublin.

Kerta se on ensimmäinenkin – kuukauden kulaus on tällä kertaa kiivihedelmällä ja limellä maustettu siideri. Etiketti mainostaa firman olevan "established in Nelson, New Zealand", ja logon päällä kököttää sympaattinen kiivilintu, mutta ainakin nykyään Old Mout (lausutaan "muut") tehdään Britanniassa ja se kuuluu mm. Strongbow-siideristä tunnetun H.P. Bulmerin brändeihin. No, alkuperä sikseen, annetaan maun ratkaista.

Väriltään Old Mout on kirkas ja hailakan kellertävä. Tuoksu on rehevän kiivinen ja sangen houkutteleva, joskaan siideriä se ei varsinaisesti tuo mieleen. Maussakin on oikein mukavasti kiiviä, limeä ei niinkään vaikka ehkä sekin jossain taustalla lymyilee, ja maku on todellakin aidon hedelmäinen eikä karkkimainen. Valitettavasti jos lisämausteet unohdetaan, itse siideri ei ole kovinkaan kummoinen – huomaa kyllä, että se on tiivistemehusta tehty, perinteisen brittisiiderin muhkean omenaista makua on turha hakea. Turhan makeakin tämä on omaan makuuni, joten vaikka Old Mout erottuukin jonkin verran edukseen esanssisista suomalaisista makusiidereistä, täytyy harmi kyllä silti todeta: ei jatkoon.

Tämä oli tällä erää Tikiloikan viimeinen postaus Irlannista! Ehkä se Uuden-Seelannin matkablogikin viimein valmistuu, kunhan pääsen kotimaan kamaralle...

Baanalla: Ihana 'Ohana

Mikä? 'Ohana Tiki Bar.
Missä? 17 Harcourt Street, Dublin 2, Irlanti.

"'Ohana" means "family." "Family" means "no one gets left behind." 

  -Lilo & Stitch

Dublinissa asuessani olen nauttinut useita hyviä tikidrinkkejä sen tasokkaissa cocktailbaareissa, mutta varsinainen tikibaari on kaupungista toistaiseksi puuttunut. Tällä viikolla asiaintilaan saatiin kuitenkin muutos, kun 'Ohana Tiki Bar avasi ovensa Harcourt Streetillä asiaankuuluvan somepöhinän saattelemana. Koska olen lähdössä parin viikon päästä takaisin Suomeen, enkä tiedä, milloin tulen seuraavan kerran käymään täällä, aikaa ei ole juurikaan hukattavaksi. Niinpä houkuttelin paikallisen kaverin mukaani ja lähdin heti avajaisviikonloppuna katsomaan, löytyykö pöhinälle katetta.

 

Samoilla kulmilla 'Ohanan kanssa on jo ennestään useita vakiintuneita ja suosittuja menopaikkoja, kuten Dicey's Garden Club ja Copper Face Jacks, joten kilpailua on epäilemättä luvassa, mutta 'Ohanan konsepti on tosiaan jotain sellaista, mitä Dublinissa ei ole aiemmin juuri nähty. Sisään astuessa käy myös pian selväksi, että konseptiin on toden teolla panostettu: kalusteet, seinä- ja pöytäkoristeet sekä valaistus henkivät kaikki juuri sellaista trooppista, eksoottista ja aavistuksen mystistä tunnelmaa, jota hyvältä tikibaarilta sopii odottaakin. Talvisen kolea ja sateinen Dublin on helppo sulkea ulkopuolelle, ellei sitten halua mennä tupakointialueelle, jossa väkisinkin altistuu elementeille jonkin verran.

Saavuimme 'Ohanaan kello viiden tienoilla lauantai-iltana, jolloin paikka oli vielä lähes tyhjillään. Lisää väkeä alkoi kuitenkin valua sisään melko pian, ja kahdeksan aikoihin baarissa kävi jo ihan kunnon vilske. Mainonta on siis selvästi tehnyt tehtävänsä ja ihmiset ovat löytäneet paikan, vaikka se ei katukuvassa mikään erityisen näkyvä ilmestys olekaan – itse asiassa kuljimme siitä ensin kertaalleen ohi, koska kävelimme väärällä puolen katua emmekä siksi nähneet katutason alapuolella sijaitsevan baarin ovea. Soittolista oli alkuun vahvasti kasarihitteihin painottuva, myöhemmin niiden joukkoon alkoi sekoittua Elvistä, reggaemeininkiä sekä joitakin odottamattomampia paloja, kuten Lauryn Hilliä.

Talon kahdeksan cocktailin lista on rakennettu Piña Coladan ja Blue Hawaiin kaltaisten kestosuosikkien varaan, mutta tylsyydestä tai liiasta varman päälle pelaamisesta sitä ei kuitenkaan voi moittia, vaan resepteissä on mukana sopivasti omaa twistiä. Mai Taikin listalta löytyy, joten aloitin sillä, ja se olikin juuri sellainen Mai Tai, josta itse pidän eniten: laaturommit pääroolissa, riittävän hapan, ei liian mantelinen. Kokonaisuuden kruunasi esillepano komeassa tikimukissa.

Mai Tain jälkeen tilasin vielä toiseen Trader Vic -klassikkoon pohjautuvan Fogcutter Fizzin sekä Junglist Birdin, jonka esikuvana on toiminut Jungle Bird -niminen Camparilla katkeroitu drinkki. Seuralaiseni valinnat olivat Missionary Falls Down ('Ohanan versio Missionary's Downfallista), El Presidente #17 sekä Piña Colada, jolle 'Ohanassa antaa lisämaustetta kaneli. Maistelimme toistemme juomia ristiin, ja konsensuksena oli helppo todeta, että taso on kauttaaltaan korkea. Listan juomista kokeilematta jäivät ainoastaan Blue Hawaii sekä Tea Punch, jonka ilmeinen esikuva on ranskankaribialainen Ti' Punch mutta joka nimensä mukaisesti sisältää perinteisempien ainesten ohella teetä.

Ensikokemuksen perusteella 'Ohanalle voi, jos nyt ei ihan ennustaa, niin ainakin realistisesti toivoa pitkää ikää. Ravintolabisnes ei tiettävästi ole niitä helpoimpia, mutta 'Ohana tekee omaa juttuaan tyylillä, taidolla ja antaumuksella, ja hintatasokin on nykymittapuulla aivan kohtuullinen. Hyvin varustetusta baarista löytyy myös varmasti jotain mieleistä niillekin seurueen jäsenille, jotka eivät rommista niin perusta. Kaiken luulisi siis olevan kunnossa, ja ainakin lauantaina näkemäni perusteella Dublinissa on tilausta tämäntyyppiselle paikalle. Toivoa siis sopii, että suosio säilyy ja 'Ohana tarjoilee drinkkejä vielä silloinkin, kun tieni seuraavan kerran käy vihreälle saarelle – kiva nimittäin olisi käydä uudestaankin!

Kuukauden kulaus: Takes one to tango

Mikä? Mango Tango. Maistila. Alk. 4,8%.
Missä? Maistilan panimomyymälä, Oulu.

Tarkoituksenani oli jatkaa näin joululomalla Uuden-Seelannin matkakertomusta, joka on paria osaa vaille valmis, mutta siinähän kävi sitten niin, että valokuvat jäivät Dubliniin kun lähdin Suomeen lomanviettoon. Perinteinen Tikiloikan jouludrinkkikin jäi tällä kertaa loppuvuoden kiireiden keskellä kehittelemättä, mutta kuukauden kulausta ei toki sovi jättää väliin, ja se tuleekin tällä kertaa suoraan alkulähteeltä, paikallisen Maistila-panimon myymälästä Oulun Alppilasta. Mango Tango on tyyliltään sour ale, ja kuten nimen perusteella jo saattaa arvata, se on maustettu mangolla. Väri on vaaleahkon keltainen ja kultaan vivahtava, tuoksu herkullisen hedelmäinen mutta hieman yllättäen ei suinkaan yksioikoisen mangoinen – seassa voisi luulla olevan jos jonkinlaista trooppista hedelmää, ainakin passionhedelmää ja ananasta ja kenties vielä jotain muutakin. Maussa happamuus dominoi ja hedelmäisyys jää vähän latteammaksi, ikään kuin käyneen mehun oloiseksi. Tummien ja tuhtien jouluoluiden vastapainoksi on kuitenkin virkistävää maistella välillä jotain kepeämpää ja raikkaampaa, ja Mango Tangolla kelpaakin vallan mainiosti toivottaa 2020-luku tervetulleeksi. Manuia ja hyvää uutta vuotta!

Kuukauden kulaus / baanalla: Sori siitä

Mikä? Passion Punch. Sori Brewing, Viro. Alk. 4,2%, 8 IBU.
Missä? Sori Taproom, Helsinki.

Hädin tuskin olin ehtinyt Edinburghista takaisin Dubliniin kun olin jälleen menossa, tällä kertaa Suomeen, jossa osallistuin Helsingin yliopiston Kumpulan kampuksella järjestettyyn konferenssiin. Suunnittelin aluksi, että olisin tällä reissulla käynyt tutustumassa äskettäin avattuun Laava-teemaravintolaan ja etenkin sen Adventure Lodge -tikibaariin, mutta paikan cocktailien hintataso herätti sen verran epäilyksiä, että päätin lopulta jättää kalliin pettymyksen riskin ottamatta. Sittemmin ravintolasta on kyllä kirjoitettu kehuja, joten ehkäpä käyn testaamassa sen joku toinen kerta, jos se nyt ei ainakaan ihan heti mene nurin tai vaihda konseptiaan.

Ilman Laavaakin itselleni uusia paikkoja riitti kyllä kokeiltavaksi, yhtenä niistä Sori Brewingin taproom Vuorikadulla. Vaikka panimo toimii Tallinnassa, sen takana on suomalaiskaksikko, joka päätti perustaa panimonsa Viroon voidakseen panna ja myydä oluitaan ilman Suomen alkoholilainsäädännön asettamia rajoituksia. Sori Taproomin yli 20 hanan valikoimasta löytyy niin Sorin omia tuotteita kuin eksoottisia vierailijoita läheltä ja kaukaa, ja pullovalikoimassakin löytyy – yksistään alkoholittomia oluita ja siidereitä on tarjolla tusinan verran erilaisia, joten kenenkään ei pitäisi joutua olemaan kuivin suin. Joukossa on todella erikoisiakin virityksiä, kuten Kyrön tislaamon Koskue-ginitynnyrissä kypsytetty rye wine Vinum Secale. Ruokaakin on saatavilla ja se on kokeiluni perusteella oikein hyvää, joskin syömäni nieriän nahka olisi voinut olla rapeampi ja paahdetut maa-artisokat hieman kypsempiä.

Valitsin hanalistalta maisteltavaksi Passion Punchin, joka on Sorin oma passionhedelmällä maustettu Berliner weisse. Väriltään olut on vaaleahkon keltainen, hieman olkea tummempi ja kirkas. Herkullinen tuoksu on raikkaan hapokas ja runsaan hedelmäinen, muttei silti mehumainen vaan pikemminkin drinkkimäinen. Makukin on oikein hyvä, juuri sopivan kirpakka ja passionhedelmä saa olla reilusti pääroolissa – mukava aina välillä löytää hedelmäolut, joka ei turhaan pihtaile hedelmää. Aavistus enemmän humalaa ei kenties olisi pahitteeksi, mutta oiva juoma tällaisenaankin, konstailematon ja tasapainoinen.

Mikä? Fruit/Wood/Time: Passionfruit (Rum Barrel Finish). Westbrook Brewing, USA. Alk. 6,6%, 10 IBU.

Baarin bottle share -listalta pisti silmään niin houkutteleva erikoisuus, ettei sitä kerta kaikkiaan voinut jättää maistamatta. Eteläcarolinalaisen Westbrook-panimon Fruit/Wood/Time on passionhedelmällä maustettu tynnyrikypsytetty sour ale, jonka viimeistelyyn käytetyissä tynnyreissä on aiemmin ollut barbadoslaista rommia – tikimpää olutta saa siis hakea. Juomaa tarjoiltiin maisteluun sopiva puolentoista desin annos pikkuruisessa aromilasissa, joka korosti sen voimakasta poreilua. Edelliseen verrattuna väri on ehkä vielä vähän vaaleampi ja hivenen samea, tuoksu ja maku puolestaan vähemmän hedelmäisiä mutta todella tuhdisti happamia – sokkotestissä en olisi tätä välttämättä edes olueksi arvannut, pikemminkin se toi mieleen ranskalaisen siiderin. Toinen assosiaatio oli joitakin vuosia sitten Portossa juomani portviinitynnyrissä kypsytetty sour, ehkäpä tässä oli jotain samaa tammisuutta. Varsinaista rommin makua sen sijaan en löytänyt, mikä saattaa olla hyväkin asia, muistan nimittäin sangen elävästi että Innis & Gunnin rommitynnyrikypsytetty ale ei ollut minulle mitenkään nautinnollinen kokemus. Toki voi olla, että makuni on niistä ajoista muuttunut, mutta joka tapauksessa F/W/T on ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaista olutelämyksistäni.

Baanalla: Kanootin kapean Forthinvuonoon työnsin

Mikä? 52 Canoes Tiki Den.
Missä? 27 West Port, Edinburgh, Skotlanti.

Pari viikkoa taannoisen Limerickin-reissuni jälkeen lähdin jälleen matkailemaan, tällä kertaa Skotlannin pääkaupunkiin Edinburghiin, jossa vietin pitkän viikonlopun, lokakuun viimeinen maanantai kun on Irlannissa vapaapäivä. Edinburghin vanhakaupunki ei välttämättä ole ensimmäinen paikka, jossa odottaisi törmäävänsä tikibaariin, mutta niin vain siellä sellainen nököttää linnavuoren varjossa ja kivenheiton päässä White Hart Inn -pubin ja Greyfriarsin hautausmaan kaltaisista ikonisista paikoista. Kun vielä hotellini sattui olemaan samoilla kulmilla, niin pakkohan tämä erikoisuus oli käydä testaamassa.

Erinäisistä syistä päädyin menemään baariin vasta maanantaina nauttimaan viimeisen drinkin ennen lentokentälle lähtöä. Paikka oli juuri avautunut, olin ainoa asiakas ja baarimikko vaikutti siltä kuin olisi ollut hieman hämmentynyt siitä, että siellä oli yleensäkään ketään siihen aikaan. Myöhemmin illalla ja etenkin viikonloppuisin meininki on epäilemättä ihan eri luokkaa. Sisustus oli melko sekalainen kokoelma enemmän tai vähemmän teemaan liittyvää roipetta, katosta roikkuvat kanoottivalaisimet olivat hauska yksityiskohta mutta Guinness Rugby -aiheiset tavarat suoraan sanoen vähän häiritsivät, vaikka rugbya lajina arvostankin. Soittolistalta löytyi kevyttä rokkia eri vuosikymmeniltä, vähän kantriakin – ei erityisen tikiä. Drinkkilistakaan ei ollut järin puhdasoppinen, esimerkiksi Espresso Martinia en todellakaan tikicocktailiksi laskisi. Mielikuvitustakin olisin kaivannut enemmän, samoin paikallisväriä – kun kerran Skotlannissa ollaan, niin viskipohjaisia drinkkejä soisi olevan listalla enemmän, eikä paikallisia ginejäkään juuri näkynyt.

Juomaksi valitsin Zombien, jonka ainesosat listan mukaan olivat "Zombie mix", banaani- ja persikkaliköörit, Angostura bitters, appelsiini-, ananas- ja limemehut sekä päällimmäisenä overproof-rommi. Talon Zombie mixin sisältö puolestaan on "Captain - Captain - Captain" – pelkkää Captain Morganiako siis? Esillepano oli asiaankuuluvan näyttävä, drinkki tarjoiltiin liekehtivänä pääkallon muotoisessa hillopurkissa, jossa silmäkuoppien kohdalle oli aseteltu mansikkalohkot. Maultaan se toi mieleen kirpeän hedelmäkarkin; ei likimainkaan niin kompleksinen kuin esikuvansa, muttei nyt ihan yksiulotteinenkaan. Ihan kelpo cocktail, mutta kiinnostaisi kyllä tietää, miltä se maistuisi jos rommien laatuun vähän panostettaisiin, ja laadukkaita rommeja oli kyllä tiskin takana yllin kyllin, Flor de Caña -maistelulaudan olisi saanut vajaalla 20 punnalla. Kaiken kaikkiaan 52 Canoes on Edinburghin-kävijälle harkitsemisen arvoinen paikka jos kaipaa vaihtelua perinteiseen pubimeininkiin, mutta jos nimenomaan tasokkaita cocktaileja hakee, niin arvelisin että kaupungista parempiakin baareja löytyy.